lauantaina, syyskuuta 30, 2006

Sorbus Aucuparian jäljillä

Nyt on ihmeteltävä pihlajanmarjasyksy. Ne pihlajat, jotka eivät kuolleet kuivuudesta, kantavat nyt oksat notkuen lakanpunaisia rypäleitä. Lähdin lämpimän iltasumun aikaan hakemaan marjoja hyytelöä varten ja palasin pussi pullollaan. Nyt punapallerot aromoituvat pakastimessa ja pääsevät huomenna purkkeihin.

Leikkasin tuossa taannoin orapihlaja-aitaa. Vaikka sain haavan sisäreiteeni (miten se nyt sitten onnistuikin) ja lukuisia käsivarsiin, oli homma hyvin tyydyttävää. Pikselinnyplytyksen ja tekstilaatikon paikan miettimisen vastapainoksi on kivaa käyttää joskus ruumistaan. Oksapyövelöinti on sitäpaitsi ihan huipputehokasta rintalihasjumppaa.

Pääsin nyt ihan virallisesti siihen kuoroon, josta olen jo tainnut mainita. Laulaminen on pitkästä aikaa niin ihanaa! Ääneni on vielä aika vaimea ja vuotava ja ohut, mutta alan taas uskoa sen kantavuuteen. Kuorossa on mielettömän lahjakas äänenmuodostuksen opettaja, jolta taidan ottaa muutaman yksityistunnin. Tunnen varmaan jotain samaa kuin Matkalla.
Oman äänen uudelleenlöytäminen on oudon ja puoliksi unohtuneen voiman muistamista, sitä tosissaan hämmästyy että tuleeko se avonaisena ja varmana virtaava äänimatto oikeasti itsestä?
Pelkäsin sitäkin, että pahasti rapistunut nuotinlukutaitoni osoittautuisi ongelmaksi. En osannut arvata, kuinka nopeasti sekin aktivoituu.

Viime kuukausina on tullut eteen tilanteita, jossa olen joutunut karkaisemaan luontoni ja luopumaan ennakko-odotuksistani sekä haastamaan itseni. Olen ahdistunut etukäteen ja huomannut aina että hei, täähän on ihan huippua! Yritän nyt kovasti välttää kuulostamista sarasvuolaiselta oman onnensa seppä-mouholta, mutta itsen voittaminen tekee hirveän hyvää.

Löysin tieni pitkästä aikaa erääseen varsin tunnettuun blogiin, jonka kirjoittaja on nyt paitsi käsikirjoittaja ja laihdutusguru, myös amerikkalaisten self help-oppaiden airut. En oikein osaa ratkaista kantaani itsehoito-oppaisiin. Tavallaan niissä on juuri sitä viehättävää "voita itsesi"-juttua konkreettisilla ohjeilla höystettynä, mutta usein pinnan alta kuultaa kaikkea mätää tunteidenkieltämistä ja uskontoa muistuttavaa mantrista muminaa. Ehkä eniten minua koko itsehoitovalaistumisprosessissa häiritsee entisen elämän vähätteleminen. Ennen kuljin pimeässä, nyt olen löytänyt valon, ennen olin saastainen, nyt puhdas, aina ja iänkaikkisesti. Itsehoito-oppaan viitoittaman elämäntavan löytäminen tuntuu poikivan herännäishihhulimaisia reaktioita, joissa disautetaan rankasti omaa entistä elämää ja siinä sivussa myös muiden, ei-heränneiden valintoja. Tätähän voi toki sanoa oikeastaan kaikesta valaistumisesta, olen tavannut kasvissyöjiäkin jotka näkevät tarpeelliseksi aina ja kaikkialla tehdä käännytystyötä ja puhua entisestä lihaasyövästä itsestään kuin jostain vittumaisesta ex-kaverista.

Ei sillä, kyllä minulle hyvä self help-opas kelpaisi. Vaikka sellainen, jossa neuvotaan miten motivoida itsensä tekemään hyödyllisiä juttuja ja välttämään sijaistoimintoja, kuten yhtäkkistä viherkasviremonttia tai kaapinjärjestelyvimmaa.

torstaina, syyskuuta 28, 2006

Ärsyn ärsyn

Nassu kertoi äsken saaneensa työkaveriltaan ryhmämeilin, jossa oli kaksi rasistista vitsiä. Vitsit olivat paitsi julmia, myös ihan sairaan huonoja ja vanhoja, kuten rasistiset vitsit usein.

Kun pikkukaupunkiimme alkoi tulla ensimmäisiä somalipakolaisia 90-luvulla, heistä keksittiin luonnollisesti monia hupihauskoja kaskuja. Äitini silloinen esimies halusi (tämä oli ennen sähköpostiaikaa) jakaa jonkun harvinaisen mauttoman, aaneloselle printatun jutun koko osastonsa kanssa. Jutun sisältönä oli suunnilleenkin se, että kaikki somalit pitäisi tappaa mahdollisimman nopeasti. Äiti oli se, joka sai kyseenalaisen kunnian kopioida tätä juttua jaettavaksi. Äiti sanoo katuvansa edelleen sitä, ettei repinyt lappua neljään osaan ja läväyttänyt sitä esimiehen pöydälle.

Äidille kävi sama kuin monelle, minullekin. Rasismi mykistää minut. Kun joutuu porukkaan (tätä tapahtuu onneksi harvoin, pyrin viettämään aikaani ainoastaan fiksujen ja empatiakykyisten ihmisten kanssa) jossa rasistiset jutut lentävät, istun hiljaa ja niska kyyryssä. Rasistisia juttuja kertovat ihmiset ovat yleensä myös niitä, jotka eivät tajua ottaa muiden arvomaailmaa huomioon. Vähän sama pätee kaikkeen suvaitsemattomuuteen. Vanhassa taidekoulussani oli tyttö, jonka mielestä homot olivat sairaita eikä niille ainakaan saisi antaa lapsia, yök. Hän ei arkaillut esittää kantava-äänisiä kannanottojaan homoseksuaalisen oppilaan kuullen. Omaa hienotunteisuuttamme ja konfliktinvälttämishaluamme me muut olimme hiljaa. Minua on jäänyt harmittamaan sekin. Miksi pidin vastalauseet sisälläni, miksi "päätin olla alentumatta" homofobikon tasolle? Hiljaisuudellani siunasin tytön fundamentalistisen paasauksen.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että Nassu osti tänään toppakampelan. Toppakampela on ihana. Kaupassa oli myös toppakanoja ja toppalepakkoja. Ja tietty muita toppaisia kalalajeja.

sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006

Kis kis kippurahäntä


Kodissa, jossa on kissa, ei ole mitään tarvetta veistoksille.
(Wesley Bates)

Meinasikohan Bates myös, että kissakodissa ei ole mitään SAUMAA pitää veistoksia, ainakaan kovin kevyitä. Ajatelmassa ei myöskään mainita pääsiäisen munarekvisiittaa, joulupalloja, lameenauhaa, pullojukkaa, rönsyliljaa eikä siroja kukkavaaseja.

Pikku misse massinen sai eilen uuden hiiren. Tänä aamuna se oli teurastettu pelkäksi mustaksi, reikäiseksi rutuksi. Kuriseva tappajani.

Ikäeroista ja sen sellaisesta

Olimme tänään ystäväpariskunnan yhteissyntymäpäivillä. Paikalla oli K:n tuore kanssalääkisläinen tyttö samaa alaa opiskelevan siippansa kanssa. Juttelin tytön kanssa useaankin otteeseen, oli paljon kivoja ja kiinnostavia aiheita. Jossain vaiheessa tuli puhe ylen elävästä arkistosta jonka parissa hassasin eilisen niisto&yskis-päivän. Hehkutin, kuinka Tshernobyl-onnettomuuden uutisointi toi mieleen muistoja lapsuudesta, ja pariskunnan tyttöosapuoli sanoi syntyneensä sinä vuonna. Tunsin itseni ihan tädiksi, etenkin kun L alkoi muistella uutisia Breznevin kuolemasta. Joku aikuinen ihminen on siis ihan tosissaan syntynyt vuonna 1986! Näiden nuorisolaisten kanssa oli hauskaa ja avartavaa jutella, nuoruuden huomasi lähinnä lukiojuttujen määrästä. Koska olen itsekin kova muistelemaan vanhoja juttuja, ei sekään mitenkään häirinnyt. Kuten moni ikäisistäni on varmasti todennut, mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän ikäero merkitsee. L:n serkku, joka on paitsi harvinaisen fiksu ja varhaiskypsä tyttö, myös silmissäni täysi lapsukainen, on syntynyt samana vuonna. Täytynee siis tosissaan päivittää omia ikänäkemyksiään. Itseä kymmentä vuotta nuoremmat ovat aikuisia ihmisiä, asuvat avoliitossa ja elättävät itsensä!

Sinällään tämä ikähämmennykseni on siinäkin mielessä hassua, että itse muutin avoliittoon 17-vuotiaana. Näin jälkeenpäin ajatellen ei välttämättä mikään maailmasta paras idea, mutta minkäs teet. Syynä tähän oli pitkälti se, että jouduin Helsingissä lukioinnin takia muuttamaan 16-vuotiaana soluun Kontulaan, ja minua 6 vuotta vanhempi poikaystäväni asui lähellä yhtä räkäisessä solussa. Sen ikäisenä minulla ei ollut hitonkaan haisua oman talouden pyörittämisestä, tiskit asustelivat homeisessa altaassa ja pyykit raijattiin vanhempien luo. Kuten myös laskut. Kotimme oli yksiö Vallilassa, sodanjälkeisessä ankeassa kolossissa jota piristin maalaamalla about jokaisen pystysuoran pinnan jänskillä hippifrescoilla. Yllättäen vuokraemäntä ei varsinaisesti ymmärtänyt taidettamme, vaan kaikki piti maalata umpeen ennen poismuuttoa.

Kun nyt mietin omaa teini-ikäistä itseäni, en näe varhaisen avoliiton erityisesti kypsyttäneen minua ihmisenä. Päin vastoin, aikuisen miehen kanssa seurustelu kaikkine siihen liittyvine juttuineen tuuditti minut valheelliseen kuvitelmaan omasta "aikuisuudesta", jota maksan tietyssä mielessä vieläkin. Olen kerran jos toisenkin ajatellut, että onko tämä aikuistuminen, hemmetti soikoon, oikeasti sitä, että tajuaa kerta toisensa jälkeen oman keskeneräisyytensä ja -kasvuisuutensa.

Nuorempana vietin aikaani pääosin itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Olin teiniaktivisti joka pystyi kuittaamaan nuoruutensa suhteella itseään vanhempaan aktivistiguruun. Vietin vuosikausia sen tunnetun anarkistin tyttöystävänä, nimen omaan tuolla identiteetillä. Suhteemme ei ollut millään muotoa epätasa-arvoinen, olen aina pitänyt lempeistä ja kilteistä miehistä, jota eksänikin oli tavallaan radikaalista maineestaan huolimatta. En ollut omana itsenäni kovin kiinnostava, kunnes kanavoin oman vaikuttamisen tarpeeni vähän eri poluille, lähinnä feminismiin. En ole vähääkään katkera tuosta ajasta, päin vastoin, se avasi minulle polkuja joille en olisi välttämättä muuten ikinä löytänyt. Ja olen aina tuntenut vetoa paitsi itseäni vanhempiin, myös itseäni älykkäämpiin miehiin. Minusta on mukavaa tuntea olevani itseäni älyllisemmässä seurassa. En siis toki pidä itseäni mitenkään tyhmänä, vaan ihan käytännön käypäfiksuna ja verbaalisesti nokkelana pinnallisesti yleissivistyneenä tyttönä, joka viehättyy syvällisiä mutisevista vasemmistointellektuelleista. Joku itseäni emansipoituneempi läpsisi minua tästä tunnustuksesta molemmille poskille, mutta minkäs teet.

Viehättävistä miehistä tuli mieleen, että tänään tapasin harvinaista ja sitäkin ilahduttavampaa silmänruokaa erään puhelinyhtiön palvelupisteessä. Vuoden vanha puhelimeni on oikutellut pitkään ja ollut huollossakin jo kaksi kertaa. Tänään jouduin luovuttamaan sen takaisin hoitoon bumerangina ja olin jo valmistellut tuiman , aikamme mädännäisyyttä puntaroivan puheen kvartaalitaloudesta, turbokapitalismista ja kulutushysteriasta. Kun kohtasin palvelupisteen työntekijän, olin siinä määrin myyty tämän ulkonäöstä (herkän runopoikamainen mutta miehekäs!) että tyydyin hymyilemään veikeästi ja aloittamaan puheeni "voi että kun tällainen ihan hassu juttu kävi, että puhelin olikin rikki, hupsis"-tyylisesti. Pistävätköhän nuo tarkotuksella suloisia poikia asiakaspalveluun? Se oli siis tosiaan poika, itseäni varmaan lähemmäs kymmenen vuotta nuorempi, hämmentävän fyysisen vetovoimansa lisäksi myös todella kohtelias ja mukava. (Sori L, tiedän että luet tätä, ja tiedän että sinäkin katsot suloisia tyttöjä ja se on minusta vain hauskaa). Uuh! Tämä ei tietekään vähennä ärtymystäni nykyistä kulutusmeininkiä kohtaan. Minulla on ollut neljä kännykkää, joista jokainen on kestänyt edellistä vähemmän aikaa. En vaadi puhelimeeni kameraa, en värinäyttöä, en edes polyfonisia soittoääniä (tosin kaipaan huollossa kadonnutta polyfonista Kauniaisten lapsikuoron Olen omena-soittoääntäni pikkuisen). Vain sitä, että se palvelee soittamis- ja tekstaamistarpeitani moitteettomasti.

Olen tällä hetkellä vähän lentsun latistama. En ole melkein ikinä oikeasti kipeä, sillä tavalla että voisi vaan maata sängyssä ja uikuttaa, vaan yleensä juuri niin lievästi että se haittaa arkielämää mutta sen varjolla ei voi olla poissa pelistä. Viime kevät oli poikkeus, heti valmistujaisjuhlien jälkeen sairastuin oikein murhaflunssaan josta sain elämäni toistaiseksi ainoan palkallisen sairaslomankin. Kipeys oli varmaankin jälkireaktio kaikkeen lopputyö-, näyttelynavajais- ja kihlajaishaipakkaan, ja nostatti peräti kuumeen, ihanan leijutilan josta minulla on harvoin tilaisuutta nauttia. Riialaisella hunajaviinalla terästetty tsaiju kyllä auttaa jonkin verran!

Ylen elävästä arkistosta vielä, suosittelen lämpimästi kaikille uutis- ja ajankuvafriikeille. Uutinen, jossa Kari Toivonen kertoo ensin Suomen kohonneista säteilyarvoista ja saa kesken lähetyksen tiedon Tshernobylskin ydinvoimalassa tapahtuneesta onnettomuudesta on tosi vaikuttavaa telkkuhistoriaa. Sekin, että Neuvostoliitto ei tosiaan paljastanut tapahtunutta päiväkausiin, vaikka lähimaissa oli paniikki ja Ruotsissa evakuoitiin ydinvoimala, oli ihan absurdia sikailua. Minkä hämyn hasardivaltion vieressä elimmekään (elämmekään). Ja siihenkin aikaan meillä oli päättäjiä, jotka ihan tosissaan uskoivat neuvostoydinvoiman olevan turvallisempaa kuin muu ydinvoima. Kun onnettomuus tapahtui, olin kahdeksanvuotias, liian nuori ymmärtämään asian vakavuutta. Äiti sen sijaan ahdistui turmasta kovasti enkä päässyt sateen jälkeen ulos koko kesänä. Muistan äidin heittäneen minut autolla korttelin päähän tyttökerhoon, joka teko luultavasti saastutti lähi-ilmaa enemmän kuin radioaktiivinen säteily. Eniten minuun vaikutti äidin pelko, ja luultavasti ensimmäiset maailmantuskan rautanaulat tunkeutuivat noihin aikoihin muovailuvahasieluuni.

Tästä pääsenkin luontevasti yleiseen Weltschmerziin. Ollessamme Nassun kanssa tiistaina Maritta Kuulan loistavalla keikalla, meinasimme ensin pilata keikkatunnelman angstaamalla ilmastonmuutoksesta. Sitten aloimme puhua työjutuista ja analysoida kaikkia tuttujamme, tietäen kuitenkin, että oikeasti meidän pitäisi puhua lähinnä vain ilmastonmuutoksesta. Eikä vain puhua, vaan tehdä jotain. Ja mieluiten jotain muutakin kuin boikotoida yksityisautoilua jota teemme jo ennestään. Tämä aktivistin ikuinen huono omatunto ei varmaan tule ikinä hellittämään. Mutta on the other hand, jos se on toiminnan tae ja edellytys niin mikäs siinä. Toisaalta inhoan sydämestäni kaikkea mökötystä ja angstaamista ja maailmanlopun profetioita. Oi Emma, olihan se niin, että vallankumouksen voi toteuttaa tanssien?

torstaina, syyskuuta 21, 2006

Valokuvatorstai, merkki ja sen merkitys


Semioottinen siivu Wienin tivolista täksi torstaiksi.

sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006

Harakkatyttöjen paratiisi



Olimme tänään Valtterissa myymässä vanhoja kamppeitamme, H ja minä ja äiti ystävineen. Ihmisiä oli tungokseen asti, samoin dalmatialainen uuden gorillalelun kanssa, identtiset vauvakaksoset, kämmenelle mahtuva koira ja pohjoisnavalta napatun näköinen pystykoiranturri. Olen muuten huomannut ettei ole niinkään harvinaista että aikuiset ihmiset alkavat koiran nähdessään hyristä "voiii kukaa veitikka on tullut tänne, heiii, ompa hienot korvat vekkulilla, hei vaan, höpsykkä"-tyyppistä regressiivistä hupsutusta, eli ei tarvitse hävetä omaa falsettiin kohonnutta ääntään ja entusiastista käytöstään hauveleiden ja missejen äärellä. Olen kyllä kieltämättä poikkeuksellisen paha tapaus, eilen Tapiolan maalaismarkkinoilla ihastelin ja pupupusutin (muiden) lasten ohella lemmikkikanoja ja vuohia varmaan puoli tuntia. Markkinoilta löytyi sokerittomia mehuja, jee. Pitkään odottamani mustamarja-aronia maistui kyllä jotenkin tosi latuskalta ja juolukkamaiselta lipottimelta, ei mitään erikoisen hienostunutta aromia siinä ollut aistittavissa.

Kirpparimyymisen syvin tarkoitushan on tavaroista eroon pääseminen. Niinpä laskimmekin jossain vaiheessa painavan maton hintaa pariin euroon ja epämieluisa astiastokin lähti hävittömään alihintaan. Mutta eipä mitään, jotenkin itse kelailen, että kaikki kirppistavarasta saadut rahat ovat täyttä ekstraa, voisin luopua turhaksi käyneistä tavaroista ilmaiseksikin, mutta ihan näppärää tienata niillä muutama pennonen. Ja sijoittaa nuo pennoset uuteen kirpparitavaraan :) Olin pankkiautomaatilla käytyäni vakaasti päättänyt etten hassaa tällä kertaa rahojani mihinkään. Mutta kun vastaan tuli tosi halvat, kirjaillut tabletit (juuri sellaisia olen jo pitkään tarvinnut!) niin olisihan se nyt ollut synti jättää ne ostamatta. Puhumattakaan mielettömästä, hapsullisesta brokadihuivista joka lähti pilkkahintaan koska omistaja ei ollut huivi-ihmisiä. Lahjojahan kirppikseltä pitää myös hankkia, etenkin jos törmää intialaiseen, glitterillä ja mulperipaperilla koristeltuun Elvis-tuikkukuppiin. Lähtiessä roskiksen liepeiltä löytyi aivan mielettömän kaunis neuvostoliittolainen lautanen, haljennut ja paikattu mutta ihana!

H, joka on vähintään yhtä harakka kuin minä, osti hameita ja mekon ja ihanan viuhkan, sellaisen jota oli jo kauan tarvinnut! Sain muuten H:lta kreppiraudan, jollaisen omistin viimeksi 80-luvulla. Pitäisiköhän pitää tänä vuonna Halloween-bileet teemalla "kasarin karseimmat" ja läimiä tukkaan kreppien lisäksi värigeeliä? Värigeeli oli KAMALAA, eräskin naapurintyttö näytti pystäri punaisella geelimönjällä sutattuna ihan perunanuijamurhaajan uhrilta. Minullakin oli pystäri ja lammaskäkkäräpermis, ihan levottoman kauhea. Yhdellä kaverilla oli vuosikaudet otsatukkapermis, hyrr. Itse olin erittäin pahasti fiksoitunut neonväreihin, minulla oli neonpinkit, itse käsityötunnilla tehdyt sortsit, neonpinkki rusetinmuotoinen hiuspidike, määrättömät määrät neonvärisiä hymynaama-rintamerkkejä. Plus pinkit aurinkolasit, joiden sangoissa oli sanomalehtitekstiä. Ja tietty pinkkiä kynsilakkaa pureskelluissa kynsissä. Viidennen luokan luokkakuvassa puolella tytöistä on vaaleanliilat huulet, jollakulla sattui olemaan sen värinen huulipuna mukana ja kaikki halukkaat saivat tietysti lainata sitä. Vaikka 80-luku mahdollistikin mauttoman revittelyn poikkeuksellisen laajalla skaalalla, tietty räikeys ja yli vetäminen taitaa kuulua teini-ikään aika oleellisesti. Nykypäivänä teinien tyyliin antaa vielä bisarrin lisämausteensa seksikkyys ja paljastavuus. Poikkeuksellisen hmm.. provokatiivisesti pukeutuneet teinitytöt tuppaavat joskus hymyilyttämään kovasti, mutta yritän pitää naamani peruslukemilla, muistanhan kuinka oikeasti epävarma ja paranoidi sitä varhaisteininä itse oli.

Osallistun parhaillaan irkitse tehtävään tutkimushaastatteluun, pitänee keskittyä siihen. Eli MENOX->, kuten irkissä tapaan sanoa ennen ohjelman sulkemista!

lauantaina, syyskuuta 16, 2006

Kyrie eleison eli uusia harrastuksia

Syksy on, kuten olen todennut, uuden elämän aikaa. Uuteen elämään kuuluvat uudet harrastukset. Olen kuluvalla viikolla aloittanut saksankurssin, keramiikan ja kuorolaulun. Plus vähän aikaa sitten aloitettu kuntosaleilu ja kesälomalta palannut kudontakerho. Olin jo pitkään miettinyt, että sitten kun olen valmistunut, aloitan kaikkia aikuisten ihmisten juttuja. Toki minulla oli harrasteita jo vanhastaan, mutta ei sellaisia, jotka ovat aina samaan aikaan viikosta samalla kellonlyömällä.

Lapsena tuli harrastettua paljon. 80-luvulla keskiluokkaiset lapset harrastivat balettia, soittamista, kuvataiteita ja vastaavaa semikehittävää. Itse kävin ala-asteikäisenä paitsi pianotunneilla, myös baletti- ja tennistunneilla, joita kumpaakin vihasin sydämestäni. Pianonsoitostakaan en oikeastaan kauheasti pitänyt, tein sitä lähinnä, koska olin musiikkiluokalla ja meille oli ostettu kalliilla rahalla piano. Näin jälkeenpäin tulee mieleen, että jos kaupunkimme musiikkiopisto olisi pelkän klassisen lisäksi painottunut myös esimerkiksi vapaaseen säestykseen, saattaisin soittaa edelleen. Heppaiässä tietty ratsastin, mutta tallilla jolla kävin, oli lievästi sanottuna fasistinen nokkimisjärjestys. Heppatouhuista pidin oikeastaan eniten hevosten hoitamisesta, tosin siihen ei ollut mahdollisuutta ilman vuosikausien jonottamista. Jossain vaiheessa kävin ravitallilla hoitamassa Sollania, vanhaa ja lempeää ravuria. Heppapiireissä ravureita ei oikeastaan edes pidetty hevosina, ja meitä ravurihoitajia pidettiin isompien tyttöjen keskuudessa ihan paskasakkina. Aika sinnikkäitä me kyllä olimme, joka päivä koulun jälkeen bussilla hevon(!)kuuseen, sieltä pitkä kävely talleille, tuntikausien venailu että hepat päästetään sisään, ja vasta sitten päästiin hoitamaan heppoja. Oman pikantin lisämausteensa ravuriajalle antoi silloinen heppahullukaverini, joka oli hiljattain kilahtanut uskoon oikein pahasti ja maalaili minulle roihuavia kuvia helvetinlieskoista, jotka saavuttaisivat minut ellen tulisi piakkoin uskoon. Omaksi onnekseni osoitin jo silloin tervettä kriittisyyttä uskonasioissa enkä flipannut samaan fundamentalismiin.

Kun heppainto laantui, purin harrastamisentarpeeni musiikkiin. Siirryin pianonsoitosta lauluun, siinä vaiheessa pikkukaupunkiimme perustettiin pop-jazziin-painottunut musiikkiopisto, josta olin aivan intona. Samoihin aikoihin käytin nuoresta elämästäni vuoden nuorisomusikaaliin, joka oli luomisentarvetta uhkuvalle ja huomionkipeälle teinitytölle varsinainen onnenavain. Kuten olen kertonut, haaveeni oli yläasteikäisenä tulla laulavaksi näyttelijäksi. Musikaalissa oli mielettömän ihanaa, pääsi näyttelemään ja laulamaan, näyttämään kaikille mihin itsestä oikeasti on. Ja bondaamaan itseä hiukkasen vanhempien (lukiolaisten) kanssa. Tyypilliseen ylemmyydentuntoisen elitistisen puberteetti-ikäisen tapaan pidin itseäni poikkeuksellisen kypsänä yksilönä, jolla voi esimerkiksi aivan hyvin olla täysi-ikäisiä poikaystäviä. Ihastuinkin pahasti vastanäyttelijääni, joka tosin alkoi, peeveli sentään, seukata omanikäisensä tytön kanssa. Turha varmaan mainita, että koin ensikännini musikaaliporukassa, kuten myös ensisuudelmani.

Lukioaikana ja myöhemmin harrastin lähinnä kansalaisaktivismia erilaisten järjestöjen muodossa. Olin ekoanarkofeministi jne ja se vei pitkälti kaiken vapaa-aikani. Mielenosoituksia, talonvaltauksia, lopulta tv-esiintymisiäkin. Jossain vaiheessa muutamista meistä nuorista aktivisteista leivottiin jonkinlaisia ihmelapsia, joiden lausuntoja kaivattiin vähän joka tiedotusvälineeseen. Videot niistä vähän turhan monista tv-esiintymisistäni ovat muuten edelleenkin vanhempieni hallussa, mutta itse niitä en varmaan ikinä kehtaa katsoa, ehkä näytän niitä mahdollisille tuleville lapsilleni. Ei sillä että olisin mölissyt niissä mitään ihan totaalinaurettavaa, mutta onhan se nyt kamalaa kuulla oma nasalisoitunut äänensä ja katsoa kuinka hoitoainetta vaille silloinen tukka oli.

No niin, joka tapauksessa, olin eilen naiskuoron harkoissa. Haastelin alkukesästä vanhalle ystävälleni J:lle tarpeestani laulaa taas kuorossa, ja hän vihjaisi minulle perinteikkäästä espoolaisesta kuorosta. Oli aika hämmentävää yrittää omaa, lähinnä työväenlaulujen kännissä hoilottamiseen tottunutta ääntään adjustoitumaan klassiseen lauluun. Harkkojen alussa käytiin läpi ehkä tähänastisen elämäni paras äänenmuodostusharjoitus, jonka tehokkuudesta kertonee se, että meinasin oikeasti pyörtyä. Arvelen sen muistuttaneen jonkin verran synnytysvalmennusta. Mutta oli kyllä upeaa kuulla oman äänensä soivan yhtäkkiä ihan uudesta paikasta. Viimeisin laulukokemukseni on tosiaan enemmän asenteeseen kuin tekniikkaan luottaneesta lauluryhmästämme, joka luikautti uudelleensanoitettuja työväen- ja kansanlauluja. Nuotinlukutaitoni on tosi pahassa ruosteessa, ja tarvitsisin jonkinlaisen pianotyyppisen soittovälineen äänien harjoitteluun. Eli jos joku teistä rakkaista lukijoista sattuu tietämään virkaheiton ja halvan keyboardin tai vastaavan etäisesti pianoa muistuttavan pelin, känny pydeen!

Saksaa aloin nyt opiskella lähinnä siksi, että saisin jotain reaalista pohjaa cv:ssäni mainituille "Saksan alkeille". Olin pari vuotta sitten avoimessa saksankurssilla, josta muistan lähinnä lauseen "Ich bin Kommunistin". Lauseella ei ole mitään tekemistä oman poliittisen kantani kanssa (en ole kommunisti ainakaan sillä tavalla miten useimmat sen ymmärtävät) vaan opettaja sattui vaan kertomaan sen meille esimerkkinä. Oikeasti kieliä on tosi kiva opiskella, näin jälkeenpäin harmittaa että lukioikäisenä olin liian hippi ottamaan mitään c-kieltä vaan hassasin tunnit ilmaisutaitoaineisiin. Olivathan nekin kivoja, mutta pragmaattista katsantoa tavoittelevan läheskolmikymppisen vinkkelistä aika turhia osa. Itse asiassa olisin halunnut opiskella viroa, mutta ne kurssit olivat täynnä.

Keramiikka on myös aivan tajuttoman ihanaa! On niin helpottavaa ja vapauttavaa tehdä luovia juttuja ilman suorituspaineita, aloittaen nollasta. Ensimmäisellä tunnilla teimme tötsän (en keksi muutakaan sanaa kuvaamaan esinettä) makkaratekniikalla. Siihen sai tehdä kampakeraamisia koristeita. Saatan lasittaa tötsän, mutta itseni tuntien luultavasti oksennan siihen puolen vuoden päästä, kun olen kehittynyt paremmaksi. Minulla on paha tapa INHOTA vanhoja töitäni, joskus avaan säästämiäni graafisen suunnittelun paskartelutöräyksiä koneeltani vain nauraakseni niille hartaasti. Tietysti on tavallaan positiivista, jos huomaa kehittyneensä siinä määrin, että pitää vanhoja duunejaan paskoina. Ja kertoohan se myös kyvystä itseironiaan. Mutta kai myös huonosta itsearvostuksesta. Tähän väliin voisinkin kertoa hauskan anekdootin siitä, kun Kallion kodissani, siinä valtamerilaivatalossa kellarikomerooni murtauduttiin useasti, siis juuri minun komerooni, eikä kenenkään muun. Syyksi epäilen sitä, että komero sisälsi opiskeluaikaisia öljyvärimaalausiani jotka näki komeron ulkopuolelle ainoastaan selkäpuolelta. Yhtään niistä ei oltu kuitenkaan varastettu, komero oli jätetty sisältä koskemattomaksi. Eikä ihme, ne olivatkin tosi paskoja. Puutarhakaupunginosaan muuttaessa taisin heittää kaikki roskiin, otettuani parhaista valokuvat.

Keramiikkatunnit pidetään taidekeskuksessa vanhan kotini naapurissa. Etsin kyllä myös nykyisestä kotikapungistani keramiikkajuttuja, mutta niihin kaikkiin piti mennä jollain hämyillä tunninkestoisilla bussiratkaisuilla. Henkisenä helsinkiläisenä ja Helsingin rajaa lähellä asuvana koin paljon luontevampana opiskella rakkaassa Kalliossa kuin jossain mystisessä Nihtisillassa tai vastaavassa. Jos aistitte puheestani Espoo-antipatioita, olette ihan oikeassa. En oikeasti tajua Espoota yhtään, se näyttäytyy silmiini käsittämättömän sekavana ja sokkeloisena lähiöiden keinotekoisena yhteenliittymänä. Tosin Tapiola on tietty poikkeus, tunnen jo (hyvin lievää, mutta kuitenkin) kotiseutuylpeyttä kaupunginosastamme. Talomme on sentään paitsi poikkeuksellisen kaunis viisikymmenvuotias, myös suojelukohde ja meren rannalla. En vaan millään tasolla bondaa Espoon kanssa. Kunnon pikkukaupunkilaissyntyisenä wannabe-cityihmisenä lasken kaupungeiksi lähinnä Helsingin, Tampereen ja Turun. En asioi Espoossa, vien vähät rahani naapurikuntaan. Sinällään tukisin mieluusti vähitellen kuihtuvaa Tapiolan keskustaa, mutta kun perkele, sieltä ei saa edes tavallisimpia kudontalankoja, puhumattakaan kiilapuista tai pellavaöljystä, luontevin vaihtoehto on nasauttaa bussilla yhdeksässä minuutissa Stadiin.

Olimme tänään L:n kanssa istumassa iltaa ystävämme M:n kotona Kalliossa. M:llä on ihana, viimeisen päälle remontoitu ja oman maun mukaan laitettu kaksio jykevässä tiilifunkistalossa. Koti oli uudentyhjänä mielettömän tyylikäs ja harkittu. Harkituntyylikkäät, skandinaaviset kodit saavuttavat ihailuni, paljolti siksi, että oma rönsyilevä sisustusmakuni ei ikinä istuisi sellaiseen. M, joka on lääkäri, kertoi aika järkyttäviä juttuja. Hän ottaa vastaan vastaanottokeskuksen asiakkaita, niitä ihmisiä jotka odottavat vankilankaltaisessa tilassa päätöstä kohtalostaan. M oli hoitanut viisivuotiasta poikaa, jonka hammas oli mädäntynyt niin pahasti, että poski oli turvonnut palloksi ja kuumekin oli noussut. Poika oli kiltti ja alistuva, ei valittanut vaikka hammasta koskettiin. M ei voinut muuta kuin määrätä kipulääkettä ja antibiootteja, koska pakolaisperhe luultavasti karkoitetaan parin päivän sisällä. Kun M kertoi tapahtuneesta, pidättelimme molemmat itkua. On niin mielettömän, käsittämättömän surullista tavata ihmisiä, joiden elämän vaihtoehdot ovat jotain ihan muuta kuin sitä, ostaako mustapippurin vai tillin makuista light-tuorejuustoa. Ja se, kun ei voi tehdä oikein mitään. Ja se, kun monen lapsen äiti tulee vastaanotolle ja sanoo lastensa kuullen haluavansa lähinnä kuolla, koska elämä on niin epätoivoista. Tuollaisesta tulee aina sellainen tunne, että hei, antakaa mun auttaa jotenkin! Ja kertokaa, miten? Seuraavan tai sitä seuraavan bloggauksen voisinkin omistaa Hurinan hengessä auttamiselle. Hyvää yötä!

torstaina, syyskuuta 14, 2006

tiistaina, syyskuuta 12, 2006

Arkistojen kätköistä, osa 2

Olen taas lajitellut paperisten muistojen kokoelmaani. Taidekouluvirityksiä ja tylsintä tuntikirjeenvaihtoa on mennyt paperinkeräykseen, menipä joukossa yläasteen kuviksessa tekemäni sirkuskin, joka oli aikansa ihan hieno mutta lytistyi sitten pahasti. Löysin vanhasta matkalaukusta muun muassa irtolehtiytyneen ala-asteaikaisen päiväkirjankin, jossa oli aivan poikkeuksellisen ulkokultainen ja sievistelevä sävy. Olin tuolloin oikea pikku tärkeilijä, kuuntelin ainoastaan klassista musiikkia, luin viktoriaanista kirjallisuutta (tajuamatta aina paljoakaan), pukeuduin puhvihihoihin (puhvihihoja oli kuulkaa aivan jumalattoman vaikeaa löytää Porvoosta vuonna 90) ja palvoin Laura Ashleyn kaikkea. Lontoon-matkalla äidin kanssa (ensimmäinen kaupunkilomani) kolusimme melkein jokaisen Laura Ashleyn läpi ja vingutimme isän iloksi Visaa. Kaapissa on edelleen mahdollista tulevaa tyttöä tai naisten vaatteista pitävää poikaa odottamassa vaaleanpunakukkainen pitsikaulusmekko mallia Ruususen unelma. Pidin mekkoparkaa ällönä jo parin vuoden päästä hankinnasta, aloin nimittäin piakkoin sen jälkeen hipiksi ja siinä tyylissä pysyttelin koko teini-iän (ja kai tavallaan edelleen).

"Noniin, nyt kerron lisää itsestäni. Minä rakastan hevosia ja ratsastan Hopean tallilla, tosin en hallitse tätä taitoa vielä täydellisesti. Minusta vaaleanpunainen on hurmaava väri ja huoneeni on sisustettu sen mukaan. Minä toivoisin että vieläkin käytettäisi leveitä rimpsuisia mekkoja joissa on kireä yläosa ja puhvihihat. Haluaisin asua suuressa valkoisessa huvilassa. Nimeni on typerä, haluaisin olla Sofia, Linnea, Bettina, Rosabella, Leone tai joku muu sellainen(...) Noniin, nyt viimeistelen läksyt." Tuo on 12-vuotiasta Lupiinia, päiväkirjassa oli myös erittäin yksityiskohtainen selostus tilanteesta, jossa senaikainen ihastukseni oli oletettavasti katsellut minua bussin ikkunasta, kaaviokuvineen kaikkineen.

Olen myös nähtävästi kirjoittanut jonkun verran yleisönosastotyyppisiä kirjoituksia Koululaiseen. Muutaman lähetinkin, mutta niitä ei ikinä julkaistu, sikaa! Ei edes sitä, jossa kerroin Twin Peaksin olevan todella hyvä ja mystinen tv-sarja. Eräässä lähettämättömässä kirjeessä kyselen Maijan palstan Maijalta, miten tällainen 13-vuotias pääsisi jo ammattiteatteriin näyttelemään. "Minusta olisi upeaa todella TEHDÄ teatteria eikä vain opetella jotain näytelmää ulkoa. En väitä, että ne näytelmäkerhot missä olen ollut, olisivat olleet huonoja, mutta useimmille jotka siellä ovat, on näytteleminen pelkkä sivuharrastus. Mutta minulle se on TULEVA AMMATTI!" Oih, minne katosit, varhaisteini-iän kiihkeys, ja kaipaanko sinua edes takaisin?

Vähän nuorempana kirjoitettu, myös lähettämätön juttu käsittelee muun muassa akvaariokalojen oikeuksia: "Musta on hölmöä, kun akvaariot tungetaan täyteen muovisia simpukoita, aarrearkkuja, merenneitoja, muovi-kaloja, posliinisia puupökkelöitä, sukeltajia, muovi-kukkia yms... Eix akvaario ole kaloja varten? Kalojen olot on yritetty tehdä mahdollisimman luonnollisex." Tuo siis ennen viktoriaanista kautta, kuten x-kirjaimen käytöstä voi päätellä (myöhemmin pidin x-kirjaimen käyttöä moukkien hommana, nykyään sitä onkin jo kiva käyttää tyylikeinona). Olen kyllä oikeastaan vieläkin samaa mieltä tuosta akvaarioasiasta.

Sokerina pohjalla 14-vuotiaana kirjoitettu, äärimmäisen angstinen novelli Väärinymmärretty nuori, jonka kirjoitin ihan omaksi ilokseni (tuskakseni), kirosanojen määrä olisi ollut äikänopelle wayy too much. "Kas, huomenta, Mirja-Anneli, kuinka nukuit? Haista paska, mä ajattelen. "Kiitos hyvin", mä vastaan. Helvetti, faijakin on aina toi vitun pokerinaama virkahymy. Paskat se must oikeesti välittää! (...) Mä tiiän että mun pitäis harjotella viululäksyä. Perkele, mua etoo sen kiduttimen näkeminenki. Mä otan viulun esiin kotelosta ja sit: Mä en tajua, mikä muhun menee. Mä käännyn ja lyön sen täysii päin pöydän kulmaa. Puun palaset lentelee ympäriinsä, makeen näköstä." Novelli päättyy, kas kummaa, itsemurhaan, kuten teiniaikaiset novellini usein. En kuitenkaan ollut mikään angstinen teini, vaan suhteellisen tervepäinen ja joskus onnellinenkin. Enkä soittanut viulua vaan pianoa.

perjantaina, syyskuuta 08, 2006

Omenavoron tunnustuksia

Lähellämme on tyhjä tontti, jossa on erilajikkeisia omenia kantavia puita. Tai tyhjä ja tyhjä, siinä lienee nykyään joku mittaustekniikan keskus tai vastaava teknillinen virasto, mutta omenapuuosa on hylätty. Katselin omenaisaa tonttia jo viime syksynä, mutta silloin vanhempani asuivat vielä satavuotiaiden omenapuiden kanssa ja applea lykkäsi joka syksy niin mahdottomasti. Vanhempien vanhalla asuinalueella oli myös mäki, jossa kasvoi kvittenipuu, jota kukaan lisäkseni ei ollut löytänyt, sekä kirsikkalehto, josta kesäisin tikkaiden ja ämpäreiden avulla poimin suuret määrät pikku punaposkia. Nyttemmin grynderit ovat ahmaisseet tontit ja ahtaneet niihin sieviä paritaloja vieriviereen. Hassua (ja surullista) miten entisen rintamamiestontin tiloihin saadaan ympättyä kahdeksankin taloa, joiden pihalla on tilaa kahdelle autolle per perhe, ja puutarhaa edustaa ruukussa kasvava pinja. Ennen muinoin kävin monissa hauskoissa bileissä lintuvaaralaisessa puutalokommuunissa, jossa oli ainakin kaksikymmentä omenapuuta ja puusauna. Nykyään paikalla on, kas kummaa, niitä paritaloja eikä ompuista hajuakaan. Ompun haju on muuten ihana, kuulas ja hapan ja makea. Kassillinenkin omenoita tuoksuttaa keittiön päiviksi.

Palatakseni takaisin omenatonttiin, siinä sijaitsi kuulemma vielä 60-luvulla ihana puuhuvila, jossa avosuvun tädit kävivät lapsenpiikoina. Puut ovat edelleen, hoitamattominakin hyvin satoisia ja hain sieltä toissailtana kotimatkalla kangaskassillisen punaisia ja vihreitä. Lajikkeita en tunne, punaiset ovat makeita ja vihreät happamia. L teki makeaa hilloa, minä chutneytä. Chutneystä, jonka sävelsin kokonaan omasta päästä, tuli luvalla sanoen tosi namppaa. L:n makeaan hilloon tuli neilikkaa, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun olin kaksi tuntia lauleskellut "joulu joutui jo rintoihinkin" ihmetellen poikkeuksellisen aikaisin heräävää joulumieltä. No, siitä neilikantuoksusta se mieli tiettykin tuli.

Alkava syksy on laukaissut minussa sen lukon, joka on painanut tuolla rinnan seutuvilla valmistumisesta asti. Olen haalinut itselleni harrastuksia ja työrintamallakin näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Olen luonut erilaisia graafisia juttuja suorastaan hypomaanisella innolla, niin, että univelkaa on kertynyt. (Hypomania on väärinkäytetty, sarasvuolainen termi, oikea hypomania on ymmärtääkseni epämiellyttävä sairaustila, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan sitä intoa, jolla olen viime aikoina tehnyt asioita.) Syksy on lapsesta asti edustanut minulle koulunalkuineen ja synttäreineen vuoden alkua paljon enemmän kuin se mörkki kaamosaika tuolla lähitulevaisuudessa. Olen myös ruvennut käymään salilla, touhu jota olen viimeksi tehnyt teininä (teininä salilla käymiseen liittyi aika neuroottinen suorittamismeininki, kävin joka toinen päivä lähikuntaan suuntautuvalla pyörälenkillä ja joka toinen päivä salilla sekä epäilin vahvasti, että hammastahnassa on kaloreita, mutta tuo teiniehdottomuus on karissut minusta ihan totaalisesti, että ei huolta). Kuntosaleilu on oikeastaan ihan kivaa, pidän siitä rytmisyydestä ja vaihtelusta. Toissapäivänä tosin ylipuhuimme Nazzerin kanssa toisemme sluibaamaan salilla käymisestä ja menemään sen sijaan yksille "koska jos luistaa liikunnasta, se pitää kompensoida jollain dekadentilla", kuten Nassu asian perusteli.

Minulla oli tänä aamuna asioita Vallila/Alppila/Kallio-akselilla. Kun astuin bussista Meiran paahtimon lähellä, koin poikkeuksellisen vahvan flashbackin kolmentoista vuoden takaa. Lasinkirkas alkusyksyn aamu, paahdetun kahvin tuoksu, positiivisesti jännittynyt olo = vallitseva tila Kallion lukion ensiviikoilta. Asuessani Porvoossa ja käydessäni koulua Helsingissä sain usein kahdeksan aamuina kimppakyydin, joka jätti minut Sturenkadulle. Koska Porvoosta ajaa puolessa tunnissa moottoritietä pitkin itäiseen kantakaupunkiin, olin usein perillä melkein tuntia ennen koulun alkua. Puolihorteessa vietetty, auringonnousun, alkavan ruskan ja käsinkosketeltavan kiinteiden sumulampareiden täyttämä automatka päättyi kahvintuoksuiselle kadulle, josta tein harhailevia ja hurmaantuneita toiviomatkoja ympäri Kalliota siinä määrin omistautuneesti, että myöhästyin usein ensimmäiseltä tunnilta. Kahvipaahtimon tuoksu on ihana, se tuntui joskus matalapaineen aikana valtamerilaivatalolla saakka.

Kotimatkalla käväisin pitkästä aikaa galleria Oma Huoneessa Kalevankadulla. Minulla on ollut neljä-viisi vuotta sitten siellä näyttely ja sen jälkeen olen pyrkinyt suosimaan visiiteilläni tuota pientä, kaarikattoista galleriaa. Näyttely oli paras tähänastisista, kolmen Taikkilaisen tytön lintu-aiheinen kokoelma. Surrealistisen pikkutarkkoja kauhukuvia linnuista (jokaisen ornitofobikon painajainen, arvelen), monimuotoista keramiikkaa, oivaltavia ja väririkkaita akvarelleja. Hehkutin paikallaolleen taiteilijatytön hämmennyksiin ja ostin supportin vuoksi vielä kortin (olisin mieluusti ostanut parit akvarellit jos pennoset antaisivat myöten). Kotimatkalla lintuelämyksiä tuli lisää, Keilalahdessa ui ylväs joutsenperhe: vanhempien lisäksi peräti viisi aikuisen kokoista, mutta vielä harmaata poikasta. Avomeren puolella sumua, sinertäviä saaria, lakkapäälaineita ja jättimäinen, musta rahtilaiva.

torstaina, syyskuuta 07, 2006

keskiviikkona, syyskuuta 06, 2006

Unien Kallio

Nyt on pakko kuvailla viimeöistä untani. Joo, tiedän, muiden unet ovat yleensä tosi pitkäveteisiä (paitsi Minhin, luen niitä kuin kauhun sävyttämiä seikkailukertomuksia) mutta tämä oli niin kertakaikkisen kummallinen, että haluan kirjoittaa sen ylös.

Olin kolmosen ratikassa Nassun kanssa, menossa Sörnäisiin bileisiin (tämä ei ole se kummallinen osuus, vaikka onkin unelle tyypillistä olla kolmosessa kun pitäisi olla kuutosessa tai metrossa). Olin lähtenyt kotoani, jossa oli talvi, meluisaa kuorolaulua ja aggressiivisia lumiauroja. Kalliossa oli kevät. Korjailin meikkiäni ja oikea pupillini muutti jatkuvasti muotoaan. Milloin se jakautui kahtia, milloin muuttui soikeaksi, milloin lutisi edestakaisin. En kuitenkaan huolestunut pupillin käytöksestä, lähinnä se ärsytti minua. Jäimme ratikasta pois Karhupuistossa ja kävelimme Agricolankatua kohti Torkkelinmäkeä. Valtamerilaivatalolleni oli tapahtunut jotain kummallista, se oli puoliksi paneloitu valkoisilla laatoilla ja muutettu turkkilainen lomakohde-tyyppiseksi isoparvekkeiseksi ja vähän ränstyneeksi kolossiksi. Lisäksi sen eteen, teknillisen opiston pihalle oli alettu rakentaa aivan uutta, linnamaista taloa. Torkkelinkadulla katselin ihmisten ikkunoista sisään, talot olivat kauniita ja hämmentäviä. Samassa "muistin" (niinkuin unessa usein muistetaan menneitä tapahtumia, jotka ovat usein vanhoja unia) Torkkelinmäen jatkuvan "oikeasti" vielä paljon pidemmälle kuin ihmiset yleensä luulevat, aina Sörnäisten rantaan asti.

Tulimme Pengerkadun loppupäähän. Sörkka oli täynnä ahtaasti rakennettuja, vanhoja kirkkoja ja palatseja, joista vanhimmat olivat keskiajalta, uusimmat 1800-luvun lopusta. Yksi taloista oli kuin Aleksanteri Nevskin katedraali Sofiassa. Maisema muistutti hiukan Prahan vanhaa kaupunkia Chagallin tulkitsemana, talot kurottelivat, nyökkyivät eivätkä muutenkaan seisoneet ruodussa. Silmiinpistävin piirre oli tyylien kirjo. Menimme yhden palatsin portista sisään. Ovi oli tammipuinen ja painava, takoraudalla heloitettu, ja siinä oli vielä painona hiekkasäkki. Päädyimme keskiaikaiselle pihalle, ja "tiesimme" heti, että Kalliossahan on tämä keskiaikamuseo, jossa emme vain ole koskaan sattuneet käymään. Museossa oli keskiaikainen sauna, jonne välittömästi menimme. Saunaan tuli lisäksemme keski-ikäinen pariskunta, joka alkoi harrastaa keskenään jonkinlaista hänkipänkiä. Sauna oli musta ja hämärä savusauna. Aloin etsiä vessaa (aamuyön unet päättyvät varsin usein tähän jännittävään vessanetsintäsessioon joka lopulta johtaa heräämiseen) joka oli nykyaikainen ja siisti, mutta pelkkä kulissi, täysin käyttökelvoton. Tässä vaiheessa heräsin.

Näen usein Kalliosta unia, entisestä kodistani monta kertaa viikossa. Jossain vaiheessa tuli taukoa, mutta nyt unet ovat taas aktivoituneet. Näen kyllä Porvoon-kodistammekin unta vähintään kerran kuussa, ja siellä asumisesta on sentään 13 vuotta. Valtamerilaivatalo-unissa käy yleensä siten, että tajuan unohtaneeni paljonkin tavaraa vanhaan kotiini, ja yritän mennä vaivihkaa hakemaan sitä. Perillä tapaan täysin toisenlaisen huoneiston, jossa on outoja huoneita, parvekkeita, useampi kerros. Tai sitten yritän päästä kotiini illalla ja tajuan, että siellä asuu uusia ihmisiä. Yleensä uneen liittyy vahvasti muutos, talo ei ikinä ole entisellään. Toinen unissa toistuva teema on, että huomaan Kalliossa olevan jotain mielettömän upeaa, kauniita taloja, puistoja ja aukioita, joita en ole koko sielläasumisaikanani noteerannut. Kalliossa saattaa esimerkiksi olla puutaloalue, jossa on vehreitä pihoja (kuten siellä on vielä 50 vuotta sitten ollutkin).

Netissä on muuten aivan mahtava sivusto kaikille kaltaisilleni Helsinki-friikeille. Albumit auki sisältää määrättömät määrät kuvia Helsingistä eri vuosikymmeniltä. Tiesittekö esimerkiksi, että Karhupuistossa ja Arvo Turtiaisen puistossa oli puutaloja? Ja kuinka hassulta Kallion kirkko näytti ennen valmistumistaan? No, nyt tiedätte! (Kuvan uploudaaminen ei nyt jostain syystä onnistu, harmin paikka.)

sunnuntaina, syyskuuta 03, 2006

Alkoholista ja vähän kaikesta muustakin

Olin eilen ihanissa puutarhajuhlissa Puu-Kumpulassa. Voi että sitä paikkaa! Kapea, puutalojen reunustama tie, marjapensaita, kvittenipuita. Yläkerran ruutuikkunassa kadun elämää seuraava ruskeakorvainen beagle. Perillä nurmikenttä, hyötykasvipuutarha, tulta tuijottava vauva pallopotkuhousuissa. Juhlissa puhuimme (monien muiden aiheiden ohella) Juhani Seppäsen uudesta kirjasta Selvästi juovuksissa jota on käsitelty mediassa aika paljon. Seppänen, entinen viinifriikki ja oluenystävä oli siis vuoden raittiina ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Hänen mukaansa esimerkiksi viinien harrastamiseen liittyy huomattavasti itsepetosta. Makustellaan kalliita viinejä, keksitään niille suorastaan runollisia ominaisuuksia (kasteisen kedon häivähdys) ja siinä sivussa päihdytään. En kyllä tuota näkemystä itse ihan sellaisenaan niele, tiedän viiniharrastajia jotka hädin tuskin nielevät viiniä eivätkä ikinä päihdy. Pointti oli kuitenkin mielenkiintoinen ja aika pysäyttävä. Viinikään ei ole mitään ihan mietoa alkoholia, yksikin 12 sentin annos kihahtaa päähän.

Seppänen oli aiheuttanut raittiutensa aikana kiusallisia tilanteita lähipiirissään. Juhlissa ihmiset ahdistuivat selväpäisenä sinnittelevän seurassa ja vahtivat tämän juomattomuutta. Seppänen oppi salailemaan ja "juomaan näköisviinaa" etteivät kanssajuhlijat ahdistuisi. Hassua kyllä, miten ainakin Suomessa viinaton saa selitellä ratkaisuaan. Kasvissyöjiä (ei ainakaan ole itsellä kokemusta) ei samalla tavalla panna seinää vasten, ei vaadita perustelemaan omaa elämänvalintaa ja vihjailla ilonpilaajista. Muistan itsekin joskus tuskastuneeni jonain juhannuksena selvin päin kukkuvaan toveriin, kun itse on neljän aikaan aamulla onnellisessa kännissä ja haluaisi tilittää ihan kaikkia mahdollisia asioita muiden humalikkaiden kanssa, paikalla oleva selväpäinen muistaa jutut pilkuntarkkaan jälkeenkin päin. Ei sillä että itselläni menisi ikinä muisti, niin känniin en osaa itseäni onneksi juoda. Jotkut hölinät vain painuvat kollektiiviseen humalasumuun, niitä ei oteta jälkeen päin esille eikä niihin vaadita lisäselvityksä myöhemmin. (Tällaisia asioita ovat esimerkiksi rasittavat monologit omasta erityisestä herkkyydestä ja taiteellisuudesta, jotka ilmenivät jo ala-asteella tai itkut siitä kun kaikki on niin... jotain, nyyh! Pietarin-reissulla aloin kerran vollottaa sitä, kun en ollut palauttanut Nassen kirjaa ajoissa kirjastoon, ja siitä meni sakkoa, byääh, olen huono ihminen, voitko mitenkään antaa anteeksi, byhyy?!).

Olimme muuten eilen vanhempien ja L:n kanssa syömässä nepalilaisessa, postuumi synttäriateria. Pohdiskelin ääneen, pitäisiköhän joskus ostaa alkoholitonta punaviiniä, kun se punkku nyt on niin hyvää. Nyt sitä on kaapissa pikkupullo. Epäilen kuitenkin, että pohjimmiltaan viinin viehätys perustuu siihen kihahdukseen. Ehkäpä pikkupullon voisi juoda parin "oikean" lasillisen jälkeen, miellyttävän makuelämyksen ylläpitoon ilman lisäpäihtymystä?

Palatakseni takaisin aiheeseen, Seppäsen kirjaa käsittelevät artikkelit ovat saaneet minut pohtimaan omaa suhdettani alkoholiin. Join ensikännini 14-vuotiaana musikaalimme (minusta piti yläasteella tulla laulava näyttelijä) ensi-iltabileissä kahdesta lonkerosta ja omppupomppu-huikista. Pussailin poikia (samana iltana oli paitsi ensi-ilta ja -känni, myös ensisuudelma) ja taisin muutenkin käyttäytyä varsin tyypilliseen teinihumalikkotapaan. Ensimmäisen päihtymyksen jälkeen tuli muutaman vuoden tauko, mutta taidelukion jokaviikonloppuiset bileet sisälsivät luonnollisesti Magista ja Libistä (yäk yäk!). Aloin 16-vuotiaana seurustella yli parikymppisen miehen kanssa, jotenka alkoholinhankintaongelmat poistuivat sen sileän tien. Kävimme baareissakin, silloin tuli kokeiltua kaikki itsensävanhentamistrikit. Bileissä juotiin halpoja vinkkuja, ja joskus myös kotiviiniä ja kiljua. Aktivisti- ja punkkariskenessä tosiaan tehtiin kiljua (paitsi streittarivegaanit, jotka tekivät härkäpapumössöä) mutta oma makuhermostoni ei kyllä kotipolttoisiin taipunut. Lukioikäisenä tuli juotua jotakuinkin joka viikonloppu, mutta toisaalta määrä oli melko lailla säädelty (ei ollut rahaa lähteä baariturneelle kun oma viini oli juotu). En oikeastaan koskaan varsinaisesti urpoillut kännissä, minulla oli (ja on) aika vahva stoppimekanismi alkoholin suhteen.

Iän karttuessa juodun viinin määrä pysyi suunnilleen samana, mutta laatu parani. Hassua muuten, kun muutin Valtamerilaivatalosta, tyhjensin korkean kaappini pulloista. Olin sysännyt sinne vuosien varrella osan bileiden pullosadosta, lähinnä silkkaa laiskuuttani. Koska kaappi oli korkealla, sinne ei tullut ikinä asiaa, eikä sitä tullut tyhennettyä. Niinpä muutossa minua odotti pienoinen katsaus omaani ja kaveripiirini juomahistoriaan; takana oli omppupomppua ja Magista, edempänä Gato Negroa ja etummaisena muutamia kalliimmankin sisältöisiä pulloja.

Kun aloimme seurustella L:n kanssa, meillä oli keskiviikkoisin hyvä ateria ja viiniä-ilta. Tapaa noudatettiin ainakin puoli vuotta, kunnes alkoi ärsyttää herätä lievässä päänsäryssä torstaisin. Aterian ja viinin jälkeen kun usein kävi niin, että viinahammasta jäi kolottamaan ja tie vei viereisen "viinamäen" (Flemari) baareihin parille. Luovuimme tavasta ihan iisisti, mutta voin kuvitella juuri tuonkaltaisten excusien johtavan ihmisiä hitaasti alkoholismin tielle. Tavasta oli toki helppoa luopua siksikin, että kun opimme tuntemaan toisemme paremmin, ei tarvinnut enää vapauttaa alkuveikistelevän jännittynyttä tunnelmaa viinillä. Useammankin seurustelusuhteeni alkuun on liittynyt "kostea aika", on tavattu usein baarissa ja otettu pari, että voidaan relata ja alkaa kertoa hauskoja anekdootteja omasta lapsuudesta ja samalla hivutella käsiä pöydän alla toisiaan kohti.

Yksin asuessa minulla ei ikinä ollut minkäänlaista viinaketta kotona. Siihen aikaan, toisin kuin nykyään, kylään tullessa ei tuotu viinipulloa emännälle. En hamstrannut Tallinnan-viinoja (kiistattomasta taloudellisuudesta huolimatta itänaapurista selkä vääränä viinan roudaaminen on mielestäni aina ollut moukkamaisuuden huippu), en ollut kiinnostunut likööreistä tai konjakeista. En kyllä ole vieläkään, mutta koska elän nykyään elämänlaatua ja -nautintoja arvostavan semi-snobin (jota sanoisin bopoksi jos kiistaton vasemmistolaisuus ei sotisi sitä määritelmää vastaan) kanssa, minulla on kotonani monipuolinen alkoholivarasto. Löytyy kirkkaita ja tummia, yrttisiä ja marjaisia juomia. Onneksi en pidä muusta alkoholista kuin viinistä, joten minulle ei tule kiusausta verottaa pullorivistöä. Paitsi että jallu-latte on kyllä hyvää, kun pitää lähteä bileisiin ja väsyttää.

Näin summatakseni, pidän omaa alkoholinkäyttöäni varsin kohtuullisena. Minulta on onneksi aina puuttunut lärväys-mode, tolkku ei katoa. Toisaalta joskus tulee mieleen, että pidänkö viinistä vähän liikaa, ja pitäisikö kokeilla esimerkiksi kuukauden ajan, millaista on olla kokonaan ilman alkoholia. Uskon sen olevan kohdallani helppoa, mutta helppoa on myös olettaa niin kokeilematta. Alkoholi kuitenkin hassusti liittyy aika moneenkin sosiaaliseen tilanteeseen, vaikka ilmankin olisi oletettavasti yhtä hauskaa. Vähintään.

Columnea kukkii, ensimmäistä kertaa. Sen kukat ovat paitsi kauniita, myös suorastaan siekailemattoman pornografisia. En tiedä muistuttavatko ne enemmän heppiä vai pimppiä, mutta kumpaakin aika paljon. Joka tietysti on vähintäänkin loogista ja herättää ajatuksia kaiken elollisen yhteneväisyydestä ja toisaalta variaatioista, mitä suvunjatkamiseen tulee. Luonto on rivo-teemaa jatkaakseni, Tuhma poika on spruitsautellut taas uusia vauvoja. Näitä pikku lehtolapsia muuten saa minulta, pyytäkää vain jos haluatte oman tuhmiksen.