sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006

Hupia laulunsanoista ja vähän muutakin

Kuoromme on alkanut harjoitella joululauluja. Koska kyseessä on laadukkaaksi tunnustettu naiskuoro (tämä ei ole hehkutusta omaa laadukkuuttani, vaan ainoastaan kuoron laadukkuutta kohtaan) repertuaarimme sisältää lähinnä vanhoja, hengellisiä joululauluja. Tykkään hengellisistäkin biiseistä, näin ateistipohjalta ei ole ainakaan minulle mikään ongelma luikauttaa vähän ylistystä herralle, kunhan se tehdään kauniisti. Ja kun ajattelee muinaisia säveltäjiä, niin eipä paljoa vaihtoehtoja ollut. Ylistystä ja kuolinmessua oli pakko säveltää, vähän kuten maalarit ikuistivat raamatuntapahtumia tai sitten kuninkaallisia. Esimerkiksi alastomuushan oli helppo verhota raamatullisiin tai vastaaviin jumaluusmyytteihin, naiset eivät olleet riisuttuja vaan ikään kuin lähtökohtaisesti alastomia. No kuitenkin, oma härski mieleni kikattelee sisäisesti säkeille "De matre natus virgine, virgine, sine virili semine, alleluja". Myös laulu, jossa kerrotaan kuinka "Neitsyt Maarialle kypsyi tähkä viljan, aukes kukka liljan" on jotenkin hupaisa. Tämän päivän näkökulmasta ajatellen sanat tuovat mieleen neitseellisen synnytyksen sijaan seksuaalisen heräämisen. Jos neitsyelle aukeaa liljankukka, niin kyllähän se kuulostaa vähän siltä, että tyttö ns SAA ekan kerran ja selkeästi tykkää siitä. Sori nyt vaan rivot tulkintani...

Eilen olin Englannista kotiutuneen ystäväni E:n kotona omenanhaussa. Ilta venähti aika pitkäksi, mikä oli toki arvattavissa. E asuu nyt ihanassa puutalokommuunissa, jossa on mielettömät määrät omppuja, keramiikkaa, korvatikkuhimmeleitä ja luomukanoja! Kanat olivat liikuttavia, pienipäisiä ja pulleanpyyleviä potpottajia, kukolla maatalaahaava pyrstö. E vihki minut Youtuben ihmeelliseen maailmaan (omalla koneellani on asenneongelma liikkuvaa kuvaa kohtaan). Katsoimme kasarihenkisiä, neuvosto-virolaisia mainoksia sekä legendaarisen Hymyhuulet-sketsin, jossa Turo lähtee vaihto-oppilaaksi ja saa silmilleen lasit, jossa "mutsi on Samantha Fox". Virolaiset mainokset olivat oikeasti hyvin kiehtovia. Joukossa on jäätelömainos, joka länsimaisin silmin on todella pornografinen. Kaunis nuori nainen nuolee valuvaa jäätelöä hekumallisesti tavalla, jota ei kehdattaisi varmaan edes nykyään käyttää yhä pornoutuvassa mainoskuvastossa. Neuvostoliitossa ei vaan ollut pornoa, joten mainoksen rivo sivumerkitys saattoi mennä tavalliselta telkunvahtaajalta ohi. Itse mainoksen tekijä on selkeästi perehtynyt myös länsimaiseen mediaan. Virossahan näkyi 80-luvulla suomalaisia tv-kanavia, mutta eipä kyllä Suomessakaan siihen aikaan pornoa telkussa nähty.

Olin viikkoa aikaisemmin kertonut E:lle blogini osoitteen. Minua on tavallaan ujostuttanut kauhesti kertoa ystävilleni blogistani, koska saatan olla täällä aika avomielinen, enkä esimerkiksi ircissä halua kokea tilannetta, jossa joudun selittämään auki jotain blogipostaustani tai vastaavaa. Läheisimmät ystäväni tietävät blogini kyllä, ja kai lukevatkin sitä joskus. E sanoi blogini muistuttavan maalauksiani (olen siis lukionjälkeiseltä koulutukseltani kuvataiteilija, nyt myöhemmin hankin siihen päälle hieman praktisemman graafisen suunnittelijan tutkinnon), jotka ovat värikylläisiä ja iloisia ja lempeitä. Toisin sanoen blogistani puuttuu aika pitkälti se biaatch-puoli, joka minussa kieltämättä on. Minulla on koko lailla ilkeän sarkastinen huumorintaju, siihen on sukuni naisten puolelta vahva perimä. Halusin Lupiinin kuitenkin olevan jotenkin puhtaamman ja valoisamman kuin mitä vaikka irkkiminäni on, olen ottanut sen osaksi itsenkehitysprojektiani. En halua ikinä tulla katkeraksi, vanhaksi naiseksi, ehkä korkeintaan kirpeäksi sellaiseksi. Haluan nauruni olevan suvaitsevan lempeää, en häijyä ja vahingoniloista. Narttua en aio (enkä voi) itsestäni kokonaan kitkeä, se on oikein käytettynä keitoksen pippuri ja suola.

Sain toissapäivänä kivaa postia! Pari-kolme viikkoa sitten lähetin sähköpostia hehkuttamaani Loveradioon, jossa toivoin jokalauantaisessa toivekonsertissa esitettävän kappaleen "Laulu linnusta, joka saapuu kaukaa ja lentää kauas". Mukaan toivottiin tarinaa, joten kerroin kuinka olin kuullut laulun ensimmäisen kerran ja kuinka se oli koskettanut minua. Seuraavalla viikolla sain sähköpostia, jossa pyydettiin kotiosoitettani levypalkintoa varten, koska "parhaat tarinat palkitaan". En ollut kuvitellut oman tarinani olleen kovinkaan erikoinen, mutta nähtävästi se oli juontajien mielestä kiva, koska eteisen lattialle kolati Poliittisten laulujen parhaat-kaksois-cd ja neljä hienoa Love-korttia! Olin oikeasti suorastaan liikuttunut tuosta eleestä! Levy on ihan huippu, ja vielä juuri se, jota minulla ei ennestään ollut.

Huomenna olisi tarkoitus mennä ensin Valtterin kirppikselle ja sitten kirjamessuille. Nostin kaukoviisaasti valmiiksi rahaa, kummastakaan tuskin selviää hankinnoitta.

keskiviikkona, lokakuuta 25, 2006

Nais-, mies- ja kissaseuran erilaisuudesta

Päivälliset menivät kuten odottaa saattaa, viiniä ei jäänyt sitten tippaakaan ja yksi Riedel meni rikki. Kissa puri Nassua kantapäästä, muttei kovaa vaan ihan huomionkerjuumielessä. Puhuttiin muistaakseni ihmissuhteista ja sairauksista (K on tuleva lääkäri ja kertoo aina jänniä juttuja kummallisista taudeista) ja toki politiikasta. Kivaa!

Sunnuntaina oli bloggaajien kudontakerho vaaleanpunaisessa Torkkelitalossa, oi! Oli oikeasti mielettömän kivaa, jotenkin tiheä ja lempeä tunnelma samaan aikaan, hämmentävä määrä uusia, kiinnostavia kasvoja ja muutama aiemmin nähty. Sekä tajuttoman palleroinen , vieno ja lempeä harmaa misse. Moni tapasi ymmärtääkseni tuolla blogivirkkuussa ensimmäistä kertaa, mikä toi tunnelmaan miellyttävän tasapuolisesti ujosta heleiksi leviäviä hymyjä ja tunnustelevaa jutustelua. Minhin ja Eufemian kanssa löytyi yhteisiä tuttuja ja nuoruudenjuttuja. Kiitos emännälle, emännän kissalle ja teille kaikille osallistuneille, toivottavasti tavataan taas!

Eräs ei-paikalla ollut bloggaajatar oli siunannut kudontaklubia laatikollisilla kirjoja. Löysin Zolan Ansan, joka kertoo Nanan äidin nuoruudesta. Olenkin metsästänyt Ansaa vähän sieltä sun täältä, huippua että se löytyi! Toinen löytö oli Jukka Larssonin Kärsimystrilogia. Aloitin kirjan lopusta, Pirkko Saision epilogilla, jossa hän selventää Jukka Larssonin ja Eva Weinin syntyä. Löysin siitä mielenkiintoisen sitaatin kirjailijakeskustelusta, jossa Märta Tikkanen viittaa aikaisempaan keskusteluun huomauttamalla, että "naisilla on ikimuistoinen tapa imarrella itseään kertomalla miten huonosti he yleensä tulevat toimeen toisten naisten kanssa." Sama juttu on aina pistänyt omaan silmääni. Se on sukua monen naisen ylpeinä kerrotuille lapsuudenmuisteloille; "Mä olin aina lapsena poikatyttö, kiipeilin puissa ja leikin Tarzania enkä todellakaan suostunut pitämään mitään rimpsumekkoja." Oman POIKAtyttöyden korostaminen on siinäkin mielessä hassua, että ymmärtääkseni pääosa terveistä lapsista rymyää, kapuaa ja ryntäilee suuren osan hereilläoloaikaansa. Itse muistan kyllä pitäneeni paitsi mutalammikoista ja rekisterinumeroiden keräämisestä, myös rimpsumekoista ja barbeista, mutta olenkin ollut tylsän tavallinen, sukupuolirooleista ulalla oleva tyttöLAPSI, paino jälkimmäisellä sanalla.

Kuten muinainen poikatyttöys, myös aikuisena jatkuva hyväjätkyys tuntuu olevan monelle naiselle itsetyytyväisyyden aihe. Naiset saattavat perustella miesten seurassa viihtymistään esimerkiksi sillä, että naisseurassa puukotetaan aina selkään ja puhutaan paskaa toisista. En tiedä missä fakfeisporukoissa näin kokeneet naiset ovat aikaansa viettäneet, itse en ainakaan ole ikinä kokenut vastaavaa. "Paskanpuhumista" voi sitäpaitsi kutsua myös kauniisti "ilmastoa puhdistavaksi analysoinniksi". Itse kannatan vilpittömästi "paskanpuhumista", jos vaihtoehto sille on retvakka epämiellyttävän asian päin naamaa läväyttäminen. Suorapuheisuudella ylpeileminen on myös asia, jota kavahdan (alan eksyä sivuraiteelle nyt), en tajua mitä hienoa siinä on, että on pokkaa nöyryyttää/haavoittaa kanssaihmisiä livenä ja oikeuttaa se "rehellisyydellä". Olen vuosikaudet jaksanut rakastaa ajoittain raivostuttavia ja pääosin kultaisia ystäviäni analysoimalla heidän ärsyttävyyksään jonkun kanssa ja keksimällä usein syyn tai tavan tulla ärsyttävyyden kanssa toimeen, ja mikä tärkeintä, päästää vaivihkaa höyryjä ilman että ärsytyksen kohde loukkaantuu. Oletan minustakin puhuttavan myös joskus ystäväpiirissäni "paskaa", ja sallin sen täydestä sydämestäni.

Jos on pakko valita, tulen itse varmaan toimeen paremmin naisten kuin miesten kanssa. Harrastan joidenkin miesten kammoamaa tunnepuhetta, rakastan analysoida ihmisiä ja hypin mieluusti aiheesta toiseen. Nazzer ja minä saavutamme joskus vesikävelemässä tai Coronassa aivan uskomattoman aasinsilta-flown, jolloin aiheita vaan sinkoilee ja läpsähtelee otsiimme kuin värikkäitä patalappuja. En usko voivani saavuttaa aasinsilta-flowta miesten kanssa. Käyn kyllä mieluusti pelkkien poikienkin kanssa baarissa, tosin L ja paras ystävänsä T alkavat aina puhua Ensimmäisestä Maailmansodasta. Tuntikausia. Noin ylipäätään yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota keskustelukumppanin sukupuoleen, mutta käytännössä luottamuksellinen puhe syntyy helpommin naisten kanssa.

lauantaina, lokakuuta 21, 2006

Tuimansinistä silkkiä

Meri länsiväylän varrella oli keskiviikkona sitä sävyä, jota kuvittelen Uuden Kuun Murrayiden vanhapiikojen suosineen vaatetuksessa. Ei ihme, että Emilia halusi puvun, joka vivahtaa valosta riippuen vihreään tai hopeaan, pitsivaahdolla ryöpytettynä. Itse lämpenen enemmän lämpöisille väreille, mutta tajuan kyllä Emiliaa hyvin. Keskiviikko oli muutenkin ihana, matalaa keltaista valoa, tanssivia lehtiä, levottomia pikkulintuja. Jossain Voi Hyvin-tyyppisessä lehdessä kehoitettiin joskus löytämään kevät jokaisesta vuodenajasta. Koska pidän kaikista vuodenajoista, en oikeastaan pidä kyseisestä neuvosta, mutta keskiviikossa oli silti totisesti kevättä. Tai oikeastaan vuodenaikapitämiseni ei ole syynä siihen, etten halua nähdä kevättä syksyllä, vaan sen ajatuksen pohjimmainen ahdistavuus. Ikään kuin sitä pitäisi alkaa valehdella kuusikymppisenä itselleen olevansa nuori ja menevä, elämä loputtoman täynnä mahdollisuuksia. Tosiasiat pitää hyväksyä ja yrittää elää niiden mukaan ja ammentaa se ilo, minkä irti saa. Tämä on toki puhtaasti oman henkilökohtaisen elämänfilosofiani ohjenuora, muut saavat puolestani uskotella itselleen kaikkea mahdollista.

Aika on kulunut siivillä, ilta tulee ennen kuin huomaakaan. Tunne johtuu varmaankin myös pimenevistä illoista. Kesällä iltaseiskalta oli paljon luontevampaa lähteä kotoa kaupungille kuin nyt. Olen harrastanut aika paljon liikuntaa viime aikoina, toivon ja teen parhaani saman tahdin jatkumiseksi. Olen myös tiedostanut velvollisuuteni kuluttajana ja pistänyt rahaa haisemaan (tuo velvollisuus-osa oli sarkasmia, parhaiten tiedostaisin velvollisuuteni muuttamalla lämmittämättömään mummonmökkiin hevonkuuseen eläen talven yli viljelemilläni punajuurilla). Etsin alkuviikosta salsahametta (minulla on vain yksi, kyllähän sitä ihminen tarvitsee kaksi salsahametta), mutta jonkun kapitalismille ominaisen oikun takia kaikki sellaiset ovat hävinneet kaupoista. Lopulta tein kompromissin ja ostin vääränvärisen. On se kyllä hieno silti, kirjailua ja paljetteja ja kaikkea. Eilen aloin miettiä hameeseen sopivan paidan ostamista, mutta suitsin törsäämisvimmani ostamalla pelkät sukat. Ja talvikengät. Ja kuorintavoiteen. Ja vielä toisetkin sukat, joo.

On samaan aikaan hiukan masentavaa ja hyvin avartavaa huomata, kuinka paljon oma mieliala riippuu ostelusta. Uuden tavaran hankkiminen ilahduttaa, on niin kivaa tulla kotiin ja kaivaa kassista mahtavan edullinen löytö, (juuri se jota olen aina tarvinnut, jota ilman en oikeastaan olisi edes tullut toimeen) ja sijoittaa se omalle paikalleen. Hankinnan ei tarvitse olla suuri, pelkkä kynttilä tai kynä riittää. Saman tyydytyksen voi saavuttaa myös elintarvikkeilla, jos kyseessä on tuote, johon liittyy jonkinlaista hemmottelun glooriaa. Kuten vaikka luomutee tai sherrybalsamico. Toisaalta taas mascarponejäätelö tai gorgonzola-juusto eivät luksuksuudestaan huolimatta tuo samaa tyydytystä, koska niihin liittyy a) huono omatunto ja b) nopea kulutettavuus. Luomutee kauniissa pakkauksessaan on jäljellä vielä kuukaudenkin päästä koristamassa teehyllyä, mascarponejäätelöstä ei ainakaan meidän taloudessamme ole haisuakaan parin päivän päästä.

Meillä on tänään päivälliset muutamille kavereille. Pöytä on jo katettu, struudeli muuttui kärsimättömyyteni takia (levitin täytteen liian aikaisin) vuokahommaksi, L tekee parhaillaan Hasselbackan perunoita. Haimme rannasta värikkäitä lehtiä ja pihlajanmarjoja koristeeksi. Juhlapuuhastelu on niin kivaa ja sen sivutuotteena keittiön kankip*askaiset kaapinovet eivät nyt suorastaan kiillä puhtauttaan, mutta ovat vaihteeksi yksivärisiä. Kirpeä pihlajanmarja-skool!

torstaina, lokakuuta 19, 2006

Syysretken antia



Valokuvatorstai, syksy. Karhunkokoinen (ainakin karhunpennun!) muurahaispesä Oittaalta.

lauantaina, lokakuuta 14, 2006

Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset kukittavat yön sametti-ihon?

Mitä laukkuihin ja kenkiin tulee, olen aina pyrkinyt noudattamaan käytännöllisyyttä. Tämä on varmaankin opittu äidiltä, toisaalta esimerkiksi alusvaatteita (kaarituellisia rintsikoita on hankala pestä ja pitsi karhistaa ja musta aiheuttaa ihottumaa) koskevat ohjeet ovat kaikuneet kuuroille korville, kuten myös tummansinisen värin ylistys. Kuoromme esiintymismekko on tummansininen, ja ajatus siitä aiheuttaa lievää yökkäämistä. Kuten myös glitter-bolero, vaikka jälkimmäinen onkin kierolla tavalla aika hieno. Niin siis, laukuista ja kengistä. Kengissä pidän tärkeimpänä kriteerinä mukavuutta ja käveltävyyttä, luonnollisesti ulkonäkökin on tärkeä. En kikuna pitäisi lenkkareita vaikka ne varmaan ovatkin mukavat, it's just not my ticket. Mutta en esimerkiksi suosi korkokenkiä, olen tarpeeksi pitkä ilmankin enkä osaa juosta bussiin sellaisissa. Harmi sinällään, nyt on tulossa muotiin ns pompidour-korko, josta tykkään ihan sikana. Hääpuvun kanssakin aion hankkia mukavat kengät, olisi aika perseestä kärvistellä 12 tuntia puristavissa ja kummallisissa venkuloissa. Onneksi kapitalismin hyviin puoliin kuuluu valikoimien laajuus, nykyään löydän kenkiä joilla voi kävellä ja joita voi myös katsella.

Mutta oikeasti piti puhua laukuista. Peruskoulun reppuajan jälkeen olen suosinut aina yliolan-laukkuja. Sellaisia isohkoja, joihin mahtuu ainakin pari kirjaa ja mieluiten vielä kansio. Käytin vuosikaudet Marimekon sitä ratiaolkalaukkua, kuten melkein kaikki kaverinikin. Oli yleinen vitsi, että baarissa kurottuessa lattialla olevaa laukkua kohden, tarkoituksena kaivaa lompakko esiin, tuli ensin käpälöityä vierasta marilaukkua ja sitten kaivettua vieras hamppulompakko ja vasta esiin nostettaessa huomasi sen olevan jonkun muun. Aika homogeenistä touhua, etenkin kun kyseessä oli mieluusti marginaaliin itsensä mieltävistä hipeistä ja Erilaisista Nuorista (aikuisista).

Jossain vaiheessa kypsyin marilaukkujen hinta-laatu-suhteeseen ja kai ulkonäköönkin.
Jatkoin hyväksi havaitulla yliolan-linjalla, hippinyssyköistä streiteimpiin nahkajäljitelmiin. Nykyään minulla on aitoa nahkaa oleva olkalaukku, joka tosin on tavallaan kasvissyöjäidentiteetilleni hiukka ongelmallinen, mutta a) se on lahja, b) se on hieno ja c) ei sitä jaksa aina kaikesta vouhkata. Laukku on oikeasti ihanan ihana, sen ainoa huono puoli on, ettei sinne mahdu mappia. Tämän päälaukun lisäksi minulla on luonnollisesti iso määrä erilaisia vähemmän käytännöllisiä ja enemmän krumeluurisia laukkuja, kuten Hietsusta eurolla löytynyt ympyriäinen, murretun kirjava mokkahapsuviritelmä ja viininpuna-kultainen paljettipussukka, jossa on valtava, oranssikivinen solki paljettihelmihapsuilla. Paljettihommaa olen pitänyt vain kerran oopperassa, se vaatii ymmärrettävästi koko lailla yksinkertaisen asun taustalle (vaikka kun nyt alan ajatella asiaa, minulla oli oopperassa punainen kellohame ja ruusukuvioinen harsoröyhelöpaita). Älkää nyt kuitenkaan luulko minua kymppitonnin juontajan varhaiseksi reinkarnaatioksi, suurin osa vaatteistani on kuitenkin mustia ja sitärataa.

Tapasin keskiviikkona Matkalla-tytön (josta kohta lisää). Hänellä oli niin kertakaikkisen ihana, täyteentupatun topakka ja söpö käsveska, että oli ihan pakko kulkea nämä pari päivää mustan, kukkakirjaillun käsilaukun kanssa. Sinnehän mahtuu oikeastaan kaikki tarpeellinen, kirjaa lukuunottamatta. Tänään kanniskelin soman käsveskani lisäksi saakelillisen painavaa kuntosali-käsityö-kirjakassia, eilen vähän pienempää kuoro-kirjakassia. Mutta kyllähän sitä kaksi laukkua hanskaa siinä kuin yhden? Vaikka siinä vaiheessa, kun on ruuhka-aikaan toimimattomissa rullaportaissa, kuuntelee mp3-soitinta ja puhelin alkaa soida (käsveskani osoittaa koostaan huolimatta hämmästyttäviä kännykänpiilotustaipumuksia), meinaa lempiö (vai helliökö se oli?) kasvaa hetkellisesti otsaan.

Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa vetämässä Matkalla-tytön kanssa (jota kutsun tuon hankalan muodon takia tästä lähin Suzieksi) pakolaisten taidekerhoa. Kokemus oli minulle hyvin uusi, en tunne yhtään maahanmuuttajaa. Yksi lapsista, arviolta kuusivuotias, osasi loistavaa englantia ja tulkkasi vähän kaikille, sekä leikki muovailuvaha- ja lennokkileikkejä. Liikuttava selviytyjä, niin reipas ja iloinen, esitteli innoissaan saamiaan värikkäitä tarroja. En voinut olla ajattelmatta samanikäisiä suomalaislapsia pleikkareineen ja actionfiguureineen, tavarataivaan turruttamina. Eräs nainen halusi maalaamani guassityön seinälleen, "koska se on kuin kevät". Olin otettu ja liikuttunut. Kuten Suzie sanoi, ensisijainen tehtävämme siellä on tuottaa niille ihmisille iloa. En voi edes kuvitella, millaista kokonaiselle perheelle on asua pahimmillaan useita vuosia vieraan, kylmän maan teollisuusalueella yhdessä ainoassa, sellimäisessä huoneessa, tappaa aikaa vieraskielisen television ääressä, odottaa ja pelätä päätöstä omasta kohtalosta. Tuntea ulkopuolisuutta, osattomuutta, kohtalon armoilla olemista, taustalla vielä ne kauheat kokemukset jonka takia kotimaasta piti lähteä.

Asiasta toiseen, tämä ihmeellisen lämmin syksy on vaalinut myös parvekkeen yrttejä ja tomaatteja. Vasta nyt alkaa olla niin kylmä, että herbit on parasta muuttaa pestoksi. Tomaatti jaksaa sitkeästi punastuttaa pikku pallosiaan. Yrtit asustavat tämän lyhyen välivaiheen keittiön pöydällä, josta kisulainen pääsee makustelemaan niitä vapaasti. En valitettavasti ollut todistamassa tämänpäivästä karnivoorin vegaanikohtausta; L oli ostanut misselle missenmakkaraa, joka oli kuulemma niin pahaa, että piti maistamisen jälkeen mauruta ja mouruta tuskaisesti ja hypätä sitten poistamaan paha maku suusta oreganolla ja rosmariinilla. Ehkä jatkossa lisäämme misun päivittäiseen säilykeannokseen yrttikoristeen, näyttää maittavan.

Uu beibi, Lovelta tulee juuri Comandante Che Guevara alkukielellä. Enkä muuten edes diggaa Chetä, vaikka pidänkin sitä yhtenä namugalleriani (sillointällöinen taustakuvakollaasi mielestäni kuumista miehistä, sisältää mm Al Pacinon nuorena) kaunistuksena. Otsikko on yhdestä Aulikki Oksasen sanoittamsta Love-biisistä. Jos en ole aikaisemmin maininnut, että RAKASTAN Aulikki Oksasen kaikkea kirjallista tuotantoa, kerron sen nyt.

lauantaina, lokakuuta 07, 2006

Myöhempien aikojen pyhiä

Vierailimme Mormonitemppelissä, kuten monet espoolaiset. Mormonitemppeli sijaitsee lähellä palstaani, olen pitkin kesää hämmästellyt sen pompöösin ameriikkalaista ulkoasua ja tornissa torvea puhaltavaa kultaista jannua. Jannu on Moroni, enkeli joka näytti Joseph Smithille kultalevyjen sijainnin. Tutustuminen oli hämmentävän hyvin organisoitu, joka paikka oli täynnä muodollisiin pukuihin pukeutuneita puhdaskasvoisia nuorukaisia ja helmikaulaisina hymyileviä naisia, joista monilla oli selkeästi pikkumormonipulla uunissa. Ensin näimme esittelyvideon, jossa sivuttiin Mormonien historiaa ja näytettiin Jenkkilän muhkeita temppeleitä, sekä tietysti auringonlaskuja ja hymyileviä perheitä. Pidättelin hihitystä useampaan otteeseen, etenkin kohdassa jossa joku Mormonijohtaja kertoi liikutuksesta sortuvalla äänellä tietävänsä että isomummotkin odottavat häntä taivaassa.

Videon jälkeen pääsimme temppeliin ja matkalla sinne sai esittää kysymyksiä. Mielessäni oli moniakin, koskien lähinnä naisen asemaa ja moniavioisuutta, mutta hyvinkasvatettuna tyttönä pidin mutinat mekossani ja ihastelin temppelikalliolta avautuvaa maisemaa sekä leijonankitoja. Temppeli oli sisältä ihmeellinen yhdistelmä upeaa suomalaista käsityötä ja kaameita puhviverhovirityksiä. Harvoinpa näkee rinnakkain visakoivuisen art nouveau-henkisen tuolin ja vaaleankelta-valko-kultaisen Biedermeier-sohvan ainakaan kirkossa. Jugend-tyyliset ornamentit ja suomalaista luontoa kuvaavat freskot olivat hienoja, jättiläiskristallikruunutkin tavallaan. Jeesuksen kuvia oli tietysti paljon, Mormonit kuvaavat nähtävästi Jeesuksen aika kuumana pakkauksena; pitkä kihara tukka, siisti parta ja intensiivisen flirtti katse. "Flirtti" on kyllä ihan omaa tulkintaani tietty. Komea hippi lammas sylissä, mmmmm.

Ristejä temppelissä ei ollut, Mormonit pitävät niitä pakanallisina symboleina ja eivätkä muutenkaan halua korostaa liikaa Jeesuksen kärsimyksiä. Muutenkin Mormonit näyttävät osaavan nautiskella elämästä: selestinen huone, joka "edustaa täyttymystä, sisäistä sopusointua ja rauhaa, jotka voi saada iankaikkisina perheinä taivaallisen Isän ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa" (lunttaan esitteestä) ja jossa ei saanut pyhyyden takia edes puhua, oli sisustettu mukavanpulleilla sohvilla, upottavalla kokolattiamatolla ja sillä jättikruunulla. Kelpaa siinä pohdiskella iäisiä ja keskustella Jumalan kanssa soffalla kellotellen. Toista kuin luterilaiset puupenkit, joilla Johannespassion jälkeen omaa takapuoltaan ei tunne tuntiin (pääsiäistraumoja kehiin, Suurkirkon penkit ovat tuskaa jota Cantores Minoresitkaan eivät voi täysin lievittää).

Temppelissä oli myös kahdeksankulmainen, härkäin kannattelema miniuima-allas joka herätti tällaisessa vesieläimessä heti himon hypätä sekaan. Allas oli oikeasti SIJAISkasteita varten. Siinä voi siis kastaa vaikkapa juuri isomummonsa Mormoniksi, ja isomummo saa siellä iäisyydessään sitten funtsia, ottaako kasteen vastaan. "Kaikki perustuu vapaaehtoisuudelle, ketään ei kasteta väkisin", painotti opas. Asiasta voisi olla montaa mieltä, mikäli kuolemanjälkeistä elämää olisi, minua voisi ottaa vähän enemmänkin päähän jos lapsenlapsenlapseni yrittäisi vihkiä minut postuumisti omaan uskoonsa. Mutta koska en afterlifeen usko, asia on minulle koko lailla yhdentekevää. Mutta outoa ja jotenkin koomista silti.

Mormonismi painottaa iäistä elämää rakkaiden kera. Kun luterilaisessa vihkikaavassa sanotaan "kunnes kuolema meidät erottaa", uskovat Mormonit liiton jatkuvan vielä Taivaassakin. Paradisessa hengailevat sekä aviopuoliso että lapset että toivottavasti vanhemmat ja esivanhemmat. Tästä syystä Mormonit harrastavat sukututkimusta "nykyaikaisilla menetelmillä", kuten meille kerrottiin. Ajatus on kaunis ja samalla ihan absurdia toiveajattelua (mitä tietysti voisi sanoa uskonnosta ylipäätään). En voinut esittelyn aikana välttää mielikuvaa, että Mormonikäännynnäiset ovat yksinkertaisesti päättäneet uskoa siihen, että kuolemaa ei oikeastaan ole, koska vasta Taivaassa alkavat ikuiset riemun rämistykset omien läheisten kanssa (Hemmo Paskiaista lainatakseni, rest in peace, Pahkasika). Olisi kiva ajatella ettei ikinä kuole, mutta eikö se ole tosi paksua itselle syötettyä pajunköyttä?

Mikä Mormoneissa viehätti, oli tosiaan se epäluterilainen elämän hyvyyksistä nauttiminen. On kai itsellekin mukavaa, ettei uskovaisenakaan tarvitse kieltäytyä koreudesta ja nautinnoista. Etenkin miehille on luvassa tupla- ellei triplanautintoja, mikäli moniavioisuuteen on uskominen. Moniavioisuus on Mormonipiireissä kuuma peruna, siitä ei oikein haluta puhua mutta ainakin USA:ssa sitä tiedetään harjoitetun. Joidenkin tulkintojen mukaan moniavioisuus koskee vain Taivasta, mikä onkin tietysti loogista, jos on jäänyt useamman kerran leskeksi. Mormonien taivaassa taidetaan kyllä näytellä varsinaisia Kauniita ja Rohkeita, kun uusi ja vanha vaimo penäävät oikeuksiaan aviomieheensä...

Kuten aina kirkoissa ja vastaavissa jumalanpalvontapaikoissa, aloin miettiä syyllisyyttä ja siitä vapautumista. Kuten olen joskus kirjoittanut, syyllisyys on ainainen kumppanini. Se kulkee mukanani ja määrää valintojani. Kaipaan usein vapautusta, kuten varmasti kaikki syyllisyyden taakkaa kantavat (tähän väliin pitää mainita, etten ole tehnyt mitään kauhean "oikeasti" pahaa, ainoa uskonnollisesti pahaksi määriteltävä tekoni on sellainen, jota en itse pidä lainkaan pahana, syyllisyyteni koostuvat siis varsin arkisista "olen tuottanut pettymyksen vanhemmilleni kun en valmistunut nopeammin ja käytän liikaa muovipusseja enkä ole tarpeeksi kärsivällinen enkä ahkera"-tyyppisistä arkiangsteista). Uskonto olisi omalla tavallaan ihanan helppo tapa vapautua syyllisyydestä. Toisi syntinsä Jumalan jalkojen juureen, anoisi anteeksiantoa ja saisi sen. Valitettavasti tuo mahdollisuus on kohdallani täysin poissuljettu, minusta puuttuu kokonaan se rauhanen joka erittää uskonnollisia tunteita. En pysty valehtelemaan itselleni jonkun mystisen tahon anteeksiantoa vaikka kuinka haluaisin. Kenties moderni psykoterapia olisi kohdallani toimivampi ratkaisu, mutta toisaalta pidän itseäni kuitenkin aika tasapainoisena ja pääosin onnellisenakin ihmisenä jaksaakseni alkaa joko maksamaan hirveitä summia yksityisen sektorin terapiasta tai käymään läpi julkisen puolen ruljanssia.

Lopuksi mainos: Love Recordsin perustamisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi radioaalloilla ja netissä soi kuukauden ajan Loveradio! Olen vaipunut nirvanaan kuunnellessani lovebiisejä pikku Zenilläni. Loistava idea, tätä kirjoittaessani radiosta soi Agit Propin Liisa Mäkinen. Onko heleämpää ääntä kuin Sinikka Sokan? Huomenna ohjelmistossa on toivekonsertti, johon lähetin toivomuksen yhdestä harvinaisemmasta työväenlaulusta. Pitänee siis pitää Zen hollilla Oulunkyläseikkailun aikanakin. Päätimme nimittäin Nassun kanssa jatkaa hyvin alkanutta "yhdet lähiöbaarissa"-perinnettämme ja katsella samalla ympäristöä. Helsinki on täynnä jänniä paikkoja, jossa ei tule oikein ikinä käytyä.

Oletteko muuten huomanneet, että poppelit ja valkoiset liljat tuoksuvat ihan samalta? Minä huomasin, eilen, kun eksyin kuorosta tullessa Leppävaaran hämärille poluille ja lopulta etnisen lihakaupan pihaan.

torstaina, lokakuuta 05, 2006

Valokuvatorstai, ateria



Terveellinen ateria Wienistä, jäätelöannos.

keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006

Se mikä on joskus tapahtunut ei unohdu, vaikkei sitä muistaisikaan

Kävimme katsomassa Totoron, Miyazakin läpimurron 80-luvulta. Yleensä "koko perheen elokuva" on fraasi, jonka kuullessaan kannattaa olla hiukan varuillaan, mutta Animet ovat poikkeuksia. Totoro, kuten myös Henkien kätkemä antavat kerroksellisia elämyksiä niin pienille kuin varttuneemmillekin. Vai voisiko kyynisinkään kypsään ikään ehtinyt olla innostumatta kissabussista? Tai pikku-Totorosta, joka syö oman sateenvarjolehtensä?

Totoron tarina on samaan aikaan hilpeä ja pohjimmiltaan surumielinen. Perheen kaksi tytärtä seikkailevat uuden kodin ympäristössä kun isä ahkeroi yliopistolla ja äiti on sairaalassa. Äiti sairastaa tuberkuloosia ja on luonnollisesti perheen ajatuksissa jatkuvasti. Tytöt törmäävät lähimetsässä Totoroon ja kissabussiin satunnaisesti, ilman ennakkovaroitusta. Aikuiset eivät tietenkään metsänolentoja näe, mutta eivät myöskään vähättele tai kiellä tyttöjen kokemuksia. Veikeä Totoro huojentaa tyttöjen huolta äidistä mörisemällä leppeästi ja soittamalla savista okarinoa.

Ensimmäinen näkemäni Miyazaki oli Princess Mononoke, hieno ja symbolinen tarina ekologisin painotuksin. Ihastuin Kodamoihin siinä määrin, että yritän aina metsässä liikkuessani etsiskellä niitä kannonvieriltä ja notkelmista.

Miyazakin elokuvissa minua viehättää eniten niiden täydellinen anarkistisuus. Totoro, Kodamat ja kaikki Henkien kätkemän omituiset otukset ovat kerta kaikkisen käsittämättömiä. Anarkistisuus ulottuu myös narraatioon, juoni saattaa muuttua ja katkeilla, oikeastaan sitä ei välttämättä edes ole. Kuten ei hyviksiä ja pahiksiakaan. Tiedän Miyazakin ammentaneen elokuviinsa hahmoja ja juonia Japanin kansantarustosta. Uskon hänen käyttäneen myös paljon unimateriaalia. Eihän kukaan voi keksiä valveilla ollessaan marsuksi muuttuvaa jättivauvaa tai merellä kulkevaa raitiovaunua?