tiistaina, tammikuuta 29, 2008

Turtana

Joinain iltoina kahlaan lämpimässä meressä, jalkojen alla tiivis, aaltojen koristepinnoittama hiekka. Taivas on napolinkeltainen, aurinko tummanpunainen ja matalalla. Kalaparvet hipovat jalkojani, näen valkeita simpukankuoria ja helakoita koralleja. Kun vesi ulottuu vyötäisille, sukellan pinnan alle, pidän silmät auki, näen kaiken turkoosina, uin syvemmälle.

Toisina iltoina istun samean ja jääkylmän suolammen viettävällä mutarannalla. Tiedän, että veteen on mentävä, mutta varjoilta haiseva lampi kammottaa, läpi ei näe, ei tiedä pinnanalaisista uppotukeista tai satavuotiaista, vihamielisistä hauista. Kun vihdoin vahingossa kierähdän lampeen, uppoan siihen kauheaan, räpiköin kauhuissani, sydän hakaten pintaan, takerrun sammaleisiin, tukassani on vihreitä limaskoja. Tasaan kauhuani kunnes uuvun niin, etten enää välitä, tipunko.

Eilisilta oli jälkimmäistä. Vielä aamullakin olen samaan aikaan jotenkin säikähtänyt ja samalla vetkun välinpitämätön, kuin syvässä lammessa uiminen olisikin virkistämisen sijaan uuvuttanut entisestään. Onneksi joudun matkalla pysähtymään räjäytystyömaan eteen, kädet korvilla, odottamaan piipitysäänen muuttumista kumeaksi tussahdukseksi, joka lennättää autonrengasmatot ilmaan. Pidän räjäytyksistä ja ohi ajavista paloautoista, samalla tavalla kuin tuhatta ja sataa painavasta, tummanvihreästä Pietarin-junasta, kun itse odottaa seisakkeella paikallisjunaa.

Mitä odottaisin nyt, kun suuri matka on takana?

perjantaina, tammikuuta 25, 2008

Baikal ja bonsaikultaköynnös

Olimme eilen tyttöjen kanssa Docpointissa katsomassa Bamia, Jouni Hiltusen dokumenttia Baikalin ja Amurin välille komsomolilaisvoimin rakennetusta rautatielinjasta. Dokkari oli melankolinen, kuten ex-neukkulasta kertovat usein ovat, keski-ikäisiä, pienimuotoista elämää eläviä ihmisiä muistelemassa kaaderinuoruuttaan ja päivittelemässä nykynuorison henkistä orpoutta, välissä taistelulauluja ja kirkasotsaisia nuoria raahaamassa ratapölkkyjä viidenkymmenen asteen pakkasessa. Slaavilainen tunteellisuus on aina viehättänyt minua, liikuttuminen ja kuohahtaminen, yhteisöllisyys. Minusta olisi mahdollisesti tullut hyvä taistolainen, jos olisin syntynyt kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, huomaan itsessäni edelleen, kyynisenä kolmekymppisenä jonkinlaista kirkasotsaista yhteisöllisyydenkaipuuta ja alttiutta langeta hurmokseen, ja koska olen toisaalta täysin kyvytön uskonnollisuuteen, olin ainakin nuorempana hyvää maaperää kaikelle hyvän puolesta pahaa vastaan -huudatukselle (en muista, olenko kirjoittanut tästä, mutta yksi vaikuttavimpia muistojani on prahalaisessa teollisuushallissa sadoin suin laulettu El pueblo unido jamás será vencido, riippumatta siitä kuinka eri mieltä olin mustahuppuisten autonomien kanssa, vaikuttavaa se silti oli), vaikka toisaalta, koska suhtaudun moniin asioihin vähän naureskellen (tunsin aktivistiaikoinakin itseni pääosin vähän falskiksi ja ihmettelin mielessäni, uskovatko nämä kanssahipit ihan oikeasti että mielenosoitus sen ja sen suurlähetystön edessä muka oikeasti mitään muuttaa), olisin varmaan taistolaisaikoinakin pysytellyt sopivan liepeillä ja astahtanut sivuun siinä vaiheessa, kun paska alkaa lentää tuulettimeen.

Noissa Neukkula-dokumenteissa haastatellut entiset iskurityöläiset tuntuvat usein kaipaavaan jonkinlaista suuremman hyvän vuoksi työskentelemistä, yhteen hiileen puhaltamista. Valitettavaa kyllä, ilmeisesti nyky-Venäjän suurinta yhteisöllisyyttä edustaa Putin-jugend, joka luultavasti muistuttaa monella tapaa muinaista Komsomolia, ikävää vaan, että kehitys on kulkenut siten, että omaksutaan vähitellen kaikki Neuvostoliiton pahimmat piirteet, diktatuuri ja pönötys ja sokea henkilöpalvonta ja kuorrutetaan se vielä siekailemattomalla turbokapitalismilla. Koska olen vain vähäinen bloggaaja, voin bashata Venäjää aivan vapaasti, pidän sitä tavallaan vielä Yhdysvaltojakin inhottavampana paikkana (tosin vastenmielisyyteni Jenkkilää kohtaan kasvoi entisestään Kuubassa, siat, käyvät muka terrorisminvastaista sotaa ja samalla harjoittavat sitä itse) mutta haluaisin kyllä mieluusti matkustaa sinne. Ainoat Venäjä-kokemukseni rajoittuvat Pietariin, mutta koska Kuuban-matka todisti minulle, etten ole täysin degeneroitunut ja mukavuudenhaluinen nojatuolituristi vaan pärjään trooppisessa diktatuurissa ja jopa viihdyn siellä, sopeudun parissa viikossa omasta kulttuuripiiristäni radikaalisti poikkeavaan tapaan hoitaa asiat, enköhän pärjää myös naapurimaassa visioimatta junaonnettomuuksia ja herneytymättä jonottamisesta. Yksi matkailun parhaita puolia on omien pelkojen selättäminen. Olen itse ajoittain oirehtiva kontrollifriikki, aina joskus huomaan kaipaavani asumista topatussa turvahuoneessa, mutta omista luutumista luopuminen ei ikäänkuin ikinä mene hukkaan. Etenkin kun pohjimmiltani olen huoleton ja boheemi (tai en tiedä, ehkä sitä voi olla samaan aikaan huolestunut ja huoleton?) ja nautin kaikesta uudesta ja kummallisesta.

Käsittelin tänään viimeisiä Kuuban-kuvia harmitellen lievästi kameramme puutteellisuutta. Kuvasin paljon hienoja, trooppisia kasveja, mutta useat lähikuvat ovat väistämättä epätarkkoja. Valikoin parhaat flickriin hymähdellen samalla omille, talvikituville viherkasveille. Heti ensimmäisellä Vedadon-kävelyllä huomasimme, että mikäli on kuvitellut kämmenenkokoisen kultaköynnöksenlehden olevan poikkeuksellisen suuri, on ollut suorastaan huvittavan väärässä. Palmuissa köynnösti valtavia, puuvartisia, peikonlehtimäisesti repaloituneita kultaköynnöksiä vessanpöntönkannen kokoisin lehdin. Purppurajuorut kukkivat violetteja kukkia, jukkapalmu oli oikea, monikymmenmetrinen palmu. Oma, komeana pitämäni kultaköynnös tuntuu, no, bonsailta tuon näyn jälkeen. Pohjoisen keittiönikkunan kasvit olivat matkamme aikana, kastelusta huolimatta päättäneet yksissä tuumin tehdä joukkoitsemurhan, ja tuntuu melkeinpä häijyltä sijoittaa sille uusia kasvi-rassuja, joiden luontainen olomuoto on aivan muualla. Kukkiva columneanikin on entinen, otin pari lehtiä varistavaa pistokasta, mutta heikolta näyttää.

Heikosta kasvimenestyksestä huolimatta olen pahan siirtolamökkikuumeen vallassa. Mikään ei ole varmaa, yritän hillitä itseäni etten pettyisi myöhemmin, mutta olen jo laatinut kolmisivuisen listan siitä, mitä kaikkea haluaisin kasvattaa potentiaalisessa puutarhassa. Rakastan ajatusta siirtolamökin pienimuotoisuudesta ja kaupunkilaisuudesta, rakastan Helsinkiä ja Suomeakin kesäisin, maalla on mukavaa mutta mieluiten viettäisin kesää tervehenkisesti metromatkan päässä maata muokaten. Palstailuun en ikinä samalla tavalla leimaantunut, tuntui jotenkin turhalta kasvattaa vaikkapa kukkia helottamaan jollekin maaneliölle, jolla vietän aikaa vain päivisin, mutta en voi asua siellä enkä sulkeutua kukkailon sisään. Ajatusmallini on tavallaan outo ja väärä, kapinoinkin sitä vastaan, pidänhän puistojenkin kukista vaikka ne eivät ole omiani, mutta kukkapuutarhassa sitä haluaa asua, ei vain käydä. Ja kuinka hurmaavaa olisi sisustaa mökkiä, sinne voisi jopa laittaa jotain kitsiä, kuten ristipistotöitä tai helmiverhoja.

tiistaina, tammikuuta 22, 2008

Unirytmiblues (tai salsa)

Olen vieläkin jossain syvällä unen syövereissä (unen, jossa olen kahden miespuolisen ystäväni kanssa vaihto-oppilaana Soulissa, asutamme kolmistaan pientä solua jossa on valtavan isot ja hienot stereot mutta ei mitään muuta ja lääkitsemme kurjuuttamme Flaming Moose-viskillä, onkohan sen nimistä viskiä olemassa oikeasti, tuskin), onhan sisäinen kelloni jotain puoli kahdeksan aamulla.

Oletin toiveikkaasti, että vältän jet lagin lennon rasittavuuden takia, kuten tapahtui menomatkalla Havanaan. Kun lentää aamukuudesta iltaseitsemään siten, että päivä on vielä normaalia itseään seitsemän tuntia pidempi, uni maittaa illalla, sanoi päänsisäinen kello mitä tahansa. Koska saavuimme hotellillemme joskus yhdeksän aikaan, koko nukkuhässäkkä hoitui yksillä kahdentoista tunnin unilla, sen jälkeen noudatimme tasaista puoliyöstä puoli yhdeksään-rytmiä. Kuubassa en saanut nukahtamispaniikkeja, miksi olisinkaan, seuraavaa päivää miettiessä päässä eivät pyörineet tietokantahaut ja otsikkotyylit, vaan se, menisimmekö seuraavana päivänä Miramariin vai vallankumousmuseoon ja kuinka monta vekkulia mäyräkoiraa näkisin.

Viimeisenä päivänä ennen Santiagoon lähtöä kävelimme Necropolis Cristobal Coloniin, joka on maailman kolmanneksi suurin hautausmaa. Päivä oli kuumimpia Havannassa kokemiamme, suunnilleen 30 astetta. Hautausmaa oli tyystin erilainen kuin aiemmin mikään näkemäni, kuusi kilometriä mausoleumeja ja valtavia hautapaasia, kaikki Carrera-marmoria joka näytti Kuuban ilmastossa voivan huomattavasti paremmin kun Finlandia-talon seinissä. Onnistuimme välttämään opastustarjoukset (monissa museoissa ja nähtävyyksissä oli tapana, että kävijän kannoilla seurasi opas, joka kertoi espanjaksi mitä materiaalia palatsin seinät ovat ja tarjoutui ottamaan meistä kuvan ja odotti luonnollisesti vaivoistaan pientä palkkiota, ihan ymmärrettävää ja joskus kivaakin, mutta perus-finski minussa haluaa katsella paikkoja rauhassa, mielummin vaikka opaskirjaa selaillen, etenkin tilanteessa jossa maksupolitiikka on jotenkin epäselvä ja pelkää antavansa liian vähän rahaa ja toisaalta miettii haluaako tuo rahaa ollenkaan, sehän on täällä töissä, neuroosi, apua) ja vaelsimme valkoisten Jeesus- ja arkkienkelipatsaiden keskellä keskipäivän auringossa, jossa edes mausoleumit eivät luoneet varjoa. Löysimme hautausmaan ehkä kuuluisimman haudan, La Milagrosan. Siihen on haudattu 24-vuotiaana kuollut, raskaana ollut Amelia. Legendan mukaan hauta avattiin myöhemmin ja Amelian ruumis piteli sylissään syntymätöntä vauvaansa. Hassua, jo auki kirjoitettaessa tuo kuulostaa hirvittävän ällöttävältä, puolimätä corpse sikiö sylissään, enemmän kauhuleffakamaa kuin kaunis katolinen ihme. Tämän ihmeen todistamisen jälkeen Amelielle pystytettiin marmoripatsas ja hänestä tehtiin raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimys. Koko hauta oli kuormitettu kukilla: gladioluksilla, auringonkukilla, orkideoilla, krysanteemeilla, ruusuilla. Kukissa pörräsi mehiläisparvi, suorastaan kliseisen symbolisesti. Erikoisinta kaikesta olivat marmorilaatat, joissa luki hartaita kiitoksia Amelialle. Laattoja oli niin paljon, että niitä oli pitänyt levittää viereisillekin haudoille ja joukossa oli myös Kanadalaisen pariskunnan englanninkielinen kiitos terveenä syntyneestä lapsesta. Laattoja ihmetellessäni huomasin, että haudalla oli pelkkiä pariskuntia ja he kaikki poistuivat paikalta selkä edeltä, selän kääntäminen pyhimykselle olisi ollut sopimatonta.

Katsellessani paikalta rapukävellen peruuttavaa teinipariskuntaa minua alkoi jostain syystä suututtaa. Kunnon pyhimys olisi varjellut selvästi vielä kouluiässä olevaa tyttöä raskaudelta eikä pamauttanut paksuksi ja muutenkin, olisiko pyhimys todella niin pikkumainen, että loukkaantuisi selän kääntämisestä? Ja se, että joku ihan vakavissaan lentää Kanadasta rukoilemaan apua vauva-asioihin Amelialta, eivätkö nämä henkimaailman olennot ole aineetonta porukkaa joita voisi rukoilla siellä missä itse sattuu olemaan, erityisesti lasta haluavan luulisi miettivän myös ilmastoasioita jo ihan omienkin jälkeläistensä kannalta? Ja eikö syytä olisi mieluummin kiittää vaikka länsimaista lääketiedettä hedelmöittymisestä? Huomasin yhdistäväni uskomukset tietämättömyyteen ja sivistymättömyyteen, vaikka eihän asia ihan niin ole, Kuuba ei varsinaisesti sosialistisena maana ole mikään hihhuloinnin tyyssija ja sitä paitsi erityisesti äitiys, synnyttäminen ja lapset ovat valtion erityissuojeluksessa, lapsikuolleisuus on aivan eri luokkaa kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa, samalla tasolla kuin Suomessa. Eikä Amelialla ole tuohon taatusti osaa eikä arpaa, vaan järjestelmällä, joka antaa kaikille edes jonkinlaiset elämän edellytykset. En tietenkään pidä diktatuurista, yksipuoluejärjestelmästä tai matkustusrajoituksista, mutta nähdäkseni asiat pitää asettaa kontekstiinsa. Ilman vallankumousta Kuuba olisi luultavasti korruptoitunut banaanivaltio, jossa on pieni, ökyrikas yläluokka ja lumppuköyhälistöä. Lempparijärjestelmäni pohjoismainen demokratia tuskin istuisi Kuubaan, jo ihan yleisen mentaliteetin takia. Suomessa turistit vetävät varsinaiset flyygeliherneet nenään kun lomalento (tai bussi, olen ollut bussiyhtiön puhelivaihteenhoitaja, minä tiedän) myöhästyy, Kuubassa edes pikkulapset eivät rutisseet junamatkan kestäessä kymmenen tunnin sijaan melkein puolet luvattua enemmän, eikä kukaan ikinä yritä etuilla jonossa koska kaikki tietävät että jonottaminen nyt vaan on välttämätöntä... ja että kuoppa kadussa opitaan väistämään, ei sitä kuitenkaan ainakaan pitkään aikaan korjata.

Kuvittelin saaneeni vähäksi aikaa tarpeekseni salsarytmeistä ja koko latinomusiikista mutta ei, aloin heti töissä kuunnella iTunesista Ramon Velozia, ehkä siksi etteivät nämä loisteputkivalot (vaikka loisteputkiin sai Kuubassa sikäli tottua, että se on ainoana maailman maana siirtynyt kokonaan energiansäästölamppuihin, joka on vähentänyt sähkökatkoksia huomattavasti, {emme nähneet kuin yhden} ja laskenut sähkönkulutusta kolmanneksen, ainoana harmillisena puolena että ennen luultavasti tunnelmalliset ravintolat kylpivät nyt kylmässä toimistovalossa, onneksi kuitenkin eniten auringonpaisteessa) täysin masentaisi minua. Etsin pitkään aikuisiälle asti ”omaa” musiikkiani sitä yksiselitteisesti löytämättä. Rakastin monia työväenlauluja, erityisesti niitä joissa kerrottiin Chilestä ja Kuubasta (riippumatta kuinka korneja sanoitukset olivat), koska niissä oli lattarirytmejä. Oikeastaan vasta viime vuonna aloin löytää rakkaudelleni hakusanoja: salsa, cha cha, son, nuevo trova. Ostin Kuubasta neljä levyllistä musiikkia (mm Silvio Rodriquesin kaksois-cd:n, jossa on maailman kaunein laulu Fusil contra Fusil), joka samalla saa minut takuuvarmasti hyvälle tuulelle että nyt matkan jälkeen viiltää aivan uudella tavalla. Enää en istu Casa de la Trovan lehmännahkatuolilla, poskeani Cuba Libre –lasiin viilentäen kuuntelemassa Grupo Granman sordiinotrumpettia, litkinpä vain automaattikahvia pyökkiviilupöydän ääressä.

Lauantai-iltapäivänä Santiagon keskustorille kokoontui puhallinorkesteri soittamaan klassista musiikkia samba-twistillä, patarumpu paukkuen. Seuraavana aamuna heräsimme congan karnevaalirytmeihin sekoittuneena autontorvien la cucarahca-sävelmiin ja aukion kylähullun Papaaaaaaa! Mamaaaaaaa! -huutoihin. Muistan tämän kaiken oudon kipeästi, kuinka kaunista ja outoa ja ennenkokematonta se oli, häipyvät hetket hotellin ranskalaisella parvekkeella, koskaan palaamattomat.

lauantaina, tammikuuta 12, 2008

toimii kuin junan vessa

olemme nyt olleet muutamia paivia santiago de cubassa, kuuban etelakarjessa. ensin en oikein pitanyt tasta paikasta, kavelymatka rautatieasemalta hotellille kulki teollisuusalueen ja slummin valissa, oli kuuma ja pilvista ja ymparillemme keraytyi valittomasti lauma haslareita, jotka tuntuivat tuohtuvan, kun emme halunneet taksia. kun olimme nukkuneet univelat pois alkoi santiago nayttaa kauniimpia kasvojaan. tama on jotenkin pienimuotoinen ja maalauksellinen kaupunki sierra maestran sylissa, lahdenpohjukassa. vuoret tosiaan ymparoivat santiagoa joka puolelta, itse kaupunkikin on taynna makia. taloissa on varjoisat terassit ja vehreat keskipuutarhat, ja mika ihaninta, joka paikassa soi salsa ja son-musiikki. kulman takana on music hall, jossa voi peson hintaan kuunnella vaihtuvia, loistavia artisteja, hotellin alakerrassa soittaa bandi comandante che guevaraa, bacardi-museota vastapaata jammailee elakelaismiesten orkka. naiset kulkevat hitaasti, lanteet keinuen, alakerran kulttuurikeskuksessa pikkutytot harjoittelevat salsaa ja nuoriso karnevaalitansseja.

matka tanne oli aika rankka. saavuimme havannan keskusrautatieasemalle hyvissa ajoin, kuudelta illalla, tuntia ennen junan lahtoa konfirmoimaan lippumme. asema oli tupaten taynna ihmisia, tulikuuma, televisioista pauhasi lastenohjelmaa. kukaan ei oikein osannut sanoa mitaan santiagon junasta, ja vasta vahitellen tajusimme, etta koko tama porukka tosiaan odottaa sita nimenomaista junaa. juna saapui asemalle ehka puoli kahdeksan aikaan, ja sen jalkeen seisoksimme puolitoista tuntia jonossa huokaillen. kukaan paikallisista ei vaikuttanut lainkaan tuskastuneelta, parin tunnin myohastelyt ovat kuubassa arkipaivaa. kun vihdoin paasimme siina yhdeksan aikaan junaan, huomasimme etta siella oli noin kymmenen astetta lamminta. viileys tuntui miellyttavalta noin viisi minuttia, sitten aloimme hytista. lopulta kaivoimme kaikki santiagon-kamppeemme, pelkkia hellevaatteita, paallemme, puin yopaidan burkhamaisesti paahani hameen olkapailleni. junan vessa olikin ihan oma lukunsa, olin spekuloinut sen olevan varmaan hiukan saastainen, mutta toimivan, ainahan junan vessat toimivat. no, tualetti oli taynna sita ihteaan plus lattialla loiskui viiden sentin kusilampi. kehitin nopeasti jonkinlaisen umpion ja sinnittelin 10'tuntiseksi luvatun mutta lahes 20 kestaneen matkan ajan.

hytisevan ja unettoman yon jalkeen vaunuun tuli miehia, jotka myivat snackseja harmaista laatikoista. aamun sarastessa maisemia saattoi alkaa ihmetella, ja kylla niissa ihmeteltavaa riittikin. kuuban pikkukylissa ei ole valttamatta yhtaan henkiloautoa, niin ihmiset kuin tavaratkin kyyditaan aasilla, hevosella tai polkupyoralla. ihmisten kodeissa ei valttamatta ole suljettavia ovia eika ikkunalaseja, eika terasseilla ikina kaiteita. laihat lehmat laiduntavat vapaana banaanipuiden lomassa, pienet sekarotuiset koirat rakyttavat junalle. haukat liitelevat sokeriruokoplantaasien ylla, vuoristo on metsan peitossa. hassuna yksityiskohtana huomasin, etta jokaisen laiduntavan lehman tai haran vieressa hengaili iso, valkoinen lintu, luultavasti niilla oli karjan kanssa jonkinlaisia synergiaetuja.

tanaan naimme taas kuuban maaseutua kaydessamme le cobressa, lahikylan kirkossa, jossa on koko kuubaa suojeleva musta madonna. huomasimme, miten lahella katolisuus ja afrikkalaispohjainen uskonto santeria ovat toisiaan, katolinen kirkko on ovelasti sulauttanut santerian osin itseensa, le cobressa oli esimerkiksi paljon uhrilahjoja, lapsenpaitoja, baseball'mailoja ja muuta aika maallista tavaraa. muutenkin kuubassa kulttuuri nayttaa sekoittuneen ihailtavalla tavalla, paitsi intiaanikulttuuria ei hirveasti nay. valkoiset ja mustat seurustelevat keskenaan, monilla on perhe, uskontoja harjoitetaan rinnan ja ollaan samalla sosialisteja. hammentavaa, alan uskoa etta tottuisin tahan menoon, siihen etta asiat eivat hoidu ihan heti mutta hoituvat, siihen, etta kadulla soi aina salsa ja etta ihmiset sanovat hola ihan tuntemattomillekin.

tiistaina, tammikuuta 08, 2008

naisenne havannassa

kirjoitan tata hotellimme nettihuoneessa, joka sisaltaa kaksi hitaasti jurruttavaa pc:ta. netti ei ole aivan ilmainen, mutta ainoa havannassa nakemani, joten kaytan tata.

matka helsinki-vantaalta pariisin kautta havannaan oli paitsi, luonnollista kylla, jumalattoman pitkastyttava, aikaeron takia myos oudosti koko ajantajun hamartava. matkustimme reippaasti yli puoli vuorokautta, mutta ei se silta tuntunut. kun istuu tunnista toiseen ilmassa ja katsoo auringonpaistetta, alkaa lopulta olettaa olevansa jonkinlaisessa aikataskussa, vahan kuten siina stephen kingin kirjan paskassa filmatisoinnissa, jossa yolennolla nukahtaneet ihmiset joutuvat johonkin kummalliseen ajan valitilaan. lopulta aurinko kuitenkin laski, samaan aikaan kuin mekin. ensimmainen tuntemukseni kuubasta oli hammentavan vantaamainen, hamaraa, puita ja valoja siella taalla, mutta matalammalla aloin erottaa palmut ja sen, kuinka pilvet ovat taalla aivan erinakoisia, ropoliaisia ja rosoisia.

hauskana pikku insidenttina air france oli hukannut kaikkien jatkolentolaisten matkatavarat, joten jouduimme ostamaan lentoasemalta supermauttomat che-paidat ja muutamia kosmetiikkatarpeita. onneksi saimme kamppeet kahden yon jalkeen, oli aika ahdistavaa kulkea ympari havannaa samassa paidassa (paatin heti hotellissa etta minahan en julkisilla paikoilla valkoisessa che guevara-paidassa nayttaydy) jolle oli tiputtanut ruokaa pariinkin otteeseen.

alussa taalla oli kylmaa ja tuulista, asumme oikeastaan melkein niemenkarjessa, joten talla kohtaa tuulee aina. asumme aika hienossa kaupunginosassa, lahella suurlahetystoja ja casinoja mutta myos kouluja ja paikallistoreja. mikaan hieno ei havannassa jatku paria korttelia pidempaan, heti kulman takaa alkaa aito, ransistynyt ihmisten kaupunki. talot ovat kauniita, niissa on lahes poikkeuksetta arcadi (varmaankin varjon takia), paljon karisevia stukkokoristuksia, painajaisunen kapeita portaikkoja ilman kaiteita, koristeellisia kaakeleita ja vahintaankin epamaaraisia sahkotauluja. ihmisten olohuone on auki suoraan kadulle, televisio raikaa, seinalla on pyha jumalanaiti jonkun latinostaran kuvan vieressa, nurkassa on kirjava bling bling-joulukuusi, sohvilla istuu koko suku jutellen, salsa raikuu.

toreilla myydaan vihreita tomaatteja, kurpitsoita ja ruskeavalkoista juurta. kaikkialla on kissoja ja koiria, joistain ei oikein tieda ovatko ne jonkun omia vai elavatko luontaistaloudessa, ilmeisesti taalla on ainakin tapa heittaa ravintolan jamaruuat pihalle, josta koirat kayvat ne pistelemassa. olen saanut monta koiraystavaa, pienen, varisevan belibo-pennun joka oli selvasti baarinomistajan silmatera, seka ympariinsa kuljeskelevan laihan pepitan, joka painautui syliini niin luottavasti, etta olisin halunnut ottaa sen mukaani. elainten kohtalo taalla aina valilla itkettaa, ei niinkaan ihmisten, vaikka ihmiset ovat koyhia, heilla on kuitenkin selkeasti perustoimeentulo, jalattomia kerjalaisia ei nae. en osaa tarkkaan sanoa, onko kuuba kehitysmaa vai ei. ihmiset osaavat melko hyvin englantia, jotkut jopa suomea, mutta toisaalta haslays ja kaiken sorttinen yksityisyrittaminen nakyy katukuvassa jatkuvasti. ahdistavinta on se, kun ei tieda, onko iloinen moikkaaja ainoastaan kiinnostunut vaiko aikeissa myyda sikareita. olemme kylla jutelleet kaikille ja kuulleet monta mielenkiintoista mielipidetta kuuban nykytilasta, mutta kylla meita on myos nyhdetty aivan olan takaa.

eilen kavelimme koko paivan, kavimme vallankumousmuseossa ja taas kavelimme. museot ovat hyvia ja niita on paljon, mutta parasta on kuitenkin hengailu ympariinsa. olemme nahneet vaikka mita, sellaista jota en ehdi rajallisen nettiajan puitteissa edes kirjoittaa, mutta varmasti palaan asiaan suomesta. olen pohtinut paljon kuubalaista jarjestelmaa, sosialismin toimivuutta, demokratiaa ja diktatuuria, sita, painaako onni enemman vai vahemman kuin vapaus. ihmiset taalla ovat iloisia ja sydamellisia, rentoja, mutta ainakin nuoret tuntuvat tyytymattomilta esimerkiksi matkustusrajoituksiin ja paikallisten epatasa-arvoiseen asemaan turisteihin nahden. se heijastuu oletuksena, etta lankkarit ovat pohjattomia rahasampoja joilta voi pyytaa mojiton, aterian ja pamperseja. olisin varmaan naiiviuttani jaellut taalla koko budjettini, ellei l olisi pitanyt minua kurissa...

nyt lahdemme jonnekin lahialueen raflaan syomaan kalaa (rupesimme talla ns pascavegetaristeiksi heti ekan kauhean kasvisravintolakokemuksen jalkeen, kylmaa spagettia ja kaalia) ja otamme rauhallisesti, huomisyo vietetaan junassa kohti santiaco de cubaa!

hasta la victoria siempre ja silleen!