keskiviikkona, huhtikuuta 30, 2008

Teatteritapauksia ja muuta keväistä hölinää

Olimme eilen katsomassa Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa. Liput varasimme itsenäisyyspäivän tietämillä, samana päivänä kun näytelmää tituleerattiin Hesarissa ”vuoden teatteritapaukseksi”. Koska kaikki muutkin varasivat tietysti silloin paikkansa, pääsimme näkemään esityksen vasta eilen. Odotus kannatti ja odotukset täyttyivät. Tuntematon oli hyvin toiminnallinen, livekuvaa ja videota hyväksikäyttävä, hengästyttävän äänekäs teos. Alun ”Ihanaa Leijonat, ihanaa” oli nerokas biisioivallus taistelukohtauksiin, samaa nuorten miesten joukkoöyhötystä jääkiekkokaukalossa kuin sotatantereella. Tavattoman siistiä oli myös käyttää tummaihoista Henry Hanikkaa Rokan, tuon suurimman satu/sotasuomalaisen roolissa. Huomaan edelleen nauttivani täysin rinnoin kuvainraastamisesta ja instituutioiden häpäisystä, mikä vähän nolottaakin minua. Lopun ”Suomi on kuollut” -kohtaus ei millään muotoa kyllä shokeerannut, se vaikutti ”ihan tavanomaiselta punkkikeikalta”, kuten teatteriseuralainen sanoi. Paras kohtaus oli kyllä Koskelan känniurpoilu ja yleisön kiihdyttäminen laulamaan Punakaartin marssia. ”Joku se teitäkin kyykyttää”, taidatkos tuon paremmin sanoa. Suurin osa oikeasti lauloikin. Itse tykkään teatterissa interaktiivisuudesta, kunhan minun ei tarvitse osallistua siihen yksilötasolla, siksi parvipaikoilla olikin mukavaa.

Tuntematon muistutti monella tapaa toista hiljattain näkemääni esitystä, Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan -näytelmää. Saatanassakin käytettiin paljon videokuvaa ja se oli tempoltaan yhtä transsimainen. On aina yhtä häikäisevää kun teatterissa saavutetaan immersio, yleisön ja näyttelijöiden rajat hämärtyvät ja katsoja unohtaa itsensä hetkeksi. Joidenki mielestä videokuvan käyttö teatteri-ilmaisussa on epäortodoksista, mutta minusta kaikki on sallittua mikäli tulos on hieno. Videolla voidaan kumota muutamia näyttämön perussääntöjä, kuten se, ettei näyttelijä saisi olla selin yleisöön ja kasvojenilmeiden pitäisi näkyä takariville asti.

Vapun aikaan alan aina pohdiskella omaa poliittisuuttani. Olen useasti huomannut määritteleväni itseni mielessäni ”karnevaalivasemmistolaiseksi”. Tämä karnevaalivasemmistolaisuus on pohjimmiltaan melko epäpoliittista ja liittyy tunnepohjaiseen ”yhtenäinen rintama” –ajatteluun, Agit Propin kuunteluun ja kommariestetiikan (kuten venäläinen posliini) ihasteluun. Miehenihän on ihan oikea vasemmistolainen sellaisella streitin käytäntölähtöisellä tavalla, hän kuuluu Vasemmistoliittoon ja lukee nykyvasemmistolaista faktakirjallisuutta. Itse en suurin surminkaan liittyisi mihinkään puolueeseen (en edes Vihreisiin), vaikka arvostankin koherenttia maailmankuvaa, en itse oikeastaan omaa sellaista. Pidän L:n vasemmistolaisuutta kyllä tavattoman coolina, joskua minua melkein ärsyttää se, miten kaikki intellektuelliin establishmentiin kuuluvat vaikuttajat Jukka Relanderista Kaarina Hazardiin ovat aina Vihreiden ehdokkaina vaaleissa. Ei sillä, niin itsekin tekisin, Vihreillä arvopohja on kuitenkin väljempi.

Pakkomielteinen rakkauteni työväenmusiikkiin nolottaa minua joskus, niissä biiseissä kuitenkin ihannoidaan natsihallinnon veroista järjestelmää ja uhotaan väkivaltaa vihollista vastaan. En ole keksinyt mitään hyvää puolustusta, paitsi että TYKKÄÄN niistä aivan sairaasti, olen helposti haltioituva ja innostuva ja työväenlaulut nyt vain soittavat minussa jotain sellaista kosketinta, mihin vaikkapa isänmaalliset laulut eivät ulotu. Ehkä niissä viehättää tavallaan sama kuvainraastaminen ja kyseenalaistaminen kuin Kansallisen Tuntemattomassa, tiedä häntä.

Nuorisolla on kuulemma jonkinlainen vappumarssi (tai vappuaattomarssi). Teemoina on, ylläri ylläri, prekariaatin asema sekä vissiin myös Stop töhryille-kampanjan vastustus ja se, että maksullinen joukkoliikenne haisee. Ei näköjään tarvitse elää kovin vanhaksi, kun alkaa jo olla aivan tutkalla nuorisolaisten touhuista. Vaikka Stop töhryille-kampanja onkin ollut kieltämättä aika fasistinen, en kuitenkaan mitenkään kykene hahmottamaan funkistalojen suttaamista mustilla tägeillä minään syvällisenä kannanottona. Itse asiassa näen sen silkkana urpoiluna. Nuorena tuli itsekin käytyä vappumarsseilla, huutelemassa nousukännissä iskulauseita ja samalla vähän hävettyä, itse asiassa ei ole montaakaan mielenosoitusta, jossa en olisi kulkenut enemmän tai vähemmän kiusaantuneena. Poikkeuksena ehkä nyt Irak- ja ydinvoimamarssit, joissa on niin paljon ja niin streittiä porukkaa, ettei olo tunnu ihan friikkikulkueelta.

Olen jo aika nousujohteisissa vapputunnelmissa. Tämä vappu on ahdettu täyteen toimintaa ja hyvä niin. Mikä tahansa vappu voi olla viimeinen nuoruusvappu, ja vaikka vauvanvaunujen työntely aurinkoisella torilla onkin varmasti omalla tavallaan hyvin ihanaa, tuntuu kuoharipäinen työväenlaulujen kailotus yhä edelleen omemmalta vaihtoehdolta.

torstaina, huhtikuuta 24, 2008

Kenkienoston zen

Koska minua on lähiaikoina siunattu kannustepalkkioksikin kutsutulla bonuspalkkapläjäyksellä (kannustepalkkiosta tulee Susi-Kustaa-olo, vaikka toisaalta onkin kiva saada ekstrarahaa), hellin itseäni käymällä kampaajalla. Tarkoitukseni saada tukkaani hieman luonnollisemman ja elävämmän sävyiseksi, kuparisia ja kullanvaaleita raitoja punaiseni sekaan. Homma näyttää onnistuneen ihan mukavasti, tosin olisin ehkä kaivannut hieman radikaalimpaa lopputulosta. Kampaajan jälkeen kivintä on yleensä muutos, vaikka muutos osoittautuisikin huonoksi (kuten 15-vuotiaana, kun leikkautin itselleni todella typerän näköisen viistokampauksen, vasemman puolen tukka oli korvan tasalla ja oikean olkapäällä, hyi KAMALA). On myös hauska leiskautella kampaajan puljaamaa, keveänkuohkeaa tukkaa ja miettiä, huomaavatko vastaantulijat minun käyneen juurikin kampaamossa, vai olettavatko he, että olen aina näin huoliteltu vai, mikä todennäköisintä, kiinnostaako heitä ylipäätään jonkun satunnaisen vastaantulijan tukkalaite.

Kampaamosta ajauduin kenkäkauppaan, jo toiseen vuorokauden sisällä. Haluaisin kevyet, sievät ja mukavat mustat kesä ja/tai välikauden kengät. Minulla on paha tapa sortua retuliineihin, kullanvärisiin ja oransseihin kenkiin. Ne puoltavat toki paikkaansa, mutta arkena, kun vaatetuksen pohjavärinä toimii kuitenkin musta, ovat mustat jalkineetkin varmin valinta. Pidän erityisesti niin kutsutusta Mary Jane-mallista, mutta moni niistä ei taas pidä jalastani, vaan asettuu jotenkin latuskamaisesti varpaiden päälle ja pingottaa jalanrintaa ulos. Kenkäkaupassa sovittelin myös kangaskenkiä (joita olisi saanut melkeinpä kahdet yksien hinnalla) ja olin jo vähällä antaa periksi, mutta päätinkin kuunnella järjen ääntä. En halua parinkympin kangaskenkiä, joihin ensimmäinen kevätkurakeli kirjoo lähtemättömät jälkensä. Enkä varsinkaan kaksia sellaisia, kenkähylly pullistelee jo liitoksistaan epäesteettisesti. Läksin pois tyhjin toimin, happamana. Tulokseton shoppailu on kaikkein turhauttavinta, on hukannut aikaansa pyörimällä kaupoissa ja tietää, että homma pitää vielä uudistaakin.

Vaikka säilyin ostoksitta, koin taas sen vaikeastieriteltävän shoppailuahdistuksen ailahduksen. Jo pitkään shoppailu on aiheuttanut minussa ilon lisäksi kuristavaa tunnetta. Onkohan ekologinen ajattelu todella syöpynyt minuun näin hyvin vai onko kyse jostain vielä syvemmällä olevasta? Kotimatkalla kävellessäni Kallion yhä harvalukuisemmiksi käyvien pikkukauppojen ohi ajattelin, että niissä asioiminen ahdistaa taas aivan toisella tavalla. Alan sääliä myyjää, jolta markettiketjut nielevät elintilaa, ostan myötätunnosta jotain tarpeetontakin. Huomasin pohtivani ihan vakavissani automarkettien hyviä puolia. Ensiksikin, niistä saa kaiken puutarhaletkusta sushimattoon ja siltä väliltä, toiseksi, niissä kaupankäynti on miellyttävän persoonatonta (jotkut pitävät palvelusta, minä oikeastaan en, koen sen aina jollain tasolla tyrkytykseksi) ja ostelulta viedään glamour. Kun samalle jättiliukuhihnalle ladotaan vessapaperi ja pitsirintsikat (jälkimmäiset tosin kassahenkilö tunkaisee hedelmäpussiin), tarve tulee tyydytettyä, siinä kaikki. Ei pikantteja, kultanauhakantimisia paperipusseja eikä yrityksen logolla kirjailtua silkkipaperia ylellisenä hörsönä tuotteen ympärillä.

Kohderyhmät ja kustomointi tuntuvat olevan nykykuluttamisen avainsanoja. Kun design-shopista ostaa pannunalusen, ostaa samalla muutakin, fiiliksen siitä, että on luova ja taiteellinen itsekin, ei mikään massaihminen, joka hamstraa kiinalaisia halpispannunalusia (ivani kohdistuu tässä itseeni, oma pannunalusemme on nimittäin ostettu juuri tuollaisesta paikasta). Luomuruokarinkiin kuuluminen, johon liittyy netistä tilaaminen ja tuotepaketin ekokaupasta hakeminen, tyydyttää aivan eri tavoin kuin Alepassa käynti. En kuitenkaan voi olla pohtimatta, onko kulutuksesta saatava nautinto jotenkin lähtökohtaisesti matalamielistä? Että pitäisikö sekin aika kuluttaa kohottavien kulttuuriharrastusten parissa, noin esimerkiksi? Toisaalta kyllä pidän näitä pohdintojani aika epäolennaisina, enkä yhtään nolostele sitä, että odotan innolla jokalauantaista visiittiämme Hakaniemen halliin.

Kuluttaa täytyy, muuten ei pysy hengissä eikä kengissä eikä vaatteissa. Voihan asian nähdä myös niin, että mikäli kuluttamiseen pystyy liittämään iloa löytämisestä, elämänlaatu paranee. Sitten kun vielä pystyisi manipuloimaan itsensä tuntemaan iloa kauppaan jätetyistä korviksista, siitä, että on voinut nauttia niistä ilman että ne on pakko omistaa, olisi jo pitkällä.

sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008

Puistokauden avajaiset

Viikonloppu on lentänyt lokinsiivin. Perjantaina Lumiksen graduskumppaa ilta-aurinkoisessa puistossa, lauantaina poreallas-kaasugrilli-sukujuhlat kahdella kasvaneella joukolla, tänään lämpöpenkkiä ja maissileipää mökkipihalla. Kevät on huikaissut, kuten se tekee. Äkkiä voikin istua ulkona, kalliolla, kovapuisella positiotuolilla tai valkealla muovipallilla jonka vakuutetaan olevan väliaikaisratkaisu. Kalpea ihoni punertaa auringosta mutta on onneksi kerännyt pintaansa muutaman pisaman.

Sitä lamaavammalta tuntuu ensi viikko, jolloin päivät kuluvat työtuolilla avokonttorissa, jonne säätä ei edes näy. Kaikesta seesteisyydestä huolimatta huomaan, miten stressi jatkuvasti kalvaa sisältäpäin. En esimerkiksi useinkaan onnistu hankkimaan itselleni yhtä pahaa krapulaa kuin eilen ja aggressiivisuuteni saattaa puhjeta pintaan hetkellisesti. Pesutuvassa en saanut heti konetta toimimaan, joten hakkasin nyrkillä raha-automaattia ja sihisin "saatanan saatana". Metrossa hermostuin, kun Vihreä Lanka olikin jäänyt pöydälle vaikka minulta oli juttu kesken ja yritin vähän turhan tosissani repiä L:tä Suomen kuvalehteä. En haluaisi olla vihainen, aggressio on aika tympeä "tunne" eikä johda mihinkään, ei puhdista eikä vapauta. Toisaalta tiettyä kiukkua pystyy varsin hyvin suodattamaan fyysisesti raskaisiin töihin, kuten juuri lämpöpenkin kaivamiseen.

Olen katsellut tänä viikonloppuna kahta suunnilleen samanikäistä vauvaa jotka ovat vieläpä läheistä sukua keskenään. Hassua, miten hirveän erilaisia ja aivan yksilöllisiä ihmiset ovat jo pian synnyttyään. Minäkin, joka en varsinaisesti ole "lapsi-ihminen" (vaan eläinihminen) en voi allekirjoittaa väitettä "kaikkihan ne ovat samanlaisia". Siinä, kun toinen on tumma ja palloposkinen tuima karjahtelija, toinen on punatöyhtöinen ja rauhallinen, naureskeleva vekkuli. Vauvakuumetta en silti taaskaan kokenut, vaikka L yrittikin sinnepäin vihjaista kehuessani ratikassa kauniita vaunuja (yleensä vauvanvaunut ovat demonisen hirveitä, pastellisia kasarikuvioita tai jotain sähäkkää graafista hirveyttä). Korostin, että vauNU- ja vauVAkuume ovat aivan eri asioita jälkimmäisen ollessa kieltämättä jotain paljon ylevämpää.

keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008

Punaisesta ja sinisestä pakkauksesta

Lapsena tehtiin sellaisia piirroksia, että ensin väritettiin niillä punaisen pakkauksen vahaliiduilla paperille kaikkia värejä sekaisin. Kretuliinia ja välimerenturkoosia, ratikankyljenvihreää ja narsissinkeltaista. Sitten otettiin sinisen pakkauksen musta öljypastelli ja peitettiin koko paperi paksulla mustalla. Sitten otettiin käyttöön punaisen pakkauksen metallnen, oudonmuotoinen astalo ja alettiin raaputtaa. Mustan alta paljastui kirkkaita värejä ja astalon avulla paperille alkoi hahmottua tapahtumia ja kuvioita. Revontulia, ihmisiä, eläimiä ja kukkia.

Arki ja kiire ovat sutanneet päälleni mustaa öljypastellia, eikä minulla ole voimia raaputella yhtään mitään värejä esiin. Ylitöistä tulen kotiin, roikun koneen ääressä, luen kirjaa, nukun. En jaksa kommunikoida. En ole onneton, vain jotenkin täysin latku ja yksivärinen. En haltioidu tai innostu, tuijotan vaisuna. Yritän houkutella itsenäni taidenäyttelyyn, kävelylle ja kuoputtamaan maata, mutta mieluiten olisin.... missä? Peruin ajan kampaajalle, koska en mielestäni ansaitse uutta tukkaa, enkä sitä paitsi olisi voinut olla puoli kahdeksaan ylitöissä.

Pyh, pöh, hoh. Lupaan lopettaa rutinan heti kun aurinko paistaa. Elämässä on vaikka mitä kivaa, iloisia uutisia ystäviltä, sukulaissynttärit tulossa, kaivamistaan odottava lämpöpenkki, mustasilmäsusanna joka punkeaa minikasvihuoneen kantta auki. Rakkaita ja kivoja ihmisiä.

lauantaina, huhtikuuta 12, 2008

Vihreitä korvia

Makuuhuoneen ikkunalaudalla on minikasvihuone ja siellä laihennetulla mullalla täytettyjä munakennoja. Osasta kennoja pilkistää sirkkalehtiä, Siperian pallo-ohdake on innokkain. Mustasilmäsusanna epäröi vielä eikä jaloakileijoista ole minkäänlaista näköhavaintoa. Hyllyssä odottelevat vielä pensastomaatin siemenet, myöhemmin on kurpitsojen aika. Löysin hiljattain a4-kokoisen kirjekuoren puolillaan jättikurpitsan siemeniä.

Taitan kasvivihkoa, josta saa kätevästi tarkistettua niin kylvö- kuin kukkimisajankohdatkin. Taitto on tosin melko pahasti vaiheessa, koska en jaksa jäädä töiden jälkeen puuhastelemaan omiani. Pelkkä työkään ei ole enää moneen viikkoon mahtunut seitsemän ja puolen tunnin raameihin. Kasvivihkosta tulee kuitenkin hieno, sitten joskus kun se valmistuu.

Saamme auton lainaan ja raahaamme mökille multasäkkejä. Kasvikaupassa siemenhylly vetää minua puoleensa kuin hernetiski kesällä, ostan japaninkaalin ja jääruohon siemeniä sekä LUPIINIA, vaikka vähän uumoilenkin että viimemainitun istutus on jopa kiellettyä (vanhalla palstallamme vihattiin lupiineja, mutta jollain suoraselkäisellä palstakyylällä oli silti otsaa sanoa minua varkaaksi kun poimin pientareelta kaksi lupiininoksaa, arg). Hinkuan gladiolusta ja leijonankitaa, mutta jätän ne vielä hyllyyn. Oivallan olevani kukkapuutarha-asioissa aikamoinen noviisi, minulle alkaa vasta hitaasti valjeta sekin, että perennapenkki ja yksivuotiset kukat kannattaisi sijoitella jotenkin loogisesti erilleen ja toisaalta yhteen, kuten myös eri aikoihin kukkivat kukat. Harkitsen jo excel-taulukkoa tai vastaavaa digitaalista järjestelmää, mutta totean joutuvani excelin kanssa tekemisiin jo valmiiksikin aivan liikaa.

Mökillä mittaillaan lämpöpenkin paikkaa, kaadetuista triumfikaarista saattaa saada sille hyvät laidat. Onnenpensas kukkii uskomattoman kokonaisvaltaisesti, edelliset tapaamani onnenpensaat ovat kasvattaneet muutamaa kukkaa per oksa, tässä niitä on sadoittain. Marjapensaiden alla on scillaa, kärhö vihjailee vihrein korvin kuulleensa kevään.

sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008

Paskasäkit ja syntipukit

Kun olin teini-ikäinen, aktivistiliikkeeseen kytkeytyi melko tiiviisti punk. Inhosin punkia musiikkina ja perhetyttönä hiukan pelkäsin möykkääviä ja kännisiä punkkareita, mutta koska kyseinen alakulttuuri hallitsi niin vahvasti skeneä, tuli punk-liikkeen kanssa väistämättä oltua tekemisissä. Tätä kautta tulin tavanneeksi ihmisiä, jonka laisia taidelukioissa tai näytelmäkerhoissa ei pyörinyt. Moniongelmaisia, jo lapsuudessaan pahasti haavoitettuja, jotka ratkoivat ongelmiaan viinalla, joutuivat hyväksikäytetyiksi, pamahtivat alaikäisinä paksuiksi.

Eräs näistä reppanoista oli Nita. Nita oli minua muutaman vuoden nuorempi, ehkä viidentoista. Nita oli se, jonka sai viinapalkalla yllytettyä juoksemaan alasti lumihangessa ja työntämään hakaneulan huulensa läpi. Nita oli aina kiljukännissä, rääkyvä ja meluisa, mustat kajalit poskilla. Nita oli rakastunut punkkaripoikaan, joka ei vastannut tunteisiin, yrittipä vain vältellä viimeiseen asti, pitää omat tyttöjuttunsa salassa välttäkseen draamaa. Ollessaan siivoojana Nita kustansi pojalle hotellimatkan lähikaupunkiin, poika otti tilaisuudesta vaarin, mutta ei tietenkään rakastunut Nitaan tästä ostoyrityksestä huolimatta. Kerran Nita kiipesi bileissä autotallin katolle ja huusi hyppäävänsä, koska poika ei rakasta häntä. Samoihin aikoihin Nita yritti lyödä jotain uhaksi kokemaansa tyttöä haarukalla ja siinä onnistumatta iski sen omaan kämmeneensä.

Nita oli itkuinen räsynukke, vailla itsesuojeluvaistoa, oivallinen kohde naurulle, pilkalle ja töykkimiselle. Jos jotakuta vitutti, Nitaan saattoi purkaa sen parilla hyvinkohdistetulla sanalla, kuulla kovaäänisen itkunkollotuksen ja sekavan puolustautumisen. Nita OLI ärsyttävä, aina kännissä, pilaamassa hoilotuksellaan vakavia seminaareja joissa oli keskustelemassa poliitikkoja ja queer-tutkijoita, ja tätä ärsyttävyyden oikeuttamaa nuijimishalua moni toteuttikin siekailematta. Kerran Ilosaarirockissa näin, kun eräs fiksu, mutta sosiaalisesti täysin kyvytön ja aikoinaan koulukiusauksella henkisesti murjottu poika alkoi voimainsa tunnossa heitellä Nitan hiuksiin ruohoa. Pojan silmät kiiluivat, hän hihitti ja hihkui hieroessaan märkää ruohoa itkevän ja valittavan Nitan hiuksiin. Eikä Nita ollut sillä kertaa edes tehnyt mitään, olipa vain nuokkunut jossain joukon laitamilla kiljukanisterin kanssa. Kadun vieläkin, etten puuttunut asiaan mitenkään, huutelin laiskasti "anna hei olla" vaikka oikeasti pojalle olisi pitänyt antaa sanallisesti ympäri korvien.

En tiedä, mitä Nitasta on tullut. Kuulin hänen saaneen lapsen jonkun nistin kanssa, mutta tästäkin on jo vuosikausia. Vaikka vastustankin tätä "hän ei ollut oikeasti edes tyhmä vain väärinymmärretty"-retoriikkaa tyyliin amerikkalaiset selviytymistarinat (koska onko ihminen muka oikeasti jotenkin arvottomampi vaikka hän olisikin oikeasti juuri niin tyhmä kuin miltä vaikuttaa?) Nita OLI fiksu ja kuulemma suorittanut lukion hyvin arvosanoin läpi. Toivon Nitalle ja hänen lapselleen käyneen hyvin, toivon ettei hän edes muistele niitä vuosia kaikkien paskasäkkinä ja syntipukkina.

Mistä Nita, yli kymmenen vuoden takainen satunnaistuttavuus tuli mieleeni? Kerjäläiskeskustelusta eli "kerjäläisongelman" ratkaisusta (en varmaan ole ainoa, jolle tulee automaattisesti mieleen 30-luvun juutalaisongelman ratkaisu-keskustelut). Minua on kuvottanut keskustelun sävy siinä määrin, että olen yrittänyt sulkea silmäni siltä. Kerjäläisistä puhutaan elintasopakolaisina ja hyväksikäyttäjinä jotka lavastavat tilanteensa näyttämään surkealta rukousasentoineen ja itkevine vauvoineen. Muistan jo lapsena, ulkomaanmatkoilla kavahtaneeni tapaa, jolla kanssamatkustajat ja oppaat kuvailivat kerjäläisiä, että he nipistelevät vauvoja saadakseen ne itkemään. Tätä häikäilemätöntä huijausta käytettiin hyvänä syynä kovettaa oma sydän kerjäläisten hädältä, eihän nyt moisella turistinkusettajalla voi olla oikeutta saada osakseen inhimillisiä tunteita ja sitä mukaa muutamaa kolikkoa. Itseäni kerjäläisten kohtalo itketti, mutta opin salaamaan lällytunteeni nopeasti, koska tarjotut selitysmallit "noiden takana on Mafia, joka vie niiltä rahat" ja "oikeasti nuo tienaavat todella hyvin pummaamisella" ikään kuin sulkivat oikeuden myötätuntoon.

Hesarin yleisönosastolla oli tänään Tapio Reinekosken loistava kirjoitus Helsingin kerjäläis"ongelmasta". Lause "Sokoksen kulmalla rännässä istuminen on ilmeisesti elintasoa, jota ainakaan meidän suomalaisten ei tarvitse kustantaa, tai edes seurata sivusta" kiteytti hyvin sen, mikä kerjäläiskeskustelusta tekee niin tunteetonta. Elintasopakolaisuus yhdistettynä huijaamiseen (ne kainalosauvat!!!) ja hyvätuloisuuteen (ne ovat tänne asti päässeet, pakko niillä on olla rahaa) ja vieläpä kirsikkana kakussa romanialaisuus (sehän on vähän kuin olla romani elikkä miranda elikkä manne, tuo huijaava ja varasteleva hevoskauppias) takaa sen, että kerjäläisistä voidaan puhua epäinhimillistävästi, ei-toivottuna ilmiönä, aivan kuten Juutalaisista aikoinaan.

Kerjäläisongelmakeskustelussa on myös irtisanouduttu yhteiskuntavastuusta. Kerjäläiset nähdään tilanteensa vapaasti valinneena, moraalittomuuden ja kuljeskelevuuden omaksuneena loislaumana, joka vaeltaa ympäriinsä imemässä eri maiden järjestelmistä hyötyä itselleen. Näihin ihmisiin eivät päde yleisinhimilliset lähimmäisenrakkauden ja auttamisen periaatteet, koska he eivät oikeastaan ole ihmisiä ja kansalaisia.

Minulla ei ole hajuakaan, miten tämä "ongelma" ratkaistaisiin, mutta ei ainakaan aktiivisella tunne-elämän jäädyttämisellä ja tiukalla rajanvedolla meihin ja noihin. Eikä siitä totisesti ole kauaa, kun Suomesta lähdettiin elintasopakolaiseksi Ruotsiin. Ja mitä pahaa elintasopakolaisuudessa sitä paitsi on noin ilmiönä? Oikeastaan olen sitä mieltä, että meidän suomalaisten pitäisi lähteä henkiselle elintasopakomatkalle paikkaan, jossa työtä tehdään vähemmän, palkat ovat pienempiä eikä omaa identiteettiä manifestoitaisi pääasiallisesti kuluttamisen kautta.

torstaina, huhtikuuta 03, 2008

Kun mikään ei riitä

Henkilö ei nuku öitään kunnolla. Hän on jo jossain määrin tottunut jokailtaisiin paniikkohtauksiin, muttei unenhoureissa täysin osaa asettaa niitä oikeaan lokeroonsa, vaan pelkää aina hetken kuolevansa. Hän tekee sitä, tätä ja tuota, mitä eteen kannetaan. Työajan loppuessa hän saa tehtävän ja pyynnön "tee se huomisen aikana". Kun hän seuraavana aamuna saapuu töihin, häneltä tivataan, eikö se ole jo valmis?

Hän menee valkoisen sohvan kotiin, jossa meikkaillaan ja kuunnellaan poppia. Sieltä hän päätyy juhlatilaan, jossa ex-missi juontaa teema-asussa. Hän käyttää juomalippunsa, humaltuu ja tilittää työasioita. Lopulta hän poistuu paikalta ennen bändin aloittamista, purskahtaa ovella itkuun ja soittaa ensin ystävälleen ja sitten äidilleen. Kotiin päästyään hän vuodattaa saman epistolan miehelleen. Kaikki kannustavat, sanovat, ettei se ole sinun syysi. Hän ei kuitenkaan usko, hän TIETÄÄ että syy on hänessä, viis peruspunavihreästä "syytä systeemiä"-filosofiasta, viis rauhan ja kiireettömyyden ihanteesta.

Hän ajastaa herätyskellon soittamaan ennen seitsemää, tarkistaa buranan ja maitokahvin saatavuuden. Hän tietää, että syy on yksinomaan hänessä, hän on sopimaton, ulkopuolinen, väärä.

tiistaina, huhtikuuta 01, 2008

Luokatonta menoa

Kävin eilen kesken päivän hammaslääkärissä Hakaniemessä. Arki-iltapäiväinen Kallio hämmensi hetkittäin, tuntui, kuin kaikki vastaantulijat olisivat olleet jotain yhteiskuntamme paariaporukkaa, maahanmuuttajia, teiniäitejä, alkoholi- tai huumeriippuvaisia. Huomasin syyn katseltuani ympärilleni: samalla kadulla on A-klinikkasäätiön vinkki, sosiaalitoimisto ja kaupungin vuokra-asuntojen neuvontapiste ja toki Ympyrätalo, jonka kulmilla (hehheh, kulmilla) riittää pöhinää vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Turhauduttuani kunnallisessa hammashuollossa yleiseen amatöörimäisyyteen ja valtaviin jonoihin (ja ahdistuttuani lievästi, kun sekä atk-laitteiston että lyijyliivien kanssa perusteellisesti sohlannut hoitaja kytki pääni radioaktiivisesti säteilevään röntgen-härveliin ja häippäsi itse, kuten röntgenhoitajan tietysti kuuluukin tehdä, häipätä proseduurin ajaksi huoneesta) kaavailin parin minuutin ajan kääntyväni viisaudenhampaineni yksityisen hammashuollon puoleen. Työterveydessä sitä oppii nopeasti hämmentävän hyvälle: ajan saa samana päivänä, EKG:hen ja muihin hypokondrikon lempilaitteisiin pääsee heti ja jonottamatta, asiat otetaan vakavasti. Sitten tulin ajatelleeksi, kuinka nurinkurista on, että kun onnistut vihdoin luiskahtamaan työelämään, elämäsi helpottuu muutenkin: saat ilmaisen terveydenhuollon, tuettuja lounaita, erilaisia henkilökuntaetuja, liikuntalippuja, firman pippaloita, mahdollisuuden lukea lehtiä, ilmaista automaattikahvia ja vastaavaa. Joillain on vielä auto- tai asuntoetukin.

Niillä Hakaniemen kulkijoilla, silmiin asti hunnutetuilla somalinaisilla ja huonohampaisella pikkuskinillä ei ole mitään vastaavaa, eikä luultavasti tule olemaankaan. Oma rutina alkoi tuntua hyvin epäoikeudenmukaiselta. En osaa uskoa, että oma kohtuullinen pärjäämiseni on hirveästi omaa ansiotani. Tietyt elämän valttikortit, perusturvan ja rauhallisen kodin olen saanut aivan sattumalta, ilman omaa vaikutustani. Rauhallisen kodin antaman mallin avulla olen oppinut muodostamaan kestäviä ihmissuhteita, perusturvan ja taloudellisen tuen olen voinut opiskella ja hakea paikkaani. En silti hetkeäkään kuvittele olevani "voittaja", jossain mielessä (tämä kuulostaa keskiluokkaisen pullamössöaikuisen suusta varmaan ärsyttävän falskilta) samastun yhteiskunnan pudokkaisiin, hulluihin ja huoriin. Siksi mölisevät sekakäyttäjät eivät yleensä hirveästi käy hermoilleni (paitsi ehkä Hesarilla joskus), enkä oikeastaan ole ikinä ostanut "kaikki on susta itestä kiinni!"-filosofiaa. Kaikki ei ole minusta kiinni, asiat ovat kiinni menneisyydestäni ja myös yhteiskunnasta, joka on tukenut minua ilmaisella koulutuksella, vieläpä antamalla rahaa siitä hyvästä, että perehdyn Goethen väriteorioihin ja nouvelle vagueen.

On tapana sanoa, ettei Suomessa ole yhteiskuntaluokkia. Moneen muuhun maahan verrattuna ei välttämättä olekaan, Suomesta puuttuu peruskoulun ansiosta niin sanottu underclass, lumpenproletariat, joita ymmärtääkseni on edelleen esimerkiksi nykypäivän Englannissa. Hädin tuskin lukutaitoista, varhain poikivaa ja kuolevaa joukkoa, jonka lähin kosketus yhteiskuntaan on siltä saatu sosiaaliavustus. Juuri hyvinvointivaltio koulutus- ja terveydenhuoltomahdollisuuksineen on estänyt sen synnyn. On joskus hassua törmätä näkemyksiin, joissa perustellaan hyvinvointiin panostamisen paskuutta sen tasapäistämisellä, luin joskus ulkosuomalaisen mielipiteen siitä, kuinka äitiyspakkaukset ovat FASISMIA, pukevathan ne pikkuvauvat samanlaisiin potkupukuihin, nuo pikku yksilöt, joiden omia tarpeita ja persoonallisuutta kurahaalareiden ja touhurukkasten pitäisi jo heti vauva-asteella alkaa manifestoida.

Luokkia meillä silti on (ainoa maa, jossa en ole hirveästi nähnyt yhteiskuntaluokkia on Kuuba, jossa kaikki ovat köyhiä, [vaan eivät kurjia] paitsi puoluepamput), niitä on vain vaikeampi määritellä, kuin ennen. Akateemisuus ei takaa työpaikkaa saati hyväpalkkaista ja nousujohteista uraa. Omassa ystäväpiirissäni koulutusaste tuntuu korreloivan rahatilanteen kanssa juuri siten, että mitä enemmän oppia, sen vähemmän hynää. Esimerkiksi tietokoneorientoituneet ovat ajautuneet työelämään monasti jo opintojen alkuvaiheessa, eivätkä likimainkaan aina valmistu. Graafisen alan peruskoulutuksen hankkineilla alkaa ikäisenäni olla jo kymmenen vuoden työkokemus takanaan, eläkesäästöjä ja vuorotteluvapaita ja asuntolainakin melkein maksettu, ja lisäksi muikea titteli, josta taidekorkeakoulusta kolmekymppisenä valmistunut pitkään vain haaveilee. Juuri omalla alallani olen nähnyt akateemisen ja ei-akateemisen koulutuksen erojen hataruuden. Olen vasta hiljattain alkanut itse korostaa sitä, etten oikeastaan ole itsekään akateeminen, minulla on alempi korkeakoulututkinto. Hassua kyllä, minulle kerrotaan tällöin, että hei, sun alallesihan on tosi vaikeaa päästä, siihen vaaditaan LAHJAKKUUTTA, ei se ole yhtään sama asia kuin vaikkapa sairaanhoitaja (no ei olekaan, sairaanhoitajat tekevät merkittävää työtä, minä taas työtä josta tykkään ja samalla kritisoin, ilman omaa ammattikuntaani maailma ei taatusti olisi nykyistä huonompi paikka). Lahjakkuuspointti on tavallaan totta, mutta sellaisessa tsemppaavassa asenteessa on jotain alentuvaa, ikäänkuin tarvitsisin vakuutteluja asiasta (joita olen pitkään tarvinnutkin, omien ammatillisten alemmuudentunteitteni eli lähinnä taannoisen työttömyyden takia).

Ylipäätään jaottelu akateeminen-amis on aivan naurettava. Suurin osa porukasta on siltä väliltä, käynyt lukion ja jonkin kolmevuotisen koulutuksen sen jälkeen, ehkäpä ajautunut työelämään heti lakin saatuaan, omaksunut matkalla joltisenkinlaisen perussivistyksen. Ja monet akateemiset ystäväni ja tuttavani ovat työnsaannin epävarmuuteen turhauduttuaan tietoisesti hakeutuneet niiden aitojen ammatti-ammattien pariin, kokeiksi, puutarhureiksi, hierojiksi, rakennusten entisöijiksi. Akateeminen vs amis-dikotomia on samankaltainen illuusio kuin uraäiti-kotiäiti, useimmat naisista käyvät normaalissa, ei-nousujohteisessa perustyössä varmasti osin taloudellisesta pakosta ja osin siksi, että molempien sukupuolten töissäkäynti Suomessa on ikäänkuin oletus. Oma äitini on työuransa ajan ollut juuri tällainen tapaus.

Itse en osaa samaistua oikein mihinkään luokkaan. Perheeni on keskiluokkaa, meiltä ei ole tullut paineita akateemisuuteen eikä toisaalta erityiseen työelämälähtöisyyteen, on lähinnä toivottu minun löytävän paikkani yhteiskunnassa. Uskoisin vanhempieni kunnioittavan valintaani, mikäli olisin päätynyt ns proleammattiin, kunhan vain olisin itse tyytyväinen. Äiti on esittänyt hienoisen toiveen, etten jatkaisi opiskeluja, koska "kello tikittää", mutta oletan sen olleen osin vitsi ja sitä paitsi kuulen kelloni parhaiten itse. Jonkin falskin määritelmän mukaan kuulunen niin kutsuttuun luovaan luokkaan, mutta koko termi saa minut yökäten nauramaan. Mutta mielummin tietysti luovaan kuin juovaan luokkaan, kuten joku ystävä taannoin lausahti.