lauantaina, toukokuuta 22, 2010

Imetystä, julkista ja yksityistä

Nyt kun Lipsi on vinhasti konttaava ja ilman tukea seisova, ensimmäisen hampaansakin kasvattanut yhdeksänkuinen, olen alkanut makustella imetyksen lopettamista. Imetys sujui meillä loppujen lopuksi tosi hyvin, vaikka alussa oli kaikenlaista takkuamista: Liian hidasta painonnousua ja sen aiheuttamia kontrolleja, rintakumin kanssa räpeltämistä, rintaraivarikausi, alkuaikojen syyllisyys siitä, etten "pystynyt" ikinä täysimettämään. Nyt pidän asiaa siunauksena ja toivoisin erittäin lämpimästi, että imetysaktivistit ja -valistajat painottaisivat vielä nykyistäkin enemmän, että *kaikki imetys on hyvästä*, ei siis pelkkä kuuden kuukauden täysimetys. Minua harmitti ja suututti moneen kertaan, kun etsin tietoa korvikkeista, oletettiin jokaisessa laskelmassa ja infolappusessa, että vauva on JOKO täysimetyksellä TAI täysin pulloruokittu. Ja näinhän ei useinkaan ole! Huomattavan moni tuntemistani äideistä on "osittaisimettänyt" (vaikka tuokin termi on minusta vähän niputtava), antanut lapselle pääosin rintaa ja sitten lisäksi korviketta. Ja puhe siitä, ettei lapsen kanssa muka voisi olla lähellä pulloruokkiessa on ihan paskapuhetta (ja ohjeet siitä, miten lasta pitäisi pidellä tiiviissä ihokontaktissa pulloruokkiessa tuntuvat myös silkalta vittuilulta: MITEN MUUTEN pikkuvauvaa muka ruokitaan kuin sylissä, tekevätkö jotkut kenties niin, että vauva makaa sängyssä ja äiti ojentaa sille pulloa käsi pitkänä, pää inhosta pois käännettynä? Tuskin!). Pullottelussa kaikkein parasta oli se, että isäkin pääsi ruokkimaan vauvaa. L sanoi että yksi päivän parhaita hetkiä oli pullottaa aamu-uninen, lämpöinen vauva ennen töihinlähtöä.

Koska äitiyden mukana tuntuu tulevan aimo annos syyllisyytä ja sitä kautta kumpuavaa puolustautuvuutta, muistan muutaman kerran tuohtuneeni näissä imetyshommissa henkilökohtaisesti. Kun vein Lipsua lääkäriin ummetusvaivoissa, lääkäri sanoi "hyvä kun olet alkanut imettää häntä enemmän". En osannut sanoa siihen oikein mitään, eikä asia olisi oikeastaan selvittämisellä edes parantunut, mutta kysehän oli siitä, että ensimmäisellä lääkärikäynnillä (olemme käyneet Lipsun kanssa kolme kertaa yksityisellä melko lailla turhaan: onneksi on vauvavakuutus!) meillä oli käynnissä neuvolan määräämä aktiivinen painonlisäyskausi lisämaitoineen ja toisella käynnillä homma oli saatu tasaantumaan ja olin "melkein täysimetyksellä".

Julki-imetys on tietysti toinen tunteita ajoittain kuumentanut asia. Minä, kuten kaikki tuntemani ja lähes kaikki näkemäni äidit, olen diskreetti ja huomaavainen julki-imettäjä. Olen tätä diskreettiyden periaatetta noudattaen onnistunut silti imettämään kahviloissa, taidemuseoissa ja puistoissa. Ostin heti Lipsin synnyttyä pari-kolme imetyspaitaa, joista homma sujuu ilman sen suurempia exhibbailuja. Nykyään en jaksa käyttää niitä kolmea paitaa, joten tarvittaessa venytän kaula-aukkoa ja peitän rinnan yksinkertaisesti kädellä. Koska sekin on vähän naurettavaa, että imettäessä pitäisi teeskennellä tekevänsä jotain muuta (sitä kai näillä julki-imetyksen inhoajien ajamilla "huivipakoilla" ajetaan takaa). Tosin nyt julki-imetys on vähentynyt sitä kautta, että Lipsi huolii vihdoin kiinteitäkin ja tarjoilen sille erilaisia hedelmämössöjä aina kun vain voin, että tottumus kasvaisi. Nimittäin vielä vapun aikaan kiinteät upposivat todella nihkeästi ja aloin jo miettiä, huoliiko tuo ikinä muuta kuin tissiä, Nannia tai velliä? Mutta siis, tajuan nyt vielä vähemmän kuin ennen, mikä siinä julki-imetyksessä voi olla niin noloa? Istuessani taannoin aurinkoisessa ja lämpimässä Torkkelinpuistossa, ystävä säikähti pelkkää ajatusta, että imettäisin siinä penkillä. En viitsinyt alkaa vängätä (etenkin kun en ollut edes aikeissa imettää vaan lähteä kotiin antamaan tomaattipastaa, joka maistuakseen vaatii lämmityksen), mutta ihmettelin kyllä mielessäni, että olisiko nännin vilahdus oikeasti järkyttävämpää kuin kuseksinta, oksentelu ja naiminen, jota puistossa lämpiminä iltoina harjoitetaan? Mietin aina joskus, että onko imetyksen kiusaannuttavana kokemisessa mukana jotain yleisempääkin naiskehollisuuden ja sen verellis-lihallisuuden inhoa? En muista itsekään juuri sympanneeni julki-imettämistä ennen lapsen saamista (tai siis, ei minulla ollut asiaan mitään erityistä kantaa, mutta kaikki sellainen kotisynnytys-henkinen hippimäisen luomuileva emoideologia äklötti minua aiemmin). Olen tässä imetystaipaleen aikana myös tajunnut sen, että vaikka omaan kehoon on varsin tyytymätön, ei omaa kehoa enää mitenkään voi vihata ja inhota, koska se on kantanut yhdeksän kuukautta elämää ja vielä ruokkinut sitä toiset yhdeksän kuukautta. Tiedän, että "luonnollisuudesta" puhuttaessa mennään aina vaarallisille vesille, mutta on kieltämättä niin, että oma keho on toteuttanut nyt kertaalleen ominaistyypilleen hyvin luonnollisen ja tärkeän tehtävän: jälkeläisen saattamisen maailmaan. Ja sitä kautta itseä kohtaan on luontevasti jotenkin armollisempi.

Kaikesta imetyksen ihanuudesta ja helppoudesta (etenkin jälkimmäisestä: en imetä ideologisista syistä vaan koska olen laiska ja helppouden nimeen vannova äiti. Samasta syystä en käytä kantoliinaa: sen sitominen on liian vaikeaa, kantoreppu on tuhat kertaa helpompi. Äitiys on raskasta työtä ja kaikki helpotukset otetaan ilolla vastaan.) huolimatta haluaisin jo pikku hiljaa lopettaa. Olen laittanut lopulliseksi etapiksi vuoden iän, jos vieroitus onnistuu sitä ennen, hyvä. Olen väsynyt heräämään kolme viiva kuusi kertaa yössä, en tykkää nukkua perhepedissä (nukumme siinäkin pelkkää laiskuuttani: vauvaa on helpompi pitää vieressä syömässä kuin laskea-nostaa-laskea sitä sänkyyn. En henkilökohtaisesti usko varhaisen vuorovaikutuksen vonksahtavan mihinkään suuntaan, nukkui vauva umpiunensa sitten omassa sängyssään tai vanhempiensa vieressä ja olen muutenkin vankka unirauhan kannattaja. Inhoan esimerkiksi kaikkea unista nuhjaamista ja hinkkaamista toisen (aikuisen) vieressä; en saa unta jos minuun liimaudutaan kiinni. Hereillä tapahtuva hellyys onkin sitten ihan eri asia) ja Lipsin imu on niin kova, että rintani kipeytyvät imetyksestä aina ajoittain. Tärkein lopetussyy on kuitenkin ihan muualla: Libidoni on ollut suhteellisen lamaantunut siitä lähtien, kun imetys alkoi. Tämähän on tietenkin luonnollista: ei naiskehon kannata haluta seksiä, kun sillä on avuton jälkeläinen ruokittavanaan (tämän takia lakkasin myös fantasioimasta pikaraskautumisesta uudelleen: jos kehoni kertoo minulle, että nyt on aika imettää, keho on varmasti oikeassa. Ja tällä hetkellä koko raskautumisen himo on painunut jonnekin aika syvälle enkä tykkää pallotella vielä mitään "pikkukakkos"ajatuksia, etenkin kun nämä lapsensaantiasiat ovat korkeemmas kädes: olen onnellinen jos pystymme saamaan vielä toisenkin lapsen, mutta en todellakaan suhtaudu asiaan itsestäänselvyytenä, kuten en mihinkään muuhunkaan tässä maailmassa). No niin, takaisin siihen libidoon. Ihmettelen, ettei katoavista seksihimoista puhuta enempää imetyksen yhteydessä? Miksei? Onko kyse siitä, ettei äidin edes kuulu haluta seksiä, tai että seksi on naiselle lopultakin väkisin nielty lääke ja synnyttänyt nainen on "jo hoitanut seksivelvollisuutensa" eli saanut vauvan? Koska kyllä se järisyttää identiteettiä aika massiivisella tavalla, jos on tottunut murrosikäisestä asti seksuaalisen halukkuuden olemassaoloon, tuntuu jotenkin amputoidulta, kun halua ei äkkiä olekaan. Ja kohdallani on kyse nimenmaan aivokemiasta eikä esimerkiksi siitä, että muuttunut keho tai alarekisteri vaikeuttaisi sänkypuuhia tai "äidin rooli" tekisi olosta jotenkin erilaisen. Eikä seksi ole esimerkiksi sattunut missään vaiheessa ja fysiikka kykenee nautintoon siinä kuin ennenkin. Ja yläpääkin on mukana sitten kun päästään asiaan, mutta en juurikaan ajattele seksiä arkielämässä. Voi olla, että jonkun toisen naisen libido on tällainen aina, mutta itselle nykytila tuntuu siltä, kuin vaimennuspedaali olisi jäänyt päälle. Olen päättäväisesti myös torjunut tätä oloani ja pitänyt mielessä, että jos seksielämä kuihtuu, kuihtuu parisuhteesta jotain aivan erityistä (se syy, miksi ollaan alunperin menty yhteen, osittain). Kuulun muutenkin siihen koulukuntaan joka uskoo, että kannattaa "antaa" silloinkin kun ei niin hirveästi tee mieli: yleensä antaminen muuttuu myös saamiseksi ja juuri seksuaalisuuteen kertyy valtavan helposti erilaisia möykkyjä, jos sitä ei vaali (tarkoitan tällä antamis-jutulla tietysti ihmissuhdetta, jossa vallitsee luottamus ja rakkaus, en tietenkään sitä, että pitäisi antaa kaikille noin ylipäätään, vaikka itseä ei haluttaisi). Haluaisin myös rintani takaisin: vaikka niistä ei ikinä tule samanlaisia, tuntoherkkyys on melko lailla kadonnut, olisi mukavaa nähdä ne muunakin kuin lapsen ruokintavälineinä.

En vain ihan tiedä, miten se imetyksen lopettaminen sitten sujuu. Päiväimetyksiä on helppoa korvata vähitellen kiinteillä aterioilla, mutta maidontuotantoni on vielä sen verran suurta, että rintani pakkautuvat aika täyteen, jos en moneen tuntiin imetä. Öisin sitä tisitystä sitten piisaakin: Lipsi alkoi hylkiä tuttia kun ensimmäinen hammas punkesi leuasta ulos ja nyt öisen rähinän rauhoittaa vain tissi. Tai siis tissi on se helpoin keino: voisin tietysti seistä selkä kyyryssä, lopen väsyneenä pinnasängyn ääressä ja silitellä raivoavaa vauvaa, mutta en öisin jaksa yhtään mitään, paitsi maata. Tietysti tällainen aktiivinen tassuttelu kantaisi piankin hedelmää, mutta vähän silti hirvittää. No, ainakin ensi yö on turvattu: olemme sopineet, että saan nukkua koko yön (patjalla olkkarissa) ja L hoitaa Lipsiä ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tarjota räyhään muuta kuin maitoa.

sunnuntaina, toukokuuta 16, 2010

Ihmeellinen kevät!

Sitä ei ikinä kai tule kyllin vanhaksi ollakseen joka kevät yhtä äimistyneen onnellisen ymmyrkäinen siitä faktasta, että kamala kuolemanvalkea talvi on kadonnut ja tilalla on lämpöä, valoa ja yhteyttämistä tykyttävä kevät. Olen tämän hämmentävän äkkikesän aikana seikkaillut siirtolapuutarhojen scillamerissä, ihmetellyt Kumpulanlaakson koivuissa yhtenäisenä, neonvihreänä pilvenä vellovaa siitepölyä, kokenut trooppisen kevätsateen, nauranut katketakseni hulvattomille kirppiskamoille Flemarilla, kuullut ensimmäisen pääskyn Hesarin yllä, nähnyt seitsemän valkohäntäpeuraa laiduntamassa, melkein törmännyt autolla uroshirveen, kuunnellut haikaroiden parittelua ja jonkin määrittelemättömän yölinnun aavemaisen käheää huutoa, istunut aamiaiset, lounaat ja illalliset auringossa, juonut sangriaa kymmenen aikaan illalla vihreässä laaksossa, kihnuttanut varovasti kynsillä ensimmäisiä hyttysenpuremia nilkoissa, kokannut kastiketta itse poimituista nokkosista, valokuvannut jäkäliä merenrannassa, kuullut öisessä puistossa kitaralla tapailtuja työväenlauluja, hymyillyt pöhkönä onnellisena olentona kaiken kertakaikkiselle ihanuudelle.

Saatuani lapsen, tai jo ennen sitä, raskaana ollessani pelkäsin, että elämästä katoaa se tietty taika. Että kaikesta tulee pelkkää vellin keittämistä ja kestovaippojen pyykkäämistä, käytännönläheisiä keskusteluja imetyksestä, soseista ja tutista vierottamisesta. Ja niinhän on osin käynytkin: elän äitien ikiaikaista vaihetta kiinni pikkulapsen tarpeissa, täytän ja tyhjennän pyykkikonetta, pyyhin naamaa, rauhoittelen ja jynssään alati likaantuvaa syöttötuolia. Valitsen reitit ja kahvilat esteettömyyden mukaan, yritän keksiä meille tikusta asiaa jokaiselle päivälle. Kesän äkkinäinen ryöpsähdys, tapahtumia täyteen ahdettu toukokuu on kuitenkin salamana poistanut kalvavan tyhjyyden tunteen: äkkiä on pikemminkin niin, että tapahtumista pitää valita kiinnostavimmat päältä ja kalenteri täyttyy toinen toistaan viehättävemmistä tapahtumista. Näin loppukeväästä ihmiset muuttuvat ihan toisiksi: paljastuvat lämpimiksi ja yhteisöllisiksi, hymyilevät herkästi tuntemattomillekin, useissa paikoissa vallitsee ääneen lausumaton hyväntahtoisuuden ilmapiiri. Odotan jo Kumpulan kyläjuhlia ja Alppipuiston festareita; tuollaisissa yhteisvoimin pystyteyissä, maksuttomissa tapahtumissa alkaa aina uskoa jonkinlaiseen yhteiseen hyvään. Tiedän, että omakin yhteisöllisyyteni on valtavan vuodenaikasidonnaista: talvisaikaan koen ajoittain tarvetta vältellä kaikkia kontakteja tuntemattomampien kanssa, nyt taas tuntuu siltä, että haluaisin hymyillä lämpimästi jokaiselle spurgulle Hesarilla, möliseville teineille kotikadun puistossa, kakkapommittaville räkäteille ja äänettömille mutta kirveleviä paukamia pisteleville hyttysille. Oi kevät!

sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010

Lupiini saavuttaa leikki-iän eli neljä vuotta bloggausta takana

Ajatella, siitä on jo neljä vuotta kun aloitin tämän blogin! Neljä vuotta on ihmiselämässä pitkä aika ja minullekin on tapahtunut vaikka mitä. Vuonna 2006 asuimme Espoossa ja olin vastavalmistunut ja jokseenkin ahdistunut asiaintilaan. Muistan kyllä olleeni onnellinen ympäröivän luonnon vehreydestä, merinäköalasta ja valkovuokkometsistä mutta kaivanneeni silti intensiivisesti pois. Kesän vietin tuskittelemalla työttömyyttäni ja yleistä pysähtyneisyyttä (kuinka hyvin onnistuinkaan tuolloin Lupiinissa painamaan alas angstini: kirjoittaminen on ollut minulle selkeää pyrkimistä iloon), näin jälkikäteen voisi viisastella että sääli, vapaa kesä eikä nähtävästi kykyä nauttia siitä. Loppukesästä tapasin ensimmäistä kertaa bloggajia Viktoriaanisten naisten saaripicnicillä. Vaikka ainakin oma osallistumiseni oli jokseenkin kauhistunut (huvitti kun minua myöhemmin luonnehdittiin tapaamisessa "rauhalliseksi": ei se ollut rauhallisuutta vaan pelosta mykistymistä), mikä ei itselleni ole mitenkään tyypillistä, olen yleensä ensitapaamisissakin aika suvereeni ja ainakin pinnalta katsoen rento ja löydän nopeasti yhteisiä asioita joista hieroa jutunjuurta, sain pienestä joukosta ystäviä, yhden oikein läheisenkin. Syksyllä tapasin lisää bloggaajattaria ompelukerhossa ja yhtäkkiä minulla oli vanhan ystäväpiirin ohella myös uusi, kirjoittavista naisista koostuva.

Vuonna 2007 sain kunnollisen työpaikan ja suunnittelin häitä ja puuhasimme muuttoa Kallioon löydettyämme nopealla tahdilla ihanan asunnon. (Hassua huomata, että tapahtumalistauksena elämäni on ollut varsinaista normien normia kolmekymppisen elämää: valmistuminen, työpaikka, häät, muutto, vauva, mutta silti omissa silmissäni elämäni on ollut kerrassaan ihmeellisen kummallista ja uniikkia). Hektisen ja ihanan kesän jälkeen elämä tasoittui miellyttäväksi arjeksi ja koko vuosi tuntui taaksepäin tarkasteltuna kerrassaan tyydyttävältä ja ihanalta, sellaiselta jota muistelee kaiholla jälkeen päin.

Vuonna 2008 kävimme häämatkalla Kuubassa heti alkuvuodesta. Olin hämmentyneen vaikuttunut tuosta kommunistisesta sokerisaaresta, rakastuin salsaan ja soniin, katselin leveälanteisia, maitokaakaon värisiä raskaana olevia naisia ja mietin, tulisiko meistäkin ehkä vanhempia vai päättäisimmekö pysyä lapsettomina. San Cristobalin hautausmaalla nähdyn, raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimykseksi korotetun Amelien haudan äärellä tunsin turhautunutta raivoa: haudalta piti kävellä pois selkä edellä lapsionnen turvaamiseksi, mutta minä käänsin selkäni tuohtuneena moisesta typerästä taikauskosta.

Koko lapsiajatus alkoi ärsytellä ja kuumottaa minua: suhtauduin uteluihin ärhäkästi ja esitin kovempaa kuin olinkaan. Puntaroin näitä ajatuksia Lupiinissa (eikä minua lakkaa hymyilyttämästä että kolme tuon postauksen kommentoijaa ovat nyt laillani tuoreita äitejä... niin se elämä muuttuu!), työstin ajatusta hiljalleen eteenpäin. Keväällä aloittamassani terapiassa puin asiaa myös, terapeutti oli ikäiseni nainen joka tuli prosessimme aikana raskaaksi, kuten sitten myöhemmin minäkin. Syyspuoleen törmäilin joka paikassa vauvamahoihin ja samaan aikaan lama alkoi hutkia omaa alaani isolla kartulla. Pelkäsin koko syksyn työpaikkani puolesta ja osittain sen pelon takia päätin aivan tietoisesti, että nyt voisi olla vauvan aika. Mieskin oli suostuvainen: kävimme yhden pikaisen keskustelun ehkäisyn lopettamisesta ja homma oli sitten sillä selvä. Ja koska olen tarvittaessa hyvin paneutuva ja tarkka ja jopa kontrollifriikki, perehdyin hedelmöittymisen ihmeellisiin yksityiskohtiin niin intohimoisesti, että vauva sai alkunsa heti. Ja sitten sainkin uuden stressaamisen aiheen yhdeksäksi kuukaudeksi... heh heh.

Vuoden 2009 alkupuolisko meni raskaana ja uusi elämäntilanne alkoi näkyä myös Lupiinin päivitystahdissa. Lupiini haki (ja hakee edelleen) uutta suuntaansa: en halunnut Lupiinista raskaus- tai vauvablogia (harkitsin jonkin aikaa erillisen vauvablogin perustamista) mutta käytännössä ainakin Lipsun synnyttyä kirjoitukset muuttuivat pitkälti vauva-arjen ja uusien taitojen raportoinneiksi. Näin jälkikäteen tarkastellen raskausaika meni kerrassaan onnellisesti kaikista peloistani huolimatta. Voin pääosin hyvin, pahin raskausoire olivat päänsäryt, jotka jäivät ensimmäiselle kolmannekselle. Samana keväänä kolme läheistä ystävää alkoi myös odottaa vauvaa ja vertaistuki ilahdutti kovasti. Olin nimittäin etukäteen visioinut hiukan peloissani tilannetta, jossa nökötän vauvan kanssa päivät kotona ja kaipaan ystäviäni, joilla ei ole aikaa tavata.

Kesällä sain sitten Lipsin, elämäni paksuposkisen valon. Vauva-arki oli ihanaa ja samalla aivan hurjan pelottavaa ja hämmentävää, en onneksi edes muista kaikkein syvimpiä angsteja kovin hyvin. Valvottuja öitä, vauvan hengityksen kuuntelemista, pitkiä kysymyslistoja neuvolantytölle, pari turhaa lääkärikäyntiä, sikainfluenssa-angstia. Tylsistymistäkin, vittuuntumista äitiysideologioihin ja omituiseen syyllistysmentaliteettiin. Vuodenvaihteessa alkoi helpottaa, Lipsin täyttäessä puoli vuotta se alkoi tuntua jo isolta tytöltä, elämän syrjässä kiinni olevalta olennolta, jonka henkeä ei tarvinnut vaalia hysteerisesti. Vuonna 2010 aloitimme myös lukuisia vauvaharrastuksia: vauvauinnin, muskarin, hieronnan ja värikylvyn. Vauvauinnin lopetimme jo, vaivan ja säädön määrä verrattuna puolen tunnin polskimisaikaan osoittautui kohtuuttomaksi. Eikä Lipsi lämmennyt kannutuksille eikä sukelluksille erityisemmin vaan yleensä tuloksena oli vihainen karjunta. Vauvahierontaankin hierottava oli jo liian iso ja ketterä, mutta muskarista tuli kevätpuoleen minulle ja hyvälle äiti-ystävälle kiva viikottainen rutiini. Rutiineja olenkin kaivannut, tai struktuuria, en pohjimmiltani viihdy kauhean hyvin kotiäitinä. En jaksa vaellella kaupoissa päivästä toiseen (mitä on kyllä tullut tehtyä: vauva tarvitsee aina jotain ja kun on kerrankin aikaa haeskella, kenkien tai kesälakin etsimisestä saa kehitettyä monen päivän proggiksen), onneksi nyt on kevät ja kohta kesä, kesällä vapaa-aika-angsti ei iske juuri ikinä.

Nyt on äitienpäivä ja varastin sen kunniaksi aikaa itselleni tähän bloggaukseen. Vaikka omaa aikaahan minulla on aika paljon: Lipsillä on erittäin osallistuva isä ja rakastavat isovanhemmat ja muutenkin laaja läheisten verkosto, mikä on onni. Omiin läheisiin kuuluvat muiden muassa kaksi esikoisvauvan äitiä joihin olen molempiin tutustunut bloggaamisen kautta. Olemme seurailleet toistemme elämiä aallonpohjista aallonharjoille ja aivan uusille vesille, äideiksi. Vii ja Gata, olette ihan parhaita, vähänkö olen onnekas, että olen tutustunut teihin!