perjantaina, syyskuuta 09, 2011

Perjantaisia mietteitä

Oletteko muuten huomanneet, että vaikka on teknisesti turvallisempaa kirjoittaa bloggaukset jollekin ei-nettipohjaiselle alustalle kuten oman koneen tekstinkäsittelyohjelmaan, tuntuu bloggauksen aloittaminen Texturissa tai Open Officessa jotenkin omituiselta ja epäinspiroivalta? Olen alkanut bloggerin ja netin pottuilun seurauksena tehdä siten, että kirjoitan tekstini varmuuden vuoksi ensin muualle, koska vihaan sitä kun pitkä ja polveileva kommentti katoaa hukan persiiseen jonkun errorin takia. Mutta outoa tämä on, vaan jatkan silti, ettei blogitauko veny entisestään.

Lipsi aloitti naapuritalossa osa-aikaisen tarhan ja tähän asti on mennyt mukavasti. Äidille homma on ollut taas vaihteeksi vaikeampaa, turvallisuusasiat pelottavat ja tietysti ajatus itkevästä pienestä tekee olon surkeaksi. Vaikka eipä se siellä ole juuri itkeskellyt. Tarha on varsin monikulttuurinen ja olen huomannut että sen asian sisäistäminen ei olekaan ollut minulle ihan helppoa. Olen kuitenkin yrittänyt olla armelias omalle uutus-ahdistukselleni koska tiedän, että kohdallani ei taatusti ole kyse rasismista (rasisminvastaisuus on yksi tärkeimpiä arvomaailmani kulmakiviä) vaan hämmennyksestä kulttuurien kohtaamisen edessä, ja että me kolmekymppiset emme ole samalla tavalla olleet tekemisissä monikulttuurisuuden kanssa kuten lapsemme tulevat olemaan. Feministinä pikkutyttöjen päähuivit hiertävät, samoin se, että joku vanhempi oli vaatinut etteivät tytöt ja pojat kulje tarhassa parijonossa. Onneksi tarhan henkilökunta oli yksiselitteisen jämäkkää ja ilmoitti enempiä nöyristelemättä, että meillä Suomessa tytöt ja pojat ovat tasavertaisia eikä sukupuolia erotella tai eristetä (paitsi että erotellaan, tarha on täynnä vaaleanpunainen ja vaaleansininen potta -tyyppisiä ratkaisuja, mikä sekin hiertää minua hetkittäin, ääh, olempas hankala ämmä).

Sinällään uskon tarhan tekevän Lipsille hirveän hyvää. Kun hoitopäivät kestävät viisi tuntia ja hoitoa on kolmena päivänä viikossa, päästään mielestäni hyvään kompromissiin kotihoidon ja tarhahoidon välillä. Pyöritellessäni noita hoitokuvioita ja seuratessani, millaisin eri tavoin ystäväpiiri on ratkaissut taaperon hoidon kun talossa on uusi vauva, olen miettinyt taas kerran näitä äitien syyllistämis- ja syyllisyysjuttuja ja "riittävän hyvää vanhemmuutta" josta perhevalmennuksessa aikoinaan puhuttiin. Ajatuksia ruokki Project Maman kommenttilaatikossa roihahtanut julma ja empatiakyvytön ryöppy rintareppua käyttävien niskoille. Noissa keskusteluissa on jotain perin epähedelmällistä: jos ja kun vaikkapa kantoliinaa käyttävällä on argumenteissaan pointti, mutta hän esittää sen muita ratkaisuja haukkuen ja omaansa muiden yläpuolelle korottaen, syntyy kaikissa ei-niin-entusiastisissa äideissä automattisesti puolustusreaktio ja sitä mukaa kriittisyys vaikkapa juuri sitä kantoliinan käyttöä kohtaan. Huomasin itsekin kommentoivani, että meillä käytettiin rintareppua koko vauvavuosi ja hyvin meni. Samalla huomasin kuitenkin ahdistuvani, kun joku fysioterapeutiksi itseään tituleeraava sanoi, että liian aikainen rintarepun käyttö voi hidastaa jopa puheen kehitystä. Ja koska Lipsi on vasta hiljattain alkanut puhua lauseita ja puhuu edelleen hyvinkin epäselvästi, aloin tietysti miettiä, että jaahans, olen siis pilannut lapsen puheen pitämällä sitä repussa. Ja vielä stressannutkin sen, lapsen iloisuus ja naureskelu repussa olikin varmaan jotain stressireaktiota. Alennuin kysymään tästä jopa neuvolassa (vaikka olen päättänyt etten koskaan kysy neuvolassa mitään, koska ei siellä saa mihinkään kunnollista vastausta vaan jotain ympäripyöreää löpinää) ja siellä sanottiin, että rintareppua ja sitteriä voi käyttää, kunhan varioi tarpeeksi, ettei lapsi asu kummassakaan. Juhannuspoika näyttää viihtyvän sitterissä tosi hyvin, mutta meillä tulee myös liinailtua aika paljon ihan välttämättömyyden pakosta. Esimerkiksi kauppareissuilla, Lipsin istuessa ostoskärryissä kantoliina on vauvalle ihan ehdoton, ja tarhareissuilla ja muilla pienillä visiiteillä. Suostuin opettelemaan kantoliinan käytön nyt kun muut vauvakäytänteet ovat jo tuttuja, mutta ei tuo liinailu ihan autuaaksi tee, tai sitten en osaa sitoa liinaa ihan niin hyvin kun pitäisi, koska joudun tukemaan vauvan päätä kuitenkin. No, kohta se on kyllin iso muuhunkin kuin siihen kehtosidontaan.

Mutta siis, tästä sekavasta univelkaisesta jorinasta (pohdin tässä parhaillaan, käytänkö Liljan tarha-ajan siivoamiseen vai vauvan kanssa nukkumiseen) jos kaivaa sen punaisen langan, minua siis ärsyttää se, miten äidit asetetaan herkästi erilaisiin poteroihin. Ja miten helppo on reagoida äkäisen puolustautuvasti kaikkeen. Tästä yksi hyvä esimerkki on kestovaipat: me osakestoilemme, nyt se on ollut vähemmällä kaiken hässäkän takia. Tarkoitus on kuitenkin lisätä kestoilua ihan mukavuussyistäkin: kaksi lasta tuottaa niin paljon vaippoja, että niitä saa olla jatkuvasti kantamassa roskikseen. Olen kestoilutaipaleen aikana kuullut parikin kertaa vähän nolostelevia selityksiä äideiltä, miksi heiltä ei kestoilu onnistu. Ja sitten olen huomannut vähätteleväni meidän kestoilumääriä eli ikäänkuin peesannut tätä äitiä korostamalla omaa epätäydellisyyttäni. Kilttiä ja solidaarista ja perin naisellista, mutta jotenkin falskiakin. Minulle ei tarvitse selitellä eikä anteeksipyydellä kertakäyttövaippailua, en oikeasti paheksu muiden ratkaisuja. Katson olevani aivan liian laiska ja keskinkertainen asettumaan kenenkään yläpuolelle, meillä esimerkiksi kaksivuotias juo edelleen tuttipulloa koska en ole jaksanut tapella asian kanssa. Samaan aikaan katson kuitenkin oikeudekseni olla ylpeä siitä, että joissain asioissa jaksan panostaa. Taistelin keskosena syntyneen Juhannuspojan imetyksen onnistumaan suostumatta edes ajattelemaan vaihtoehtoa ettei se onnistuisi. Mutta tämänkin tein tavallaan itsekkäistäkin lähtökohdista: imetys on minulle tärkeää ja ihanaa ja olisin luultavasti saanut ainakin jonkinlaisen masennuksen jos se olisi onnistunut. Tämän ääneen toteaminen ei ole syyllistämistä niitä kohtaan, joille imetys ei onnistu tai jotka lopettavat sen nopeasti. Imetys on itselleni tärkeä kulmakivi vauva-ajassa mutta en todellakaan odota sitä muilta. Enkä sitäpaitsi edes totaali-täysimetä, vietän huomispäivän rakukeramiikkakurssilla ja Juhannuspoika nauttii Nannia.

Mutta jännää on, miten herkästi me äidit koemme muiden ratkaisut omia ratkaisujamme kritisoiviksi. Kun kerroin ystävälleni toisesta ystävästä, joka ei anna lapselleen sokeria, ystävän ensimmäinen reaktio oli jotenkin puolustautuva, kunnes sitten keskustelimme asian auki ja pohdimme, että oma lepsuilu ruoka-asioissa (itse olen ajoittain hävettävän lepsu, muistissa on vieläkin Lipsin huonoruokaisuus ja tuuletan aina jos sille kelpaa edes joku suuhunpantava) aiheuttaa jonkinlaista pohjavireenä kulkevaa syyllisyyttä joka pulpahtaa pintaan kun tapaa äidin, joka on ravitsemusasioissa tiukempi ja johdonmukaisempi. Itselleni selittelyn paikka on juurikin tuo tuttipullo, Lipsi on siitä samalla tapaa riippuvainen kuin jotkut lapset tutista. Olemme saaneet yömaidot jo aikaa sitten pois, mutta vettä menee edelleen ja juuri tuttipullosta. Lipsi myös pyytää pahaan mieleensä usein "nanoa" ja menee oma-alotteisesti hakemaan kauramaidon jääkaapista ja silkkaa väsymystäni annan sen kuljeskella kotona pullon kanssa, vaikka se sotii kaikkia ravitsemussääntöjä vastaan. Aina väliin, reippaina päivinä torhistaudun, mutta aamuina jolloin takki on hukassa, vauva huutaa ja kissa häiriköi, on vaan helpointa tukkia esikoisen suu pullolla ja Muumeilla. Audiovisuaalisen viihteen määrästäkin olen ehtinyt tuntea vähän huonoa omatuntoa: meillä ei edelleenkään ole televisiota koska en osaa virittää sitä uuteen asuntoon (vaatisi esim seinän läpi poraamista, hyi) eikä teeveekriittinen aviokumppani ole kovin motivoitunut hommaan, mutta Yle Areena ja Youtube pursuavat lastenohjelmia, joita näytänkin joskus Lipsille repeatilla. Ei siinä mitään, mutta rajat tässäkin asiassa pitäisi osata jämäkämmin vetää.

Jospa nyt tormistuisin siivoamaan ja ennen kaikkea perkaamaan yrtit ja kuivaamaan ne. Pikkumökiltä tuli hurjat vihdat minttuja ja lipstikkaa sekä salviaa, lippiaa, ananassalviaa ja oreganoakin kiitettävästi. Pitäisi vaan reipastua, huoh. Olisipa kätevää elää 50-luvulla jolloin kotirouville määrättiin spiidiä laihdutuslääkkeeksi. Tulisi puhdasta ja sievää kotona tehokkaasti ja samalla katoaisi raskauden jälkeinen ällö yläpömppis. No, ehkä pidättäydyn espressossa, sain vihdoin neljän vuoden kaasuhellaelon jälkeen uuden mutteripannun (kaasuhellalla on ihan perseestä keittää kahvia) ja suhauttelen sillä vipisyttävän vahvoja kofeiiniannoksia itselleni.