keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012

Höhlät ilmiöt ja sovellettu sanonta

Saisikohan tänne kirjoitettua useammin jos tekstit pitäisi lyhyempinä, anekdoottimaisempina? Olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta epigenetiikasta ja ahdistuksen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta se edellyttäisi googlettelua ja wikipedian kaivelua ja muuta paneutumista. Ja nämä hetket, jolloin pääsen näpyttelemään, pitäisi käyttää pieniin duunintapaisiin joita minulla on muutamia, eikä lätkyttämiseen.

Meillä on hyvän ystävän kanssa tapana chatata gmailissa illan päätteeksi aina jonkun aikaa. Pasteamme toisillemme linkkejä ja taivastelemme yhdessä maailmanmenoa ja nauramme lasten hölmöilyille. Ja ärsyynnymme riemastuneesti kaiken maailman pöljyyksistä. Kuten esimerkiksi siitä, että kaikkea kivaa, rauhoittavaa, tasoittavaa ja stressiä vähentävää pitää nykyään kutsua terapiaksi. On puutarhaterapiaa, saunaterapiaa, uintiterapiaa ja ystäväterapiaa. Ja sitten ihan tavallisista kissoista ja koirista on tullut äkkiarvaamatta tassuterapeutteja. Tassuterapeutteja! Hiljaa! Ja sitten sekin on hassua, miten viljelemisestä on tullut jokaisen kaupunkilaisen pakollinen kesäjuttu. Siis itsehän olen ihan viljelyhullu, viljelen sekä parvekkeella että mökillä ja sitä ennen palstailin, mutta juuri siksi voinkin naureskella ilmiölle, koska olen siinä sisällä osittain. Se mikä meitä erityisesti virnuilutti, on viljelytrendi, jossa rajatussa tilassa, esimerkiksi parvekkeella, kuuluu viljellä jotain mahdollisimman tilaa vievää kasvia, kuten perunaa. Perunaa, jota saa torilta sikahalvalla kesäisin. Tai kesäkurpitsaa, joka jää parvekkeella väistämättä rääpälemäiseksi ja jota saa myös sikahalvalla torilta. Viljelmät täytyy tietysti sijoittaa sellaisiin ihan hemmetin rumiin harmaisiin viljelysäkkeihin, koska ne ovat jotenkin tosi trendikkäitä nyt. Ja viljelmää kuuluu kutsua sissiviljelmäksi ja nähdä siinä kaupunkitilan haltuunottoa. Kutsukaa meitsiä vanhanaikaiseksi, mutta itse tykkään enemmän kasvattaa yrttejä ja pelakuita näteissä saviruukuissa.

Sitten mietin eilen sellaista juttua mennessäni Kätilöopiston ohi bussilla ja nähdessäni sen edessä ambulanssin, että synnytykseen voi soveltaa vanhaa sanontaa jumalasta ja ihmisestä muotoon "nainen päättää, luonto säätää". Ei se ambulanssilla synnyttämään saapunut nainen varmaan varsinaisesti suunnitellut, että synnytys alkaa pelolla ja pillit soiden, aivan kuten minäkään en suunnitellut synnyttäväni viikolla 35 keskellä juhannusyötä, koettuani massiivisen verenvuodon ja kuultuani lääkärin sanat "sydänääniä ei kuulu" ja kun ne alkoivatkin kuulua, huudot "ablaatio, hätäsektio!" ja päädyttyäni siitä huolimatta nopeaan ja helppoon alatiesynnytykseen jonka seurauksena syntyi yhdeksän pisteen vauva. Että nainen voi päättää kaikenlaista kivaa synnytykseen liittyen: ollaan altaassa, ei käytetä kivunlievitystä, kuunnellaan musiikkia, painellaan akupisteitä. Siitä huolimatta synnytys on niin rajua, vaarallista ja väkivaltaista hommaa, että voidaan päätyä kaikkiin mahdollisiin kivunlievitysmenetelmiin, käynnistykseen, hätäsektioon, vauvan joutumiseen osastolle. Ettei niihin fiilisteltyihin suunnitelmiin pidä liikaa kiintyä, ettei tositapahtumien kohtaaminen liikaa masenna. Ettei tunne itseään jotenkin huonoksi tai vääryyttä kohdanneeksi kun synnytys meni eri tavalla kuin suunnitteli. Itse kieltäydyin aika pontevastikin tekemästä mitään synnytyssuunnitelmia (paitsi sen, että haluan kaikki tropit) etten sitten kipuilisi sitä, etteivät asiat pysyneetkään kontrollissani. Meitä on tässä suhteessa moneen junaan, minulle avoimena pysyminen oli selvästi paras vaihtoehto, koska en saanut esikoisen synnytyksestä, joka oli objektiivisesti ottaen vaikea ja raskas, minkäänlaisia traumoja tai ahdistuksia tai pelkoja.

Nyt vauva hermostui, sillä on kauhia eroahdistus eikä äiti saisi tehdä oikein mitään eikä ainakaan mennä vessaan, ää!!


lauantaina, toukokuuta 19, 2012

Toisen roska on toisen roina

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kama-angstista, jota olen kipuillut Facebookia myöten. Joillekin ärtymykseni kirpputorimeininkiä kohtaan näyttäytyy selvästi sekä käsittämättömän että jotenkin henkilökohtaisena kuittailuna, olen esimerkiksi äitini kanssa vääntänyt tästä aiheesta jonkin verran. Siksi haluankin sanoa, että kannatan lämpimästi kirpputoreja, kierrätystä ja sen sellaista aivan erityisesti lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden suhteen, käyn itse paljon kirpputoreilla ja hankin käytännössä kaikki lasten ulkovaatteet Huutonetistä. Kirppareilla shoppailuun liittyy kuitenkin häiritsevä kerskakulutuksen sivujuonne, jota Pudonneita omenoita -blogin kirjoittaja osuvasti kuvaili. Ainakin itselläni lähtee kirppiksellä helposti lapaset kädestä ja mopo hanskasta: huomaan arvioivani nopeasti kirpputorin yleistason ja sovittavani ostelun sen mukaan: viime vuoden keväällä, pyöriskellessäni iltapäivällä Puu-Vallilan pihakirppiksillä Lipsin kanssa havaitsin heti, että kama oli sekä halpaa että aikamoista ryönää. Niinpä osteleiksin parit trikoohousut, jotka olivat vähän liian isot ja toisessa taisi olla reikäkin. Mutta halvalla lähti! No, ainakin toisista trikoista tuli myöhemmin rättejä, tuljuiset college-housut eivät vaan oikein miellyttäneet silmää tai sopineet minkään paidan kanssa yhteen. Tätä on käynyt minulle juuri lastenvaatteiden kohdalla useasti. Kama on niin halpaa, ettei haittaa vaikka tulisi hommattua vikaostoksia. Ongelma on vain se, ettei niitä trikoisia pöytärättejäkään tarvitse loputtomiin, etenkin kun äitini tuo joka kerta vieraillessaan lahjaksi erilaisia taikaliinoja ja mikrokuiturättejä.

Kaman ilmaisjakelukin on alkanut ahdistaa. Vuodenvaihteessa laitoin Facebookin annetaan -ryhmään ilmoituksen neljästä keittiöntuolista. Tuoleista kaksi oli hyvässä kunnossa, kaksi vaati pientä laittelua. Minuun otti yhteyttä pari melko härön oloista tyyppiä ja yksi, joka tuntui olevan tosissaan. Tämä viimemainittu sopi kanssani kolme eri noutokertaa ja perui jokaisen viime hetkessä. Anottuaan neljättä uutta mahdollisuutta pistin hommalle stopin ja sanoin, etten tykkää kovin monista ohareista. Eräs tuoleista kiinnostunut ruinasi kaupan päälle autokuljetusta Eiraan. Kun sanoin, ettei meillä ole autoa (kuten ei silloin ollutkaan) tyyppi kuittasi viestini tosi tylysti. Ärsyynnyin siinä määrin, että vastasin viestiin nälväisemällä ettemme olisi lähteneet ilmaistuoleja roudailemaan muutenkaan. Onneksi eräs vanha tuttava bongasi nurinani ja haki tuolit omalla autollaan, ne saivat varmaankin hyvän kodin.

Tuore esimerkki kama-angstista  kulminoitui viikko sitten, kun minua alkoi siivouspuuskassa raastaa  työhuoneessamme (meillä on sellainenkin, mutta se on tuleva Juhannuspojan huone) kuukaudesta toiseen notkuva vanha, risa pöytälamppu. Pöytälamppu on kaunis esine, olen saanut sen sukulaisilta 18-vuotislahjaksi ja se on muodoiltaan hieman Jugend-tyylinen. Lamppu on kuitenkin valitettavasti monella tapaa risa ja sen varjostin on hieman kärventynyt. Lampun simahtaessa puhuimme, että kätevä mieheni voisi korjata sen jossain vaiheessa. No, se jokin vaihe antoi odottaa itseään, kuten lapsiperheessä helposti käy. Rämä lamppu alkoi vituttaa siinä määrin, että kannoin sen eteiseen ja ilmoitin topakasti miehelle, että tästä lähin rikkinäisiä tavaroita katsellaan tasan kuukauden ajan ja jos ne eivät siinä ajassa korjaudu, ne lähtevät roskikseen. Mies oli ihan samaa mieltä. Kävi kuitenkin niin, että äitini tuli kylään ja vaati lamppua itselleen jotain tulevaa taiteellista projektia varten. Minua ärsytti tuo homma ihan periaatteesta, äitini on varsinainen harakka (kuten minäkin pohjimmiltani) ja huomaan haluavani koulia hänessä piilevää pula-ajan hamsteria, mutta suostuin antamaan lampun, kunhan minun ei tarvitse sitä enää katsella. No, kävi kuitenkin siten, että äidillä oli lähtiessä niin paljon kantamuksia, ettei lamppu sopinut mukaan. Äitienpäivänä oli vähän sama juttu, lamppua ei edelleenkään saatu kuljetettua meiltä pois. Lopputulos on se, että saamarin lamppu pyörii edelleen siellä työhuoneessa, pakattuna rumaan muoviseen Snoopy-kassiin. Tekisi mieleni kyörätä koko paska sekajätteeseen, mutta en jaksa kuunnella sitä nillitystä jota siitä seuraisi. Ja onhan toki ekologisempaa kehittää lampunjalasta jokin jännittävä amppeli-helmi-decoupage-taideteos kuin dumpata se kaatikselle.

Tuossa taannoin ostin sukat lapselle. Sukkien mukana tuli muovinen ripustinsysteemi. Ajattelin ensin säästää ripustinsysteemin "koska tästähän voi askarrella vaikka mitä". Sitten heräsin ja heitin ripustinsysteemin energiajakeeseen. Se päivä, jolloin alan askarrella ripustinsysteemeistä himmeleitä saattaa joskus hyvinkin koittaa. Se päivä ei kuitenkaan ole nyt, eikä huomenna eikä ensi kesänä. Siihen asti yritän haalimisen sijaan suitsia.

Viikonloppuna on ainakin kaksi ihanaa pihakirppistä lähikaupunginosissa. Saas nähdä, kuinka hyvin ylevät periaatteeni pitävät. Olen aika peto keksimään tarpeita lapsille, kun rahantuhlaus- ja kamanhaalintavimma alkaa kutkuttaa takaraivossa. Nyt tiukkana!


sunnuntaina, toukokuuta 13, 2012

Lumbago

Kirjoitan lyhyesti, koska istuminen ei ole nyt paras vaihtoehto. Sain perjantaina täysin äkkiarvaamatta ikävän vaivan, noidannuolen. Olimme lasten ja ystävän ja häen lastensa kanssa Leikkiluolassa, kun kohotessani kumarasta pystyyn tunsin ristiselässä ilkeän vihlaisun. Näitä vihlaisuja tuli joskus raskausaikana, mutta ne katosivat heti. Tällä kertaa vihlonta ei loppunut vaan jatkui niin ikävänä, että oli pakko soittaa mies töistä avuksi. Seisominen ja kävely sattuivat, samoin istuminen. Selkä oli ookoo lähinnä maatessa selällään jalat koholla tuolin päällä. Arki on ollut pari päivää hyvin makailukeskeistä. Imetys ja esikoiselle lueskelu sujuvat, mutta muu ei oikein. Eilen nasautin taksilla lääkäriin (yksityiselle, tietysti, en ikinä kipeyden pahasti iskiessä jaksa jonotella, onneksi olemme kaikki olleet varsin terveitä) ja testien perusteella lääkäri teki saman diagnoosin minkä itsekin ehdin tehdä. Koska imetän, relaksantteja ei saa käyttää. Sinnittelen siis buranan, voltaren-voiteen, kylmäpussin ja näin äitienpäivän kunniaksi kuoharin voimalla. Vituttaa, mutta toisaalta yritän tukeutua siihen, että noidannuoleksi tämä ei kai ole kauhean paha tapaus, pystyn kuitenkin liikkumaan vaikkakin kivuliaasti. Ja tämän kokemuksen jälkeen tajuan varmaan pitää entistä parempaa huolta korsetin kunnosta.

Vesijuoksen ja vesipilatoin mutta se ei selkeästikään tässä jatkuvassa lasten nosteluun nojaavassa arjessa riitä. Minun pitää opetella nyt ergonomisempia nostotapoja (perjantaina nostin ihan klassisen väärin, pelkällä selällä vinosti, taakka kaukana kehosta) ja yrittää miettiä etenkin tuplavaunuja työnnellessä, miten toimitaan mahdollisimman ergonomisesti. Etsin netistä jo pari selkäjumppaa, joita alan tehdä päivittäin, kunhan selkäkipu tästä hellittää. On ärsyttävää vain maata, vaikka yritänkin ajatella Frida Kahloa. Onneksi sain rakkaalta mieheltäni ennenaikaisen äitienpäivälahjan jo perjantaina, iPadin. Nyt onkin ollut aikaa surffailla selkäsivujen ohella esimerkiksi Lupiinin arkistoja ja omia vanhoja Facepäivityksiä, hehheh.

IPad on mahtava, vaikka ei sillä voikaan juuri kirjoittaa. Ajatuksia bloggauksiin on syntynyt paljon, eniten haluaisin käsitellä aihetta "toisen roska on toisen roina", olen nimittäin kokenut viime aikoina aika pahaa krääsä- ja kirppariähkyä ja kokenut suurta zeniläisyyttä dumpatessani vanhoja vaatteitani Uffiin. Äiti protestoi, koska joukossa oli myös merkkivaatteita, mutta niillä muutamilla euroilla, jonka olisin mahdollisesti netonnut, en tee hirveästi mitään. Äitiysloma ja äitiyspäiväraha loppui, mutta Liiton tyttönä minulla on vielä yli puolet ansiosidonnaisesta käyttämättä. Saan siis onnekseni nauttia suunnilleen samanlaisena jatkuvasta elintasosta enkä joudu tuijottelemaan senttejä sen enempää kuin nytkään. Ei sillä, että olisin mikään holtiton tuhlari, päinvastoin, olen harkitseva kuluttaja, mutta en halua muuttua ylipihiksi tinkaajaksi.