perjantaina, elokuuta 24, 2012

Taiteiden yö 2007

Minulla on hyvä muisti kaikissa tunnepitoisissa pikkuasioissa. Toivoisin että muistini olisi yhtä hyvä esimerkiksi asuntolainan euriborin, puhelinnumeroiden, lasten sosiaaliturvatunnusten tai vastaavien oikeasti tärkeiden juttujen suhteen, mutta valitettavasti se toimii vain nostalgian ja pienten yksityiskohtien suhteen.

Taiteiden yö viisi vuotta sitten, 30-vuotissyntymäpäiväni aattona. Lähdimme L:n kanssa uudesta ihanasta Torkkelinmäen kodistamme ratikalla keskustaan, jäimme pois kyydistä Varsapuistikon kohdalla. Kävelimme trooppisen lämpimässä loppukesän illassa kohti Senaatintoria, minulla oli päälläni petroolinsininen salsahame ja siihen sopiva, Barcelonasta ostettu emalinen kukkakaulakoru ja korvikset (ja toki paitakin, en hengannut yläosa paljaana julkisesti ennen lasten saantia, ehheheh). Kävimme Kaupunginmuseon Helsinki ja rikos -näyttelyssä, jossa oli valokuvia helsinkiläisasunnoista joissa oli tapahtunut henki- tai muita rikoksia. Muistan siellä olleen useampiakin kuvia Merimiehenkadulta, joka joskus 50-luvulla oli ehtaa trokari-Rööperiä, ja toki myös paljon kuvia kalliolaisista hellahuoneista. Näyttely oli Taiteiden yönä ilmainen joten siellä kuhisi porukkaa, kuten Engelin korttelissa muutenkin. Sieltä kävelimme kohti Kasarmitoria ja L poikkesi Saksalaiseen kirkkoon kuuntelemaan urkumusiikkia. Koska en itse ollut, enkä ole, urkumusiikin ystävä, seikkailin hetken itsekseni, tietäen, että pian kohtaan ystäviä. Löysin Kasarminkadulta sisäpihan, jossa esiintyi harppu-huilu -duo. Lumoavan kauniit keskiaikaiset sävelet kohosivat ylös kuusikulmaista vaaleansinistä valokaivoa kivitalon keskellä.

Kasarmitorilla kohtasin ison joukon ystäviä ja urkukonsertista palannut L liittyi seuraamme. Torilla esiintyi ensin M.A. Numminen jonka mukana hoilotimme riemukkaasti ja otimme huikkaa punkkupullosta. Sen jälkeen vuorossa oli minun ja Nassun ikisuosikki Maritta Kuula, jota kuuntelimme eturivissä, mukana laulaen ja kyynelehtien, etenkin Silmät kiinni -kappaleen kohdalla.

Törmäsimme vanhoihin tuttuihin, nauroimme ja muistelimme vanhoja juttuja. Torilla oli näytteillä Mimosa Palen jättipimppi, johon osa porukastamme änkesi sisään riemastuneena. Kikatimme niin että meinasimme pissata housuun, joimme lisää punkkua. Kauniit, valaistut Jugend-talot kehystivät meitä joka puolelta, elokuun tummuva taivas kaareutui syvänsinisenä torin yllä, meidän kaikkien päiden yllä, ja tuntui, että olimme juuri siinä taivaankannen korkeimmassa kohdassa, ihmeellisen riemun ja onnen virrassa, kaikki yhdessä ja huolettomina nauramassa.

sunnuntaina, elokuuta 19, 2012

Kerro rakkauteni

Hauskan baari-illan jälkeen otan taksin Stokkan edestä kotiin. Istun takapenkillä, poistelen vanhoja viestejä puhelimestani ettei taksikuski luulisi että haluan jutella niitänäitä. Juttelen ihan mieluusti pari sanaa random-ihmisten kanssa, mutta lasten kanssa liikkuessa näitä rupattelutilanteita tulee päivittäin joten silloin kun olen yksin ja juonut ainakin pullon skumppaa, haluan olla vain hiljaa.

Vallilan makasiinien kohdalla radiosta alkaa soida Jenni Vartiaisen kappale Missä muruseni on. Musasnobina olen aina dissannut moista mainstreamia ja ivannut ihmisiä, joille diipein sanallistus omista angsteista tulkitaan hittibiisien kautta ja verrannut ilmiötä Da Vinci koodiin ja Coelhon Alkemistiin. Että toki itse olen niin älykäs ja lukenut ihminen, että omien tunteideni tulkkina toimii joku paljon vähemmän tunnettu laulu tai runo.

Koska olen kuitenkin jo vähän laskuhumalassa, laulun sanat osuvat itkuhermoon. Alan äkkiarvaamatta valuttaa kyyneleitä Lidlin kohdalla ja kuuntelen sanoja tarkasti:

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan.

ja tajuan, miksi moni keskenmenon tai kohtukuoleman kokenut on saanut lohtua tästä laulusta. Ja tunnen itseni elitistiseksi roistoksi joka sortuu täydelliseen Kyösti Pöysti -kyyniseen virnistelyyn kanssaihmisten tärkeiden asioiden äärellä. Ja sitten muistan Juhannuspojan syntymän, pelon ja kauhun, verenvuodon ja hätäsektiouhkan, lääkärin sanat siitä ettei sydänääniä löydy. Että kukaan meistä ei ole turvassa suurelta surulta ja suurelta pelolta. Että kaikki on kovin haurasta.

Kotona uniltaan herännyt Juhannuspoika konttaa eteisessä vastaan ja meinaan pakahtua rakkaudesta ja suojelunhalusta. Minulla on kaksi elävää ja tervettä lasta, kuinka voisin ikinä pyytää enempää? Onni on tässä.

torstaina, elokuuta 09, 2012

Vaieten saa sua odottaa

Morjens taas täältä Lupiinilasta. Kuuntelen parhaillaan Kerkko Koskista Spotifystä, johon otsikkokin viittaa. En malta odottaa levynjulkkarikeikkaa! Rakastan Kerkon siekailematonta mahtipontisuutta ja slaavilaista paatosta. Miksi tehdä asiat minimalistisesti kun ne voi vetää aivan överiksi, kysynpä vaan?

Musiikki vaikuttaa hämmentävällä tavalla mielialaan. Niin tekee myös liikunta. Eilen oli kauhea vitutushetki, molemmat lapset olivat kamalia (esikoinen riehui, rikkoi kananmunat iPadin päälle, kuopus känisi ja raivosi ja puri minua polvesta noin seitsemän kertaa ja repi jukkapalmun alas) ja riitelin taas vaihteeksi äidin kanssa, joka oli tullut vahtimaan lapsia kun leivoin muffinsseja esikoisen synttäreille. Sitten kun lopulta mies tuli kotiin ja syöksyin pyörävarastoon, vedin pihalla vitutusröökin (poltan aina joskus, olen onnistunut pitämään tavan viimeiset seitsemän vuotta satunnaisena) aivan tapojeni vastaisesti arkena. Siitäpä sitten pyörän selkään ja Kumpulanlaakson läpi maauimalaan ja takaisin. Tulomatkalla olinkin jo mahtavilla fiiliksillä ja valittelin ystävälle chatissa miten hemmetin endorfiinit onnistuivat pilaamaan lupaavan vitutuspäivän. Näin se hyvän olon rakentuminen toimii: liikuntaa, saunaa, ystäväseuraa. Toki hyvä olo rakentuu myös punaviinin ja jäätelön voimin mutta viimeksi mainittua lajia on tullut harrastettua ihan liikaa kesällä.

Olen siis kliseisesti palannut arkeen, aloittanut elämäntaparemontin ja ties mitä. Sopivasti liikuntaa, säännöstellysti punaviiniä (ei mitään jokailtaista lasillista), keittoja illalliseksi ja sitä rataa. Säännöllisyyttä ja rutiineja, tarpeeksi unta. Hyvän elämän resepti on yksinkertaisuudessaan paitsi tylsä myös aika nerokas. Detoxit tai karpit tai suuret elämänmuutokset jätän muille (niille jotka vielä niihin uskovat) ja luotan itse pieniin muutoksiin.

Loppukesä on aika kivaa aikaa, tapahtuu kaikkea jännää ja ihmiset palaavat Helsinkiin. On synttäriä ja konserttia ja kulttuuria ja syyskuussa alkavat perheharrasteet. Nyt kun olemme lasten kanssa kotona kokonaan, on rutiinien luominen entistä enemmän omasta viitseliäisyydestä kiinni. Tästä alkaa viimeinen kotiäitivuoteni, jännää on. Ensi syksynä puhaltavatkin varmaan jo ihan uudet tuulet. Vielä ei ole kiire ruuhkavuosiin, vielä haluan elää tätä pikkulapsivaihetta hitaine ja pienine päivineen.