sunnuntaina, syyskuuta 30, 2012

Jännittäviä havaintoja mm joukkoliikenteestä

Mies kertoi äsken, että ruskea on alun alkaen tarkoittanut punaista. Sillä selittyvät termit aamurusko, iltarusko sekä ruska. Olenkin aina mielessäni ihan hiukkasen ihmetellyt, että mitä ruskeaa on vaikka nyt auringonnousussa. Aina oppii uutta. Ruska on tosi hieno. Eilen näin niin hienon vaahteran Kumpulanlaaksossa, että pysähdyin sitä pitkäksi aikaa ihmettelemään, selitin Lipsillekin vaahteran hienoutta vaikka Lipsiä kiinnosti enemmän tammenterhon litistäminen kengänkärjellä. Vaahtera oli harvinaisen komea yksilö, lähellä Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan laakson puoleista porttia. Se oli kolmivärinen, jykevä ja tuuhea ja sitä pitkin kiipesi jokin todella isolehtinen köynnös, joka oli muuttunut aivan kirkkaan keltaiseksi. Itse vaahtera oli vihreä-kelta-punainen kuin Jamaican lippu. Muutakin ihmeellistä nähtiin. Kumpulassa kävelytien varrella on nimittäin varsin erikoinen pariskunta, tiiviisti toisissaan kiinni kasvavat haapa ja koivu. Ne ovat juuresta aivan yhdessä ja halaavat toisiaan pitkin vartta ja siitä kohtaa missä ne ovat erillään, on kummankin puun kaarnassa selviä haavoja, jonkinlaisia repeämiä. On kuin kumpikin olisi ihan avohaavoilla pelkästä ajatuksesta, ettei saa olla toisen välittömässä läheisyydessä joka hetki. Ihan kuin vastarakastunut pari tai äiti ja pikkuvauva.

Mietin eilen sitäkin, että kroonisessa univelassa ehkä parasta on tunne, että kaikki aika tavanomaisetkin asiat ja ilmiöt näyttäytyvät perin ihmeellisinä ja jännittävinä. Otetaan nyt vaikka joukkoliikenne. Jos sitä matkustaa ensin Pasilasta Punavuoreen ja sitten Punavuoresta Sörnäisiin ja sieltä Kumpulaan, kohtaa perin erilaisia paikkoja, ihmisiä, ilmiöitä ja äänimaisemia. Ja nämä kaikki tunnelmanvaihdokset voi tehdä täysin ilmaiseksi, kunhan liikkuu tuplavaunuilla. Olen aina liikkunut lasten kanssa julkisilla paljon ja etenkin Lipsi tuntuu rakastavan ratikoita. Hän kyselee aina, mennäänkö pian ratikalla ja saako istua omalla penkillä ja ketä mennään tapaamaan. Ratikassa voi joskus vähän riekkua ja kieppua tangon ympärillä, mutta koskaan mitään muksausta ei ole sattunut, koska kolmevuotias tajuaa jo, että kiinni pitää pitää. Juhannuspoika joskus vähän hermostuu, mutta syliin ottaminen ja maisemien ihmettely yleensä auttaa. Tai sitten pikku tirsat. Molemmat lapset tykkäävät edelleen nukkua vaunuissa (vaikka Lipsi ei muuten päiväunia enää nuku) ja aina joskus tulee tilanne, jolloin luotsaan kaksipaikkaisen mukavuuslippulaivan ratikan keskisillalle, molemmat vetelevät sikeitä ja minä kaivan nautinnollisesti esiin kirjan taikka lehden ja keskityn lukemiseen kun kerrankin saan. Etenkin matka vanhempien luota meille on tällainen, se kestää ratikalla puolisen tuntia ja optimaalisesti ajoitettuna saan sen puoli tuntia aivan itselleni.

Ja sitten kun ei mennä ratikalla, voidaan kävellä. Kolmevuotias kävelee mielellään eikä enää höntyile vaarallisesti autotielle päin. Kolmevuotiaan tahti on vaihteleva ja pysähtelevä, siinä ehtii ihmetellä vastaantulevat koirat, vaahteranlehdet ja omituiset muoviset suikaleet, joita kolmivuotias aina poimii mukaansa. Suikaleet ovat oletettavasti lähtöisin ilmaisjakelulehtien nipuiksi sitomiseen tarkoitetusta muovinauhasta ja niistä syntyy käsittämättömiä mielikuvitusleikkejä. Suikale voi olla koira, ilmapallo tai auto ja suikale pitää tuoda kotiin asti mukaan.

Joskus ratikassa tai kävelyllä saatetaan kohdata spurgu tai sekakäyttäjä. Vakiratikassa saattaa Hesarilla astua kyytiin sellainen tosi äänekäs ja äksy puliakka joka melskaa omiaan kovaan ääneen. Silloin Lipsi kyselee, mikä naisella on ja minä vastaan, että naisella on paha mieli. Luultavasti vastaus on aika kattava, koska Lipsille tulee mietteliäs ilme eikä asiasta sen ihmeemmin puhuta. Tykkään siitä, että lapseni näkevät kaupungin koko kirjon, ettemme piiloudu keskiluokkaiseen lähiöön pelkästään kaltaistemme hyvinvoivien ydinperheiden sekaan. En usko, että rähisevän kännikalan näkeminen vahingoittaa, uskon että vahingoittava elementti on enemmänkin se vanhemman reaktio. Enkä tässä kolmen vuoden äitiystaipaleen aikana ole kohdannut kertaakaan oikeasti uhkaavaa ja ahdistavaa ihmistä lasten kanssa liikkuessani. Yleensä ne kaikista huonoimmin voivat kunnioittavat pieniä ihmisiä. Toivon, että omat pienet ihmiseni oppivat kunnioittamaan myös heitä.

perjantaina, syyskuuta 14, 2012

Kotiäiti

Tänään käydessäni Käpylän K-marketissa kansanmusiikkimuskarin (mahtava!) jälkeen, silmäni osuivat lehtihyllylle. Olin hetken näkevinäni hyllyssä lehden nimeltä Kotiäiti. Mieleni kuohahti potentiaalisen "no voi saatana, nyt pitää soittaa ystävälle ja paasata"-ajatuksen liepeillä kunnes luin tarkemmin ja huomasin kyseessä olevan Kotilääkäri-lehden jossa otsikon päälle oli asemoitu jonkun pärstä niin, että osa kirjaimista peittyi. Netissä kiersi joskus joku kuva, jossa lehti nimeltä Parenting tms näytti samaisen taitollisen ratkaisun takia siltä, että siinä lukisi penis. Hihhihii. No joo, kotiäitilehti jäisi ihan salettiin lukematta, mutta näin muuten täytyy sanoa, että en ole koskaan viihtynyt näin hyvin kotiäitinä kuin nyt. Nythän olen nimittäin ihan täysimääräinen kotiäiti, esikoinen lopetti tarhailun kesään ja siirtyi kerhoilemaan kahtena iltapäivänä. Kävellessämme naapurikaupunginosan kerhosta kotiin teemme matkaa kaikessa rauhassa. Ihmettelemme syksyn kukkia ja pihlajanmarjoja, katuun liiskautuneita purkkia ja juttelemme siitä mitä kerhossa tehtiin. Lipsi tapailee kerholauluja ja Juhannuspoika hihkuu ja pötkylöi vaunuissa. Tuplavaunujen alakertaan on asemoitu aina yhtä painava hoitolaukku, kerhorepun Lipsi tahtoo aina kantaa itse. Kolmivuotias kävelee mielellään ja hyvä niin. Bussiin se kiipeää hartaasti ja tarkasti, jalkojaan venyttäen, ratikassa haluaa ehdottomasti istua omalla paikallaan ja kommentoi maisemia. Kiireessä sekin pakataan vaunuihin, mutta kiire meillä on lähinnä aamuisin. Muuten on aikaa, riittämiin ja joskus liiaksikin asti, mutta useimmiten päivät kuluvat joutuisasti, sopivan joustavien rutiinien siivittäminä. Ehditään pysähtyä katselemaan purettavaa pesulaa, keskustellaan kauhakuormaajista ja betonin ominaisuuksista ja siitä, miksi toinen setä suihkuttaa vesiletkulla kun toinen purkaa taloa isolla yleiskoneella, joka näyttää dinosaurukselta.

Ystävä, jolla oli vaikeanpuoleinen vauva-aika, totesi, että oikeastaan vasta nyt, kun oma lapsi alkaa lähennellä puoltatoista vuotta, alkaa hoitovapaa tuntua kivalta ja ihanalta. Vaikka itse muistan nauttineeni vauva-ajasta (vaikka oli se kipeääkin, omien pelkojeni ja tyhjyydentunteen takia) tunnistan tuon kelan kyllä. Itse ratkaisin esikoisen kohdalla todella pahaksi paisuneen kotiäitivitutukseni menemällä töihin (joka ei edes ollut mitään ihan oikeaa-oikeaa työtä) vaikka olin raskaana. Esikoinen meni tarhaan ja asiat menivät ihan hyvin, mutta silti nyt tuntuu siltä, että haluan olla kotona siihen asti kun kuopus täyttää kaksi. Onneksi se on mahdollista, enkä itse millään muotoa tuomitse tai kritisoi muiden tarhakuvioita. Jos minulla olisi mielenkiintoinen duuni odottamassa, voisin hyvinkin olla jo kieli pitkällä odottamassa aikuiselämää haasteineen. Nyt juuri tämä tilanne, saada pitää pienet ihan lähellä ja elää pienimuotoisten rutiinien täyttämää elämää, tuntuu oikealta. Tiedän, että tämä on ainutlaatuista aikaa. Enempää lapsia ei tule, ei tule uusia hitaita ja polveilevia kävelyjä paikasta toiseen. Sitten kun hyppään ruuhkavuosiin, se on menoa, kellotusta ja aikataulutusta, toisella tavalla antoisaa. Tämä hetki, lasten tarvitsevuus ja pienuus täyttää elämän joka nurkalta. Varmaan tämä täyteys ja tyytyväisyys johtuu siitäkin, että lapsia on kaksi, eri kehitysvaiheissa mutta molemmat vielä kuitenkin hyvin pieniä.

Totesimme tänään ystävän kanssa, että äitiyteen kasvaa hitaasti. Esikoisen kohdalla jotkut nykyään luontevat asiat tuntuivat vierailta, kiire takaisin "omaksi itseksi" oli paljon kovempi. Halusi tietoisesti korostaa sitä, että on muutakin kuin äiti. Tokihan niin on nytkin, mutta se on itsestäänselvempää. Omaa äitiyttä ei tarvitse analysoida tai puida, se kulkee pohjavirtana mukana silloinkin, kun pääsee uimahalliin tai baariin itsekseen.

perjantaina, syyskuuta 07, 2012

Historiattomuus ja sielunmaisema

Kävimme tänään perheen kanssa lähikaupungissa kun miehellä oli vapaapäivä. Sanonpa vaan, että Sellon kirjasto on mahtava paikka! Helsingistä ei oikeastaan vastaavaa kirjastoa löydy, keskustakirjastokin puuttuu. Vaikka keskustakirjaston paikan on tainnut nyt ottaa Kaisaniemen uutukainen Yliopiston kirjasto, joka on kuulemma sekä arkkitehtoonisesti että käytöllisesti kerrassaan upea. Onhan minullakin jossain lompsan pohjilla yliopiston kirjastokortti, joten kaipa sinne pitää ekskursio tehdä. Nykyään käytän lähinnä Pasilan pääkirjastoa ja Vallilan kirjastoa sekä toki vanhaa rakasta Kallion kirjastoa, jossa kävimme Vauvakinossa Juhannuspojan kanssa viime keväänä monta kertaa. Huippuhommeli sekin, tosin ikärajalain tiukennus-niuhotus on nyttemmin karsinut sieltä kaikki K-leffat, pöh. Vauvakinossa sai pötkötellä soffalla tai säkkituolilla, leffa pyöri ja lopuksi tarjottiin kahvia ja keksejä. Käsittämättömän siistiä!

No mutta se Sellon kirjasto, vanha espoolaisaikojeni suosikkikirjasto. Sellosta on tehty todellinen kansalaisten olohuone, kirjat ja leffat ovat fiksusti ja selkeästi esillä, löytyy deliä ja sohvia. Parasta tällä kertaa oli kuitenkin lastenosasto, valtava huone täynnä kirjoja, leffoja ja leluja. Sillä aikaa kun armas puolisoni etsiskeli kirjoja aikuisten osastolta (ja palautti pahasti myöhässä olleen Myyrän vuodenajat -kirjan) me lasten kanssa hengasimme lastenosastolla. Lipsi leikki jättimäyräkoiralla ja Juhannuspoika treenasi erittäin kehittyneitä kiipeilytaitojaan eräänlaisen penkkipyramidin päällä. Ja minä luin mukavassa nojatuolissa Oliviaa (en Olivia possua vaan sitä akkainlehteä) ja kikattelin itsekseni artikkelille "terapiapuheesta". Osui ja upposi! Itsehän olen aina vetelemässä kaikkia lapsuudentraumoja ja tunnelukkoja esiin pohtiessani miksi henkilö X teki tavalla Y. Menkää Selloon jos siellä päin liikutte!

Noo, ennen Sellon reissua kävimme ex-tempore pyörähtämässä jossain espoolaislähiössä jonka nimeä en nyt muista mutta jossa asuu miehen työkaveri. Lähiö on jossain hornan tuutissa moottoritien lähellä ja kaikki talot on rakennettu samana vuonna. Notkelma täynnä täsmälleen samanlaisia, punertavia pientaloja, rivareita ja kerrostaloja. Talojen edessä lasten pyöriä, vaunuja, callunaistutuksia ja ovissa söpöjä kylttejä, olipa eräässäkin talossa sellainen häistä säilytetty Minttu ja Ville (nimet muutettu) -sydänkyltti. Aloin voihkia teatraalisesti ja vyöryttää pramille omia lapsuudentraumojani 70-luvun omakotilähiöstä, jossa joka ikinen talo oli puristettu samasta muotista ja niistä jokaisessa asui kaksilapsinen perhe joista jompikumpi vanhemmista työskenteli kotikaupunkini tehtaassa ja naiset usein perhepäivähoitajina. Tämä nimetön espoolaislähiö ahdisti minua naurettavuuksiin saakka, vähän kuten maaseutu kesällä kun teimme maakuntaretkiä eri paikkoihin. Yritin analysoida miehelleni, mikä niissä söpöissä pikku rivareissa kalvoi. Samanlaisuus, kantti kertaa kantti -arkkitehtuuri, pääkaupunkiseudun hintatasosta johtuvat miniatyyritontit joille mahtuu kahden auton lisäksi juuri ja juuri pakolliset kauden muotikasvit rottinkiruukussa. Tuollaisesta nurkasta nurkkaan ulottuvasta idyllistä minulle tulee aina ja auttamatta mieleen Tunnit -elokuvan Laura Brown puhtoisessa 50-luvun lähiössään ahdistumassa ja leipomassa epäonnistunutta kakkua. Yritys olla muuta kuin on, yritys vaimentaa ristiriidat ja mylläävät ajatukset keskittymällä kaikkeen pieneen ja somaan, hallittavaan. Ehkä tämän takia en jaksa lukea sisustusblogeja (vaikka tykkäänkin sisustaa), kaikki vesittyy nopeasti samaan maalaisromantiikka - suomalainen design - Ikean kukkalamppu -soosiin. Enkä nyt väitä olevani itse mikään yksilöllisyyden ylipapitar, meiltäkin löytyy erinäisiä tuotteita joista inspiraatio on saatu seuraamalla lehtiä ja nettiä, mutta omassa kodissamme on historiaa, kerroksia, muistoja. Huonekaluista osa on ostettu yhdessä, osa on peritty suvulta tai löydetty ties mistä homeisista aitoista, kirjoista puhumattakaan.

Vaikka mikäpä minä olen muiden elämäntapaa, kotia tai asuinpaikkaa määrittelemään tai kritisoimaan. Kukin löytää onnen omalla tavallaan. Se onkin jännä juttu: omat vanhempani löysivät sielunmaisemansa vasta puolessa välissä seitsemääkymmentä Helsingin kantakaupungista. Minä taisin löytää omani jo 12-vuotiaana kun päätin haluta Kallion lukioon. Olen asunut muissakin paikoissa, mutta Kallio on aina se meitsin paikka. Sitten kun lapset tuosta kasvavat tai viimeistään kun he aikuistuvat, luulen, että huristelemme ysillä pari pysäkkiä takaisin päin ja asetumme takaisin Kallioon.