perjantaina, syyskuuta 20, 2013

Ihminen on kuin nakki. Jos sen laittaa mikroon, se poksahtaa

Ylläoleva lainaus muistaakseni Kari Hotakaiselta. 

Keskiviikkona saan kutsun työhaastatteluun. Torstaina minua haastatellaan, pistän parastani ja hymyilen. Perjantaina saan tietää, ettei valinta osunut minuun. En ylläty, työpaikka ei ollut ydinosaamistani ja muutenkin olisi vähän liian hyvä munkki että heti ekalla kerralla tärppäisi.

Silti perjantaina tuleva pettymys, se, kun on antanut jo itsensä vähän haaveilla paremmasta rahatilanteesta, ruuhkavuosista ja aikuisen elämästä lounarilounaineen heräteostoksineen, laukaisee jotain pitkään kytenyttä. Alan itkeä Eurokankaasta tultua, itken puhelimeen, itken R-kioskilla josta ostan tupakkaa. Itken vielä matkalla ratikkapysäkille. Se surun, huolen, huonojen uutisten ja tarpeettomuudentunteen möykky, joka sisälleni on viime kuukausina kiertynyt, alkaa vihdoin purkautua. En ole mikään itkijänainen, etenkään ahdistuneena. Päin vastoin, itken ilosta ja liikutuksesta kun asiat ovat hyvin, kun ne ovat huonosti, suru ja huoli kiertyvät sisääni eivätkä löydä tietään ulos. Torstaina äidin kanssa konsertissa olisi hyvä tilaisuus liikuttua ja tirauttaa koskettavien ja puhuttelevien runoista sävellettyjen laulujen äärellä, mutten pysty. Jäkitän niska vinossa punaviinilasin ääressä, enkä itke.

Se möykky koostuu kaikesta, omasta surusta siitä, että kotäitivuodet ovat ohi, kun näkee vanhan kerhoreitin ja tajuaa ettei enää koskaan kävele sitä esikoisen kanssa, kuopuksen nukkuessa rattaissa, juttele syksyn merkeistä ja ihmettele laakson toisella puolella siintävää Kätilöpistoa. Kun ei kuulu enää kotiäitien maailmaan mutta ei siihen toiseenkaan, kiireisten aikuisten multitaskaajien maailmaan. Kun on huolissaan ja tyytymätön lasten päiväkotiin muttei osaa erotella, mikä huolesta on omaa surua elämänmuutoksesta ja mikä oikeaa ja konkreettista. Kun ei oikein jaksaisi nähdä ketään, ei vastata puhelimeen eikä jutella niitänäitä. Kun lapset päiväkotipäivän jälkeen lähinnä ärsyttävät, vaikka niiden näkemisen pitäisi olla päivän kohokohta. Kun tilillä on niin vähän rahaa, että työväenopiston tiiviskurssin laskun maksua pitää lykätä. Kun ei kehtaa valittaa asiasta hyväpalkkaiselle miehelle ja nostaa kissaa pöydälle raha-asioiden suhteen vaan makaa mielummin pimeässä makuuhuoneessa kylmäkääre otsalla, lukien kirjaa jonka on lukenut tuhanteen kertaan.

Nyt on huono aika, suruaika, luopumisaika, kyynelaika. Toivon ettei se kestä kauaa.

tiistaina, syyskuuta 10, 2013

Curling-vanhemmuudesta, syrjäytymisestä, lastensuojelusta


Luin tässä aamulla oheisen artikkelin lasten syrjäytymisestä. Mielenkiintoinen, joskin varsin masentava kirjoitus. Hyvä huomio oli, että lapsiperheiden tukipalvelujen leikkaamisesta syytetään edelleen 90-luvun lamaa, vaikka siitä alkaa olla 20 vuotta. Tukipalveluja ei vain kohennettu, kun nousukausi tuli. Oma vasemmistolaisuuteni, joka on harsuuntunut huomattavasti viime vuosina, sai jonkinlaista pontta tuosta kirjoituksesta."Syrjäyttäminen on yhteiskuntamme ydintoimintaa, ei voi ajatella kilpailuyhteiskuntaa ilman voittajia ja häviäjiä." kolahti aika kovaa.  Etenkin kun tajusin, että olen itse jollain tasolla sellainen "haluan että lapseni menestyvät"-curling-äiti, en tosin toivo niistä pörssimeklareita vaan jotenkin samaa arvomaailmaa tunnustavia, tietoisia ja skarppeja ihmisiä ja huomaan puntaroivani aina silloin tällöin, onko tuo meidän lähikoulu (minun) tarpeet täyttävä vai pitäisikö meidän aktivioitua jonkun Montessori-jutskan suhteen. Ja samalla ärsytän itseäni kovasti, ollessani näin keskiluokkainen ja epäsolidaarinen, mutta toisaalta ajattelen, että ei kai siinä ole mitään pahaa, että haluaa lastensa parasta. Vaan milloin lasten parhaaksi muuttui se, että he viettävät aikaansa ainoastaan oman viiteryhmänsä kanssa? 

Lastensuojelusta en tiedä hirveästi, lähinnä olen jutellut aiheesta ystävien kanssa, jotka toimivat jossain määrin alalla. Viestit ovat ristiriitaisia, toisaalta lastensuojeluilmoituksia tehtaillaan aivan naurettavista asioista, toisaalta taas tapahtuu hirviömäisiä laiminlyöntejä kun hädänalaisia pompotellaan luukulta toiselle. Huostaanotto on kai aivan viimeinen keino ja optimaalisimmillaan lasu-ilmoitus johtaa kai tukitoimiin ja konkreettiseen apuun. Jotkut vauva-aikana erittäin voimallisesti väsyneet ystäväni ovat hakeneet neuvolasta ns varhaista tukea. Osalle tuki on toiminut loistavasti, osa taas koki olonsa nöyryytetyksi kun konkreettisen avun sijaan tarjottiin mahdollisuutta tulla videoimaan arkitilanteita kotiin ja pohtia sitten yhdessä, mikä mättää. Viesti tuntuu monilla olevan, että konkreettinen arjen apu on sitä parasta apua. Jotta ei menisi ihan purnaamiseksi, olen itse saanut neuvolapsykologilta ajan aina hetimiten kun olen halunnut, ja ajan saa varsin pian. Aiheeni ovat vaihdelleet sikainfluenssa- ja kätkytkuolemapelosta keskenmenopelkoon ja "en kestä elämääni jonkun täytyy nyt muuttua"-angstiin, ja yleensä pelkästään se, että on saanut tilittää jollekin suht fiksulle aikuiselle, on auttanut. Eikä laskua tule perässä. 

Tein itse viikko sitten lastensuojeluilmoituksen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Lähettyvillä tuli vastaan perhe, johon olen ennenkin törmännyt, etenkin lapsiin. Äiti ja isä olivat sunnuntai-iltapäivänä kännissä kuin ankat, röökit ja kaljat huulessa. Lapset ryystivät tyyninä pillimehua, olivat siis selkeästi täysin tottuneet asiaintilaan. Soitin poliisille ja kerroin lasten nimet (olen kuullut ne puistossa) ja summittaisen osoitteen, mutta koska en tiennyt sukunimeä, mitään kovin konkreettista asiasta seurasi. Ja something tells me, että perhe on jo lastensuojelun valvonnassa. 

Tämä nimetön lastensuojeluimoitus-juttu on ilmeisen hyvä uudistus, vaikka sitä kuulemma käytetäänkin väärin etenkin juuri yllä kuvatun kaltaisten perheiden porukoissa, joissa lasu-ilmoja harrastetaan kostoina. Toisaalta uudistus madaltaa kynnystä myös aivan ääliömäisissä jutuissa. Olen tässä kiehunut itsekseni lukiessani erästä vanhemmuuteen liittyvää FB:n keskustelupalstaa, jossa eräs äiti miettii vakavissaan, pitäisikö "huonoja vaikutteita antavasta" yksinhuoltajan kahdeksanvuotiaasta lapsesta tehdä lastensuojeluilmotus, koska hänen äitinsä korvasi tiettävästi lämpimän aterian jäätelöllä ja vanukkaalla ja sitäpaitsi lapsi oli ollut ulkona minimekossa 18 asteessa. Teki mieli ihan tosissaan kommentoida tälle äidille, että haluatko mun yhteystiedot, lapset sai nimittäin lauantai-iltana iltapalaksi tiikerikakkua ja seuraavana päivänä (syyskuussa!!) he viettivät suuren osan päivää ilkialastomana kylmällä vedellä täytetyssä vauvanammeessa mökkipihalla. Ja rakastivat jokaista hetkeä. Joskus ns vaihtoehtovanhemmat hukkaavat ihan tosissaan sen päänsä todella syvälle persereikäänsä. Ja näin käy joskus minullekin, huomaan pohtivani, miksi naapuri ei imetä ja miksi kolmivuotiaalla on pikkupikkubikinit uimahallissa (jälkimmäinen on kyllä oikeastikin perseestä) ja sitten muistutan itseäni, että hei, ihan oikeesti, minä en ole mikään auktoriteetti määrittelemään hyvää vanhemmuutta ja se, että lapsen huone on täynnä Cars-krääsää on lähinnä kulutuskeskeistä ja epäekologista mutta ei PILAA KETÄÄN. 

Vaikka itse olenkin aikamoinen kukkahattutäti, olen toisaalta myös auktoriteettivihamielinen wannabe-anarkisti, jota kyttääminen ja kontrolli ärsyttää. Luultavasti oma kapinahenkisyyteni liittyy jotenkin äitisuhteeseen (no shit!) mutta koska en ole kovin konfliktihakuinen, oma auktoriteettivastaisuuteni näkyy enemmän sellaisena välttelynä ja vaikenemisena. En aio enää neuvolassa täyttää yhtään audit-kyselyä enkä keskustella parisuhteeni tilasta, en myöskään kertonut kuopuksen kaksivuotistarkastuksessa että imetän sitä vieläkin. Muistan olleeni neljä vuotta sitten hyvinkin neuvolauskollinen ja suhtautuneeni penseästi siihen, kun minulle vinkattiin, että "kyllä se oma kriittisyys kasvaa ja alat oppia arvioimaan itse sen sijaan että luottaisit aina viranomaisiin", mutta nyt, pikkulapsiäitiyden veteraanina, osaan valikoida ne vinkit, jotka meille toimivat ja sivuuttaa muut.