maanantaina, elokuuta 31, 2015

Kesän parhaat

Puhuimme viikonloppuna mökillä miehen kanssa, että tämä kesä on ollut pitkä kesä. Ja pitkä yksinomaan hyvässä mielessä. Juhannuksesta tuntuu olevan monta kuukautta (ja niihnhän siitä oikeastaan onkin, mutta näin keski-ikää lähestyvänä yleensä oma aikahorisontti on päinvastainen, muistelee tammikuuta kuin eilistä päivää) ja kesään on mahtunut harvinaisen paljon menemistä ja tekemistä. Suurin syy lienee se, että lapset ovat jo aika isoja, neli- ja kuusivuotiaita. Elämässä ei myöskään ole ollut mitään sen suurempia muutoksia, jotka olisivat itsessään vieneet aikaa ja energiaa kesäelämältä. Kesään on mahtunut monta tapahtumaa, monta muualla kuin kotisängyssä nukuttua yötä, molempien lasten synttärit leipomisineen, askarteluineen ja vieraineen, kesän luonnollisena päätapahtumana Berliinin matka, sekä myös sopivasti vapaamuotoista hengailua Kumpulan maauimalassa (eli Maakumpulassa), leikkipuistoruokailuissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, omalla ja kavereiden siirtolamökeillä ja erilaisissa stadin kesätapahtumissa. 

Kävimme myös ensimmäistä kertaa ikinä Kivinokassa, tässä ihan hiljattain, elokuun loppupuolella. Noloa myöntää, mutta en tosiaan ole aiemmin alueella käynyt, vaikka se on helposti saavutettavissa, suhteellisen lähellä sekä kotia että mökkiä. Paikka on jotenkin ihan tajuton: vehreä metsätie, jonka varrella on jotenkin oikullisen hulvattomasti sinnetänne putkahtaneita miniatyyrimökkejä, joiden rinnalla siirtolamökkimme näyttää jättiläiseltä. Värikkäitä pikku mökkeleitä keskellä metsää, puutarhana muutama ruukku tai vanha alppiruusu. Autottoman tien päässä uimaranta täynnä vapaassa käytössä olevia rantaleluja, suihkut, kahvila ja veskit. Ranta sopivan matala pienillekin lapsille. Ja mikä parasta, rannalta näkyy rakkaan Helsingin siluetti ihan uudesta näkökulmasta. Siinä uidessani linnunmaidon lämpöisessä merivedessä fiilistelin sitä maisemaa, sen tuttuutta ja yllättävyyttä, tuolla on meidän taloyhtiön tornitalo, tuolla tv-torni, kas, Paavalinkirkko onkin oikeastaan ihan eri kohdassa kuin kuvittelin, tuolla huristaa metro. 

Kesäarkea on eletty siirtolamökillä. Kun lasten nukkuminen on helpottunut, ollaan tajuttu, että mökillä kannattaa olla putkeen useampi yö. Yhden yön visiiteistä jää mieleen lähinnä jatkuva siivoaminen ja järjesteleminen. Mökkihän ei ole varsinaisesti meidän, vaan vanhempieni. Vanhempani ovat hyvin höylejä mökin käytön suhteen ja iloitsevat siitä, että mökki on melkein meidän kesäkoti. Toisaalta heillä on aika tiukat kriteerit siisteyden ja järjestyksen suhteen ja meidän täytyy luonnollisesti niitä noudattaa. Mökki on oikeastaan hämmästyttävän iso, koska siinä on vintti. Vielä lapset eivät nuku vintillä, vaikka se suunnitelma on ollut puheissa jo pari vuotta. Mökille johtaa hieman turhan jyrkät tikkaat, enkä vielä aivan luota nelivuotiaan ”sattuu ja tapahtuu” -ukkelin meininkeihin, mitä lattiatasossa olevaan, helposti avattavaan vintinikkunaan tulee. Olemmekin ratkaisseet asian siten, että herkkäuninen mies nukkuu vintillä ja muu perhe alakerrassa. Mökillä riittää aina tekemistä. Ruoka tehdään pitkän kaavan mukaan, ei tulisi kuuloonkaan vetää jotain ankeita eineksiä mökillä (vaikka kotiarjessa pinaattiletut kuuluvatkin arkirepertuaariin) vaan pyritään siihen, että hyödynnetään oman maan satoa niin pitkälle kuin mahdollista. Näin loppukesän ja alkusyksyn taitteessa on jotain aivan biologisella tasolla tyydyttävää tehdä omalle perheelle ruokaa, kun perunat, salaatti, kesäkurpitsat, pavut ja yrtit nousevat omasta maasta. Puhumattakaan valtavasta vattusadosta ja itse keitetystä herukkamehusta. Aika usein mietin, että olen onnellisimmillani tehdessäni ruokaa tuoreista, terveellisistä ja itsekasvatetuista aineksista rakkaille ihmisille. Ei ihme, ettei oma ura ole maailman nousujohteisin. 

Ja se kesän kohokohta, Berliinin matka. Jännitin lentoa etukäteen, olinhan onnistunut olemaan lentämättä kuutisen vuotta, edellinen lentomatka suuntautui Firenzeen, kun odotin esikoista. No, lennot menivät kuin vettä vaan. Berliiniinhän lentää vain reilut kaksi tuntia, se oli hyvä aloitus lapsille, jotka olivat ekaa kertaa lentokoneessa. Lainasimme pari lentämistä käsittelevää kirjaa kirjastosta ja luimme niitä etukäteen. Olimme varanneet puuhakirjoja ja pussin karkkia matkaa varten ja katselimme innokkaasti maisemia lintuperspektiivistä. Oma pelko väistyi taka-alalle heti, ei tosiaankaan olisi ollut eettistä näyttää sitä omille lapsille, oikeastaan lentosiedätys tapahtui juuri sitä kautta, että nyt on pakko olla aikuinen. Perillä reissasimme hotelliin useammalla eri junalla ja sekin oli lapsista vain hauskaa, aikuisilla tahtoi vähän pinna kiristyä säätämisen suhteen. Ylipäätään, on tärkeää ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta kaiken uuden suhteen ja samalla olla tartuttamatta heihin omia tunnelmia, koska lapset ovat varsinaisia ilmapuntareita kaiken stressin ja ärhentelyn suhteen. 

Hotellimme oli tylsä ja välttävä perushotelli hotellikorttelissa, ilmastointi ja netti eivät kumpikaan toimineet (ilmastoinnin toimimattomuus ei haitannut, koska Berliinissä oli ihan sama keli kuin Helsingissä). Se sijaitsi suhteellisen lähellä Potzdamer Platzia ja Checkpoint Charlieta, mutta koska meitä eivät silläviisiin pikaisesti nähdyt turistioppaan ekalla sivulla komeilevat nähtävyydet ensisijaisesti kiinnostaneet, tällä sijainnilla ei ollut erityisesti mitään lisäarvoa. Totesimmekin, että seuraavalla kerralla otetaan yöpaikka (jos minä saan päättää, mieluiten Airbnb-tyyppinen ratkaisu) jostain valmiiksi ihanalta paikalta, ettei jokaisena päivänä tarvitse välttämättä matkustaa S- tai U-bahnilla pitkiä matkoja. No, hotellin hyvänä puolena mainittakoon pieni kitchenette (oikeastaan hotelli oli vain kallis Omenahotelli, jos näin voi luonnehtia) ja kylpyamme. Löysimme heti ekana päivänä jostain Kreutzbergin kosmetiikkakaupasta (Suomessahan ei nykyään ole näitä maailmalla niin yleisiä kemikalioita, joissa myydään päivittäiskosmetiikkaa, pesuaineita, mausteita, vaippoja, vessapaperia, vitamiineja jne) paitsi sikahalpaa ja ihanaa luonnonkosmetiikkaa, myös veden värjääviä kylpypillereitä. Lapset kylpivät joka ilta joko liilassa tai turkoosissa vedessä. 

Berliini on lapsille ihana kaupunki. Lähes joka korttelissa on mainio leikkipuisto huimine liukumäkineen, vesipumppuineen, kiipeilytelineineen. Puistovälineet eivät ole tutunturvallista lappsettia vaan jotenkin käsin veistetyn näköistä tummaksi käsiteltyä puuta. Puistoissa hengaa lapsiperheitä Bugiksineen ja kantoliinoineen, iltaisin bisse kädessä, mutta kukaan ei örsötä humalassa. Joku saattaa polttaa savukkeenkin. Lapset hilluvat vapaana, ränkyttävät vesipumppua ja kiipeilevät tarzaneina kiipeilytelineen köysissä. Puistoa ympäröivät plataanipuut ja ihanat, viime vuosisadan alun kerrostalot. Aurinko paistaa. Kun nälkä alkaa kaihertaa, kerätään joukot ja lähdetään läheiseen turkkilaiseen, josta saa vegaanilautasen femmalla ja börekiä kolmella eurolla. Ja ruuan saa nauttia terassilla, keskellä katuvilinää. Ihanaa. 

Kävimme useammassa museossa, katukirppiksillä ja eläintarhassa. Viimeksi mainittu aiheutti aikamoisia moraalisia pohdintoja, mutta päätimme kuitenkin lähteä, koska halusimme mahdollisimman lapsilähtöisen päivän. Kyllä ne kissaeläimet ahdistivat ja mietitytti, onko hylkeiden paikka siellä yleisön hauskuttajina. Toisaalta, norsut ja kirahvit näyttivät nauttivan ja paikka oli kokonaisuudessaan hämmentävän hieno myös arkkitehtonisessa ja puutarhasuunnittelullisessa mielessä. DDR-museo oli hauska ja tiivis, joskin tosi täynnä turisteja. Siitä olisi saanut enemmän irti ilman lapsia. Tekniikan museo oli lapsilähtöisempi ja myös todella laaja. Trödelmarket-kirppis osoittautui ylikalliiksi antiikkitoriksi, ostin sieltä tosin yhden paidan ja lapset saivat käytettyä muovikrääsää, mutta yleisesti ottaen se oli lievä pettymys. Paljon parempi kirppis bongattiin sattumalta Friedrichshainista. Kreuzbergin turkkilainen tori oli omasta mielestäni aivan mahtava kaikkine halpoine hedelmineen ja hassuine kangaskauppiaineen. Muu perhe ei oikein tungosta jaksanut, mutta olisin yksin viihtynyt siellä varmaan monta tuntia ja saanut tuhlattua mojovasti rahaa. 

Englantia Berliinissä osattiin ihan ookoosti, ei toki yhtä hyvin kuin Suomessa, mutta kuitenkin. Muutamia kertoja törmättiin ihan enkku-ummikkoihin, mikä on ymmärrettävää, koska ravintoloita pyörittävät pääosin turkkilaistaustaiset maahanmuuttajat, joille jo Saksa on uusi kieli. Onneksi miehen työväenopisto-saksalla pärjättiin varsin mukavasti. Ja onneksi vegan on vegan kaikilla kielillä. 

Eniten kai mekin, kuten kaikki muutkin Berliinissä vierailevat hipsteri-suomalaiset, rakastuimme Friedricschainin kaupunginosaan. Siellähän me häämatkallammekin pyörimme. Friedrichshain on vaan niin ihana, täynnä ravintoloita, pikkuputiikkeja, ihania perheitä, koiria, kauniita taloja. Ja siellä on valtavan suuri kansanpuisto, sellainen semisti neukkuaikainen, jossa on myös pompöösi betoniveistos, jota skeittarit käyttävät ramppina. Puistossa pyöriessä törmättiin hienon leikkipuiston jälkeen äkkiä ilmaiseen pomppulinnaan, jota joku eläkeikäinen mies piti ihan huvikseen pystyssä, lapsia ilahduttaakseen. Kyytipojaksi ostettin euron popparit. Leijoja lennätettiin, lapset riekkuivat, koirat kipittivät, ihmiset pyöräilivät ja lenkkeilivät, piknikkasivat, nauttivat alkoholia sivistyneesti. 

Seuraavalla kerralla pidän huolta siitä, että hotellissa toimii netti, tai sitten printtaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat osoitteet ja kartat valmiiksi. Otan asiakseni ostaa kemikaliosta vuoden tarpeiksi halpaa ja ihanaa luonnonkosmetiikkaa ja viimeisenä päivänä hamstraan matkalaukun täyteen vegaanisia nakkeja ja leikkeleitä. Huolehdin ajoissa postimerkkien hankinnasta (todella hankalaa) ja nostan tukun käteistä Suomesta, koska Berliinissä ei harasteta korttimaksuja yhtään samassa määrin kuin täällä. Etsin majapaikan ihanalta alueelta, mielelläään sellaisen, jossa on vedenkeittimen lisäksi myös hella ja tiskimahdollisuus, ja kokkaan aamiaisen perheelle ihanista torin antimista. Itse asiassa haluaisin muuttaa Berliiniin tyyliin kuukaudeksi-pariksi, mutta se taitaa jäädä haaveeksi. 


sunnuntaina, elokuuta 02, 2015

Hoito

Pitäisi oikeastaan kirjoittaa täyteläisestä kesästä, sillä sellainen se on ollut, nyt elokuun alusta taaksepäin katsoen. Olemme olleet huomattavan usein muussa kuin kotisängyssä yötä ja Berliinin matka oli matkustuslogistiikkansa puolesta paljon helpompi ja kivuttomampi kuin osasin odottaa. Luulin pelkääväni lentämistä, mutta en pelännytkään. Luulin ikävöiväni kotiin, mutta en ikävöinyt, kotihan oli minulla siinä mukana perheen muodossa.

Taidan kuitenkin tällä kertaa kirjoittaa lukemastani kirjasta, koska se resonoi niin hyvin tuon edellisen tekstini kanssa. Kyseessä on siis Jessica Sunin Hoito, jonka erikseen varasin kirjastosta sen kiinnostavan aiheen takia. Luin kirjan lentokoneessa ja ensimmäisenä unettomana yönä (myöhemmin ei univaikeuksia ollut, koko päivän ympäriinsä lampsiminen piti siitä huolen). Hoito kertoo narsistisesta energiahoitajamiehestä, joka viettelee itseään reilusti nuoremman, ekohenkisen ja ilmeisen älykkään naisen ja murentaa tämän itsetuntoa erilaisilla sadistisilla tempuilla ja valtapeleillä.

 Valtapelit ja alistaminen "rakkaus"suhteissa ovat aina kiehtoneet minua (ainoastaan!) kirjoissa, tämän takia vaikutun niin paljon Jean Rhysin kirjoista. Kuviot, jossa rakkauden ja parantamisen nimissä tehdään toiselle ihmiselle hirvittävää henkistä väkivaltaa ovat niin loputtoman monimutkaisia, moni-ilmeisiä ja samalla iänikuisia. Aika monella meistä on kokemus ihmisestä, joka pyrkii ensin ihastuttamaan ja lumoamaan ja sen jälkeen tavoittelee sinusta henkistä niskalenkkiä. Taitaa jopa olla, että tällaisia ihmisiä (kai nykyään lähinnä juuri narsisteiksi määriteltyjä) on tietty prosentuaalinen osuus väestöstä. Koska kukapa ei muistaisi ala-asteelta sitä selkäänpuukottavaa opportunistityttöä, jota ei totisesti halunnut vihollisekseen. Tai sitä bileiden säteilevää keskipistettä, jonka lyhytkin huomionosoitus jättää hivelevän olon, ja samalla jotenkin huoramaisen. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista narsistista vallankäyttäjää seurustelukumppaninani, mutta edellisen kirjoituken esoteeriset mulkut ovat juuri kyseistä porukkaa.

Harmi vaan, etten oikein päässyt kirjan fiilikseen sisään. Ehkä minua häiritsi se, että minäkertojana toimi tämä energiahoitajamies itse. Ja hänen aivoituksensa, tunteenpurkauksena ja jotenkin töksähtävät inhontulvahduksensa naispäähenkilöä kohtaan olivat hetkittäin jotenkin epäaidon tuntuisia. On tietysti varmaan varsin vaikeaa asettua tunnekylmän narsistin asemaan, etenkin jos kirja on osittaista itseterapiaa ja pohjautuu omaan kokemukseen uhrina olemisesta (en tosin tiedä onko näin, mutta jokin kutina minulle tuli, että Hoito pohjautuu jossain määrin tositapahtumiin), mutta energiahoitajasta rakentui oudon epäkoherentti kuva. Tavallaan jonkinlainen sadistinen mastermind, toisaalta taas tökerö ja läpinäkyvä uuvatti. Myös jotkut tämän energiahoitajan tempauksista, kuten juottaa tyttöystävälle ripulia aiheuttavaa troppia drinksun joukossa, vaikuttivat aika kilareilta. Luulisi, ettei mestarimanipulaattorin tarvitsisi turvautua kenenkään konkreettiseen myrkyttämiseen.

Ja samalla piti ihmetellä, miten naispäähenkilö, energiahoitajan tyttöystävä millään tavoin pystyi alistumaan törkeään kohteluun? Oliko seksi muka niin hyvää, että se peitti muun alleen? Kyseessä oli kuitenkin aikamoinen superdonna, kaunis, älykäs ja koulutettu vegaani, joka kerta toisensa jälkeen lankesi narsistin lirkutteluihin. Naivius vituttaa minua aina, esiintyy se sitten tosielämän ihmisissä tai romaanihenkilöissä.

Kiehtovaa kirjan tarinassa oli se, että energiahoitaja verhosi vallan- ja nujertamisenhimonsa "egon tuhoamiseen", sellaiseen henkisyys-mumbojumboon, joka tuntuu uppoavan moneen skeptisempäänkin ihmiseen. Ja kai se egottomuus parhaimmillaan tavoitteleekin jotain korkeampaa zen-olomuotoa ja henkisen kirkkauden ylintä porrasta, mikäpä siinä. Kerta toisensa jälkeen energiahoitaja nuijii naisensa itsetuntoa häpäisemällä, nöyryyttämällä ja hylkäämällä - vedoten siihen samaan, egon kurittamiseen. Tuollaisella puheella voi kätevästi oikeuttaa henkisen väkivallan. Kuviohan on ihan sama kaikissa gurupohjaisissa uskonnollisissa ja henkisissä liikkeissä.

Ajoittain narsistisen minäkertojan ääni on hilpeän osuva. Energiahoitaja pilkkaa mielessään naisen veganismia, joka ilmenee sellaisena kaupassa kovaan ääneen taivasteluna "mutta tässähän on mehiläisvahaa!" ja naisen mukafeministisyyttä ja silkkaa nuoruudesta johtuvaa lapsellisuutta. Muutenkin perinjuurin kyynisen miehen huomiot ulkomaailmasta ovat hetkittäin hörähdyttäviä.

Oli kiinnostavaa lukea tämä kirja, etenkin kun nainen edusti jossain muodossa omaa viiteryhmääni ja Helsinkikin oli tuttu itsensä. Mutta silti jäin kaipaamaan vielä tarkkasilmäisempää ja hienovaraisempaa henkisen myllyttäjän kuvausta.

Tähän pitää loppuun mainita, että loistava kahden eri narsistin kuvaus löytyy Päivi Alasalmen (yksi suosikkikirjailijoistani) kirjasta Ystävä sä naisien. Kirjassa päädytään koulun keittolan kautta uskonlahkoon, ja vaikka kirjan clou onkin selvästi uskonlahkon johtaja, komea ja seksikäs Auvo, minua kiehtoo enemmän kuitenkin kirjan alkuosan narsistinen siivooja Meija. Niin herkullista, nasevaa ja psykologisesti hienovireistä kuvausta nimenomaan naistenvälisistä valtapeleistä saa harvoin lukea.