Lupiini

Ihmeellinen hetki

2012-01-20T23:14:00.003+02:00

Tapasin tänään kaksi päivää vanhan vauvan. Vauva on lasteni ensimmäinen serkku, pikkuinen ja nyrpistelevä olento valkoisissa vastasyntyneen vaatteissaan. Miehen sisko oli kokenut hyvän ja hyvin tyypillisen synnytyksen, sellaisen joka alkaa supistuksilla ja etenee vääjäämättä ponnistusvaiheeseen ja välissä saadaan puudutusta ja harjoitellaan ponnistamista. Käly oli päässyt vauvoineen kotiin ihan ennätysnopeasti ensisynnyttäjäksi, maitokaan ei ollut ehtinyt vielä nousta. Oli hyvin koskettavaa tavata paitsi sukulaisvauva, myös aivan tuore esikoisvauvan äiti. Niin moni tunteista oli tuttuja: hämmennys, herkistyminen, pelko siitä että onnistuu jotenkin vahingoittamaan vauvaa, huoli maidon noususta, häilyminen kahden maailman välillä. Jossain vaiheessa tapaamista käly vetäytyi vauvan kanssa makuuhuoneeseen harjoittelemaan imetystä pienen kirahtelevan olennon kanssa ja minä pyysin lupaa päästä imettämään omaani. Siinä sitten imetimme vierekkäin hämärässä vihreiden seinien rajaamassa pesässä, puhuimme synnytyksestä, mietimme imetyksen kiemuroita, muistelimme Juhannuspojan äkkisyntymää, kumpikin päästi pienet itkut. Ihmeellistä ja ihanaa, äidiksi tulo ja äitinä oleminen. En ole koskaan kokenut mitään niin valtavaa.

Perinteikäs Wuosikatsaus

2012-01-05T22:15:00.003+02:00

Teen vuosikatsauksen jo kuudetta kertaa. Repäisevää! Niin se aika kuluu.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Synnytin kolmessa tunnissa ja viisi viikkoa etuajassa, muutin uuteen kotiin, elin elämää nelihenkisessä perheessä, yhdistin työn ja perhe-elämän keväällä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Halusin näköjään ruveta jämäkämmäksi ja vähentää vatkaamista. Ja äidin kanssa riitelyä. Riitely onkin vähentynyt oleellisesti ja ehkä myös vatkaaminen, en enää sillai jää epämääräisesti kipuilemaan sanottuja juttuja, ainakaan paljon. Toisaalta tässä on vielä opittavaa. Ajattelin luvata tänä vuonna vähentää netin käyttöä pistämällä koneen kiinni tiettyyn aikaan illasta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä joo, itseni lisäksi läheinen ystävä jonka pojan kummiksi pääsin. Ja kaksi uutta hauskaa äitiystävää. On se vaan huvittavaa, miten synkroniassa useammankin äidin kanssa nämä lapset on päästetty! Olen ollut siinä uskossa etten koskaan pääse kenenkään kummiksi tai kaasoksi ja uskonut sen liittyvän eniten siihen, etteivät ystäväni ole naivaa ja poikivaa tyyppiä eikä esim siihen, että olisin huono ystävä, koska en selkeästikään ole, vaan aika hyvä. Poikiminen on ainakin ollut tiuhaa ja eräs läheinen ystävä on kihloissa. Tosin hän varmaan pitää pienet häät, joten en ehkä pääse sonnustautumaan esimerkiksi tällaiseen mekkoon, voe harmi. Pari läheistä on juurikin synnyttämäisillään, lapsukaiseni saavat ihan pian ensimmäisen serkun.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
En yhtikäs missään! Aika ankeaa, toivon että vuoden päästä vastaus on eri. Haluaisin kovasti edes Köpikseen.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Kai taas suurempaa mielen- ja elämänhallintaa, huolestumistaipumuksen vähenemistä.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Juhannusyön 25.6. kun synnytin Juhannuspojan. Se oli uskomaton, maaginen yö jolloin suuri pelko vaihtui suureen iloon, jolloin koin kuinka voimaannuttavaa synnyttäminen voi olla kun itse selviää vähillä vaurioilla. En koskaan unohda sitä yötä. Vaikka esikoisen synnytys oli tietysti omalla tavallaan kaikkein merkittävin synnytyskokemus, en muista siitä ihan kaikkea, koska olin lopussa niin kipeä ja väsynyt. Viime juhannuksesta muistan joka hetken.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Voisin vastata tähän esimerkiksi että työn ja perhe-elämän yhdistäminen tai pitää hengissä ja terveenä molemmat lapset. Kaikkein tärkein saavutus on kuitenkin, että sain keskosena syntyneen vauvan imetyksen onnistumaan. Näin paljon vaivaa ja se kannatti. Olen ihan saakelin ylpeä itsestäni!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Jaa, ehkä se kun olen menettänyt hermoni kaksivuotiaalle ja se lohduttaa minua, on ollut aikamoinen tikarinisku. Ettei pienen pitäisi joutua aikuista tunnesäätelemään, huoh. Aivan varmasti näitä käy kaikille äideille, mutta silti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Sain raskausaikana yhden rajun oksutaudin varmaankin lapselta ja menin siitä ihan ventiksi ja nestehukkaiseksi. Kummallista se nestehukka, ihan hutkulainen olo oli, piti ajaa taksilla kun jalat ei kantaneet. Onneksi tila korjaantui parissa tunnissa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Tämä meidän uusi koti oli tietysti tosi hyvä hankinta. Ja tuplarattaat, joissa kahden lapsen työntely sujuu melkein siinä missä yhdenkin.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Lasten hillunta ja pötöily naurattaa päivästä toiseen. Ja tietysti aikuisten hulvattomat jutut myös, muistan nauraneeni kanssaäitien kanssa aika roiseille jutuille ihan hullun lailla. Harva asia maadoittaa naista omaan kehollisuuteen kuin kaikki synnytykseen liittyvä lihallis-verellisyys, siinä kyllä karisee sievistely. On aina jännää bondata intiimisti ihmisten kanssa, joita ei entuudestaan niin hyvin tunne.

13. Kenen käytös masensi?
No tuoreimpana tulee mieleen nämä äärijuutalaiset, jotka huorittelevat Israelissa pikkutyttöjä ja pukeutuivat sitten keskitysleirien uhreiksi. Että heitä ei saa kritisoida, koska holocaust. Härskiä logiikkaa ja uskomatonta että kukaan voi huoritella lapsia.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainaan, arkeen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Juhannuspojasta, uudesta kodista, imetyksestä, siitä miten helpolta vauvanhoito tuntuu.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Ammuu-orkesterin Leppäkerttu moi. Taapero laulaa sitä äärettömän koomisesti "ketokettu, keetokettu, muisk muisk".

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
No en ainakaan laihempi. Mites se oli, että imetys vie raskauskilot? Morjens!

c) rikkaampi vai köyhempi?
samarahainen.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
reippailleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa tunnelmallisesti ja sitten kotona vanhempien kanssa. Paljon ruokaa, aika paljon lahjoja. Kuuntelemalla Spotifystä hauskoja swing-joululauluja ärsyynnyttyäni monien suomalaisten joululaulujen masentavuuteen tai vaihtoehtoisesti tekopirteyteen.

22. Rakastuitko vuonna 2011?
Omaan vauvaan tietty, ja taaperoon joka päivä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Pasila! Nytkin alkaa naurattaa kun vain ajattelen sitä sarjaa.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Vastaan joululahjakirjan koska se on tuoreessa muistissa. Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kiehtova, visuaalinen, tenhoava, jotenkin sisälleen sulkeva kirja. Pyrin lukemaan sitä hitaasti, että kirja säilyisi mahdollisimman pitkään.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
No varmaan juuri se lastenmusiikkiorkesteri Ammuu.

28. Mitä halusit ja sait?
Vauvan, satoisan kurpitsapenkin, uuden kodin. Työn kevääksi.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm, hain yhtä tosi ihanaa työpaikkaa joka olisi tavallaan ollut ihan täydellinen. Onneksi en silti saanut sitä, koska olin jo ekassa haastattelussa raskaana vaikka en sitä hakiessani ollutkaan. Työ olisi ollut äitiysloman sijaisuus, heh heh. Olisin halunnut verenvuodottoman raskauden ilman pelkoa, mutta sellaisia ei näemmä meikälle tule. Toisaalta raskaus sujui kyllä lukuunottamatta niitä vuotoja hyvin, olin reipas ja jaksava ja kaikki oli aina ultrissa justiinsa kuten pitää.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Alkuvuodesta tuli käytyä Docpointissa, mutta eivät leffat niin kolahtaneet. Syksyllä kävin Babykinossa katsomassa Piiat, joka oli oikein kelpo leffa. Se puhutteli siinäkin mielessä, että elokuvassa mustat naiset hoitivat valkoisten naisten lapset. Ja nykyään päiväkodeissa on tosi paljon maahanmuuttajanaisia työllistettynä, tiettyjä analogioita voi vetää. Tästä taisin kirjoittaa kalenteriinikin leffan kuluessa muutaman lennokkaan ajatuksen, mutta en saanut koskaan niitä koostettua kokonaiseksi postaukseksi.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34 ja lähdin parin ystävän kanssa baariin. Istuimme Pirittan terassilla kuoharipullo nenän edessä ja katselimme loppukesäistä Helsinkiä ja kuuntelimme Juhlateltalta kantautuvaa keikkaa. Minulla oli suorastaan teinimäinen maailmojasyleilevä nousuhumala. Seuraava päivä menikin sitten aika uupeloissa merkeissä kun synttäri sattui arkipäiväksi, joten mitään kankkuspäivää ei voinut potea.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mikään. Toivoisin että olisin sopeutunut nykyiseen asuinpaikkaamme kitkattomammin, vaikka rakastankin asuntoamme hurjasti, alueen tietty nuhjuisuus ärsyttää aika ajoin, vaikka meidän talo onkin siisti. Nuhjuisuus Kalliossa ei haitannut ollenkaan, koska se oli romanttista nuhjuisuutta.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011
Alkuvuodesta kasvavalle mahalle sopivia vaatteita, tunikoita ja mekkoja ja sensellaista. Mahaisin aika osui kesälle, joten pidin samaa violettia mekkoa kuin kesällä 2009. Sitten aloinkin käyttää imetysvaatteita ja -rintsikoita ja kärsin ajoittain niiden epäesteettisyydestä. En kuitenkaan raaski investoida hirveästi mihinkään uuteen, kun en nyt ajatellut loppuikääni imettää. Puistoilun takia hankin aikuiselämäni ekan toppatakin. Siinä on filigraaninapit ja kiiltävä musta pinta, mutta on se vaan tosi toppis. Hankin myös punaiset jokasäänkengät.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Perhe, ystävät, terveys.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
No jytky tietysti, oli aika ahdistuneet tunnelmat. Ja persujen jättäytyminen oppositioon. Arabikevät oli tosi hieno juttu, euron kriisi mietitytti vaikka olenkin hävettävän laiska perehtymään talouteen. Ja Venäjän mielenosoitukset jäivät mieleen. Ja nämä Occupy Wall Street -tyypit, joista en oikein osaa sanoa, ovatko kaloja vai lintuja. Esimerkiksi se Zeitgeist-porukka kuulostaa ihan häröltä.

37. Ketä ikävöit?
Läheiseni ovat olleet aika lailla tässä. Eräs sukulaistyttö on muuttamassa ulkomaille pysyvästi ja tuli ihan pikkuisen surullinen olo kun huomasi, kuinka irrallinen ja sulkeutunut hän oli jouluna. Tajuan sen hyvin, mieli on jo muualla.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
No tuo Juhannuspoika tietty. Ja sitten feministiäideissä on hauskaa, itseironista ja skarppia äitiporukkaa. Muutenkin näitä äitikavereita pulpahtelee sieltä täältä, tulee aina hyvä fiilis kun jakaa äitiyden lisäksi muitakin ajatuksia.

Berserk!

2011-12-06T20:48:00.002+02:00

Olimme tänään perheen kanssa sukulaispojan synttäreillä Espoossa. Suunnittelin reissun hyvin, katsoimme reittioppaasta bussiyhdistelmän, varasin hoitolaukkuun viihdykettä taaperolle ja kantoliinan vauvalle. Ja vaippoja kummallekin. Suunnittelin myös vaatteet etukäteen. Kun sitten kokeilin mustaa harsopaitaa, huomasin sen olevan ihan liian ohut ja kesäinen. Sitä mukaa koko asu piti miettiä uusiksi siten, että se toimii myös kantoliinaa käyttäessä. Ja uusien vaatteiden kanssa imetysaluspaita ei sitten enää olisi toiminutkaan vaan piti vaihtaa päälle rintsikat. Koska halusin näyttää ryhdikkäältä enkä siltä, että sylissäni majailisi bassetti, etsin kuumeisen vimman vallassa kaarituellisia imetysrintsikoitani. Löysin ne lopulta pyykkikorin pohjalta pissan ja maidon hajuisina ja suihkutin niihin jasmiinihajuvettä. Paras mekkoni, se jonka kanssa imetys on helppoa, oli myös likaisena ja kosteana pyykkikorissa. Niinpä laitoin toisen mekkoni, sen jossa imetys on kauheeta kiskomista ja venytystä. Halusin juhlavoittaa harmaata mekkoa kimaltavalla bolerolla, mutta se oli hävöksissä, kuten myös pinkki bolero. Tässä vaiheessa piiputti ja kovaa, koko perhe sai kuulla kunniansa ja etenkin mies joutui kovan kurmotuksen kohteeksi siitä, että Juhannuspojan kestovaipat oli laitettu Lipsin kestovaippakoriin, "vaikka olen dymottanut, kenen kori on kyseesä". Ja niin, koruvalinnatkin menivät uusiksi, ja sisäkenkä-asiat. Toinen kirjailluista virolaisista folklore-tossuistani oli hävöksissä, joten jouduin ottamaan viininpunaiset samettisisäkengät. Niihin taas eivät sovi hopeakorut (niissä on pronssinväriset krumeluurisoljet) ja laitoin äidin tekemän sydänkorun. Se näytti kuitenkin graafisen mekon kanssa jotenkin urpolta, joten päädyin lopulta turkooseihin puupallokoruihin tajuten, etteivät ne ainakaan sovi filigraanisöpistelykenkien kanssa ja siinä vaiheessa myös tajusin, että eipä sillä väliä olekaan. Ketään ei kuitenkaan lastenkutsuilla meikäläisen tossuvalinta kiinnosta. Meikata ehdin vain kursorisesti, poskipunaa tuli tussutettua kiireessä antaumuksella.

Noo, ulkona huomattiin, että täällähän on ihan helvetin liukasta. Matkaan bussipysäkille meni kaksinkertainen aika ja roikuin vaunujen aisassa kuin hukkuva. Sitten huomattiin, että seutubussien pysäkki onkin paljon kauempana, aivan eri korttelissa ja sudittiin sitä kohti. Siinä vaiheessa reittioppaasta tarkkaan valittu seutubussi kaasuttikin ohi ja ällistelimme pysäkillä, mikäs olisi Plan B. No se B-vaihtoehto olikin sisäinen bussi, joten luikastelimme takaisin edelliselle pysäkille (tässä vaiheessa taapero alkoi marista). Onneksi bussi tuli pian. Vaihdoimme bussia isossa liittymässä ja jyräsimme vaunut jyrkkää liukasta mäkeä ylös jokerilinjan pysäkille, joka oli aika kaukana. Jokerikin tuli kohtuullisessa ajassa ja käytin bussimatkan meikkaamiseen. Kun nousimme määränpäässämme pois bussista, huomasimme että yksi tuplavaunujemme kolmesta pyörästä on mennyt niin sanotusti tussuksi. Kumi oli puhjennut jo aiemmin mutta mies oli paikannut sen menestyksekkäästi. Tai siis, se menestys kesti viikon. Olimme siis espoolaisen kehätien varrella melkein tyhjän vaununkumin kanssa ja seikkailimme juhlapaikalle omituista kiertoreittiä varten ja meinasimme liukastua noin sata kertaa ja vaunut viettivät hyvin voimakkaasti oikealle. Tässä vaiheessa huusin "haista vittu maailma" niin kiukkuisella äänellä, että taaperoa alkoi itkettää.

Perillä huomasimme, että juhlakalun lahja oli jäänyt kotiin. Samassa kassissa sijaitsivat myös juhlakenkäni. Riitelimme sihisten siitä, kumman syytä kotiin jäänyt kassi oli. Onneksi sankari ei lahjaa jäänyt kaipailemaan, ja isäntä tykkäsi että hyvä vaan jos lahja tulee vähän myöhässä.

Kyllä me se auto nyt taidetaan hommata. Liitytään sitten siihen kimppa-auto-judanssiin tai sillä lailla. Jep jep.

Hastaa vaasteeseen, kahdeksan satunnaista asiaa

2011-11-25T23:25:00.001+02:00

Bleue haastoi minut vastaamaan haasteeseen jo jonkin aikaa sitten, kiitos! En olekaan vastannut näihin tosi pitkään aikaan. Koska reagoin myöhään, on tämä on vissiin kiertänyt jo ympäri blogimaailmaa niin tehokkaasti, että skippaan haastamisen ja keskityn vastaamiseen. Jos haluatte, napatkaa haaste tästä!

Kahdeksan satunnaista asiaa:

1. Saan kielen nenään. Lukiossa terveystiedon tunnilla kartoitettiin tätä taitoa ja vain yksi luokkakavereista lisäkseni onnistui tässä taidossa.

2. Olen vasenkätinen. Ihan mukava vähemmistö, tosin kerran en saanut yhtä (paskaa) työpaikkaa vasenkätisyyteni takia. Työssä olisi pitänyt maalata sapluunalla kuvioita lasten poskiin, ja lapsettomana parikymppisenä koko idea kuulosti oikeastaan ihan horrorilta. Etenkin kun niitä kuvioita ei saanut suunnitella itse.

3. Minulla on soinut päässä tosi pitkään Pasilan Karrelle palanut enkeli. Lauleskelen lapsille rai rai raita antaumuksella. Katson Pasilaa muutenkin ihan sikana, viime perjantaina meinasin pissata housuun kun nauroin niin paljon kohdalle, jossa Routalempi varjostaa tuhopolttajaa metsässä ja löytää taskustaan kuitin. Itse asiassa synnytyksenikin käynnistyi täysin äkkiarvaamatta kesken Pasilan. Kyseessä oli jakso nimeltä Stalkkeri.

4. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin pitkäjänteistä tai keskittymistä vaativaa. Jotkut lukevat pikkuvauva-ajan imetysmaratoneilla venäläisiä klassikoita, minä katselin Täydellisten naisten ja L-koodin boksit. Luen lähinnä kasvatusoppaita, lapsiaiheisia lehtiä ja sopivan helppoja historiallisia romaaneita. Joskus pidin itseäni vähän niinkuin lukeneena ihmisenä, saas nähdä milloin tälle mielikuvalle löytyy taas jonkinlaista uskottavuutta. Ehkä sitten, kun unet eivät koostu kolmen tunnin pätkistä.

5. Olen aina aiemmin inhonnut olutta ja köyhänä opiskelijana kärsin kovasti siitä, että halvin juotava baarissa oli kaljaa. Silti siellä baarissa piti käydä, toki. Nyt Juhannuspojan syntymän jälkeen join kuitenkin sammioittain kotikaljaa tehostaakseni maidontuotantoa (ennenaikaisuudesta johtuen Juhannuspoikaa ravittiin pari ekaa viikkoa pullosta, kun se ei jaksanut vielä syödä rintaa ja minua tarvittiin lypsykoneen jatkeena ainakin kahdeksan kertaa päivässä) ja yllättäen aloin pitää myös kolmosoluesta. Olenkin joskus perjantai-iltaisin tehostanut ikuista siivoamistani tölkillisellä olutta ja nauttinut paitsi pikku hutikasta, myös mausta.

6. Asun alueella, jossa en koskaan lapsettomana olisi kuunaan voinut kuvitella asuvani. Mutta viime talvena päätin ajatella laatikon ulkopuolelta ja taivuttelin miehenkin katsomaan ihanaa asuntoa. Ja täällä asutaan, loistavien kulkuyhteyksien päässä, kauniissa asunnossa jossa on parveke ja ikkunat kolmeen suuntaan. Samalla hinnalla olisimme saaneet Kalliosta ahtaan kolmion tai putkiremppakämpän ja nytkin sijaitsemme melkein Kallion naapurissa.

7. Jaksan kahden lapsen arkea pääasiallisesti suhteellisen täyspäisenä. Tietysti tussahtelen aina silloin tällöin ja menen siitä mistä aita on matalin. Olen kuitenkin yllättänyt itseni olemalla kärsivällisempi kuin odotin. Tämä on nostanut kovasti omanarvontuntoani.

8. Nukun perhepedissä Juhannuspojan kanssa, vaikka Lipsin kanssa uskalsin ruveta hommaan vasta sen ollessa jo iso vauva. En enää pelkää juurikaan tukehtumista tai sellaista ja perhepedissä ei tarvitse kunnolla edes herätä kun vauva vaatii ruokaa. Olen kuullut joidenkin neuvolantätien disauttavan perhepetiä, mutta ainakin omassa siihen suhtaudutaan possaristi.

Rautaa rajalle

2011-11-05T18:20:00.002+02:00

Kävin eilen ottamassa hormonikierukan. Vaikka tiedän vanhastaan imetyksen pitävän hormonitoimintani olemattomana niin kuukautiskierron kuin libidonkin (huoh) suhteen, en halua kuitenkaan arpoa raskautumisella. Ystäväpiirissä on useammat "irlantilaiset kaksoset" ja koska suunnitelmissa ei ole tehdä kolmatta lasta enkä toisaalta uskoisi pystyväni aborttiin vahingon tapahtuessa, halusin pelata täysin varman päälle.

Hormonikierukka on vanha ystäväni, minulla oli sellainen kuusi ja puoli vuotta ennen lapsia. Olikin jotenkin huvittavaa tajuta, että otatin edellisen kierukan pois osapuilleen tasan kolme vuotta sitten. Ja siihen kolmeen vuoteen mahtuukin sitten kaksi lasta. Nyt kohtuni on palannut samaan tilaan, kantamaan vierasesinettä joka lopettaa kuukautiset ja ehkäisee raskaudet, mutta kaikki on kuitenkin aivan eri tavalla.

Itse asennus sattui yllättävän paljon. Menin paikalle rennon suvereenilla asenteella, onhan tässä hoideltu kaksi alatiesynnytystä ja kohdunsuukin varmaan pysyvästi vähän auki. Olin toki ottanut särkylääkkeen etukäteen enkä juurikaan jännittänyt, katselin vain gynekologinpöydän yläpuolelle kattoon liimattuja ruskeita tähtiä (tai ne olivat varmaan oikeasti kultaisia, mutta aamun valo sai ne näyttämään ruskeilta) ja mietiskelin niitä näitä, uusiin keittiöntuoleihin tulevaa verhoilua, spelttipuuroa, eteisen kaappien järjestämistä. Silti kipu pääsi yllättämään, minuutin ajan sattui samaan tyyliin inhottavasti kuin joskus hammaslääkärillä, kovasti ja kylmästi ja metallisesti. Kipu ei lainkaan muistuttanut mitään synnytykseen liittyvää. Mutta sitten kaikki oli ohi, kohtua vihloi vähän samaan tyyliin kuin jälkisupistusten aikaan kesällä, tutun ja turvallisen kuukautismaisesti. Äiti, joka oli Juhannuspojan kanssa käytävässä odottamassa, suostui ostamaan minulle miniatyyripullon Jägeriä, joka vei kivun paljon tehokkaammin kuin särkylääke.

En ollut kierukkaa hommatessani mitenkään erityisen haikea, vaikka tämä nyt tosiaan tarkoittaakin sitä, että lapsiluku on täynnä ja vauvat tehty. Ehkä sitten kun Juhannuspoika lakkaa olemasta vauva, haikeus iskee, mutta nyt olo on lähinnä helpottunut. Ei enää koskaan raskauden kanssa käsi kädessä kulkevaa pelkoa ja ahdistusta, ei vessareissujen fobioita, ei ajatuksia kuristavasta napanuorasta tai heti syntymässä paljastuvasta kehitysvammasta. Päin vastoin, olin lähes liikuttunut siitä hienosta, historiallisesti hyvin uudesta asiasta nimeltään naisen oikeus päättää lapsiluvustaan. Mielestäni kyseessä on merkittävä ihmisoikeus: harva asia aiheuttaa niin paljon surua ja kärsimystä kuin hallitsematon lisääntyminen kaikkine lieve- ja jatkoilmiöineen. Vielä omien vanhempien sukupolvi on tätä vahinkolapsiporukkaa, oma mummoni sanoi lapsistaan aina "kolme vahinkoa" ja äiti kantaa omaa ei-toivottuuttaan edelleen mukanaan. Itse tiedän olevani sekä hartaasti toivottu että lääketieteen avulla alkuunsaatettu, ja vaikka tieto siitä onkin joskus kuumottanut minua kaikkine siihen sisältyvine odotuksineen, tiedän ainakin olevani haluttu. Samoin on omien lasten kanssa: vaikka he saivat onnekseni helposti alkunsa, heitä oli suunniteltu ja mietitty hartaasti jo kauan.

Kosketus

2011-10-28T19:42:00.003+03:00

Mietin aina välillä kosketusta, sen moninaisuutta, luontevuutta ja epäluontevuutta, omia rajoja. Nyt kun omassa elämässä on kaksi lasta, on kosketuksen ja fyysisen läheisyyden kanssa tekemisissä jatkuvasti. Pienellä vauvalla ei vielä ole rajoja, se on pohjattoman luottavainen ja tulee aivan kiinni. Imettäessä, nukkuessa, kantaessa vauva saa ja antaa jatkuvaa läheisyyttä ja usein tunnen, miten onni ja turva ja rauha risteilevät välillämme ja kietovat meidät suloiseen symbioosiin. Erityisen suloiselta ja haikealta läheisyys tuntuu kun tajuaa, ettei tätä tosissaan tule kestämään kauaa. Kun vauva alkaa liikkua, se alkaa suuntautua ulospäin maailmaan, kiemurtelee sylissä, pötöilee ja hilluu ja haluaa tutkia ympäristöään. Alku Juhannuspojan kanssa ei ennenaikaisuudesta johtuen sisältänyt aivan niin paljoa läheisyyttä kuin täysiaikaisen kanssa olisi sisältänyt, vauva oli ensimmäisen vuorokauden tarkkailussa ja nenämahaletkussa lämpöpatjalla ja senkin jälkeen useita päiviä huoneessani sinivalohoidossa ja jokainen sylittelyhetki oli pois parantavasta valosta. En silti muista kärsineeni tuosta erityisemmin, ajattelin luottavaisesti että kyllä se läheisyys tulee korvattua lähitulevaisuudessa. Ja sainhan toki vaihtaa vaippaa ja syöttää ja sylitellä. Enkä usko että vauvakaan siitä joutui kärsimään, tai siis, se olisi varmaan kärsinyt huomattavasti enemmän hoidotta kuin sylittä jäämisestä ensimmäisen vuorokauden aikana.

Tuo sairaalassa vietetty vajaa viikko oli myös ensimmäinen pidempi erossaolojakso Lipsistä. Sekin tuntui ihan siedettävältä, tiesin että lapsukainen on isänsä hyvässä hoidossa. Tietysti erossaolo itketti mutta oli myös helppoa nukkua ilman pötkylöivää petikumppania, sen vähän mitä sairaalassa sai nukuttua. Lipsi osoitteli minulle vierailuilla vähän mieltään mutta pyrki toisaalta syliin, lohdutettavaksi vauvaksi. Nyttemmin en ole kaivannut erossaoloa öisin, Lipsi ei esimerkiksi ole koskaan ollut yökylässä (vaikka tästä on kuultu parilta sukulaiselta) eikä siihen ole mitään kiirettä. Juhannuspojan kanssa rupesin vastoin luulojani nukkumaan perhepedissä melkein heti, se tuntuu yöimetysten kannalta helpoimmalta ja on muutenkin hyvin ihanaa. Siitäkään ei ole kiire pois, vaikka tiedänkin jo, että vierustoveriin tottunutta lasta on vaikeaa totuttaa nukkumaan yksin, olen valmis näkemään sen vaivan - sitten joskus. Nyt nukutaan viekussa.

On hassua ja haikeaa tajuta, ettei kaksivuotias kaipaa enää samalla lailla läheisyyttä kuin pienempänä. Sillä on jo monta taaperomaista toimitusta ja puuhaa, kavereita ja tapahtumia koettavana. Se koettelee rajojaan juoksemalla aika kauas äidistä ja riehaantumalla nauramaan kun sitä kielletään. Sitten se teputtaakin takaisin helmoihin. Mutta näin muistelemalla vasta tajuaa, millaista muutosta taaperon mieli käy jatkuvasti läpi: vielä viime jouluna Lipsin ollessa vähän vajaa puolitoistavuotias, se halusi olla sukujoulussa käytännössä jatkuvasti jonkun sylissä, mieluiten sukulaismiehen, joka muistuttaa aika paljon Lipsin tuffaa (isoisä satakuntalaisittain). Enää tuollaista sylittelyä ei tapahdu kuin hetkittäin. Toivon silti, että perheessämme säilyisi aina halimis- ja pussaamiskulttuuri vahvana sekä lasten että aikuisten välillä. Omassa lapsuudenperheessäni läheisyyttä riitti paljon kun olin pieni, mutta ainakin isän kanssa kosketus loppui omaan teini-ikään eikä ole koskaan tullut takaisin. Pitää varmaan jo etukäteen varautua henkisesti siihen, että omat lapset alkavat jossain ikävaiheessa hylkiä haleja ja toisaalta yrittää parhaansa, ettei niin kävisi. Ettei halailussa ole mitään noloa, lässyä tai pervoa.

Itse toimin aikuisten kanssa aika ambivalentisti. Minulla on omat, fyysiset rajani mutta ne elävät vastaanottajan mukaan. On ihmisiä, joita en koskaan voisi kuvitella halaavani ja sitten taas ihmisiä, joita halaan joka kerta tavatessamme ja erotessamme ja ehkä myös kesken tapaamisen. Noin ylipäätään tuntuu, että kosketuskulttuuri on Suomessa muuttunut paljon vapaamielisemmäksi ja rennommaksi. En parikymppisenä halaillut ketään (paitsi poikaystävää) muuta kuin tosi kännissä, nyt sitä saattaa kapsahtaa kaulaan aika spontaanistikin. Toisaalta on vanhoja rakkaita ystäviä, joiden kanssa ei juuri koskaan halaa, mutta silti kokee heidät läheisiksi. Halaamis-orientoituneet ihmiset ovat silti kyllä ihania ja jotenkin lumoavia, koska en ehkä itse ole kuitenkaan niin herkkä halaamaan että huomaan usein odottavani toisen tekemää aloitetta. Esimerkiksi blogiskeneen tutustuessani tuossa nollaluvun loppuvuosina olin kerrassaan vaikuttunut siitä, miten moni halasi jo yhden tapaamisen jälkeen. Tykkään kyllä tästä nykyisestä, vapaamielisestä ja jäykistelemättömästä kulttuurista tosi paljon (pidin juuri tässä, kirjoittamisen ohessa miehelleni innostuneen monologin siitä, miten mahtava keksintö sosiaalinen media on - sain ystävältä Jyväskylästä postitse liput Kirjamessuille ja suunnittelin, mitä lähetän kiitokseksi) kaikissa mahdollisissa konteksteissa. Sen sijaan mitään keski-eurooppalaista poskipusukulttuuria en kaipaa, en osaisi sellaista kevyttä sievistelyä jossa ei ole mitään syvyyttä. Halaaminen on sentään aika intiimiä. Kaikkein hämmentävintä ja hienointa on halata sellaisen ihmisen kanssa, jolla on vahvat omat rajat ja joka suhtautuu ulkomaailmaan hyvinkin varautuneesti. Minulla on parikin tällaista miespuolista sukulaista ja koen ne muutamat vaihdetut halaukset erityisen merkityksellisiksi.

Tietysti on olemassa myös nihkeitä ja ei-toivottuja kosketuksia. Joistain miehistä tulee erityisesti kännissä varsinaisia hypylöijiä ja iholletunkijoita ja niistä tulee pysyteltyä selkeästi kauempana. Ylipäätään hyvin lähelletuleva keskustelu, kädestä pitäminen ja taputukset pitää tehdä aivan tietyllä tapaa, etteivät ne tunnu kiusaannuttavilta tai alentuvilta. Hoiva-alalla, josta tiedän melko vähän mutta koko ajan enemmän kun alkaa olla kokemusta päivähoidosta, kosketus on osa työtä. Sitä on jännittävä kuvitella, että tuleeko kosketuksesta mekaanista vai säilyykö esimerkiksi lasten kanssa työskentelevillä eleissään aito hellyys? Juhannuspojan synnytyksen hoitanut (tai minähän sen hoidin, ehhehhee) kätilö oli tässä kosketusasiassakin aivan uskomattoman ihana: hän onnitteli minua synnytyksen jälkeen oikein kunnon rutistuksella ja kävi vielä katsomassa Juhannuspoikaa ja minua jälkikäteen vastasyntyneiden valvontaosastolla ja silitti kättäni ohimennen lohduksi. Se oli ihana kosketus, se.

Nyt pitää lopettaa, koska taaperoa raapaisi kissa ja vaikka naarmu onkin lähes näkymätön, tarvitsee taapero muumilaastarin ja erityisen paljon halauksia.

Puhu imetyksestä

2011-10-21T21:51:00.003+03:00

Nyt on imetysviikko. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa omista imetyksistäni. Kummankin imetykseni alkutaivalta leimasi hankaluus: Lipsin kohdalla maito ei noussut ajoissa ja imetysote oli ihan poskellaan ja jouduimme puljaamaan rintakumin kanssa kolme kuukautta. Näin jälkikäteen ajatellen olen tajunnut, että juuri rintakumi heikensi maidontuloani sen verran, että Lipsin paino nousi hitaasti ja jouduimme antamaan hänelle lisämaitoa pullosta. Lisämaidottelu oli monella tapaa kivakin juttu: ymmärrys pullosta imemisestä säilyi ja hysteerinen esikoisvauvan äiti sai nukkua yhtenäisiä unia aamulla, kun isä pullotti vauvan. Tämä isän osallisuus on mielestäni yksi tärkeä, suotta vähätelty seikka joka puoltaa osittaisimetystä. Pullottelun sujuessa saatoin käydä uimassa ja rakukurssilla eikä vauvan ruokinnasta syntynyt paniikkia. Minun oli nimittäin pitkään vaikea luottaa siihen, että pystyn tosiaan omalla maidollani ruokkimaan vauvan. Ostin sähkökäyttöisen rintapumpun todettuani, ettei käsikäyttöinen toiminut. Sitä ennen ehdin soitella Folkhälsaniin ja kysellä sairaalapumppua vuokralle, mutta se meni tosi hankalaksi. No, kun siinä kolmen-neljän kuukauden iässä pääsimme eroon rintakumista, muuttui imetys auvoisaksi. Julki-imetys oli helppoa (kunnes Lipsi alkoi kiinnostua ympäristöstään enemmän) ja yösyötöt hoituivat helposti. Siirryimme perhepetiin kun Lipsi oli suunnilleen seitsenkuinen: siinä vaiheessa hän tuntui kyllin jäntevältä ja reippaalta, etten mitenkään voisi vaikka epähuomiossa nukahtaa sen päälle (tällaista pelkoa minulla ei kakkosen kanssa enää ole). Vaikka imetys alussa takkuilikin, säästyin täysin kaikilta rintatulehduksilta, tiehyttukoksilta tai arpisilta nänneiltä, varsinaista kipua en juurikaan kokenut. Jatkoin imetystä Lipsin kanssa suunnilleen tasan vuoden ikään siten, että pari viimeistä kuukautta mentiin pelkillä yösyötöillä. Imetyksen lopettaminen ei olisi voinut sujua paremmin, tuntui että teimme sen täydessä yhteisymmärryksessä. Lipsi ei enää jaksanut keskittyä päivätissittelyyn ja minä halusin jo libidoni ja hedelmällisyyteni takaisin (olihan suunnitelmissa ruveta aika pian uusiin vauvantekohommiin ja sitä ennen halusin elää läpi muutamat kuukautiset - kuulostanee hullulta mutta ehkäisypoliittisten syiden takia minulla ei ole ollut menkkoja melkein kymmeneen vuoteen). Huomasin imetystä vähentäessä kummallisen mielialadyykkauksen, olin muutaman viikon tosi itkuinen ja herkillä, ihan kuin jossain venytetyssä pemssissä. Tämä on vissiinkin yksilöllistä, ystävä taas sanoi että hänellä pää ja mieli kirkastuivat kun imetys loppui.

Juhannuspojan kanssa imetyshaasteet piilivätkin muualla. Raskausaikana rinnat olivat tosi arat koko ajan ja pidin sitä hyvänä merkkinä. Edellisen imetyksen lopettamisesta oli alle vuosi, joten ajattelin että tisseillä on vielä muistissa vanha meininki. Kun poika syntyikin äkkiarvaamatta viisi viikkoa etuajassa, ei hän tietenkään jaksanut syödä tissistä eikä ihan aluksi edes pullosta. Ensimmäiset puolitoista vuorokautta ruoka meni nenä-mahaletkun kautta ja sisälsi luovutettua äidinmaitoa, johon tirautettiin omat vaatimattomat ternimaitotippani. Lypsin sairaalassa ahkerasti, koska mitään muutakaan tekemistä ei oikein ollut ja tällä kertaa uskoin ihan eri tavalla siihen, että maito tosiaan nousee. No, nousihan se, ja paljon nopeammin tällä kertaa varmaankin siitä ahkerasta pumppauksesta johtuen. Rinnat olivat ihan yhtä kipeät, kuin tulikuumat jättimäiset tiiliskivet ja ehdin taas ihmetellä, että tällaistako se tulee olemaan ja vauva nyt ei ainakaan saa otetta tällaisesta kivikovasta pallosta. Tietysti kipu laukesi siihen kun maito alkoi tosissaan herua ja sitten sitä tulikin hyvin pumpulle. Vauvaa syötettiin pari ekaa viikkoa pienestä ja kapeatuttisesta sairaalan "kertakäyttö"pullosta, jollaisen vohkin kotiinkin, kun pelkäsin ettei vauva osaa juoda muunlaisesta tutista. Imetystä kehoitettiin harjoittelemaan mutta ei liikaa, ettei vauva väsähtäisi totaalisesti. Kotona lypsin siis joku kuusi-kahdeksan kertaa päivässä (ihmeen hyvin sen jaksoi, muistan olleeni aika aurinkoinen vaikka tuosta olisi voinut repiä kauheat angstit) ja merkkasin määrät ylös. Juhannuspojan paino nousi koko ajan hyvin ja vähitellen imuote alkoi sujua. Voi sitä tunnetta! Kun istuin nojatuolissa imettämässä, vauva imetystyynyllä lupsuttamassa, tuntuivat velatkin saatavilta ja kaikki onnelliselta, helpolta ja sujuvalta. Imetyshormonien ja onnistumisen yhdistelmä oli jotain niin huumaavan ihanaa, etten sitä varmaan ikinä unohda.

Nyt imetys on jatkunut sujuvana jo neljä kuukautta. Juhannuspoika saa satunnaisesti lisämaitoa, mutta luotan aika hyvin omaan tuotantooni. Hänellä on ennenaikaisuudesta johtuen lievää anemian poikasta, tai oikeastaan arvot ovat viitearvojen sisällä mutta hieman alarajalla. Tähän määrättiin pieni määrä lisärautaa, mutta neuvolalääkäri piti rautalääkettä turhana ja ehdotti sen sijaan kiinteiden aloittamista. Olemme pohtineet jonkinlaista kompromissia, että antaisimme rautaa joka toinen päivä ja aloittaisimme maistelun pikkuhiljaa. Rauta aiheuttaa vatsanväänteitä, joten siksikin välttäisimme sitä mieluusti.

Olen ajatellut jatkaa imettämistä niin kauan kuin se hyvältä kummastakin tuntuu. En siis suhtaudu ajatukseen taaperoimetyksestäkään mitenkään vieroksuen. Imetyksen pahin sivuoire, libidon lamaantuminen korjaantuu kokemukseni mukaan pikku hiljaa, kun imetys luontevasti vähenee. Eikä se asia huoleta nyt lainkaan, kun tiedän kokemuksesta, että asiat kyllä korjaantuvat. En olisi etukäteen uskonut rakastuvani imetykseen näin paljoa ja olen onnellinen että saan siitä niin paljon iloa ja läheisyyden tunnetta. Ehkäpä on niin, että kun kummallakin imetyskerralla on joutunut näkemään aika paljon vaivaa, että asiat sujuisivat, asiasta osaa iloita aivan erityisesti!

Välähdyksiä menneestä

2011-10-03T21:40:00.002+03:00

Olimme toissa viikonloppuna sienessä perheen kanssa. En ole juurikaan sienestystä harrastanut: lapsuudenperhe ei ollut kovin innostunut luonnossa retkeilystä, muutaman kerran äiti masinoi velvollisuudentuntoisesti meidät sienimetsään, jossa minä keskityin pelkäämään isoja, mädän näköisiä tatteja ja kinuamaan eväitä. En muista meidän poimineen marjojakaan koskaan, äiti ei ollut mikään kodin hengetär ja monet pakastus- ja mehustusoperaatiot (joista jälkimmäinen loppui kun alettiin väittää että alumiini aiheuttaa alzheimerin tautia - äiti on aina ollut kauniisti sanottuna valveutunut kansalainen) suoritettiin nekin jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Olenkin yllättänyt vanhempani olemalla sekä viljely- ja säilömisintoinen että ihan kohtuullisen hyvä kokki. Luonnosta samoilemisesta en tosin vieläkään saa itse mitään rajattomia kicksejä, tai siis saan, jos luonto on kävely- tai ratikkamatkan päässä eikä siellä ole kovin paljoa hyttysiä tai esimerkiksi niitä limaisia sieniä. Siirtolamökkeily sopii minulle tästäkin syystä hyvin: pidän pienestä, jossain määrin hallitusta ja helposti saavutettavasta luontoelämyksestä, samoilun jätän muille. Tässä taannoin vähän hihitytti kun mietin, josko ilmoittaisimme Lipsin sellaiseen metsämörri-tarhaan, jossa vaelletaan luonnossa ja saadaan voimaa metsästä. Olisipa sitten huvittavaa kun mukula kinuaisi urbaaneja vanhempiaan metsäretkille joka ainoa sunnuntai ja pitäisi vaihtaa kirppisreissut ja pitkät lattet kumppareihin ja teknisiin alusvaatteisiin. No joo.

Joka tapauksessa, sienimetsä sijaitsi suvun mökillä Kirkkonummella. Saalis oli hätkähdyttävä: suppilovahveroa tunki joka mättäästä, kanttarellejakin oli hyvin ja tateilla olisi saanut laina-auton takakontin täyteen. Aika-, taapero- ja vauvapoliittisista syistä poiminta-aika jäi lyhyeksi, mutta saimme silti saalista kuivattavaksi asti. Oli kummallista olla Kirkkonummen mökillä. Viimeksi olin siellä yli kaksi vuotta sitten, Lipsi mahassa, kaivamassa metsästä muutamaa saniaista siirtolamökin pihaa koristamaan. Sitä ennen reissuja oli useammin, ennen siirtolamökin hankkimista useitakin vuodessa, myöhemminkin aina juhannuksena. Ison porukan juhannuspippalot mökillä olivat oleellinen osa nuoruuttani, viimeinen sellainen pidettiin kun olin 30. Muistan kirjoittaneenikin viimeisestä kaverijuhannuksesta tunnepitoisen tekstin, tiesin jo silloin melko varmasti, että viimeistä viedään, että jos hyvin käy, olenkin seuraavana kesänä varmaankin raskaana. Ja hyvinhän se sitten kävi. Oi niitä aikoja! Takaisin en niitä haluaisi, eikä niitä ole varsinaisesti edes ikävä, mutta tuntuu lämpimältä muistella huolettoman hulinaisia päiviä, mökille raahittuja punaviinitönkkiä, soijamakkaroita, sadevarusteita ja aina ehdottoman pakollista kitaraa. Laulun luikkausta aamuun asti, humalaisia tilityksiä, outoja luonnonilmiöitä kuten kiiltomato. Sitä kummallista alkoholin siivittämää herkkämielisyyttä ja avosydämisyyttä, tunnecomboa jota ei enää samalla tavalla tavoita. Viimeisenä juhannuksena muistan meidän ajaneen Lumiksen kanssa Kirkkonummen juna-asemalle ja sitten takaisin ihanissa keskikesän maisemissa. Eksyimme ehkä kerran tai pari, pittoreski kulttuurimaisema kumpuili ympärillämme, kukat kukkivat ja juttelimme kaikkea mitä mieleen ikinä juolahti.

Samalla sienireissulla koin toisenkin menneisyystripin. Haimme nimittäin menomatkalla ystävän pihalta Viherlaaksosta Lipsille polkupyörän ja reteät 70-luvun nukenvaunut. Ystävä muutti maalle, pääsi vihdoin oikeaan sielunmaisemaansa pois Espoosta (ei nyt ole tarkoitus bashata Espoota sinällään vaan tuoda esiin laajemmin se seikka, miten meillä kaikilla on oma sielunmaisemamme, minulla se on urbaani ja tällä ystävällä maaseutu). Ystävällä on suunnilleen Lipsin ikäinen taapero ja kaksi vanhempaa lasta ja hakureissullamme muistin ensimmäisen pidemmän vaunureissuni, katsomaan tämän ystävän vastasyntynyttä vauvaa. Reissullamme oli toinenkin motiivi, menin ostamaan kätkythälytintä, jonka jälleenmyyjä sattui myös asumaan Viherlaaksossa. Lipsi oli kolmikuinen, saman ikäinen kuin Juhannuspoika nyt. Reissu jännitti minua, koska luvassa oli harhailua pariinkin eri osoitteeseen. Eniten kai pelkäsin, että mitä jos vauva alkaakin kesken kaiken itkeä ja sitten minun pitää yrittää imettää rintakumin kanssa tai antaa pulloa. Satoikin pikkuisen, eikä jälleenmyyjän kotiin ollut helppoa löytää. Kun lopulta, sateisen harhailun jälkeen saavuin ystävän ja tämän miehen ja vauvan kotiin, olin helpotuksesta lötkö. Kotimatka bussissa oli jo vähän liikaa vaikka Lipsi nukkui senkin ajan tyytyväisenä. Muistan soittaneeni L:lle Helsingin rautatieasemalta ja käskeneeni tulla Karhupuistoon vastaan, koska nyt meni kuppi nurin ja itkettää, byää. Nykyään en edes oikein tavoita, mikä tuossa reissaamisessa niin jännitti, pahin mitä olisi voinut tapahtua, olisi varmaan ollut, että Lipsi olisi alkanut huutaa. Muistelenkin usein hellyydellä sitä kahden vuoden takaista esikoisvauvan äitiä, joka olin. Etenkin sellaisissa tilanteissa kuin viime maanantaina, jolloin luotsasin tuplarattaat bussiin, vauva alkoi huutaa, kaivoin sen imetettäväksi, Lipsi rähisi ja kitisi ja renkutti itseään rattaissa ja sitten bussiin tulikin toiset lastenvaunut. Siinä kyllä zen-pisteet ropisivat päälleni ja kärsivällisyyden sädekehä kiillottui, en edes muistaakseni kiroillut, ainakaan ääneen.

Perjantaisia mietteitä

2011-09-09T10:50:00.002+03:00

Oletteko muuten huomanneet, että vaikka on teknisesti turvallisempaa kirjoittaa bloggaukset jollekin ei-nettipohjaiselle alustalle kuten oman koneen tekstinkäsittelyohjelmaan, tuntuu bloggauksen aloittaminen Texturissa tai Open Officessa jotenkin omituiselta ja epäinspiroivalta? Olen alkanut bloggerin ja netin pottuilun seurauksena tehdä siten, että kirjoitan tekstini varmuuden vuoksi ensin muualle, koska vihaan sitä kun pitkä ja polveileva kommentti katoaa hukan persiiseen jonkun errorin takia. Mutta outoa tämä on, vaan jatkan silti, ettei blogitauko veny entisestään.

Lipsi aloitti naapuritalossa osa-aikaisen tarhan ja tähän asti on mennyt mukavasti. Äidille homma on ollut taas vaihteeksi vaikeampaa, turvallisuusasiat pelottavat ja tietysti ajatus itkevästä pienestä tekee olon surkeaksi. Vaikka eipä se siellä ole juuri itkeskellyt. Tarha on varsin monikulttuurinen ja olen huomannut että sen asian sisäistäminen ei olekaan ollut minulle ihan helppoa. Olen kuitenkin yrittänyt olla armelias omalle uutus-ahdistukselleni koska tiedän, että kohdallani ei taatusti ole kyse rasismista (rasisminvastaisuus on yksi tärkeimpiä arvomaailmani kulmakiviä) vaan hämmennyksestä kulttuurien kohtaamisen edessä, ja että me kolmekymppiset emme ole samalla tavalla olleet tekemisissä monikulttuurisuuden kanssa kuten lapsemme tulevat olemaan. Feministinä pikkutyttöjen päähuivit hiertävät, samoin se, että joku vanhempi oli vaatinut etteivät tytöt ja pojat kulje tarhassa parijonossa. Onneksi tarhan henkilökunta oli yksiselitteisen jämäkkää ja ilmoitti enempiä nöyristelemättä, että meillä Suomessa tytöt ja pojat ovat tasavertaisia eikä sukupuolia erotella tai eristetä (paitsi että erotellaan, tarha on täynnä vaaleanpunainen ja vaaleansininen potta -tyyppisiä ratkaisuja, mikä sekin hiertää minua hetkittäin, ääh, olempas hankala ämmä).

Sinällään uskon tarhan tekevän Lipsille hirveän hyvää. Kun hoitopäivät kestävät viisi tuntia ja hoitoa on kolmena päivänä viikossa, päästään mielestäni hyvään kompromissiin kotihoidon ja tarhahoidon välillä. Pyöritellessäni noita hoitokuvioita ja seuratessani, millaisin eri tavoin ystäväpiiri on ratkaissut taaperon hoidon kun talossa on uusi vauva, olen miettinyt taas kerran näitä äitien syyllistämis- ja syyllisyysjuttuja ja "riittävän hyvää vanhemmuutta" josta perhevalmennuksessa aikoinaan puhuttiin. Ajatuksia ruokki Project Maman kommenttilaatikossa roihahtanut julma ja empatiakyvytön ryöppy rintareppua käyttävien niskoille. Noissa keskusteluissa on jotain perin epähedelmällistä: jos ja kun vaikkapa kantoliinaa käyttävällä on argumenteissaan pointti, mutta hän esittää sen muita ratkaisuja haukkuen ja omaansa muiden yläpuolelle korottaen, syntyy kaikissa ei-niin-entusiastisissa äideissä automattisesti puolustusreaktio ja sitä mukaa kriittisyys vaikkapa juuri sitä kantoliinan käyttöä kohtaan. Huomasin itsekin kommentoivani, että meillä käytettiin rintareppua koko vauvavuosi ja hyvin meni. Samalla huomasin kuitenkin ahdistuvani, kun joku fysioterapeutiksi itseään tituleeraava sanoi, että liian aikainen rintarepun käyttö voi hidastaa jopa puheen kehitystä. Ja koska Lipsi on vasta hiljattain alkanut puhua lauseita ja puhuu edelleen hyvinkin epäselvästi, aloin tietysti miettiä, että jaahans, olen siis pilannut lapsen puheen pitämällä sitä repussa. Ja vielä stressannutkin sen, lapsen iloisuus ja naureskelu repussa olikin varmaan jotain stressireaktiota. Alennuin kysymään tästä jopa neuvolassa (vaikka olen päättänyt etten koskaan kysy neuvolassa mitään, koska ei siellä saa mihinkään kunnollista vastausta vaan jotain ympäripyöreää löpinää) ja siellä sanottiin, että rintareppua ja sitteriä voi käyttää, kunhan varioi tarpeeksi, ettei lapsi asu kummassakaan. Juhannuspoika näyttää viihtyvän sitterissä tosi hyvin, mutta meillä tulee myös liinailtua aika paljon ihan välttämättömyyden pakosta. Esimerkiksi kauppareissuilla, Lipsin istuessa ostoskärryissä kantoliina on vauvalle ihan ehdoton, ja tarhareissuilla ja muilla pienillä visiiteillä. Suostuin opettelemaan kantoliinan käytön nyt kun muut vauvakäytänteet ovat jo tuttuja, mutta ei tuo liinailu ihan autuaaksi tee, tai sitten en osaa sitoa liinaa ihan niin hyvin kun pitäisi, koska joudun tukemaan vauvan päätä kuitenkin. No, kohta se on kyllin iso muuhunkin kuin siihen kehtosidontaan.

Mutta siis, tästä sekavasta univelkaisesta jorinasta (pohdin tässä parhaillaan, käytänkö Liljan tarha-ajan siivoamiseen vai vauvan kanssa nukkumiseen) jos kaivaa sen punaisen langan, minua siis ärsyttää se, miten äidit asetetaan herkästi erilaisiin poteroihin. Ja miten helppo on reagoida äkäisen puolustautuvasti kaikkeen. Tästä yksi hyvä esimerkki on kestovaipat: me osakestoilemme, nyt se on ollut vähemmällä kaiken hässäkän takia. Tarkoitus on kuitenkin lisätä kestoilua ihan mukavuussyistäkin: kaksi lasta tuottaa niin paljon vaippoja, että niitä saa olla jatkuvasti kantamassa roskikseen. Olen kestoilutaipaleen aikana kuullut parikin kertaa vähän nolostelevia selityksiä äideiltä, miksi heiltä ei kestoilu onnistu. Ja sitten olen huomannut vähätteleväni meidän kestoilumääriä eli ikäänkuin peesannut tätä äitiä korostamalla omaa epätäydellisyyttäni. Kilttiä ja solidaarista ja perin naisellista, mutta jotenkin falskiakin. Minulle ei tarvitse selitellä eikä anteeksipyydellä kertakäyttövaippailua, en oikeasti paheksu muiden ratkaisuja. Katson olevani aivan liian laiska ja keskinkertainen asettumaan kenenkään yläpuolelle, meillä esimerkiksi kaksivuotias juo edelleen tuttipulloa koska en ole jaksanut tapella asian kanssa. Samaan aikaan katson kuitenkin oikeudekseni olla ylpeä siitä, että joissain asioissa jaksan panostaa. Taistelin keskosena syntyneen Juhannuspojan imetyksen onnistumaan suostumatta edes ajattelemaan vaihtoehtoa ettei se onnistuisi. Mutta tämänkin tein tavallaan itsekkäistäkin lähtökohdista: imetys on minulle tärkeää ja ihanaa ja olisin luultavasti saanut ainakin jonkinlaisen masennuksen jos se olisi onnistunut. Tämän ääneen toteaminen ei ole syyllistämistä niitä kohtaan, joille imetys ei onnistu tai jotka lopettavat sen nopeasti. Imetys on itselleni tärkeä kulmakivi vauva-ajassa mutta en todellakaan odota sitä muilta. Enkä sitäpaitsi edes totaali-täysimetä, vietän huomispäivän rakukeramiikkakurssilla ja Juhannuspoika nauttii Nannia.

Mutta jännää on, miten herkästi me äidit koemme muiden ratkaisut omia ratkaisujamme kritisoiviksi. Kun kerroin ystävälleni toisesta ystävästä, joka ei anna lapselleen sokeria, ystävän ensimmäinen reaktio oli jotenkin puolustautuva, kunnes sitten keskustelimme asian auki ja pohdimme, että oma lepsuilu ruoka-asioissa (itse olen ajoittain hävettävän lepsu, muistissa on vieläkin Lipsin huonoruokaisuus ja tuuletan aina jos sille kelpaa edes joku suuhunpantava) aiheuttaa jonkinlaista pohjavireenä kulkevaa syyllisyyttä joka pulpahtaa pintaan kun tapaa äidin, joka on ravitsemusasioissa tiukempi ja johdonmukaisempi. Itselleni selittelyn paikka on juurikin tuo tuttipullo, Lipsi on siitä samalla tapaa riippuvainen kuin jotkut lapset tutista. Olemme saaneet yömaidot jo aikaa sitten pois, mutta vettä menee edelleen ja juuri tuttipullosta. Lipsi myös pyytää pahaan mieleensä usein "nanoa" ja menee oma-alotteisesti hakemaan kauramaidon jääkaapista ja silkkaa väsymystäni annan sen kuljeskella kotona pullon kanssa, vaikka se sotii kaikkia ravitsemussääntöjä vastaan. Aina väliin, reippaina päivinä torhistaudun, mutta aamuina jolloin takki on hukassa, vauva huutaa ja kissa häiriköi, on vaan helpointa tukkia esikoisen suu pullolla ja Muumeilla. Audiovisuaalisen viihteen määrästäkin olen ehtinyt tuntea vähän huonoa omatuntoa: meillä ei edelleenkään ole televisiota koska en osaa virittää sitä uuteen asuntoon (vaatisi esim seinän läpi poraamista, hyi) eikä teeveekriittinen aviokumppani ole kovin motivoitunut hommaan, mutta Yle Areena ja Youtube pursuavat lastenohjelmia, joita näytänkin joskus Lipsille repeatilla. Ei siinä mitään, mutta rajat tässäkin asiassa pitäisi osata jämäkämmin vetää.

Jospa nyt tormistuisin siivoamaan ja ennen kaikkea perkaamaan yrtit ja kuivaamaan ne. Pikkumökiltä tuli hurjat vihdat minttuja ja lipstikkaa sekä salviaa, lippiaa, ananassalviaa ja oreganoakin kiitettävästi. Pitäisi vaan reipastua, huoh. Olisipa kätevää elää 50-luvulla jolloin kotirouville määrättiin spiidiä laihdutuslääkkeeksi. Tulisi puhdasta ja sievää kotona tehokkaasti ja samalla katoaisi raskauden jälkeinen ällö yläpömppis. No, ehkä pidättäydyn espressossa, sain vihdoin neljän vuoden kaasuhellaelon jälkeen uuden mutteripannun (kaasuhellalla on ihan perseestä keittää kahvia) ja suhauttelen sillä vipisyttävän vahvoja kofeiiniannoksia itselleni.

Sillsallad utan sill

2011-08-12T23:59:00.002+03:00

Tein yhdessä työssäni ruokamainontaa ja eräässä viikkoilmoituksessa oli ruotsinnettu rosolli muotoon "sillsallad utan sill". Naurujen jälkeen saimme pöntön käännöksen tingittyä rosolliksi, mutta kyseinen nimihirviö jäi mielessäni kuvaamaan sellaista sekamelska-ajatusvyöryä ilman punaista lankaa. Ja sitä on tässä postauksessa luvassa, kahden pienokaisen sekä uuden kodin kanssa säätäminen tekee ajankäytöstä siinä määrin pomppelehtivaa, ettei mitään kovin koherenttia tekstiä saa aikaan. Ja koska kirjoittamattomuudesta tulee helposti itseään kasvattava vuori, päätänkin listailla tähän viime aikojen meininkejä siinä järjestyksessä kun ne mieleen tulevat.

1) Vauva on herttainen ja päästelee mörähteleviä ääniä ja tykkää syömisestä. Imetys luistaa, mistä olen oikeasti aika hemmetin ylpeä. Pieniviikkoisena syntyneen ensimmäiset ateriat menivät nenä-mahaletkun kautta ja sen jälkeen se sai äidinmaitoa (ensin luovutettua, sitten omaani) pienestä pullosta. Kotona lypsin ahkerasti (Lipsi alkoi kutsua lypsykonetta "mehmäksi") ja maidontuotantoni alkoi vastata kysyntää. Rintakumia emme tarvinneet missään vaiheessa, mutta pullottelemme silloin tällöin lähinnä oman mielenrauhani takia sekä myös siksi, etten halua vauvan unohtavan pullo-otetta. En halua enkä jaksa olla täysin sidottuna kotiin seuraavaa puolta vuotta vaan minun on ihan pakko päästä esimerkiksi vesipilatekseen ja joskus vähän hippaamaan. Jonkun mielestä varmaan ihan kauheen hirveetä, mutta meille tämä toimii näin. Mutta joo, vauva syö usein ja paljon ja imetys tuntuu hyvin rennolta ja luonnolliselta. Huippua.

2) Uusi koti on ihana, viihtyisä, tilava ja kaunis. On mahtavaa kun vaipparuljanssin voi hoitaa kylppärissä eikä keittiössä, kuten Kallion kodissa. On mahtavaa kun on parveke ja ikkunat kolmeen suuntaan. Uusi asuinalue ahdistaa ajoittain, jotkut talot ovat suorastaan koomisen rumia eikä täällä ole yhtään samalla tavalla palveluita eikä svengaavaa kaupunkifiilistä. No, sitä fiilistä ei ole missään suurimman osan aikaa vuodesta ja kesällä on helppo nasauttaa ratikalla lähikaupunginosiin. Tai kävellä oikeastaan minne vaan.

3) Lipsi on ottanut tulokkaan vastaan hyvin. Päikkärihäiriöintiä on ollut, mutta luulen sen johtuvan enemmän muutosta. Lipsi hokee "vauva ikkee" ja "vauva peitto" ja peittelee vauvaa harsoilla sekä silittää sitä. Silitys saattaa lipsahtaa tarmokkaaksi taputteluksi, mutta kieltoa uskotaan heti. En silti uskalla jättää noita kahden hetkeksikään, pyörillä kulkeva vaavisänky on vähän turhan houkutteleva työnneltävä. Olen silti hämmentynyt siitä, kuinka vähän mustasukkaisuutta on ilmassa.

4) Olen lähes päivittäin aivan onnesta soikeana, etten ole raskaana! Viimeksi eilen Prismassa valkkasin ensimmäisen vastaantulevan evässämpylän miettimättä listerioosia tai mitään, punaviiniä voi tissutella ja kahden lapsen vaunut voi nostaa bussiin huoleti pelkäämättä istukan irtoamista. Omaa kehoaan voi käyttää eri tavalla, vanhat hameet mahtuvat päälle ilman kuminauhaviritelmiä eikä koko olemus huuda raskaana oloa. On samaan aikaan haikeaa ja ihanaa ajatella, että omat raskaudet olivat nyt tässä. Pistin hormonikierukan tilaukseen, en tykkää pelailla tai leikkiä raskautumisoptiolla vaikka tiedänkin vanhastaan, että hedelmällisyyteni tulee olemaan (libidon ohella) ihan nollissa seuraavan vuoden ajan.

5) Pelkästään vauvan kanssa liikkuminen käy luksuksesta, kun on tottunut säätämään vahvatahtoisen taaperon kanssa. Olemme käyneet viikon välein Naketin ennenaikaisuuteen liittyvissä verikokeissa Kalliossa ja voi että, miten hauskaa on reissata minivaunuilla nukkuvan pikkuvauvan kanssa ja pysähtyä Rytmiin lounaalle tai kahville tai mennä vaikka Hakaniemen torille valitsemaan kukkia kaikessa rauhassa. Kohta tämä luksus kyllä loppuu kun L menee töihin. Lipsi tulee menemään osa-aikaisesti tarhaan syyskuussa, mutten vielä liikaa liputtele sen asian puolesta, koska tarha on uusi enkä mitenkään lähtökohtaisesti luota siihen, että tarha olisi hyvä. Lipsihän on tottunut tarhailija, mutta oletan asian johtuneen osin siitä, että edellisessä tarhassa oli niin mukavia hoitajia. Jos tarha ei toimi, mietimme systeemit uudelleen, jonkinlaisessa osa-aikahoidossa Lipsi tulee kuitenkin jatkamaan.

6) Olen ollut kerran jo viihteellä, join viiniä ja nautin sydämeni kyllyydestä, nauroin ja höpötin oikein varastoon. Meillä oli tarkoitus pitää tyttöjen ilta ollessani vielä raskaana (illan teema olikin "taaperoilta pääsy kielletty mutta sikiöt ovat tervetulleita") ja vaikka ehdinkin itse synnyttää, joukossa oli kuin olikin yksi tervetullut sikiö. Riemuitsimme uutiselle fresitalla skoolaten (paitsi se raskaana oleva), olen aina ihan onnesta soikea muiden raskauksien suhteen, vaikka omissa olen aina ollut pitkään hyvin varovainen ja varjeleva. Vauvoja näyttää muutenkin olevan nyt tilauksessa siellä sun täällä... Vauvakin on viety kotibileisiin, eräs ystävä muuttaa ulkomaille ja lähdin hänen hippoihinsa Naketti kantoliinassa ja koin kerrassaan voimauttavia onnistumiselämyksiä vauvan tuhistessa rauhallisena ja intoutuessa vasta kotimatkalla vaatimaan ruokaa. Imetin ratikassa, sekin oli aivan ennenkuulumattoman helppoa ja kasvatti pärjäämis-itseluottamustani huomattavasti.

7) Se pärjäämis-itseluottamus tulee olemaan seuraavina viikkoina koetuksella. L lähtee töihin ja minä jään useaksi viikoksi (ennen tarhan alkua) kahden pienen lapsen kanssa yksin. Jännittää kyllä, Lipsi on haastavassa iässä ja vauva söisi mieluiten koko ajan. Toivon, etten ratkaise hommaa menemällä aivan matalimmasta kohtaa aitaa, etten esimerkiksi näytä Lipsille repeatilla Barbapapoja ja syötä sille pelkkiä kaurakeksejä...

Neljä vuotta Kalliossa

2011-07-24T02:17:00.001+03:00

Alun perin oli tarkoitus, että tulisimme vauvan kanssa heinäkuun lopussa sairaalasta uuteen kotiimme siniparvekkeiseen kerrostaloon. Mutta koska Juhannuspoika tuli etuajassa, hänestä tulikin kalliolaisvauva. Asumme täällä rakkaassa kaksiossamme nyt viimeisiä päiviä. Koti muuttui ensin pesäksi: sairaala-aikanamme L vei olohuoneen sohvaryhmän omavarastoon ja osti tilalle yhden hengen sängyn ja siirsi Lipsin sängyn olkkariin. Meillä oli kaksi hämärävaloista, lämmintä makuuhuonetta joista toisessa nukuimme vauvan kanssa ja toisessa nukkuivat L ja Lipsi. Väliaikaisjärjestely oli jotenkin aivan hurmaava, kun kaikki on muutenkin pikkuvauva-aikana vähän vaiheessa ja käymistilassa ja joka paikka täynnä pikkupyykkiä, oli rentouttavaa elää hetki pesäelämää ennen suuria muutoksia. Nyt koti on täynnä muuttolaatikoita, osa isoa kirjastoamme on jo pakattu punaisiin muovilootiin, vauvalle ja taaperolle on tehty survival kit yhteen isoon kassiin eikä seinillä ole enää montaakaan taulua.

Olen tämän heinäkuun aikana muistellut haikein mielin tässä asunnossa viettämäämme neljää vuotta. Muutimme tänne heinäkuussa 2007, vajaa kuukauden jälkeen häistämme. Olin pikkuisen vailla kolmekymppinen, elämäni ensimmäisessä oman alan täyspäiväisessä työpaikassa, onnellinen ja täynnä elämännälkää, viipotin joka viikonloppu bileissä ja baareissa ja keikoilla. En kaivannut hetkeäkään espoolaiskotiamme, joka oli ollut täysi väliaikaisratkaisu ja melko epäonnistunut kokeilu. Oli lumoavaa muuttaa takaisin kotikulmille, ihanaan ruutuikkunataloon jonka ikkunasta näkyi vanha kouluni ja kirjaston takaseinä. Ja koti oli ensimmäinen oikeasti oma, jonka saattoi tapetoida ja maalata oman halunsa mukaan. Tein pieneen vessaamme hienon kukkapuu-seinämaalauksen ja L askarteli leveisiin ikkunalautoihin mosaiikit. Nautin ratikan kolkkeesta ja siedin viikonloppuisin makkarin ikkunan alla kokoontuvia kännikaloja. Aurinko paistoi kivisille kaduille ja pihakuiluihin.

Ensimmäiset pari vuotta elimme vapaata ja hilpeää dinkkuelämää sisustaen kotia kahden aikuisen tarpeisiin, sitten elämä muuttui lapsiperheen arjeksi ja pian siihen päälle ryntäsi yli vuoden kestänyt julkisivuremontti. Aloin pikku hiljaa turhautua kotimme puutteellisiin fasiliteetteihin, siihen että vauvan kakkapylly pestiin keittiössä samassa paikassa kuin salaatit ja tomaatit, ettei vessassa ollut käsisuihkua ja että hissiin piti survoutua vaunujen kanssa rytyyttäen. Yhdistelmänä äitiysloma ja huputetut ikkunat plus superluminen talvi olivat omiaan tukemaan mökkihöperyyttä. Ehdin unohtaa, mitä ikkunasta näkyy ja totuin siihen, että tänne ryykäsi vähän väliä huomioliiviäijiä vaihtamaan ikkunoita. Kaikki oli vaiheessa ja käymistilassa, juuri kun vietin suuren osan aikaani kotona, lattiat piti peittää suojapahveilla ja viherkasvit tekivät hiljaista kuolemaa valon puutteessa. Ja viimeistään, kun tulin uudestaan raskaaksi, alkoi kypsyä päätös siitä, että meidän pitää lähteä hyvän sään aikana, etsiä koti johon mahtuu neljä ihmistä. Perusteellisten ja näin jälkikäteen ajatellen melko nopeiden etsintöjen jälkeen löysimmekin uuden kodin alueelta jolle en olisi voinut lapsettomana kuvitella muuttavani mutta joka on oikeastaan ihan loistava paikka: autoton, kanta-Helsinkiä, loistavien kulkuyhteyksien päässä ja lähellä muutamaa suosikkipaikkaani, kuten isoa uimahallia ja kasvitieteellistä puutarhaa. Ja onneksi saimme myös vanhan myytyä mukavalle pariskunnalle jotka selkeästi arvostavat tämän asunnon erityispiirteitä.

Vaikka kaikki onkin stressaamisen jälkeen käynyt aika sujuvasti, tuntuu kovin haikealta lähteä tästä kodista. Tämä 20-luvun korkeakattoinen ja omituisen muotoinen kotimme tulee olemaan se kaikkein kaunein ja tunnelmallisin koti, paikka jossa olen saanut tyydyttää kauneudenjanoani. Täällä kaikki on niin kaunista: peiliovet ja muotoillut ovenkahvat, lautalattiat ja natiseva veräjähissi. Talossamme on Helsingin boheemein kahvila ja ihana naapuriperhe, jolta lainasimme juuri sylillisen pieniä vauvanvaatteita. Ja Kallio on näinä neljänä vuotena muuttunut jatkuvasti yhä enemmän edukseen: ihmiset levittäytyvät kesäisin puistoihin ja pihoille muutenkin kuin vetämään päänsä täyteen, jänniä kivijalkapuoteja putkahtelee, katukirppiksiä järjestetään, Karhupuiston lippakiskalta saa sateenkaarifiiliksen ja reilun kaupan kahvia, kirjastossa on tapahtumia joka viikko, torilla orkesteri soittaa Uralin pihlajaa, joka paikassa on lapsia ja polkupyöriä.

Huomenna tänne tulee muutamia ystäviä ja sukulaisia auttamaan pakkaamisessa. Itse muuttoon varasimme muuttofirman jo ennen Juhannuspojan syntymää. Vaikka olenkin toipunut synnytyksestä niin hyvin, etten enää edes muistaisi synnyttäneeni ellei siitä olisi todisteena vauvaa ja maidolla täyttyviä rintoja, olen silti kovin helpottunut siitä, että roudauksen hoitavat ammatti-ihmiset. Neljän hengen kamojen pakkaamisessa ja purkamisessa kaiken muun multitaskaamisen ohella on aivan kylliksi haastetta. On suloista ja haikeaa ajatella, että huomenna tulevat ihmiset ovat niitä samoja jotka auttoivat meitä muutossa neljä vuotta sitten. Miten elämä onkaan muuttunut! Ja miten ihanaa on, että vaikka kaikki muuttuu aivan toiseksi, kulkee elämässä mukana rakkaita ja tärkeitä ihmisiä joiden kanssa jakaa monta muistoa tästäkin kodista.

Juhannustaika

2011-07-01T14:31:00.002+03:00

Lyhyesti: Pieni poikanen päätti syntyä maailmaan viisi viikkoa etuajassa. Synnytys käynnistyi pelottavasti verenvuodolla ja oltiin jo hätäsektiosalissa, kunnes sitten huomattiin että vauvalla on kaikki hyvin ja päätettiin hänen antaa tulla ulos ihan omia teitään. Synnytys kesti kolme tuntia ja oli supernopeasta ja siten kivuliaasta avautumisvaiheesta huolimatta todella voimaannuttava kokemus: osasin ponnistaa vauvan hienosti ulos, tajusin vihdoin mitä "ylöspäin ponnistaminen" tarkoittaa. Ja sieltä se sitten putkahti, yhdeksän pisteen poika, runsaat kaksi ja puoli kiloa. Ennenaikaisuuden takia olimme sairaalassa viikon, sinivaloa annettiin useampaan otteeseen ja äidinmaito menee toistaiseksi pääosin pullosta (maitoa tulee hyvin, paremmin kuin Lipsin kanssa, näköjään superahkera pumppaus teki tehtävänsä, ja ehkä sekin että edellisen imetyksen loppumisesta on alle vuosi) mutta tissinkin päälle ymmärretään jo. Itse paranin synnytyksestä tyyliin parissa tunnissa, on kyllä aika eri asia pusertaa maailmaan tuollainen juhannuskeiju kuin nelikiloinen poski-ihminen. Kotiuduimme juuri, kohta lähden hakemaan vanhemman lapsen hoidosta ja sitten olemme koossa, kaikki neljä. Ällistyttävää ja ihanaa!

Tarkempaa raporttia seuraa sitten joskus, kun ehdin istahtaa koneelle oikein ajan kanssa.

Myötätunto ja torjunta

2011-06-24T15:27:00.001+03:00

Myötätunnon osoittamisen ja vastanottamisen vaikeus on askarruttanut minua nyt monta päivää. Eilisen taidenäyttelyn jälkeen istuimme ystävän kanssa kahvilla ja pohdimme, miten surun kohdannutta ihmistä voi lähestyä? Hän oli jutellut ihmisen kanssa, jolle oli käynyt suunnilleen ne pahimmat jutut mitä voi tapahtua viimeisen vuoden aikana ja oli huomannut kävelevänsä todella varovasti toisen surun ympärillä. Olin itsekin pyöritellyt samaa juttua hieman pienemmässä ja arkisemmassa kontekstissa, parin tapahtuman valossa. Mies on kipeänä ja kun säälittelin häntä ääneen, hän tokaisi hiukan äkkinäisesti, että kyllä tässä pärjäillään. En pahastunut torjunnasta koska läheiselle ei tule loukkaannuttua noin pienistä jutuista ja tunnistin samalla reaktion itsestäni. Minua pisti viime sunnuntaina mökillä ampiainen peukaloon poimiessani yrttejä. Älähdettyäni kumarruin tutkimaan, että mikäs ötökkä siellä nurmikolla nyt ryömikään, mies silitti rauhoittavasti selkääni, koska kumartumiseni näytti varmaankin kivun ja pahan olon eleeltä. Oikaisin selkäni välittömästi ja selitin, että tutkin vain missä se minua pistänyt amppari on. Enkä puhunut pistoksesta sen enempää, vaikka tietysti sekunniksi vähän säikähdinkin, pitääkö raskaana reagoida pistoksiin jotenkin erityisesti (no eipä vissiin jos ei tule oireita) ja sitten koko pistos jo unohtuikin.

Se, että haluan näyttää pärjääväni ja selviäväni ilman lohdutusta, on peruja omasta lapsuudesta. Olin lapsena jotenkin tosi spartalainen, en mielelläni puhunut isoista haavoista enkä päänsäryistä vaan kärsin mieluiten yksin. Tämä johtui luultavasti siitä, että perusmielentilaltaan huolestunut äitini ahdistui vaivoistani suhteettomasti ja minua kiikutettiin erikoislääkäreillä vähän siitä sun tästä syystä. Mikä oli oikeastaan hyvin hassua, olin niin perusterve ja tomera kuin lapsi voi olla joitain korvatulehduksia lukuun ottamatta (Lipsillä ei muuten ole kohta kaksivuotisen elämänsä aikana ollut yhtään korvatulehdusta - uskon tämän johtuvan pneumokokkirokotteesta, peukut pneumolle!). Opin, että ääneen ilmaistut heikkouden ja kivun tuntemukset kumuloivat suurta huolta ja touhotusta ja pahimmillaan suuttumusta, sain usein moitteita toheloinnista kun olin loukannut itseni. Tätä kuviota olen puinut aikuisena auki terapiaa myöten, ollut jälkijättöisesti vihainen vanhemmilleni, joiden rakkaus ja menettämisen pelko tuli esiin sellaisten negaatioiden kautta (toki muutenkin), ettei suhteeni heikkouteen ja sairauteen ole vieläkään aivan normaali.

Ihmistä, jota elämä on lyönyt isolla kartulla naamalle, on vaikeaa lähestyä. Surun ja masennuksen vallitessa ei jaksa olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen, tökeröinä osoitetut myötätunnon ilmaukset saattavat vain pahentaa omaa mieltä ja sitten noidankehä onkin valmis: ystävän sanat tuntuvat vähättelyltä, suhteeseen alkaa kertyä puhumatonta sakkaa, sureva pelkää kertoa surustaan ettei saisi päällensä lisää vähättelyä tai väärän tuntuista suhtautumista ja tämä myötätuntonsa tökerösti ilmaissut päättää, ettei enää koskaan yritä sanoa surevalle mitään. En ole itse kokenut tällaista tilannetta, koska isot surut ovat toistaiseksi kiertäneet minut kauempaa, mutta lähipiirissä olen nähnyt tämän kuvion toistuvan kerta toisensa jälkeen. Ja esimerkiksi lapsettomuusblogeissa kuvio on luettavissa aina uudelleen ja se saa minut pohtimaan väistämättä, olenko itse loukannut lapsettomia esimerkiksi hölöttämällä Lipsistä tai raskaudestani? En kyllä toisaalta hölötä näistä aiheista kovin kompulsiivisesti lapsettomien kanssa, pikemminkin on niin että ainakin nyt maha pystyssä minun vissiin kuvitellaan haluavan puhua tästä enemmänkin, vaikka saan tyydytettyä kaikki pullauunilaisjutut vertais-raskautettujen kanssa. Että mieluiten joskus jopa unohtaisin olevani raskaana.

Eikä näihin ole olemassa mitään patenttivastausta, että miten surevaa edes tulisi lähestyä. Tiedän tapauksen, jossa äitinsä menettäneet nuoret ihmiset jätettiin yksin silkkaa varovaisuutta ja haluttomuutta aiheuttaa lisäkipua. Yksi näistä ihmisistä on asiasta vieläkin todella katkera ja muutkin heistä oireilevat enemmän tai vähemmän hylkäämistä. Ja taas nämä ihmiset, jotka toimivat aikoinaan parhaaksi kuvittelemallaan tavalla, kantavat asiasta omalla tahollaan huonoa omaatuntoa.

Empatiaakin voi ilmaista niin monella tapaa tahdittomasti. Ehkä yleisin tapa on huomaamaton tapa pyrkiä määrittelemään, miltä vastoinkäymisiä kohdanneesta ihmisestä kuuluu tuntua. Esimerkiksi oma imukuppisynnytykseni ja kavereiden sektiot ovat kohdanneet muilta ihmisiltä satunnaisia "voi sua raukkaa!!"-reaktioita, joista ainakin itselle tulee herkästi tarve sanoa pontevasti vastaan. Että ei, en traumatisoitunut, mielestäni onnistunut synnytys on sellainen jossa sekä äiti että lapsi jäävät eloon ja ainakin itse toivuin nopeasti vaurioista. Tässä on aina se riski, että alkaa limaisen holhoavuuden pelossa vähätellä omia kokemuksiaan. Huomaan tämän esimerkiksi neuvolassa, jossa superlempeä neuvolantyttö jaksaa joka kerta kysyä minulta "mites mielialat". En yhtään halua alkaa sellaisessa tilanteessa luodata öisiä pelkojani tai surumielisyyttä tai mitään, vaan vastaan automaattisesti "ihan hyvät". Koen tämän kyllä myös terveeksi itsesuojeluksi ja omiksi rajoiksi, en voisi kuvitella hölöttäväni kaikkia mielenmurteitani niinkin satunnaiselle tuttavuudelle kuin terveydenhoitaja. Sulkeutumisen tarve johtaa kyllä toisaalta pahimmillaan vihamielisen varautuneeseen kyräilyyn, jossa jokainen ystävällinen interaktio tulkitaan tunkeiluksi. Jotkut tutut miehet käyttäytyvät näin masentuneena ja heillä on siihen täysi oikeus, vaikka taktiikkana täydellinen torjunta ei olekaan kovin rakentava. Tietysti masennuksesta ja murjotuksestakin voi vähitellen tulla osa persoonaa (vaikka masennus onkin juuri sairaus, ei persoonallisuuden piirre) ja koko maailma alkaa näyttäytyä synkkänä ja tahallaan esteitä asettavana paikkana, joka kannattaa mieluiten torjua, ettei yksikään positiivinen kokemus pääsisi kolhimaan omaa panssaria. Kuten varmaan tästä tekstistäkin on luettavissa, minulla on elämässäni yksi tällainen ihminen, joka on torjunut minut juuri niin monta kertaa että en käytännössä enää uskalla edes tervehtiä häntä kunnolla, vaikka aina käytännön pakosta tapaammekin silloin tällöin. Tiedän, että hänellä on paha olla enkä saisi loukkaantua mielenosoittelusta ja epäystävällisyydestä, mutta kuppi on keikahtanut nurin juuri sen verran monta kertaa, että tällä hetkellä vältän tätä ihmistä parhaani mukaan, etenkin kun olen itsekin herkässä tilassa. Eikä kontaktinotto häneen olekaan oikeastaan minun tehtäväni vaan tavallaan ajattelen, että hänet on jätetty pahan kerran yksin silloin kun asiat olisi vielä voitu ratkoa hieman helpommin ja hän on siitä täysin oikeutetusti vihainen maailmalle.

Jospa näistä vähän surumielisistä mietteistä torhistautuisi juhannuksen viettoon. Kesän juhla meni uusiksi kun mies tuli kipeäksi, mutta onneksi Helsingissä näyttäisi olevan kaikkea sutinaa sekä minulle että taaperolle. Nostatin tunnelmaa kuuntelemalla Saarenmaan valssin ja juomalla tilkkasen punaviiniä, ah!

Unet ja pelot

2011-06-21T12:48:00.001+03:00

Viime yön unessa vietän aikaa jonkun epäselväksi jäävän ystävän kanssa isossa hirsihuvilassa. Huvila sijaitsee maantien varressa jossain päin Uuttamaata. Tiedän, että matka Helsinkiin on lyhyt ja kotiin voisi päästä periaatteessa jopa julkisilla. En tiedä miksi olemme huvilassa, siellä on hämärää ja jotenkin vetoisaa, vaikka paikka on itsessään aika luksuriöösi, ikäänkuin jonkun firman edustustila joka on kuitenkin päästetty rempalleen, hylätty jo useita vuosikymmeniä sitten. Olemme tekemässä lähtöä kun taivaalta kuuluu kovaa ulinaa. Siellä syöksyy palava lentokone kuohuen savua, liekkejä ja vesihöyryä. Sitten kuuluu valtaisa rysähdys, lentokone tipahtaa jonnekin lähelle - tai kauemmas. Tajuan, että olen huvilalla ilman perhettäni ja mietin, pääseekö Helsinkiin lainkaan vai onko tie suljettu lentokoneonnettomuuden takia? Yritän etsiä tietoa netistä ja televisiosta, mutta kuten unissa aina, kaikki toimii hitaasti ja hämärästi eikä mistään selviä, että mitään onnettomuutta on edes tapahtunut. Vaikka olen jossain määrin peloissani, olen ensisijaisesti jotenkin täpinöissäni onnettomuudesta: uumoilen sen olevan osa jotain salaista operaatiota, koska tiedotusvälineet vaikenevat. Taivaalla lohikäärmeenä kieppuva lentokone on myös äärettömän vaikuttava näky.

Painajaiseni, jos niitä niiksi voi kutsua, ovat lähes aina visuaalisesti vaikuttavia ilotulituksia, joissa taivas täyttyy kummista sateenkaarista tai laskuvarjoista, joissa talot kasvattavat juuria ja kohoavat monikymmenkerroksisiksi, portaissa ei ole kaiteita ja ne kapenevat äkkiäarvaamatta olemattomiin, ovet ja ikkunat kutistuvat ja antavat suoraan tyhjän päälle. Vaikka unien tunnelma on pelottava, nautiskelen niistä kuin Miyazakin elokuvista ja yritän muistaa unikuvat mahdollisimman tarkkaan heti herättyäni. Tunnelma on pelottava mutta ei sietämätön, jollain tasolla olen turvassa oman itseni sisällä, ulkopuolisena tarkkailijana. Lentokoneunesta hahmottuu nyt hereillä pohtiessani teema, jossa olen itse melko turvassa jossain sisätiloissa, mutta ulkopuolella kuohuu. Ja sinne ulos on pakko mennä ennen pitkää, koska muu perhe on siellä ja koko muu maailma. Ehkä tuossa tulee esiin ajoittain nouseva haluni kieltäytyä kaikesta haastavasta ja pelottavasta, käpertyä tiiviisti omaan pesään ja varjella sitä ulkopuolisilta? Ja samanaikainen tajuaminen, että vaikka maailma onkin kiistattomasti pelottava, on se myös kiehtova ja säväyttävä, täynnä ennenkokematonta. Ehkäpä nämä unet kertovat siitä, että elämäni on taas muuttumassa toiseksi, työ loppuu huomenna ja siirryn takaisin kotiäidiksi?

Unia osaa näköjään arvostaa myös, kun niitä taas saa. Vaikka heräänkin kerran-pari yössä joko Lipsin toimesta tai ainakin sikiön toimesta (pissahätä) saan kuitenkin jo pitkiä unirupeamia. Nyt kun yritän aktiivisesti muistella millaista vauva-aika rytmittömyyksineen oli, alan hahmottaa riitelyttävän väsymyksen ja oman kyvyttömyyden nukkua. Hormonikuohun avulla tuli porskutettua ekat pari-kolme kuukautta kyllä ihan kevyesti, muistan miten lähdimme usein neuvolaan kolmen tunnin yöunien jälkeen ja siitä vielä kaupungille. Näin myös usein astetta ikävämpiä painajaisia, joissa unohdin vauvan sisään tai ulos tai se kutistui kananmunaksi, jonka keitin varjellakseni sitä kolhuilta ja muuta kamalaa. Asiantuntemattoman lääkärinplantun ohjeilla herätin itseäni myös öisin herätyskellon avulla syöttämään nukkuvaa vauvaa, moista typeryyttä en totisesti aio toistaa seuraavan vauvan kanssa. Normaalipainoista vauvaa kun ei ihan tosissaan tarvitse öisin pakkosyöttää eikä siten rikkoa sen luonnollista unirytmiä.

Lipsikin näkee joskus painajaisia. Se herää itkien ja rauhoittuu taputtelusta ja silittelystä. On kummallista pohtia, millaisia painajaisia taapero näkee? Tai millaisia unia se näkee? Ja millaisia unia sikiö näkee, kun sillä ei ole vielä juurikaan kokemuksia tai tietoisuutta? Erottaako se unen valveesta?

Lahopää-perserkki

2011-05-31T11:14:00.001+03:00

Olen voinut fyysisesti ihan hyvin, vaikka lantiota joskus aina vihlookin, luulen että ne ovat niitä paljon puhuttuja liitoskipuja. Henkisesti sen sijaan huomaan, miten loppuraskaus alkaa verottaa jaksamistani ja alan olla sekä hajamielinen että herkästi ärsyyntyvä. Ärsyyntyminen kohdistuu pääosin arkipäivän moniin haasteisiin, kuten joukkoliikenteeseen ja semirikkinäisiin matkarattaisiin. En ole oikeasti tajunnutkaan, millainen onnenmyyrä olin kaksi vuotta sitten, kun työpaikkani sijaitsi kävelymatkan päässä kotoa! Nyt rehaan ensin Kalliosta Länsi-Pasilaan tarhaan ja sieltä keskustaan, iltapäivällä sama ruljanssi toiseen suuntaan (miehelle nämä tarhareissut olisivat vielä aikaavievempiä, hän tekee täyttä päivää aivan toisella puolen kaupunkia). Olen optimoinut kotimatkat siten, että osumme matalaan ratikkaan (en todellakaan ala nostella raskaana vaunuja korkeaan ratikkaan, hui) mutta jos aikataulu pettää, kuten se lähes aina syystä tai toisesta tekee, olemme monimutkaisen säädön armoilla. Koska olen iltapäivisin usein tosi väsynyt, pitkät vaellukset autotien varressa eivät houkuta vaan jään möllöttämään pysäkille ja odottamaan seuraavaa, kymmenen-viidentoista minuutin päästä tulevaa kulkuvälinettä ja lahjon mukulan hiljaiseksi kissakirjalla tai Katti Matikaisen xylitol-pastilleilla. Olen lähes päivittäin ihan raivona joukkoliikenteelle: viime viikolla jouduimme aamulla täysin holtittoman ja aggressiivisen bussikuskin kyytiin, jouduin pitelemään kurveissa kippaavia vaunuja kaikin voimin pystyssä ja kuski meinasi jättää tarhakaverin rattaat oven väliin. Seuraavana päivänä jouduin parinkymmenen minuutin odotuksen jälkeen täpötäyteen kulttuuriratikkaan (neljän ruuhkassa!), jossa nuori jamppa soitti paskaa taiderokkia sähkökitaralla, spurgu mölisi kannustushuutoja, vauva itki pelästyttyään vahvistimen säröääntä ja mummon kassi jäi oven väliin ja kaikilla hiki valui ja pinnaa kiristi. Ei varmaankaan ole kovin terveellistä olla näin usein "haistakaa kaikki PERSE" -mielentilassa, mutta onneksi verenpaineeni (jota neuroottisesti mittailen melkein päivittäin) on pysynyt omana normirajojen sisällä pysyttelevänä itsenään. Ärsärini hävettävät minua heti ulos pullahdettuaan: inhoan sitä kun tuiskahtelen kanssaihmisille, koska sellainen ei normaalisti kuulu lainkaan tapoihini. Lauantaina tylytin S-marketin tuoretiskin myyjää, joka ei tiennyt onko feta pastoroitua (on tää vähälaktoosista!) sanomalla "kyllä teidän jotain pitäis tietää" ja olin sitten ylitsevuotavan ystävällinen oltuani äksy nuorelle pätkätyöläistytölle. Samana päivänä torjuin töykeästi Kansan uutisia jakaneen miehen, vaikka olin Kumpulan kirppiksellä, jossa kaikilla on kivaa. Näistä äksähdyksistä tulee paha mieli ja itkuinen olo (nytkin kun kirjoitan tätä, byhyy), oman hermostuksen purkaminen ulkopuolisiin on mielestäni raukkamaista toimintaa, jota pyrin normitilanteissa välttämään. Eilen, kun Lipsi huusi koko ratikkamatkan kotiin, minulla kippasi niin sanotusti kuppi nurin ja aloin itkeä Mäkelänrinteen uimahallin kohdalla ja sain kollotuksen lakkaamaan vasta Puu-Vallilassa. Kaikki on hyvin ja olen onnellinen, loppuraskaus vain ahdistaa minua joskus henkisesti ihan hirveän paljon. Kaikki voi mennä vielä totaalisen pieleen ja sikiön hiljaiset hetket saavat minut edelleen joskus paniikkiin, etenkin jos ne sijoittuvat aamuun, jolloin en ehdi rauhassa tunnustella ja kuulostella liikkeitä. Päivittäiseen arkeen kuuluu myös iloisia rutiineja: taaperon kanssa eläminen noin ylipäätään on todella hulvatonta, Lipsi tanssii ja laulaa ja rummuttaa kaikki illat ja on muutenkin varsinainen rakkauspökäle. Ja oman ajan pienet hetket, se kun istun ratikassa kirjan ja kahvimukin kanssa ja katselen alkukesäistä kaupunkiluontoa ympärilläni, ovat suorastaan meditatiivisia.

Toinen oire, lahopäisyys, aiheuttaa joskus koomisia tilanteita. Olen hukannut uikkarini jonnekin uimahalliin, mikä ei ole mitään uutta, sainpa syyn ostaa uuden, turkoosin uikkarin. Sen sijaan perjantaina tuli hölmöiltyä vähän isommin: olin lähdössä alkuillasta Lipsin kanssa kauppaan kun suljettuani ulko-oven tajusin, ettei olallani ole laukkua lainkaan. Ilmeisesti tyhjän repun asemoiminen selkään oli häirinnyt autopilotilla toimimista sen verran, että ele rekisteröityi aivoihin "laukun olalle laittamisena". Tajusin, ettei minulla ole avaimia, puhelinta tai lompsaa ja että ulkona sataa ja että viereisen oven kahvila on kiinni. Ja että L tulee kotiin vasta parin-kolmen tunnin päästä. Ja että kirjasto on menossa kiinni. Onneksi talossamme on summerit ja onneksi meillä on ihan kauhean mukava naapuriperhe (byääh, on surullista muuttaa juuri kun on tutustunut oman talon lapsiperheisiin) joka sattui olemaan kotona. Sain soittaa miehen puhelimesta ja lähdin Punavuoreen muuttohässäkän keskellä puuhaavien vanhempien kotiin. Siellä jälkeläinen pääsi nautiskelemaan muuttolaatikoista ja alumiinitikkaista, kunnes isän apuna uudessa asunnossa ollut L vapautui. Lahopäisyys vielä tarttui: kotimatkalla L unohti ratikkaan reppunsa, jossa oli muun muassa olutta. Mahtoi jonkun sateinen perjantai-ilta pelastua: ilmaista alkoholia ja superlaadukas netistä tilattu hifi-sateenvarjo, joka ei taitu tuulessakaan!

Jotenkin vaan alkaa tuntua, että nyt on vähän liikaa kaikkea eikä mihinkään jaksa keskittyä. Töissä on usein mielenkiintoista, mutta lasken silti päiviä sen loppuun (16). Koska laskin alun perin äitiysloman alkamisen väärin, Lipsi on yhden viikon tarhassa siten, että minä olen jo vapaalla. Aion käyttää viikon uimiseen, kotipuuhiin ja puutarhointiin, kaikkeen sellaiseen, jossa taaperoavusteisuus ei ole suotavinta. En tunne tästä yhtään huonoa omatuntoa: minulla on edessä paitsi synnytys myös muutto ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen, ansaitsen vähän omaa lomaa.

Suojaava taivas

2011-05-15T11:12:00.001+03:00

Vaikka mikään ei voitakaan lämpimänaurinkoisia, juovuttavia toukokuun päiviä ja iltojen kultaista valoa, on koleissa ja pilvisissäkin päivissä puolensa. Kukat ja puut eivät kuki loppuun aivan niin nopeasti, kevään eteneminen pysyy kauemmin "holdissa" joten sitä ehtii ihastella paneutuneemmin. Ja harmaassa villapilvitaivaassa on jotain hyvin turvallista ja rauhoittavaa kun se sattuu sopimaan omaan mielentilaan. Jos on viikon jälkeen vähän väsynyt ja vaisu mutta perushyväntuulinen, tuntuu kolea pilvisyys juuri oikeanlaiselta, pehmeältä ja vähän nuhjuiselta peitolta joka kääriytyy ympärille.

Herään aikaisin lauantaiaamuna, raivostuttavan aikaisin. Tyypillinen raskausoire, unen oheneminen aamutunteina saa minut lopulta pesemään todella smegmaiseksi päässeen jääkaapin kerrankin perusteellisesti. Olemme pitkästä aikaa menossa isoille kaupoille, joten siksikin haluan puhdasta. Jynssäysoperaation jälkeen lueskelen vielä äitienpäivälahjaksi saamaani Elisabet Ahon Sisarta ja yritän kuvitella kivi-Kallion tilalle puutaloja ja peltoja, sitten uni armahtaa minut. Herään varsinaisesti vasta lähellä puolta päivää (mahtavaa!) ja pakkaudummekin perheen kera City Cariin, haemme vanhemmilta mökille vietävää tavaraa ja suuntaamme kohti itää. Mökkitiellä Lipsi juoksee riemusta huohottaen, sen perässä saa jo tosissaan kirittää, niin nopea taaperosta on tullut. Koleana päivänä pihoilla ei puuhastele juuri kukaan. Tulppaanit, helmihyasintit ja narsissit komeilevat harmaassa ilmassa hehkeinä läikkinä. Oman pihan luumu ei vielä kuki, mutta lipstikka ja ruohosipuli ovat puskeneet vartta reippaasti. Nappaan kumpaakin mukaani ja sitten ajamme varsinaiseen kohteeseemme, itäiseen hypermarkettiin. Asemoimme Lipsin ensimmäistä kertaa "itse ohjailtavaan" autokärryyn jossa se saa painaa tööttiä sydämensä kyllyydestä. Shoppaamme kaikkea, mikä on parissa kuukaudessa päässyt loppumaan (kuten loputtoman määrän soija- ja kauramaitotuotteita lehmänmaitoallergiselle pienokaiselle) kunnes Lipsi sammuu autokärryynsä ja tömäyttelee päätään rattiin herätäkseen uudestaan ja hermostuakseen epämukavasta nukkuma-asennosta. Yritämme jatkaa unia kaupan penkillä, mutta lipsimäiseen tyyliin tuollainen vaihdos ei onnistu vaan aiheuttaa kovan vääryydentunteen pienelle ihmiselle. Onneksi lemmikkihyllyn päällä komeilee valtava kissankuva, jota katsellessa mieli paranee. Haen kosmetiikkahyllystä vielä hetken mielijohteesta violettia kynsilakkaa. Vaikka en koskaan lakkaa tynkämäisiä sormenkynsiäni (lakka näyttää ihan pöljältä lyhyissä kynsissä) värilliset varpaankynnet kuuluvat ehdottomasti kesään. En itse enää taivu ihan notkeasti lakkaushommiin (tai taivun toki, mutta pelkään ruttaavani sikiötä moisella jumpalla), saanen taas nakittaa miehen lakkaamaan, kuten toissakin kesänä.

Palattuamme kotiin ja purettuamme kaikki kahdeksan kassia (puhtaaseen jääkaappiin!) sitruunaoliiveja ja maalaistorileipää ja muuta ihanutta, pakkaan Lipsin vaunuun ja lähdemme läheiseen leikkipuistoon katsomaan kaverin ohjaamaa lastennäytelmää. Matkalla törmäämme vanhan kaverin hilpeisiin polttareihin, halaamme ja onnittelemme toisiamme elämän uusista käänteistä. Vaikka tuuli on hyytävä, näyttelevät possusisarukset ihonvärisissä sortseissaan antaumuksella. Lipsi ei vielä näytelmästä paljoa tajua, mutta minulla on hauskaa. Menemme vielä leikkimään (tai siis Lipsi leikkii, minä istun untelon tyytyväisenä penkillä) ja ihmettelen puiston valtavia, taivasta hipovia palsamipoppeleita, joiden juurakko on murtanut asvaltin ja jotka tuoksuvat vastapuhjenneina ihan madonnanliljalta. Poppelit ovat olleet paikallaan varmaan yhtä kauan kuin moni seudun taloista, ehkä ne on istutettu samaan aikaan kun Aleksis Kiven kansakoulu on rakennettu? Raju tuuli repii poppeleista oksia, onneksi ei kovin isoja. Lipsi juoksee ja hulmottaa riehakkaana, siunaan mielessäni leikkipuistoja, jotka antavat vanhempien levätä ja lasten purkaa tarmoaan.

Kun koleus alkaa hiipiä sormiin ja poskiin, nappaan pötkylöivän lapsen vaunuihin ja lähdemme kohti kotia, ilman erityisempää kiirettä. Kiertelemme ympäri Kalliota, katselemme näyteikkunoiden uus-antiikkivalikoimia (Nanny Stilin haarukat näyttävät maksavan kympin kappaleelta, vaikka ne ovat pesukonetta kestämätöntä muovia - design on ihmeellistä) ja yritämme bongata Kallio Kukkii -tapahtumia. Pommisuojan kohdalla on paljon hattupäisiä naisia, jotain on selkeästi alkamassa. Välitasanteen kaiteessa on tilkuista tehty kyltti ja neulegraffiteja. Vähän edempänä poikalauma kuvaa videota, Harjutori on täynnä tulppaaneita ja eri lajisia narsisseja. Harjun saunan edessä vilvoittelee lauma miehiä pyyhkeet päällä. Törmään pariin tuttuun jotka ovat tulossa kierrätystapahtumasta mukanaan cd-telineitä, naureskelemme miehen luulolle siitä, että "cd:t eivät olisi kuoleva formaatti". Pusken vaunut mäelle, vastaan tulee iloisia koiria, Franzeninkadun autotallien (joiden olen kuullut olevan entisiä juutalaisten kauppiaiden vaatekojuja) avonaisesta kaariovesta näkyy 80-luvun Merihotellin mainos, (muistan että Merihotellia sanottiin paikaksi, josta saa kupan ovenkahvoista) vaahterankukkia sataa, suojaava taivas kaartuu harmaana Torkkelinmäen yllä.

Vappuilo, ilovappu

2011-05-01T10:37:00.001+03:00

Vappua edeltävän viikon olen yh:na, L on työmatkalla ja omassa duunissa puristava kiireviikko. Sen lisäksi päiviin mahtuu kaksi asuntokauppaa, neuvolalääkäri ja muita pikku suoritteita, joiden takia olen iltaisin ihan tuijottava ja mölli, etenkin kun yöt ovat jääneet katkonaisiksi Lipsin pieruvaivojen ja hulinovan kissan takia. Perjantaina alkaa hellittää, töissä nautiskellaan brunssia pitkän kaavan mukaan ja illalla on Agit Propin 40-vuotiskonsertti, jonne menemme Nassun kanssa. Konsertti on ihana, yleisössä vanhoja kulttuuripieruja maripaitoineen samettitakkeineen ihan presidenttiä myöten. Tutut laulut soivat kuulaana ja Palefacen protestilaulut säväyttävät. Kun Nassu liikuttuu vieressäni, huomaan itse raivostuttavasti kelaavani yhdentekevyyksiä: missähän vaunujen sadesuoja on ja voisiko huomenna lähteä kuuntelemaan tangoja pelkässä kevättakissa vai pitääkö Lipsille laittaa kuravaatteet ja muistanko nyt varmasti pistää pavut likoamaan ajoissa ja naamavoidekin on melkein loppu. Vain hetkittäin onnistun riistäytymään irti arkiluupista mukaan kirkkaanpunaisiin säveliin, ja mietin, miten ennenvanhaan työläiset jaksoivat raskaan raadannan vastapainona virittyä hurmioituneisiin taistelulauluihin (no ehkä siksi, että 70-luvun vasemmistolaiset olivat pääosin opiskelijoita eivätkä duunareita) ja sivistää itseään vapaa-ajalla. Konsertin jälkeen ystävien kommuunin lopettajaisbileet houkuttelisivat, mutta koska L on edelleen sillä työmatkallaan ja äitini hoitaa Lipsiä eikä Lipsi ole mikään helpoin nukutettava, lähden kotiin epämääräisen haikeassa tunnelmassa.

Seuraavana päivänä, vappuaattona leivon, laitan ruokaa ja siivoan. Laitan taustalle soimaan samoja työväenlauluja, vaikka ensin ajattelenkin, etten turhaan triggeröi itseäni musiikilla kun sitä kautta muistan vaan, kuinka hauskaa ennen oli ja kuinka arkeen sidottua elämäni nyt on ENKÄ VOI EDES JUODA PUNKKUA, buhuu! Sitten torjun moisen typeryyden ja pyöräytän papupyörykät, perunasalaatit ja mutakakut ja istutan vielä ruiskukkien, sinitähtösten ja revonhännän taimet isompiin ruukkuihin ja kylvän pari päivää liossa odottaneet kanariankrassit. Muistan taas, että itse asiassa pidän kotitöistä kunhan ne perustuvat jonkinlaiselle vapaaehtoisuudelle ja niitä saa tehdä omassa järjestyksessään. Välillä katsomme Lipsin kanssa Pasilaa ja suihkuttelemme ja sitten otamme päiväunet. Kesken unien L soittaa olevansa kentällä ja annan Lipsin jatkaa päikkäreitä kun taas itse pistän kahvit tulelle ja tarjoan atavistisen kotirouvavaiston ajamana kotiin tulevalle miehelle vappulounaan. Mieliala alkaa nousta väistämättä vähän sulkeutuneesta ja tyhjästä hilpeämmäksi, vähän kuten ilmakin ulkona muuttuu ripsivästä säteileväksi.

L jää kotiin lepäilemään, pakkaan Lipsin vaunuun ja ajan ratikalla Vallilaan kuuntelemaan tango-orkesteria. Tapahtuma muuttuu vuosi vuodelta ihanammaksi ja lapsiystävällisemmäksi, tällä kertaa Inarinkadulla on erikseen aidattu lapsialue, jossa Lipsi hulmottaa suu ammollaan riemusta ja huutaa PAVVO, PAVVO nähdessään ilmapalloja ja on muutenkin aivan liekeissä kaikesta hulinasta. Tuttuja ja ystäviä lappaa joka kulmalta, Lumis on laittautunut häikäiseväksi tangoprinsessaksi ruusu tukassaan, R:n ja J:n pikkuvauvakin on mukana tangoissa, lapsuudenystävä J on iloisessa skumppakekkulissa kerrankin ilman lapsia mukana. Vanhat aktivistikaverit näkyvät poikineen ja huomaan työntäväni jo varsin muhkeaa vatsaani vähän paremmin esille näyttääkseni ikäänkuin sanattomasti mitä meille kuuluu. Kuulostaa tietysti ärsyttävältä, mutta kuten R:n kanssa toteamme: tapahtuma on jonkinlainen vuotuinen perinne, jossa tsekataan miten tuttavapiirin elämä on muuttunut: kellä on uusi kumppani, kellä perheenlisäystä ja sitä rataa. Tunnelma on ihana ja iloinen, keväisin alan aina uskoa että maailma on täynnä hyviä ja viisaita ihmisiä, viis vaalituloksesta. Kaikki eivät perhellistyttyään käperry tiiviiksi heteroseksuaalisiksi ydinperhepakkauksiksi lähiöihin ja vietä juhliakin pelkästään oman perheen kesken säleverhot tiukasti suljettuina vaan yhteisöllisyys on mahdollista säilyttää myös äiti-iskä-maailmassa.

Tangoista siirrymme naapuritaloon ystävän kotibileisiin. Tupa pölähtää täyteen porukkaa, L:kin tulee ja ottaa vetovastuun seventies-haalareissa hilluvasta Lipsistä ja lähtee pian ja minä saan keskittyä seurusteluun. Stereoista raikaa vuoroin Boney M:ää ja KOM-teatteria ja tunnen oloni riemukkaaksi: rakastan kotibileitä, rakastan huutaa metelin yli, sitä kun ihmiset kikattavat kollektiivisen vappu-kevät-hurmion vallassa. Ja mikä parasta, en tarvitse tähän riemuun edes alkoholia! Juttelen kaikkien kanssa, vuoroin nostalgisoin sarkastisessa hengessä Göteborgin demomatkaa (paikalla on myös ex-avomieheni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan ja jonka nousuhumalainen disco-vallankumous-hillurointi tulvauttaa yli kymmenen vuoden takaisia muistoja mieleeni ja tajuan samalla, että eksä kokee asiat samoin: ei hänkään taatusti enää nelikymppisenä isänä useinkaan pogoa Hassisen koneen tahdissa vaan kyseinen tilanne lietsoo tuon vanhan minän esiin), vuoroin fiilistelen R:n kanssa imetystä ja synnytyksestä palautumista, juttelen viherkasveista, koirapsykologiasta, asunnoista, masennuksesta, kuninkaallisista häistä, simasta, puolustusvoimien hylkäämistä saarista Helsingin edustalla, Lipsistä ja kaupunkisuunnittelusta monien eri bilevieraiden kanssa ja yhdentoista jälkeen olen kerrassaan tyydytetty, onnellinen ja täynnä. Päätän lähteä kotiin, koska päivä se on huomennakin. Kävelen kotiin Puu-Vallilan ja hulinaisen Kallion läpi ja puhun maratonpuhelua Nassun kanssa, naureskelemme aiemmin illalla sattuneille insidenteille ja ihmisten hassuudelle. Siwan edessä törmään vielä uudestaan jo bileissä tavattuun kommunardi-kolmikkoon ja naureskelemme homoeroottiselle poikakalenterille jota Vompatti kuljettaa pyöränkorissaan. Saavun rauhaiseen ja siistiin kotiin onnellisena ja tyytyväisenä ja virkeänä ja tajuan siinä sivussa tuntea pientä ylpeyttä itsestäni, että olen jo aika pitkällä raskaana jaksanut tangot, bileet ja kävelyt kotiin hyväntuulisena ja reippaana.

Tyhjä, epämääräinen ja yksinäinen olo on kadonnut, olen täynnä ystäväriemua. Tajuan, että tarvitsen tätä, vaikka olenkin äiti ja naimisissa ja asuntovelallinen ja niin sanotuissa ruuhkavuosissa, en halua menettää elämästäni bileiloa ja huoletonta riemua, hölmöilyä ja kameralle irvistelyä ja pöljiä sanaleikkejä. Eikä minun tarvitsekaan! Menomeininkiä on harvemmin ja asioita on pakko joskus jättää väliin, mutta sitä makeammalta meininki maistuu kun sitä taas on saatavilla.

Kel onni on

2011-04-11T10:58:00.001+03:00

Äkkiä kaikki on kauhean hyvin. Asuntoasiat näyttävät ratkeavan toivomallamme tavalla, sikiön liikkeet tuntuvat jo uloskin päin, Lipsi pärjää tarhassa eikä ole sairastellut, työ on suureksi osaksi kivaa, asiat kerta kaikkiaan sujuvat. Synkkä ja lamaannuttava talvi on ohi, näkyy krookuksia ja lumikelloja, rumat jääkengät voi vaihtaa naisellisempiin saappaisiin. Ystävän häitä juhlitaan, uusi ihminen saa nimen, siemeniä vaihdellaan, puutarhakausi lähenee, raskaus etenee viikko viikolta turvallisemmille vesille.

Tästä kaikesta onnesta ja sujuvuudesta kauhean alkuvuoden jälkeen (kauhea se oli, tosiaan) tulee jotenkin epäuskoinen olo. Ja sellainen, ettei ainakaan halua hehkuttaa omaa onneaan, koska sitten se varmaan otetaan pois. Huomaan myös, että pelkään herkästi loukkaavani muita mainostamalla omaa hyvin sujuvaa elämääni. "Me ostettiin neliö kun meille tulee kesällä toinen lapsi" kuulostaa leuhkalta, lähes herjaavalta. Samalla muistutan itseäni, että juuri tuollaisella ajattelulla ja väärällä tahdikkuudella syyllistyn omituiseen alentuvuuteen ja harhakuvitelmaan siitä, että kaikki ihmiset haluaisivat pohjimmiltaan samaa kuin minä. Eivät he halua, se on aivan selvää. Oma keskiluokkaisia ratoja ujuva elämäni on ehkä melko yleinen toimintalinja mutta ei millään muotoa ainoa tai muita parempi. Ja sekin, että alkaisi varoa sanojaan ystäviensä seurassa, olisi loukkaavaa juuri sitä kautta, että silloin osoittaisin heille, että pidän itseäni jotenkin onnellisempana tai menestyneempänä kuin he ovat. Enkä oikeasti näin ajattele.

Vaikka törmäänkin ajoittain omiin neurooseihini mitä kommunikaatioon tulee, huomaan laskeutuneeni noin yleisesti ottaen suureen rentouteen ihmisten suhteen. Sen jälkeen kun Lipsi syntyi, joku perimmäinen hylkäämisenpelko ja varovaisuus minussa kutistui merkittävästi ja samalla tarve ratkoa muiden ongelmia väheni. Oma huoli- ja huolehtimispotentiaalini kanavoituu tällä hetkellä niin vahvasti perheeseeni, ettei sitä oikein riitä muille. Enkä tarkoita tällä empatiakyvyttömyyttä: pidän itseäni empaattisena ja muista ihmisistä vilpittömästi kiinnostuneena ystävänä. Otan osaa muiden murheisiin, pohdin ratkaisuja ja pyrin olemaan käytettävissä. En kuitenkaan ota muiden huolia enää oman ihoni alle. Olen seurannut läheltä kaikensorttisia ihmissuhdemullistuksia ja kipuiluita, tuntenut suurta myötätuntoa ja esittänyt kysyttäessä erilaisia ratkaisuja, mutta en oikeastaan mieti muiden asioita mielessäni silloin kun niitä ei asianomaisen kanssa käsitellä, saati että olisin ihmisistä varsinaisesti huolissani. Minulle on aina tolkutettu että huolissaan olosta ei ole mitään hyötyä ja jossain mielessä alan näköjään oikeasti uskoa sen (tämä ei koske tietenkään omaa perhettäni, olen toki jatkuvasti huolissani lapsistani, taaperosta ja syntymättömästä sekä miehestäni, mutta esimerkiksi vanhempien ongelmat eivät enää samalla lailla pääse ihon alle). Pitää osata luottaa siihen, että ihmiset hoitavat omat ongelmansa ja osaavat tarvittaessa hakea ammattiapua, sekä kunnioittaa heidän itsemääräämisoikeuttaan olemalla tyrkyttämättä ratkaisuja, jotka lähtevät aina kuitenkin omasta näkövinkkelistä. Eräs arvostamani ihminen kysyi minulta pari vuotta sitten melko suoraan, ratkoinko muiden ihmisten ongelmia niin aktiivisesti siksi, ettei minun tarvitsisi käsitellä omiani? Kysymys oli hyvin aiheellinen ja silloin aloin varmaankin ensimmäistä kertaa katsoa asiaa tästä näkökulmasta. Ja kuten hyvät kysymykset aina, upposi tuokin syvälle ja alkoi kasvattaa vastausta mieleeni vähitellen.

Olen myös huomannut uusia asioita itsessäni työntekijänä. Koska olen perusluonteeltani hiukan boheemi ja taipuvainen pieniin huolimattomuusvirheisiin ja suurpiirteisyyteen, olen omalla alallani joutunut oppimaan asioita kantapään kautta. Aiemmassa työssäni aiheutin varmasti joskus harmaita hiuksia minua pedanteimmille ihmisille. Nykyisessä työssä, jossa tulen olemaan enää muutamia kuukausia, huomaan itsessäni jatkuvasti lisääntyvää järjestelmällisyyttä, tarkkuutta ja tunnollisuutta. Ja etenkin, huomaan arvostavani työotteessa enemmän tietynlaista nipottavuutta kuin suurpiirteisyyttä. Hälläväliä-asenne ja sääntöjen rikkominen on yllättävän turhauttavaa, etenkin jos on itse se, joka korjailee tämän asenteen jäljet (saamatta useinkaan kiitosta). Karisma ei korvaa ammattitaidottomuutta, ei totisesti. On huvittavaa ja palkitsevaa huomata tulleensa kohdelluksi työyhteisössään skarppina, tarkkana ja kaiken osaavana tyyppinä, mutta toisaalta sitä alkaa aina väistämättä miettiä, että onko tämä nyt ihan ansaittua ja tajuavatkohan nuo muut nyt ollenkaan mitä sanovat. Suhtaudun tähän lyhyeen työelämäreissuun myös siinä mielssä melko rennosti, että en ota töitä kotiin missään mielessä, käytän ylityötunnit mahdollisimman nopesti lyhentämällä päivää toisesta päästä. Taannoin jouduin lähtemään neuvolaan taksilla, koska minua viivytettiin siitä huolimatta että olin sanonut joutuvani lähtemään aiemmin ja se, etten perinyt taksikuluja (enkä nyt ENÄÄ kehtaa) ärsyttää minua vieläkin vähän. Onneksi uskallan nykyään sanoa vastaan ja esittää omat näkemykseni topakammin. Alkaa tässä jo oikeasti olla vähän ammattitaitoa ja urantynkää kerättynä. Lohdullista ajatellen muutaman vuoden päästä koittavaa oikeaa työnhakua, lopullista ruuhkavuosiin heittäytymistä.

Upshiftaajan uusi elämä

2011-03-31T13:39:00.001+03:00

Nyt kun tätä työn ja perheen yhdistämistä on kulunut puolitoista kuukautta ja käytänteet ovat vakiintuneet, pitää todeta, että olen aivan mielettömän tyytyväinen! Multitaskaan onnellisena ja tehokkaana, työn ja tarhan ohella hoidetuksi tulevat asiat jotka ovat pitkään roikkuneet ilmassa, tylsät paperisouvit hoidetaan ajoissa, asuntokauppoja hierotaan, polttareita ja hääohjelmaa järjestellään. Eräs ystävä, joka joutui vuosi sitten pakkolomalle, lamaannuttavaan kotonaoloon ja paranemisen odotteluun murtuneen jalan takia sanoi, että energia synnyttää energiaa ja päinvastoin. Niin se menee minullakin. Nyt juuri tällä nimenomaisella hetkellä meininki on kyllä jo vähän turhankin hektistä: asuntokauppojen teko on hyvin stressaavaa kun niin montaa asiaa pitäisi miettiä ja harkita, omaa intoa ja asuntoihinrakastumista pitää toppuutella ettei turhaan pettyisi, saattaa käydä niinkin että luotettavalta vaikuttanyt myyjä alkaakin osoittaa outoja kieroilun tai ahneuden merkkejä ja sitä rataa. Pää pitää pitää kylmänä ja olla tarkka.

Kotona oleminen oli pitkään kivaa, erityisesti kesällä. Mutta kun kaksi parasta äitikaveria alkoivat siirtyä työelämään ja talvi roikkui niskassa, uusi raskaus oikkuineen pelotti ja elämä näytti loppumattomalta kestovaippapyykkikoneellisten jonolta eivätkä pitkät kävelyretket, joina on aikaa pysähtyä ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta aiheuttaneet muuta kuin väsynyttä tyhjäkäyntiä ja joutenolon tunnetta, oli vaan aika muuttaa suuntaa. Ja onneksi uskalsin ja näin vaivaa! Minulle pääaikainen kotona olo kun ei vaan sovi, en usko että pärjäisin kovin hyvin etätyöläisenä, kaipaan työyhteisöä ja selkeää struktuuria. Tällainen työhön kaipaaminen ja rutiineihin mieltyminen tuntuu joskus hämmästyttävän ihmisiä kovasti, kun nykyään on jonkinlainen perusoletus että kaikki haluavat downshiftata, muuttaa maalle ja viljellä tomaatteja. Tomaatteja minäkin haluan viljellä ja yritän pitää huolta, että elämässäni riittää tulevaisuudessakin siihen aikaa, mutta muuten tapahtumattomuus muuttuu mielessäni nopeasti ahdistavaksi. Tämä on luultavasti sekä murhaavan tylsän pikkukaupunkilaisnuoruuden että nuoruuden haahuiluaikojen plus valmistumisen jälkeisen yhdeksän kuukauden työttömyyden perua: yleisoloni on huono ja jotenkin tukkoinen, jos minulla ei ole aktiviteetteja ja tarpeeksi varianssia elämässäni ja silloin alan laiminlyödä niitä vähiäkin. Ja päinvastoin. Muistan kun olin jäämässä äitiyslomalle ja sitä mukaa kokonaan pois edellisestä työpaikastani: Eräs ystävä ehdotti kuultuaan työsuhteeni loppumisesta, että jäisin ”kostoksi saikulle loppuajaksi”. En tajunnut ehdotusta ollenkaan, en minä vihannut työtäni vaan pidin siitä (ainakin suurelta osin) ja työstä luopuminen oli oma pieni henkinen kriisinsä, miksi olisin jäänyt terveenä ja hyvinvoivana sairauslomalle ja jättänyt siten itselleni viimeiseksi muistoksi valehtelun happaman maun työsuhteestani? Toinen ystävä ennusti töitteni loppuessa, että ”nyt elämäsi muuttuu todella paljon paremmaksi” joka sekin oli jotenkin kummaa puhetta (vaikka en tietenkään saanut sitä siinä tilanteessa sanottua), tokihan elämäni muuttui paremmaksi sitä kautta että hartaasti odottamani vauva syntyi, mutta työn loppumisen kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä, kaikki meistä eivät aina ja automaattisesti vihaa siistiä sisätyötä toimistossa, jotkut ihan oikeasti tykkäävät siitä eivätkä koskaan haaveile radikaalista uranmuutoksesta.

Kaipa siinä, että downshiftaamisesta on tullut oman kiireisyyden korostamisen sijaan uusi mantra, on kyse aika hyvistä jutuista noin pohjimmiltaan. Toivon itsekin, että lapsilukumme tullessa täyteen (2) ja minun siirtyessä tulevan äitiysloman jälkeen takaisin työelämään, voisin tehdä osa-aikaista työtä. Pitkiin kotiäitivuosiin minusta ei ole, se on tullut jo todettua, eikä siihen ole mahdollisuuttakaan, haluamme nimittäin jatkossakin asua Helsingissä ja asuntolainan maksamiseen tarvitaan kahta. Olen ehkä juuri tällä haavaa hiukan epätrendikäs ylistäessäni metodia, jonka mukaan elämänlaatu paranee jos elämässä on useampia, säätöä ja touhua tuovia elementtejä, mutta minkäs teet. On ollut tärkeä oivallus tajuta millainen on myös äitinä. Ettei sitä ihan tosissaan muutukaan aivan toiseksi eikä esimerkiksi taikaiskusta opi kutomaan villavaippoja ja kiinnostumaan lastenvaatemerkeistä, vaikka sitä ihan tosissaan jossain vaiheessa oman onnellisuutensa takia toivoi.

Pienen pieni pippeli

2011-03-07T14:06:00.002+02:00

Nyt taidan vihdoin tulla kaapista täälläkin: Meille on tulossa toinen lapsi. Tänään oli rakenneultra, jossa kaikki näytti olevan ookoo ja sukupuolikin selvisi (kuulemma aivan selkeästi esillä koko ajan, minä en kyllä nähnyt mitään). Perheen sukupuolijakauma siis tasapainottuu fifti-fiftiksi. Olen luimistellut raskauskaapissa näinkin pitkään ties mistä syistä, jotenkin vain sulkeutuminen ja vetäytyminen tuntui pitkään parhaalta strategialta. En myöskään selvinnyt tästäkään raskaudesta ilman verenvuotoja, heti ensimmäisen ultran jälkeen minulla todettiin reunaetinen istukka ja lätkäistiin erilaisia elämää rajoittavia kieltoja ja 11-kiloisen taaperon nostelu alkoi tuntua aika hazardilta. Mutta tänään todettiin, että sekin riski on virallisesti ohi: istukka on hilautunut korkealle etuseinään, "lamppumaisesti" kohdun päälle. Mahtavaa! Parempaa kuin osasin toivoa!

Kärsin myös yllättävän voimakkaasta pahoinvoinnista ensimmäisen kolmanneksen ajan. Vaikka jatkuva ello-olo olikin nihkeää, toisaalta tuntui hyvältäkin, että olo muistutti jatkuvasti raskaudesta. Lipsin kanssa kun en tuntenut oikein mitään fyysisiä oireita ja ehdinkin aika usein epäillä, onko siellä kohdussa eloa, kun ei missään mikään tunnu. Nyt olo on hyvä, kahvi maistuu taas. Edellisestä raskaudesta tuttu ylivirkeys ja aikaisin heräily eivät ole päässeet vaivaamaan, Lipsi pitää huolen siitä, etteivät yöt vieläkään ole ehjiä.

Tästä elämänmuutoksesta johtuen etsimme isompaa asuntoa ja tämän takia halusin hetkeksi töihin. Luvassa on lisää toivottua kotiäitiaikaa ja vauva-aikaa, sitä ennen on hyvä tehdä pikapyrähdys työmaailmaan. Jännää jännää! Alan vihdoin iloita kunnolla ja tunnustaa itselleni nyt ihan tosissani: olen raskaana!

Iästä ja sellaisesta

2011-03-04T13:42:00.000+02:00

Mietin tänä aamuna, onko jonkinlainen ominaisikä kullekin omansa? Että tunteeko jossain vaiheessa erityisesti elävänsä elämänsä parasta aikaa ja tuoko joku tietty ikä parhaiten jotkut persoonallisuuspiirteet esiin? Ja voiko tätä tarkastella vasta kun elämä on eletty loppuun, koska voihan se elämän kulta-aika tosiaan koittaa vasta eläkkeellä?

Kävimme taannoin ystävän kanssa valokuvamuseossa, jossa oli esillä jonkun taideoppilaitoksen valokuvauslinjan lopputöitä. Kuvaajat olivat suunnilleen ikäisiämme, kolmekymppisiä ihmisiä, joukossa yksi tuttu, jonka itse rakennettua purjevenettä ja sen matkaa Itämerellä kuvaava kooste oli kerrassaan hymyilyttävä kaikessa pelle peloton -henkisyydessään. Tämä tuttava oli jo nuorena tunnettu siitä, ettei hän tarvinnut rahaa juuri mihinkään vaan onnistui aina reissaamaan ja syömään ilmaiseksi. Aikoinaan hän asui keskustassa miniyksiössä, jossa ei ollut hellaa. Eräänä yönä hän löysi kotikadultaan hellan, kuin tilauksesta. Ja pääsi niin Roskildeen kuin Pori Jazzeillekin sisään ilmaiseksi jollain ihmeellisellä pokalla. Tuo rahatta pärjääminen näkyi kuvaprojektista edelleen, tosin olen bongannut hänen kuviaan myös Kotiliedestä ja kuullut, että hänellä on lapsi.

Kuvia katsellessa ystävä sanoi, että jokaisella iällä on omat odotuksensa ja vaatimuksensa ja tuntuu siltä, että juuri kun on oppinut elämään jonkinlaista odotusten mukaista nuoren aikuisen elämää, siirtyy osa ystäväpiiriä kiireen vilkkaa jo seuraavaan ruutuun, "oikeaan" aikuiselämään. En aivan tarkalleen hahmottanut kommentin kaikkia vivahteita, mutta se kiehtoi minua kovasti. Olen nimittäin itse ollut aina jossain määrin hukassa ja kyvytön siinä mielikuvien "nuoret aikuiset" -maailmassa. Olen ollut aina seurustelu- ja kotikeskeinen ja tavallaan melko keskiluokkainen, en ole viihtynyt baareissa pilkkuun asti ja kaivannut kunnon yöunia. Enkä ole osannut pelata tyylillisesti mitään hipsterijuttua ollenkaan, en hahmota ironiaa vaate- tai sisustusvalinnoissa vaan pidän jättirillejä ja himonussijaviiksiä tosikkomaiseen tapaani yksinomaan rumina. Enkä ole koskaan uskaltanut liftata tai matkustaa yksin, tai edes lähteä vaihto-opiskelijaksi. Tai edes muuttanut kaupunkia helsinkiläistymisen jälkeen, vaikka Tampereella olisi ollut unelmieni koulu. Asuin samassa asunnossakin yhdeksän vuotta ja nyt asun (toistaiseksi) toisella puolella katua, tuo entinen koti ikkunastani näkyen. Nyt, kun olen jo yli kolmenkymmenen ja perheellinen, tunnen syvää rauhaa, kun minulta ei odoteta erityistä radikaaliutta elämäntapojen suhteen. Kukaan ei vittuile minulle hulppeasta asumisesta tai siitä, että ostan joskus naistenlehden (paitsi etten enää osta, naistenlehdet ovat ihan paskoja. Niissä jutut loppuvat ennen kuin ehtivät alkaa kunnolla ja muotijutut ovat ihan totaalisen evvk. Ainoa hyvä naistenlehti on Kodin kuvalehti, tämä kuvatkoon sitä, millainen mummo sisälläni asuu).

Sisäinen tätiyteni: jatkuva, enemmän tai vähemmän lievä huolestuneisuus, turvallisuushakuisuus, mieltymys mukaviin kenkiin, puutarhanhoitoon ja mummomaisiin liikuntalajeihin on tässä iässä ihan eri tavalla sallittua kuin ennen. Vaikka suhtaudunkin nuori trendikäs kalliolainen -odotuksiin kapinallisesti ja koin oman parikymppisen tätimäisyyteni osittain aktiiviseksi protestiksi etenkin radikaalipiireissä joissa silloin liikuin, on hirveän vapauttavaa kun ei tarvitse äänekkäästi olla yhtään mitään. Toisaalta olo on vähän luopiomainen, koska samastun intuitiivisesti aina erilaisiin vähemmistöihin ja pidän liiallista ryhmään kuulumisen tarvetta paitsi nautamaisena myös vaarallisena käytöksenä.

Kävin lyhyen, mutta intensiivisen ikäkriisin läpi harkitessani muutaman hetken, pyrkisinkö Taikkiin maisteriohjelmaan. Katselin ennakkotehtävää (essee ja portfolio) ja mietin, että saisin aika nopeasti rutattua jotain kasaan. Sitten mietin, mitä lisäarvoa saisin jatko-opinnoista (jonne sisäänpääsy olisi äärimmäisen epätodennäköistä)? En kuvittele olevani omalla alallani huippua, tykkään tästä "hyvä keskinkertaisuus" -identiteetistäni ja tuskastun lievästi kun minua yritetään tsempata tai jauhetaan jatkuvasti piilevästä potentiaalistani. Eiköhän se olisi jo tullut tässä iässä esiin? Ja sitäpaitsi sellaisessa puheessa on aina jotenkin alentuva sävy, ihan kuin olisin vähän reppana alisuoriutuja jonka kannattaisi lukea pari elämäntaidonopasta ja tähdätä kohti huippua. Ei kiinnosta, näin perheellisenä, en halua elämää täynnä ylitöitä ja hektistä suorittamista. Niinpä jätin pyrkimisen väliin, säästin pari euroa postikuluissa tajuttuani, että tuo Taik-hairahdus oli sellainen impulsiivinen päähänpisto, jota minulle tapahtuu joskus suurien elämänmuutosten siivittämänä (viimeksi pyrin Taikkiin aloittaessani edellisessä työpaikassani). Oli kauhean helpottavaa siirtää työmaccini latausikkunassa killunut Hakijan opas -pdf roskakoriin! Ei minun tarvitse pyrkiä minnekään, ei tarvitse enää käydä koulua ja sumplia elämää opintotuella! Minulla on ihan oikea ammatti, joka on työnäkymiltään suhdanneherkkä, mutta kuitenkin oikea, selkeä ammatti, jota haluan tehdä. Enkä juuri nyt ehdi enkä jaksa siirottaa itseäni useampaan suuntaan enää, äitiyden, työn ja sen sellaisen yhdistäminen on ihan riittävästi minulle.

Uusia tuulia on luvassa muilla rintamilla. Olemme pistämässä kohta asuntomme myyntiin, emme vain enää mahdu kaksioon. Kolmioita on haluamillamme alueilla todella vähän tarjolla ja olemmekin laajentaneet tajuntaamme hyväksymällä mahdollisiksi asuinalueiksi sellaisia, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitella. Jos päädymmekin asumaan vaikka Itä-Pasilaan, saamme varmasti kuulla asiasta runsaasti irvistelyjä, kuten L ennusti. Mutta eipä se irvistely toki esteenä saa olla suurille elämänvalinnoille. Sitäpaitsi, tätä kirjoittaessani tajusin, että olen hämmentävän hyvin, kivuttomasti ja vähitellen irrottautunut ihmissuhteista, jossa ilkeys ja piikittely ovat jatkuvasti läsnä ja jokaisesta interaktiosta jää kummallinen jotenkin tahmainen, semiloukkaantunut maku suuhun. Viestitänköhän itse joskus samanlaista piikikkyyttä? Ehkä en, mutta en arvosta myöskään omaa passiivis-aggressiivista tapaani kuittailla kautta rantain vaan toivoisin aina olevani suora. Toisaalta olen saanut suoruudesta aikamoisia tällejä pari kertaa. Joskus, elämäntilanteiden muuttuessa ihmissuhteet vaan harsuuntuvat itsekseen kun kumpikin tajuaa simultaanisesti, että tuon kanssa ei vaan suju. Ja sitten on erikseen niitä ihmissuhteita, joissa yhteydenpito väljenee vain käytännön syistä, ilman että kummallekaan jää murjottavaa ja kyräilevää oloa. Onneksi suuri osa ihmissuhteistani on juuri tällaisia, lämpimän skitsoamattomia. Tämäkin on näitä aikuisuuden ja oman, kasvavan tätiyden hyviä puolia: ei ole enää niin neuroottinen, että tulkitsisi toisen käytöksen aina itseensä kohdistuvaksi vaan tajuaa jo omien elämänmuutostensa kautta, että joskus ehtii nähdä enemmän, joskus vähemmän. Ja mikä tärkeintä, ei pyri muuttamaan toista tai inumaan kaikenkattavaa samanmielisyyttä ja sielunkumppanuutta toiselta, vaan sietää sen, että ihmiset ovat erimuotoisia palasia jotka kohtaavat joissain paikoissa ja joissain ei, eikä minkään ihmissuhteen tavoite ole pyrkiä valmiiksi tehtyyn palapeliin.

Ajatuksia kotiäitiydestä ja elämänmuutoksista

2011-02-24T11:18:00.000+02:00

Facebookissa ystävä harmitteli lapsesta äitiin tarttunutta flunssaa ja pohdiskeli, kuinkahan monta täyttä työviikkoa tänä vuonna saa täyteen. Tsemppaavien ja myötäelävien kommenttien joukossa oli yksi, lakoninen miehen toteamus: "Alle kolmivuotiaan lapsen paikka on kotona". Näin punaista ja niin näytti näkevän moni muukin. Kommentteja kertyi, mutta tämä tahditon mieshenkilö ei tullut piiruakaan vastaan (kuten naiset usein väittelyissä tekevät) vaan korosti omahyväisesti omaa koti-isyyttään. Jossain vaiheessa oli pakko lopettaa vänkääminen, Facebook ei ole alusta millekään periaatteellisille väittelyille etenkään kenenkään toisen seinällä. Luulen, että osa tuota tökeröyttä oli juuri kommentoijan sukupuoli: luultavasti jokainen vähänkin empatiakykyinen äiti kantaa omista valinnoistaan juuri sen verran syyllisyyttä, että osaa asettua toisen asemaan ja tajuta, ettei lastenhoidossa ole mitään yhtä, jumalan määräämää totuutta. Ellei sitten kyseessä ole Nina Mikkonen tai anonilli blogien kommenttilaatikossa (hykertelen taas tyytyväisyyttäni siitä, että olen jo vuosia sitten blokannut Lupiinista anonyymikommentit: ei urpoja puska-ampujia ikinä meitsin kommenttilaatikossa!). Tästä muistuu mieleeni toinen Facebook-huomio, jossa eräs ystävä oli menossa katsomaan sairaalaan äitiä ja vauvaa ja oli viemässä tuliaisiksi piccolopulloa samppanjaa. No, eikös joku äijä ollut siellä moralisoimassa että "alkoholi menee suoraan äidinmaitoon, ja sitten maidossa voi olla jopa 20 prosenttia alkoholia." Meinasin melkein kommentoida, että hei, kiitos mahtavasta liikeideasta, alankin tehtailla lähituotettuja valkovenäläisiä omasta maidostani, jos keho tosiaan toimii noin. Kaikki imettäneet äidithän tietävät, että alkoholi ei muuta äidinmaitoa viininvahvuiseksi sitten millään.

Nyt kun Lipsi on aloittanut tarhassa, olen ainakin juuri tällä hetkellä sitä mieltä, että ratkaisu oli hyvä koko perheelle. Lipsi on sopeutunut tarhaan niin hyvin, että hoitajatkin ovat erikseen kehaisseet, vaikeampaa sopeutuminen on ollut minulle. Lipsillä on jo tarhakavereita ja tarharutiinit. Syöminen on vähän takkuillut ja unille menemiseen menee aikaa, mutta niin se on ollut kotonakin. Ja rehellisyyden nimissä, tämän uskallan tunnustaa puhuttuani ystävän kanssa ja tunnistettuani ihan samoja keloja, että olen helpottunut, kun joku muukin luo Lipsille rutiineja. Rutiinit eivät ole äitinä mitenkään vahva puoleni, valitettavasti, meillä ei noudatettu kellontarkkoja ruoka- tai uniaikoja tai jaksettu tiettyinä hetkinä panostaa lapsen aktivoimiseen. Nämä ovat varmaan omistautuneen kotiäidin silmissä tosi raskauttavia seikkoja, mutta onneksi meille epätäydellisillekin äideille sallitaan lisääntyminen, rakastammehan mekin lastamme vaikka emme ostakaan heille kolmea erilaista hammasharjaa jo vauvaikäisenä ja käytä hereilläoloaikaamme jatkuvaan preppaamiseen. Muutenkin tunnen joskus syvää turhautumista lapsen jatkuvaa koulimista kohtaan: jos joku asia on alkanut sujua hyvin, ei vaan jaksaisi heti alkaa repiä asiaa aivan toiseksi. Tämä koskee meillä esimerkiksi tuttipulloa: Lipsi on tuttipullotyttö edelleen ja tunnen asiasta aina väliin huonoa omatuntoa ja aina väliin eksyn myös lukemaan tuomitsevia juttuja tuttipullon käytöstä, mutta sitten kohautan harteitani. Tuskin se sitä enää eskarissa syö. Tuttia Lipsi ei ole syönyt hampaiden tulon jälkeen (hän alkoi hylkiä sitä itse joten minulla ei ole tähän osaa eikä arpaa) ja ihan helpottavaa niin, ei tarvitse sitten jossain vaiheessa käydä läpi uuvuttavaa luopumistaistelua. Mutta silti katson oikeudekseni ärsyyntyä kirjoituksista, joissa tutin käyttö tuomitaan jonkun äidin toimesta ja verhotaan tuomitseminen "ihmettelyksi" siitä kun perhekerhossa taaperolla on tutti suussa, hui. Siinä vaiheessa tekisi mieli kehottaa ihmettelijää hommaamaan se paljon puhuttu elämä, vaikkapa jotain päänsisältöä äitiyden ulkopuoleltakin.

Minua alkoi kotiäitiyden loppuvaiheessa vaivata voimakkaasti ajatus siitä, että en osaa ottaa tästä kaikkea irti. Silmäiltyäni mammablogeja, joissa lapsen vaatteet on viikattu värijärjestykseen maalaisromanttiseen Ikea-hyllyyn, tajusin, etten osaa enkä halua osata tietynlaista äitinä olemisen tapaa, tuntisin itseni falskiksi, epärehelliseksi ja jonkinlaista syvintä itseäni pahasti petkuttavaksi ruvetessani täyspäiväiseksi söpöstelijäksi. Ilmiselvästi joku tulee onnelliseksi vaatepinoista ja nettishoppailuista, onnea heille, mutta minä en. Kotiäitiys on muutenkin viiteryhmänä aivan liian laaja minkäänlaiseen yleiseen samaistumseen ja kun lähimmät äitiystävät alkoivat suuntautua takaisin työelämään, alkoi oma elämä tuntua todella tyhjältä ja jotenkin ontolta. Päivästä toiseen siivoamista, luuttuamista, syöttämistä, pukemista, hajanaista nettisurffailua, vaeltelua kaupungilla. Perhekerhot ja muskarit täyttämässä vain murto-osan ajasta. Kun tyhjyyden tunne alkoi muuttua ja syvetä ja muistuttaa masennusta, hakeuduin aktiivisesti työelämään. Vaikka tässä kyseisessä tapauksessa tulotasomme ei noussut ja elämään tuli kosolti säätöä ja sählinkiä ja liikkuvia osia, elän mieluummin multitaskaten ja hiukan stressaantuneena kuin sohvalle nujertuneena kotirouvana. Tiedän hyvin, että monille kotonaolo lasten kanssa on ihana elämänmuutos jota haluttaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään ja itsestäkin ajatus vapaasta kesästä mökkeineen Kauppatoreineen tuntuu houkuttelevalta, mutta talvi ja kaamos pelkkää lapsiarkea raskauttavalta. Nämä ajatuksethan eivät tietenkään muuta sitä tosiseikkaa, että perheen lisääntyminen on ajankohtainen juttu, jotenkin kuvittelen että vauva-arki toisen on taas ihan erilaista, etenkin kun aion pitää Lipsin osittaisessa päivähoidossa silloinkin. Tällaistahan pitävät jotkut aivan hirviömäisenä ratkaisuna, minä ja tuntemani kahden lapsen vanhemmat taas hyvänä ja toimivana ja luotan luonnollisesti jälkimmäiseen.

Ehkä kotiäitiyden pitkässä jatkumisessa minua pelottaa myös ajatus miehen ja naisen maailmojen ajautumisesta täysin erilleen. Tiedän useampiakin perheitä, joissa maksellaan valtavaa asuntolainaa ja mies tekee siksi pitkää päivää, reissaa jatkuvasti ulkomailla ja koko kodin pyörittäminen on kotiäidin harteilla vuodesta toiseen. Toimii varmasti aikansa ja henkilöstä riippuen pidempäänkin, mutta entäs sitten kun nainen kuitenkin jossain vaiheessa lähtee takaisin työelämään? Miten kotityöt silloin jaetaan? Tuntevatko mies ja nainen enää toisiaan? Tunteeko mies lapsiaan? Voi olla että tunteekin, si sillä, itselle tuo kuvio näyttäytyisi vain tosi raskaana. Itse en kestäisi edes sellaista ratkaisua, että lapsenhoito olisi jaettu miehen ja naisen välillä siten, että nainen tekee aamu- ja mies iltavuoroa, lapsi on kotihoidossa mutta näkee vain yhden vanhemman kerrallaan. Haluan elää perheenä.

Unikuvia

2011-02-07T11:39:00.001+02:00

Alkuvuosi on mennyt aikamoisen matalalennon merkeissä. Vakavaa tylsistymistä kotiäitinä oloon, huolia, yksi iso pettymys työnhakurintamalla. Nyt elämä näyttää valoisammalta, joskin edelleen jännittävältä. Olen menossa töihin ja muitakin muutoksia on tulossa ja mietinnässä, olemme esimerkiksi vakavissamme alkaneet katsella uutta asuntoa, kaksio on käymässä meille pieneksi. Onneakin on, paljonkin, mutta osittain vielä huoliin käärittyä onnea. Samalla tiedostan että nämä ongelmani ovat aikamoisia luksusongelmia, (äiti on iskostanut minuun vakaan ongelmienivähättelyn tavan, aina kun valitan hänelle huoliani, äiti ottaa esille oman, todella paljon raskaamman ja traumaattisemman elämänsä ja vajoaa syvälle itsesäälin itkuntuhruiseen mereen. Olen pikku hiljaa oppimassa sen, etten puhu äidille ongelmistani. Tämän alkuvuoden teema on muutenkin ollut "puhuminen on yliarvostettua", mistä lisää myöhemmin) ei avio- tai rahahuolia, ei edes terveysongelmia, lähinnä epämääräistä tyytymättömyyttä ja siitä kummunnutta muutoshalua ja siitä kummunneita uusia huolenaiheita.

En edelleenkään halua näitä elämäni tulevia muutoksia tänne Lupiiniin sen tarkemmin eritellä. Muutenkin elän sulkeutumisen ja hiljentymisen aikaa, oma avoimuuteni taitaa olla kausiluontoista laatua. Olen viime aikoina määritellyt rajojani jämäkästikin ja reagoinut mahdollisiin tunkeutumisyrityksiin sulkemalla oven, tapa joka minua on muissa ihmisissä aiemmin häirinnyt paljonkin. Nyt osaan suhtautua tuohon paremmin, enkä enää kuvittelekaan esimerkiksi lähettäväni kellekään, mielestäni ongelmien suossa painivalle ystävälle jotain "herättelevää" sähköpostia, joka oli minulle aika yleinenkin malli vielä vuosi-pari sitten mutta näyttäytyy nyt raivostuttavana väkisin rynnimisenä. Koko se kuvio, että toinen ikäänkuin tuohtuu läheisensä ongelmista tai suruista ja alkaa ratkoa niitä ja vieläpä loukkaantuu, kun ratkomiseen ei suhtaudutakaan kiitollisesti, muistuttaa ihan liikaa äitini ongelmanratkaisumalleja. Itse asiassa en nykyään usko, että pahoja, riippuvuusperäisiä ongelmia (kuten alkoholismi) lukuun ottamatta ihmisten halusta ratkoa toisen ongelmia päällekäyvästi omasta viitekehyksestään käsin on mitään muuta kuin haittaa. Ei ole kyllin pehmeää ja hyväntahtoista tapaa esittää muutosehdotuksia toisen elämään, ettei siitä pahastuttaisi. Ja tämän sanon ihan omasta kokemuksestani, olen nimittäin nimenomaan ollut se ärsyttävä herättelijä joka kuvittelee olevansa pätevä ulkopuolisena ratkomaan toisen ihmisen ongelmia.

Omaan perusluottavaisuuteeni tai sen vähenemiseen ja sitä kautta haluttomuuteen kirjoittaa Lupiiniin elämäni tapahtumia vaikuttaa vuodenvaihteessa tapahtunut paha riita ihmisen kanssa, jota en tosin pitänyt ystävänäni mutta jonkinlaisena kaverina kumminkin. Olin samaan aikaan järkyttynyt hyökkäyksen vihamielisyydestä enkä kuitenkaan lainkaan yllättynyt, olin jo pitkään aavistanut että jotain sellaista tapahtuu. Ja samalla tajusin, että minun olisi pitänyt luottaa intuitiooni heti ensimmäisellä tapaamisella, on olemassa tiettyjä, selkeitä merkkejä joiden perusteella pystyy heti sanomaan, voiko toiseen solmia minkäänlaista lämmintä suhdetta vai muuttuuko tuttavuus hetimiten omituisen hautomisen ja kyräilyn sävyttämäksi. Mutta joskus kaveriutumisen motiivit ovat kummallisia ja mysteerejä itsellekin; mielenkiintoa, halua tarjota toisenlaista mallia, ehkä aavistuksen säälinsekaista myötätuntoakin. Sosiologiystäväni puhuu usein "punavihreästä kuplasta" jossa minä ja ystäväni elämme. Siinä kuplassa tulee usein unohdettua, miten erilaisia tapoja ihmisillä on vaikkapa vanhemmuuden suhteen ja koettua jonkinlaisia tällejä todellisuuden kanssa. Toisaalta olen ollut tästä erottautumisenhalustani aina myös tyytyväinen ja tämän välirikon jälkeen yhä tietoisempi sen suhteen, millaista seuraa myös äitinä haen.

Koska olen alkuvuoden pyöritellyt käytännön asioita, huolia, elämänmuutoksia ja tulevaisuuden järjestelyjä mielessäni, olen kärsinyt tapojeni vastaisesti jonkinlaisista univaikeuksista. Olenkin kehittänyt pari hyvää unentulo-visiota, joilla ajatukset saa kätevästi käännettyä pois omista, samaa kehää vellovista ajatuksista. Ensimmäinen on "rokokoopuku muovista" -visio, vanha tuttu jo nuoruuden ajoilta. Siinä alan yksityiskohtaisesti kuvitella oikein röyhelöistä ja kruusattua naisen rokokooasua, joka on tehty kokonaan läpinäkyvästä muovista (tämä kuulostaa vähän pervolta mutta ei ole sitä. Visiosta on olemassa myös paperiversio), mietin tarkkaan, miten korsetinreuna on kantattu ja mitä materiaalia alushameen helma on, millaiset ovat läpinäkyvät kengät ja sitä rataa. Nukahdan aina ennen kuin ehdin varsinaiseen pukuun, koska keskityn alushameeseen niin yksityiskohtaisesti. Toinen visio on hiukan morbidin kuuloinen "todistajansuojeluohjelma". Siinä on nainen, joka pakenee jotain vainoajaa tai vaaratekijää muuttamalla koko ulkonäkönsä, nimensä ja asuinpaikkansa. Yleensä ehdin kampauksen ja pukeutumistyylin muuttamisen lisäksi visioimaan asunnon (jonka pitää olla samaan aikaan mahdollisimman turvallinen ja anonyymi, tyyliin kerrostalokaksio Karakalliossa) ja sitten uni voittaa.

Ensi lauantaina on sukujuhlat, ensimmäiset juhlat pitkään aikaan. Odotan niitä ilolla, juhlien järkkäily on kotirouvana olemisen parhaita puolia. Mietimme lähiruokateemaa, mutta pääruoka on vielä keksimättä. Tällaisia pieniä, sopivan kokoisia ongelmia on ihanaa miettiä.

Seikkailijanaiset

2011-01-16T09:46:00.003+02:00

Aamuhetki kullan kallis: muut nukkuvat tai pömpivät makuuhuoneessa ja minä olen koneella yksin. Hyödynnän sen siis bloggaamalla. Facebook-päivityksiä selaillessani huomasin, että eräs tuttavanainen miettii Puolaan lähtöä ja valjastaa porukkaa mukaansa. Kyseinen nainen on ihana, jotenkin lumoava, vaikka en häntä juuri tunnekaan (tai siis ehkäpä juuri siksi, ihmiset vaikuttavat aina paljon jännittävämmältä matkan päästä). Pieni tumma keijutyttö joka vaeltaa minne tahtoo ison koiransa kanssa ja laulaa ihanalla äänellä. Keksii myöhään illalla lähteä Suomenlinnaan ja yöpyy siellä taivasalla, reissaa ympäri Eurooppaa ja Intiaa. Tunnen ja olen tuntenut riippumattomia reissunaisia ennenkin. Heihin liittyy lähes poikkeuksetta saavuttamatonta, intiaaniprinsessamaista viehätystä: että joku uskaltaa ja haluaa reissata yksin, tuntematta itseään avuttomaksi ja yksinäiseksi. Yksi näistä vaeltajista, varsinainen seikkailijatar, on nykyään kahden pienen lapsen äiti ja vaikuttaa meilien perusteella onnelliselta, kotinsa löytäneeltä. Se on jännä ja ilahduttava ajatus, että kodin voi löytää sekä Huippuvuorilta että paritalosta, elämäntilanteesta riippuen.

Syy miksi itse ihailen ja haikeilen (kateudesta ei voi puhua, tunteessani ei ole mitään pistävää tai pahansuopaa) tuollaista elämäntapaa on se, että olen itse ollut ihan nuoresta asti tavallaan hyvin turvallisuushakuinen, parisuhdeorientoitunut ja kotikeskeinen. Samalla minussa on ollut, ja on edelleen, vahva annos elämännälkää ja näkemisen ja kokemisen himoa, mutta en ole esimerkiksi ikinä matkustanut yksin. Ajatus tuntuisi ihan kummalliselta ja vähän hävettääkin tajuta, että olisin varmaan kartanlukijana ja metroreittien tulkitsijana ainakin ensin ihan änkkä: minulla on aina ollut jotenkin juuri sillä tavalla nörtähtäviä miehiä, että heille kaikki tuollainen on ollut luontevampaa. On jokseenkin noloa ja antifeminististä antaa miehen hoitaa ajattelu puolestaan, mutta toisaalta mitkään metrokartat eivät lainkaan kiinnosta minua ja on kätevää kun joku muu hoitaa käytännön ajattelun. Enkä sitten toisaalta tällaisessa tilanteessa pääse liikaa päsmäämään matkakumppania, se on joskus huono tapani.

Huomasin jo parikymppisenä, tai ehkä vieläkin aiemmin, ekalla reilillä, että pidän eniten Keski-Eurooppaan, yhteen kaupunkiin kerrallaan suuntautuvista kaupunkilomista, jossa kävellään paljon, käydään puistoissa ja museoissa ja litkitään illalla hillitysti punaviiniä (paitsi joinain iltoina vähän enemmän). Sillä ekalla reilillä olin nimittäin heti ihan hiilenä: minua ärsytti se typerä periaate, että joka kaupungissa ollaan vain muutama päivä, kun Eurooppa on täynnä kaupunkeja joissa saisi kulumaan viikon helposti. En osannut nukkua junissa ja sentin paksuisella makuualustalla unet jäivät muutenkin surkeiksi. Asuimme useampaan otteeseen vallatuissa taloissa, joissa ei ollut suihkua tai vessaa tai mitään muutakaan paitsi alkoholisoituneita ja harvahampaisia crust-punkkareita joita vähän pelkäsin. Ekalla reilillä sain myös jonkun ikävän mahataudin ja olin pari päivää ihan poissa pelistä (tämä sattui tietysti siinä kusisimmassa squatissa, jossa ei ollut edes vessaa). Ajatus siitä, että olisin sairastanut yksin, vieraassa maassa, olisi ollut sietämätön. Kälyni sai aikoinaan yksin Afrikassa reissatessaan malarian ja hän kuumeili yksin leirintäalueen teltassa ja hallusinoi vuoron perään koko perheensä ympärilleen. Onneksi leirintäalueen pitäjät hoitivat häntä, mutta koko juttu kuulosti todella hyytävältä (erityisesti nyt, luettuani Kuukausiliitteen malaria-jutun, kamala tauti!).

Kun sitten matkustin ekaa kertaa nykyisen mieheni kanssa Prahaan, säästettyäni rahat työskentelemällä öisin Postissa, olin seesteinen. Juuri sellainen matkailu tuntui omalta, että talviaikaan hypätään vähän lämpimämmän ilmanalan kulttuuriin, välikausitakkikauteen, yövytään hotellissa ja kävellään koko päivä kaupungilla. Sitä mallia lomamme ovatkin noudattaneet, emme käytännössä ikinä matkusta kesällä vaan esimerkiksi varhaiskeväällä, kun Wienissä kukkivat jo magnoliat ja Barcelonassa on appelsiinikausi.

Luin vähän aikaa sitten jostain lehdestä Vuokko Hovatan ja Anna Tuluston yhteishaastattelun. He kertoivat matkustaneensa aikuisporukalla, ilman lapsia Pietariin ja bailanneensa ja syöneensä hyvin. Se kuulosti ihanalta! Nimen omaan aikuisreissu, ilman jatkuvaa lasten tarpeiden ja vaateiden huomioonottamista. Omalla kohdallani tähän menee varmasti joitain vuosia, mutta en ole vieläkään hylännyt ajatusta tyttöporukalla tehtävästä matkasta Itä-Karjalaan. Seuraavaa oikeaa matkaa ei ole tiedossa, yritän painostaa hienovaraisesti muuta perhettä keväällä tehtävään Köpiksen reissuun, saa nähdä.

Trad. vuosikatsaus 2010

2011-01-01T11:03:00.003+02:00

Täytän nyt jo neljättä, eiku viidettä (minullako huono laskupää) kertaa Lupiinin vuosikatsauksen. Tätä voisi siis hyvällä syyllä kutsua traditioksi!

1. Mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Lopetin imetyksen, näin lapsen kehityksen vauvasta taaperoksi, asuin melkein vuoden pressuin peitetyssä talossa, kohtasin läheisen vakavan sairauden. Elin työelämän ulkopuolella legitiimisti, kotiäitinä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Näköjään lupasin koventaa nahkaani ja lakata ottamasta pulttia niin herkästi. Homma ei kyllä mennyt aivan putkeen. Äidin kanssa kärhämöimme edelleen, tosin saimme varmaankin joitain kipukohtia myös selväksi. Sinällään olen huomannut nahkani kovenemista, etten enää pelkää hylkäämistä samalla tavalla ja uskallan olla suorempi ystävyyssuhteissa. Toisaalta olen tietoisesti päättänyt lopettaa sellaisen "jäi vaivaamaan tämä kuukauden takainen sanomisesi"-henkisen reklamoinnin. Jos en kykene näyttämään pahastumistani sinä hetkenä, en halua kiusata toista paisuttelemalla asiaa mielessäni ja ottamalla sitä liian myöhään esille. Tästä on muutama ihan konkreettinen kokemus. Haluan kehittää sitä, että osaan puoltaa itseäni ja olla jämäkkä ja suora, mutta olla kuitenkin olematta yliherkkä mimosa joka muutaa tulkintansa totuuksiksi.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllähän niitä bebejä taas kaveripiiriin pulpahteli. On nyt sellainen aika. Samaa toivon ensi vuodelle, toivon ihan hirveästi että pari ystävääni joiden tiedän toivovan perhettä, onnistuisivat sen saamaan. Sen lisäksi toivon, että Vickan ja Daniel saisivat vauvan. En olisi ikinä uskonut kommentoivani Lupiinissa sanallakaan yhtäkään monarkkia, koska heidän touhunsa ovat aina aiemmin olleet minusta suunnilleen yhtä kiinnostavia kuin bussivarikon polttoaineenkulutusta käsittelevät excel-taulukot, mutta naapurimaan häät viime kesänä saivat mielen muuttumaan. Vickan ja Daniel ovat ihania!

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Virossa ja Ruotsissa, jee. Hinku "oikealle" matkalle alkaa kyllä olla jo tosi paha. Ehkä keväällä reissaamme jonnekin päin Eurooppaa edellyttäen että lentokaaos on selätetty. Tai sitten Köpikseen, jonne olen pitkään halunnut ja jonne pääsisi ilman ilmailuakin.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?
Työtä. Edes vähäksi aikaa. En jaksa juuri nyt olla täysiaikainen kotiäiti, jotain pitää kehittää. Mikäli muutamme, toivon, että löydämme hyvän kodin.

7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Olen aika huono päivämäärissä, eli muistan varmaan nämä perinteiset. Hääpäivämme 30.6. jonka vietimme helteisessä skumppakännissä saaristoristeilyllä ja Kappelissa syömässä (oi kesä ja nousuhumala!) kahdestaan. Lipsun ja itseni syntymäpäivät, molemmat elokuussa. Juhlimme niitä pikkumökillä ja loppukesän kukantuoksuiset puutarhajuhlat omista kasviksista kokattuine tarjoomuksineen täyttivät pitkäaikaisen haaveeni.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Pitää jälkeläinen terveenä ja onnellisena ja olla läsnä läheisille ihmisilleni. Syksyllä aloin tehdä vähän oman alan hommia ja huomasin, kuinka paljon nautin niistä. Oli hienoa oivaltaa valinneensa oikein. Sen myöntäminen, ettei puolen elämän saatossa kasvanut ongelma kadonnutkaan ennen edellistä raskautta ja avun hakeminen siihen. Sain kurpitsapenkin kukoistamaan ja tuottamaan hedelmää ensimmäisen kerran kunnolla oivallettuani, että niiden pitää kasvaa tosissaan korkeassa kohopenkissä.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Varmaan riitely äidin kanssa, taas. Joskus tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten aktivoi Lipsiä tarpeeksi ja leiki sen kanssa koko ajan vaan pidän sitä hetkittäin suoranaisena riesana. Tiedän kyllä, että tällaiset ajatukset ovat ihan ok.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Liukastumisen seurauksena polven sisäsyrjään sattui. Olin myös syksyllä kamalassa oksennustaudissa juuri kun L oli reissussa. Jouduin soittamaan vanhemmat hätiin, koska vietin jokaisen hetkeni kylpyammeessa uikuttamassa ja tyhjenemässä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Kevyet ja hyvät matkarattaat, joita käytimme lumen tuloon asti. Pronssinkultainen luomiväri oli myös aivan loistava ostos, rakastan sitä! Minulle kesti 32 vuotta alkaa käyttää värillisiä luomivärejä, kiitos tästä kuuluu rakkaalle Gatalle.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Oman ja ystävien taaperoiden käytös nauratti kerrasta toiseen.

13. Kenen käytös masensi?
Vaikka kenen, mamukriitikkojen, eläinrääkkääjien jne. Ja monen poliitikon, vaikka nyt A-Studion Homoillan ihmisvihamielisten jeesuksella ratsastajien käytös. Huvittavana sivujuonteena mainitsen, että luulin aiemmin ihan tosissani, että Tosimies-lehti sisältää homopornoa, mutta se onkin kuulemma joku kristillinen julkaisu.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Tää on vähän pöljä kysymys, koska varmaankin kaikki, jotka eivät ole peliriippuvaisia tai alkoholisteja, käyttävät suurimman osan rahoistaan elämiseen. Kesällä käytin paljon rahaa kasveihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Omasta perheestä, mökistä kesällä. Remontin loppumisesta kotona, iloisista uutisista, eräästä työhaastattelusta. Näköjään minusta on nyt tullut kotiin käpertynyt nautamamma, koska en hetimiten keksi yhtään yhteiskunnallista asiaa tähän. Hmm.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?
Paukkumaissin Mopolaulu. Vaikka se on lastenlaulu, laukaisee se minussa letkeän reggae-rytmisyytensä takia kyllä varsin epä-äitimäisiä intohimoja notkua kesänurmikolla porukalla, ilman lapsia mailla halmeilla. Musiikki vaikuttaa minuun näin, jonkinlainen unelmoiva elämännälkä nousee pintaan. Joskus en kuuntele musiikkia ollenkaan, kun en halua kaivata asioita, jotka ovat liian kaukana. Vuokko Hovatan uusi levy on myös ihana. Kävimme Nassun kanssa toukokuussa Vuokko Hovatan ja Aulikki Oksasen keikalla ja kyynelehdimme punkkulaseihimme suurimman osan aikaa.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi, ihan näkyvästi. Yes!!

c) rikkaampi vai köyhempi?
köyhempi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
reippailleeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa ja seuraavan päivän vanhemmilla. Oli kivaa ja mukavaa! Lahjat olivat fiksuja ja mietittyjä ja muutama ihana turhakekin mahtui mukaan. Lipsi sai maailman kauneimman, puusta tehdyn ja heleillä väreillä maalatun venäläisen soittorasian, jossa taidokkaasti veistetyt eläimet kiertävät karusellissa. Soittorasia jäi mummolaan sellaiseksi mummola-ihmeeksi.

22. Rakastuitko vuonna 2010?
Tietysti tuohon Lipsi-pökäleeseen rakastuu uudestaan vähän väliä. Joskus pitää mennä pusuttelemaan sitä sen nukkuessa kun se on niin söpö vaippapeppu kohti kattoa sojottaen, posket rutussa.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Täydelliset naiset! Ostin keväällä Huuto.netistä uimahousut Lipsille ja niiden myyjä tarjosi halvalla Täykkäreiden ekaa ja tokaa tuotantokautta. Ostin ne imetysmaratonien ratoksi ja jäin ihan koukkuun. Ostin kaikki muut ilmestyneet seasonit ja nyt katson sarjaa joka maanantai, jos vaan muistan. Inhoan tekohaurasta, tunaroivaa ja verenhukasta kärsivän näköistä Susania ja rakastan tahratonta, symmetrisen kaunista mutta pinnan alla kuohuvaa Breetä.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Tähän tulee kirjoitettua se viimeksi lukemani, Miina Supisen Apatosauruksen maa. Olen lukenut tasaista tahtia koko talven ja joukkoon mahtuu varmasti monia helmiä (ai niin, nyt muistankin. Löysin Sarah Watersin kirjat keväällä enkä ole melkein koskaan koukahtanut niin kunnolla hienosti rakennettuihin epookkeihin). Apatosauruksen maa oli hulvaton, absurdi ja naurattava. Pidän tuollaisesta sekopäisestä otteesta, jonka moni kirjailija menettää vanhetessaan. Luin myös Alasalmen uusimman, Valkoisen naisen, josta en tykännyt, vaikka Alasalmen alkupään tuotanto on supismaisen mahtavaa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Levy nimeltä Ei mennyt aika koskaan palaa, jossa mm Vuokko Hovatta ja Tuure Kilpeäläinen esittävät uusia versioita venäläisistä hiteistä, on ihan mahtava! Olen muutenkin ihastunut venäläiseen, pateettiseen iskelmään. Mökillä soi kesäisin kanava nimeltä Doroznoe radio, josta ei tule lainkaan puhetta vaan pelkkää tunnekylläistä ja paisuttelevan melankolista venäjänkielistä musaa. Sen lisäksi aloin kuunnella Leonard Cohenia, se sopii kotifiiliksiin hyvin.

28. Mitä halusit ja sait?
Reissuun perheen kanssa. Kurpitsapenkin. Remontin loppumisen. Laihtumisen.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm. Vaikeaa vastata tähän yksiselitteisesti. En voi sanoa, että olisin halunnut työpaikan, mutta olisin toivonut sopeutuneeni paremmin kotiäidiksi. Koska kotiäitiys ei ole oma juttuni. Tätä kautta minulle on valjennut, että kaksi lasta on meille ehdottoman hyvä lapsiluku, suurperheen äidiksi en missään nimessä halua. En osaa hukata minääni äitiyteen, vaikka siitä taidosta olisi joskus hyötyä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Leffassa tuli käytyä harmillisen vähän. Ruotsalainen avioliitto oli aika hauska ja oivaltava, siinä keski-ikäinen pariskunta laajensi (toisen halusta) parisuhdettaan jonkinlaiseksi kolmio- tai neliösuhteeksi. Omassa ystäväpiirissä on ollut näitä polyamoriakuvioita jo pidempään ja niitä on aina mielenkiintoista pohtia ihan ulkoa käsinkin ja tuulettaa omia luutumiaan siinä sivussa.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 33 ja juhlin hilpeästi mökillä. Varsinaisena synttärinä olin rakkaan ystäväni Nassun kanssa katsomassa Tuure Kilpeläistä Sir Einossa ja muuten vaan baareilemassa.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ei kai mittaamattomasti mikään. Toivoisin sopeutuneeni elämääni tyytyväisemmin.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010
Alkuvuodesta imetyspaitoja ja lotkottavia hameita, loppuvuodesta normaalit vaatteeni. Musta, hyvin leikattu talvitakkini, joka vietti viime talven vintillä kutistuttuaan katalan komeroilman vaikutuksesta, oli nyt kummallisesti väljentynyt (komeroilma on oikullinen!), on taas päässyt aktiivikäyttöön. Rakastan takkiani, olen siinä ryhdikkään ja huolitellun ja naisellisen näköinen. Vaatteiden väriskaalassa esiintyvät musta, punainen, turkoosi, tumma oranssi. Lämpimiä ja murrettuja, tummia värejä.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Lapsiajan sujuminen, ystävät ja perhe.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Tulevat eduskuntavaalit kiinnostavat vähän sitäkin kautta, että olen avustanut erästä ehdokasta. Persujen ja yleisen, puusilmäisen öyhöpopulismin nousu on mielenkiintoista, joskin vituttavaa. Homoilta ja sen seuraukset olivat kiinnostavia. Romanikerjäläisten tilanne kiinnosti ja ahdisti etenkin kun en osaa itse ainakaan lainkaan sanoa, mitä sille pitäisi tehdä. Keskustelu tehotuotannosta ja eläinten oikeuksista, salaa kuvatut videot sikatiloilta.

37. Ketä ikävöit?
Kaukana olevia ystäviä, joitain ex-työkavereitakin hetkellisesti, siis niitä joihin ei tule pidettyä yhteyttä mutta joista jäin tykkäämään lämpimästi.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Blogimaailmasta tuttu suloinen kissatar J vaikuttaa kauhean mukavalta, meillä on synkannut kerrassaan hyvin. Samoin muutama äitiharrastuksista tutuksi tullut, saman henkinen, asiat hilpeän sarkastisesti näkevä äiti on ilahduttanut. Olen myös tutustunut naapuriin, jolla on samanikäinen tyttö, hän vaikuttaa oikein mukavalta. Uusia tuttuja on tullut jonkin verran, se on aina kivaa. Tähän edittiä: Olen myös tutustunut samanhenkiseen porukkaan vanhempia, joista suurinta osaa en ole koskaan tavannut, mutta jotka tuntuvat jo läheisiltä. IY:n porukat, tiedätte keitä olette, sydän.

Joulupukki puree ja lyö

2010-12-26T22:40:00.002+02:00

No ei vaiskaan, pukkia ei näkynyt, mutta onneksi koneen kätköistä löytyi paras ja ainoa joululevy, Joulupukin juhannusyö! Useista joululauluista tulee surullinen tai jotenkin vieraantunut olo (kuten myös Lumiukko-animaatiosta, kieltäydyn katsomasta sitä koska en halua jouluna kelata mitään "hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää"-juttua), mutta MA Numminen ei ikinä petä. Joululauluista vielä sen verran, että tykkään kyllä kamalasti laulaa joululauluja ja vuotuinen Skypejoululaulu onkin yksi joulun ajan kohokohtia. Pitäisi muutenkin laulaa yhdessä enemmän, se on niin kivaa!

Joulu oli, tai on, jatkuuhan se vieläkin, oikein hauska! Olen ennenkin hehkuttanut, kuinka mahtavaan sukuun minut on naitu, hauskaan ja iloiseen. Tänä jouluna juhlittiin L:n tädin luona peräti 18 hengen voimin ja pitkä pöytä alkoi olla ääriään myöten täynnä. Jossain vaiheessa jättipöytään on pakko liittää jatkopala. Syötiin perinteisiä jouluruokia oikein viimeisen päälle, poksauteltiin paukkukarkkeja ja naurettiin, kuten aina. Lapset hulinoivat keskenään, Lipsi pisti tanssiksi kolmivuotiaan pikkuserkkunsa kanssa. Jännää tämäkin, ei siitä niin kauaa ole, kun suvun juhlat olivat aikuisten juhlia, nyt pikkuisia on kolme ja lisää tulossa. Lahjojen jakaminen sujui ripeämmin kuin ennen ja kaikki olivat ottaneet huomioon sen, että jokaisen nurkat pullistelevat tavaraa jo valmiiksi. Me saimme pääosin syötäviä ja juotavia lahjoja ja muuta luksus-kulutuskamaa sekä lahjakortin herkkukauppaan lastenhoitolupauksella. Mainio lahja! Lipsi sai, kuten pyydettiin, pääosin kirjoja sekä omilta vanhemmiltani kauniin puisen keinuhevosen (jota pitää kauheasti pelätä) ja piirtolevyn sekä aina mieluisia Duploja. Lipsi innostui piirtolevystä Tallinnan laivalla ja isäni päätteli heti, että semmoinen on hommattava.

Vältyimme varmaankin osin oman topakkuutemme takia karseilta ja mauttomilta ja lapsia aliarvioivilta krääsälahjoilta, joita on kyllä tuolla lelukaupoissa ihan järkyttävät määrät. Ällöönnyin taannoin nähdessäni Salamatkustajankin mainitseman Top Model -tavarasarjan, joka on suunnattu tytöille kuusivuotiaista eteenpäin ja jossa keekoilee epänormaalin laiha ja isotissinen blondibimbo, jonka rinnalla barbi näyttää naapurintädiltä. Tervettä naiskuvaa heti leikki-iästä asti! Meillekin on toki siunaantunut kaikkea rumaa ja juosten kustun oloista lastentarviketta, joista ykkösinhokkini on kallis ja äänekäs Fisher Pricen Learning Puppy (josta Lipsi tietysti tykkää, eh). Räikeä, meikatun näköinen, comic sans -fontilla kirjailtu iso ja painava koiran irvikuva, jota puristelemalla joutuu kuulemaan sietämättömän tekopirteällä äänellä laulettuja, huitaisten sovitettuja ja väärällä sävelmällä esitettyjä rallatuksia. Jenkkihenkiseen jeesustelutyyliin Pää Olkapää -lorusta on sensuroitu sana peppu. Saati sitten Vau-kirjan (johon minut väijytettiin liittymään ja josta eroaminen oli todella konstikasta) imelät kirjat, jotka on suomennettu vessareissun aikana (Konni, pieni koira ja vituilleen käännetyt lorut) ja joiden kurkistuslärpäkkeet jäävät taaperon käteen heti ensikoskemalla. Oma lukunsa ovat tietysti huonot lastenohjelmat: tökeröt 3D-animaatiot ja ontuvat juonet, jotka on kehitetty vain oheiskrääsän rihmankiertämäksi. Ja kun maailmahan on vielä täynnä hyvää ja kaunista lastentavaraa ja -kulttuuria, sitä löytää ihan menemällä Akateemiseen kirjakauppaan.

Jotta en kuulostaisi liian ylimieliseltä snobilta, jota ilmiselvästi jossain määrin olen, mainitsen, että meilläkin on ihan kauheasti muovikrääsää lattioilla. Teletappeja, barbapapoja, kiekkoja palloja nuppeja namikoita palikoita hantaakeja ja epämääräisiä asioita, joista ei yhtään voi tietää mihin niitä käytetään, mutta ne ovat epäilemättä osa jotain kallista ja monimutkaista lelua. Toisaalta meillä kuunnellaan vain hyvää lastenmusiikkia (Paukkumaissi!) ja pidetään kerran kuukaudessa leluinventaarioita, joissa osa leluista menee vähäksi aikaa kaappiin jäähylle. Itse asiassa olen nyt parhaillaankin pitämässä leluinventaariota, mutta joulukooma tekee toimistani hitaita ja Lipsin tarmokas "apu" hidastaa siivoustoimia merkittävästi.

Käsittämätön joulu on

2010-12-15T10:25:00.001+02:00

Lipsi nukkuu kuumeisena hilluttuaan koko yön, joten käytän rauhaisaa aamuhetkeä bloggaukseen. Keitin juuri itselleni kahvia käyttämällä suodatinpussina kestovaippoihin laitettavaa riisipaperia, hyvin toimi.

Joulukin on ihan kohta. Paketoin eilen illalla lahjoja kunnes väsähdin kesken, nyt ruokapöydällä odottaa puolivalmis pakettikasa. Ihmeellisesti noita lahjoja on kertynyt, vaikka sopimusta ähkyttömästä ja lahjattomasta joulusta on yritetty solmia suvun kanssa. Tästä vähälahjaisemman joulun pyrkimyksestä nousi kohu, joka ylitti kyllä kaikki odotukseni. Loukkaannuttiin oikein kunnolla, luvan kanssa, vedottiin siihen että "olemme siis loukanneet teitä vuodesta toiseen antamalla lahjan" ja muuta sen sorttista lapsellisuutta, että oma hermo meinasi mennä. Ärsyttävintä on, että suuri enemmistö kannattaa lahjatonta joulua, mutta nyt mennään vähemmistön ehdoilla, koska martsailun määrä kasvoi niin massiiviseksi. Monille ihmisille joulu tuntuu näyttäytyvän hysteerisenä perinteidenvaalimisen tapahtumana, jossa kinkusta unohtuneet neilikat romahduttavat kaiken ja sitten itketään ja riidellään. Jopa se, että lahjattomuuteen sitoutuneet ihmiset sopivat asiasta keskenään, tuntuu loukkaavan ja järkyttävän jouluperinteitä. Jos jotain perustelua tässä maailmassa vieroksun, on se konservatiivinen "näin on aina tehty" ja "ei kuulu tapoihin". Se ei ole oikea perustelu, vaikka Päivi Räsänen niin kuvitteleekin.

On meidänkin perheessä jouluperinteitä ollut, mutta ei mitään kovin lukkoonlyötyjä. Menimme aika monta vuotta aatoksi satakuntaan mummolaan, jossa setäni toimi joulupukkina ja vähintäänkin originelli pieni isänpuolen sukuni kokoontui yhteiselle aterialle. Olin ainoa lapsi koko joukossa (näin aikuisena olen alkanut uumoilla, että minulla oli osittain melko yksinäinen ja surumielinen lapsuus: perhe oli epäsosiaalinen ja suku pieni ja murjottava. Ilmankos rakastan nykyään seuraa ja isoja ihmisjoukkoja, lasten hilluntaa ja suvun yhteisiä punkkubileitä, ovathan ne aivan toista kuin oma, käpertynyt kokemus sukusosiaalisuudesta) ja sain aina paljon lahjoja, joista en tosin tässä kohtaa muista yhtäkään. Meillä tehtiin laatikot ja piparit, mutta äiti ei ole koskaan ollut mikään keittiöihminen, joten perinneruuat tehtiin varmaankin enemmän jonkinlaisen sosiaalisen pakon sanelemana. Uskonnottomana perheenä Jeesus ei seikkaillut joulussamme ollenkaan, mutta koska olin paljon esiintyvällä musiikkiluokalla, esiinnyimme joka vuosi joulukirkossa. Porvoon tuomiokirkko edustaa minulle edelleen joulufiiliksen huipentumaa, kynttilät ja lumi ja kirkkaat lapsenäänet joululauluja laulamassa.

Kun vietimme jouluja L:n kanssa kahdestaan, keskityimme lähinnä hyviin jouluruokiin ja yleiseen möllötykseen. Lahjoja annamme tasan yhdet, ei tunnu järkevältä tuhlata yhteistalouden rahoja johonkin isoon yllätykseen, yleensä tässä iässä osataan hankkia tarpeelliset ja mieluiset parhaiten itse. Lipsille meillä ei ole lahjaa, se tulee hukkumaan niihin muutenkin. Nyt joulunvietossa tuntuu olevan enemmän mieltä kuin pari vuotta sitten. Toissa jouluna olin paniikkisen alkuraskaana ja pelkäsin hysteerisesti keskenmenoa (oli sellaisia oireita), sitä edeltävänä jouluna olimme juuri lähdössä Kuubaan eikä jouluvarustelulle ollut oikein aikaa. Sitä edeltävänä jouluna olin maassa duunittomuuden ja kipeyden takia. Lapsiperhejoulu tuntuu ihan erilaiselta juhlalta.

Odotan kyllä innolla sukujoulua. On ihan mahtavaa istua pitkän pöydän ääressä isolla porukalla syömässä porkkanalaatikkoa ja hihittää puujalkavitseille. Ehkä pääsemme joulusaunaankin, tai sitten aattoaamuna voisi organisoitua jollain porukalla Arlaan?

Superfood erottautumisen välineenä

2010-11-20T17:58:00.001+02:00

Olin tänään, kuten joka lauantaiaamu, uimassa osa-aikatamperelaisen ystäväni Lumiksen kanssa. Kahvilassa vesijuoksettelun jälkeen puhuimme superfoodista ja yleisestä ruokabopoilusta ja Lumis mainitsi ruoalla erottautumisen olevan vahvasti pääkaupunkiseutulainen ilmiö. Totta, Tampereelle tuskin Anton & Antonin tyyliset superkalliit lähiluomukaupat istuisivat. Yritimme analysoida, mikä wellness-ruoka-ajattelussa ärsyttää. Ensiksikin: valtava erottautumisen tarve ja yksilökeskeisyys. Nykyään, kun ei ole mitenkään erikoista tai mielenkiintoista olla kasvissyöjä, koska niin moni on, voi minuuttaan parannella superfoodin, sokerittoman ruokavalion, viljattomuuden, paleodieetin tai minkä tahansa paljon säätöä ja rahaa kysyvän ruokakonstailun kautta (ja joo, en tarkoita keliaakikkoja tai allergikkoja). Ruokaan voi suhtautua lääkinnällisenä ja hekumoida sillä, miten solut nuorenevat goji-marjoja ja lucumba-jauhetta maistelemalla. Ja miten toiset ihmiset, nuo sokeat houkat, ahtavat sisäänsä valkoisia vehnäjauhoja ja sokeria eivätkä vaan tajua voivansa pahoin. On myös hiukkasen tuskastuttavaa, että ihminen, joka on saanut avun vaikkapa vatsalleen jättämällä leivän, kahvin ja maitotuotteet, alkaa oudosti olettaa kaikkien tarvitsevan samaa elämäntapaa ja saarnaa leivättömyyden/tms ideologiaa joka orrelta. Ehkä kyseessä onkin pohjimmiltaan harmi siitä, ettei itse saa juoda kahvia/syödä pullia ja kyvyttömyys hyväksyä, että muut voivat nautiskella tuotteista ilman sivuvaikutuksia?

Entisestä lempikaupastani Ruohonjuuresta on tullut superfood-tavaratalo täynnä kalliita ja eksoottisia rouheita, jauheita ja uutteita, joiden luvataan nuorentavan soluja, parantavan mieskuntoa ja muutenkin elämänlaatua. Voi olla, tai sitten ei. Erektio-ongelmiin ruoka tuskin auttaa, hyvä olo voi tulla tietysti oman kurinalaisuuden illuusiosta ja jos mössöjen mausta sattuu tykkäämään, sitä kautta. Minua itseäni ärsyttävät kuitenkin katteettomat terveysväittämät ja se, että kauden hype-tuote (oli se sitten goji-marja tai kookosöljy) on roudattu toiselta puolen maapalloa ja sille on lätkäisty reipas superfood-lisä kilohintaan. Muistan taannoin naureskelleeni, kun Hesarissa oli tutkittu goji-marjojen luvattuja terveysvaikutuksia ja vertailtu pitoisuuksia kotimaisten mustikoiden kanssa. Kummankaan elintarvikkeen terveysvaikutuksista ei ole tieteellistä näyttöä, mutta mustikoiden vitamiinipitoisuus pesi goji-marjat eikä mustikoista löytynyt torjunta-ainejäämiä. Ja mikä tärkeintä, mustikoita saa Suomen luonnosta eikä niitä tarvitse matkalla edes kuivata. Ja mikä itse asiassa vielä tärkeämpää, siinä kun goji-marjat maistuvat ihan rukkasilta, ovat mustikat aivan ihanan makuisia ja vieläpä hyväksi vatsalle.

Uusista ruokatrendeistä lähiruoka-ajattelu miellyttää minua enemmän. Kyseessä on siinä tapauksessa ihan oikea, konkreettinen ja ruoalta näyttävä ruoka, kuten tomaatit, kurpitsa, kala ja leipä. Lähiruokakaupat vaan tuppaavat olemaan valtavan kalliita näin hoitovapaalaisen tulotasolle. Taannoin piipahtaessani töölöläisessä lähiruokakaupassa meinasin tipauttaa silmäni kahdeksan euron pastakastikkeita tutkaillessa ja häivyin vähin äänin ostamatta mitään. Jonkinlainen luokkakantaisuus valtasi minut: en helvetissä halua kuulua siihen joukkoon, jonka merkittävin ekoteko on shoppailla luomufetaa Hakaniemen hallista viikonloppuisin. Käytännössä tietysti toimin noin (paitsi nyt olen alkanut puuhata yhden eduskuntavaaliehdokkaan tukiryhmässä) ja luomun ostamisesta tulee hyvä mieli, mutta joskus myös luomu- ja lähituotantoleimoilla ikäänkuin oikeutetaan törsääminen ja ökyily. Vaikka toisaalta, mielekkäämpää kai on tuhlata hyvään ruokaan kuin jääkaappimagneettipeliin tai ekassa pesussa virahtaviin halpiskuteisiin.

Ihmiset HALUAVAT uskoa ruoan parantavuuteen. Se lisää mielikuvaa kontrollista tässä kaoottisessa maailmassa. Tajuan tuon kyllä, syönhän itsekin muutamaakin eri lisäravinnetta. Ja toki ruoalla on terveysvaikutuksia, asian voi testata vaikka mittauttamalla hemoglobiininsa ennen ja jälkeen pinaatti-lese-soijarouhekuurin. Mutta siinä vaiheessa, kun ruokavaliolla aletaan tosissaan korvata oikeita, tutkittuja lääkkeitä tai aletaan täysin paranoideiksi kemikaalien suhteen, mennään vaarallisille vesille. Puolivillaisten, nopeasti toimitettujen päivälehtien terveysuutisten pohjalta tehdyt radikaalit ravintopäätökset tuntuvat myös varsin harkitsemattomilta. Aika monta ruoka-ainetta on aikojen saatossa ehditty demonisoida, eivätkä kaikki ole päässeet pannasta vieläkään.

Onneksi meillä on vielä viime kesän superfoodeja omassa pakastimessa: vattua ja omenaa, härkäpapuja, taittopapuja ja mangoldia. Tänään ajattelin tehdä jotain wokkijuttua, jossa on taittopapuja ja fiilistellä, miten soluni nuorenevat ja naiskuntoni kasvaa!

Kirjamessut elämänmuutosten valossa

2010-11-09T10:54:00.002+02:00

Olin tuossa pari viikkoa sitten kirjamessuilla, sain ilmaisen lipun ja siitä intoutuneena vietin omaa kivaa messuilla pari tuntia. En kuuna kullanvalkeana maksaisi myyntimessuille osallistumisesta, paitsi toissa keväänä taisin maksaa lemmikkimessuista. Mutta ne ovatkin vähän eri asia koska siellä on ihan live-eläimiä paikalla. Olen käynyt kirjamessuilla kahden vuoden välein, 2006, 2008 ja 2010. Aloin näillä viimeisimmillä muistella aiempia kertoja kaksi ja neljä vuotta sitten ja muistin päivät yllättävän tarkkaan.

2006 kirjamessuilla olin onneton, viraton, valmistunut ja vailla oman alan työpaikkaa. Päivä oli kaunis, myöhäissyksyn kylmänkirkas pikkupakkanen, vielä muutamia ruskalehtiä puissa. Olin äidin kanssa kirjamessuilla ja luultavasti jossain vaiheessa onnistuimme riitaantumaan. Sen lisäksi minulla oli joku tissitulehdus joka sai minut kauhean huolestuneeksi ja muistankin vaeltaneeni kirjamessuilla pelokkaana ja tulevaisuudenuskoa vailla. Minulla oli tulossa joku pieni näyttely erääseen ullanlinnalaiseen baariin ja paiskin sitä ankarasti kasaan, mutta muita töitä ei ollut. Asuimme Espoossa ja inhosin asiaintilaa. Lauloin kuorossa, pidin laulamisesta mutta vieroksuin kuoron tylsiä ristikaulaisia perheenäitejä, olin ehkä mahdollisesti ainoa lapseton siinä porukassa. Olin ylipäätään elämässäni viihtymätön, asiaintilan takia jonkinasteiseen masennukseen vaipunut, äkäinen ja sulkeutunut, haluton käsittelemään ongelmiani. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kolmeakaan kuukautta, ennen kuin elämäni muuttuisi aivan toiseksi ja minusta tulisi onnellinen, kiireinen ja energiaa pursuava.

2008 kirjamessuilla asuinkin jo Kalliossa ja matkustin paikalle ihka uudella ysin ratikalla. Samana päivänä oli kunnallisvaalit, jossa äänestin eksääni (jonka muistan nyt nähneeni viime yönä unessa: siinä hän seurusteli Heikki-nimisen transihmisen kanssa, hohoo) ja jostain syystä vanhemmat tulivat meille käymään. Riitaannuin äidin kanssa tälläkin kertaa, huoh, ja lähdin kirjamessuille jokseenkin myrtsinä. Sunnuntait olivat minulle tuohon aikaan vähän hankalia koska jännitin hetkittäin tosi kovasti sitä, jatkuuko työsuhteeni vai ei ja mitäs sitten, jos ei jatku. Koska hengasin messuilla ystäväni Lumiksen kanssa, meillä oli kuitenkin tosi hauskaa enkä vahingossakaan ostanut mitään älyllistä vaan Paljas Uneksija -nimisen sananmuunnoskirjan ja jonkun Kari Heusalan seksioppaan (!!) neljällä eurolla. Sitten menimme kahville ja huomasin kertovani Lumikselle, että olemme päättäneet yrittää vauvaa. Käytin nerokasta tatuointi-vertausta liittyen siihen, että "mietin tatskaakin tosi kauan mutta sitten kun ajatus oli kypsä niin menin vaan ja otin sen ilman sen kummempaa vatulointia" ja Lumis huomautti vauvojen muistuttavan tatuointia myös siinä mielestä, että kummastakin on hyvin vaikeaa päästä eroon. Sitten puhuimme Poikani Kevin -kirjasta ja pohdimme, miltä tuntuisi jos oma lapsi olisi ihmishirviö. En tuolloin voinut tietää, ettei menisi kuukauttakaan, ja olisin jo raskaana.

2010 kirjamessuilla vaeltelin yksin, kaikessa rauhassa, ilman perhettä. Ostin muutamia lastenkirjoja joululahjoiksi ja ihastelin Joutomaan kortteja ja harkitsin useitakin kirjoja. Olin vähän sunnuntaisissa fiiliksissä, vaisu ja sisäänpäinkääntynyt, mutta vireä. Elämä olikin taas ihan erilaista kuin tuolloin kaksi vuotta sitten, tai ei ihan erilaista, mutta melko. Samoina ovat pysyneet koti Kalliossa ja perhesuhteet, paitsi että perheenjäseniä on tullut yksi lisää, se kaikkein tärkein. Ystäviäkin on elämänmuutoksen siivittämänä tullut lisää, muutama vanha on jäänyt taka-alalle, mutta ei mitenkään pahalla tavalla vaan melko luonnollisesti. Siten, että lähentyminen on varmaan joskus mahdollista, jos siihen tulee tarve ja tilaisuus. Jonkinlainen takaraivossa tykyttävä perustyytymättömyys on samaa: elämäni on suvantovaiheessa mutta pääni käymistilassa, pohdin muutoksia ja erinäisiä väyliä toteuttaa niitä. Tällä hetkellä elämä tuntuu seisovan paikallaan, varsinaisia ongelmia ei ole, mutta onnistun kehittämään niitä paristakin eri asiasta. Enkä yhtään voi tietää, mitä tapahtuu kuukauden tai kolmen kuukauden päästä.

Entä jos?

2010-10-22T21:20:00.002+03:00

Juttelin tänään pitkään ystävän kanssa vähän kaikesta. Kuulumme samaan sukuun, joten perheasioitakin tuli puitua. Ystävä on lähiaikoina oman elämänsä mullistusten kautta käynyt läpi menneisyyttään ja haluaa selvästi puhua siitä. Keskustelimme siitä, miten vanhempien menettäminen varhain muuttaa ihmistä ja miten helppo avuntarpeelle on tietämättömyyttään tai pelkoaan kääntää selkänsä. Ystävä sanoi lauseen, jota ei helpolla unohda: "Se etten puhu, ei tarkoita sitä, ettei minun pitäisi puhua". Ihmisten on ihan liian helppo jättää introvertti, suruunsa käpertyvä ihminen rauhaan, kuvitella, että oiastaan surutyö on jo läpikäyty tai ainakin hyvässä vaiheessa, eihän tuosta näy ulospäin mitään. Ajatus karmaisee, puuttumatta ja auttamatta jättämisen pitkäkestoiset vaikutukset ovat vähän kuten vedenalainen ydinkoe: pinnalla värähtää vain hiukkasen, mutta alla tuhoutuvat rengasmaisesti korallit, vesikasvit ja kalat, tuho kestää pitkään eikä ekosysteemi ehkä ikinä palaa ennalleen.

Olen joskus, ulkopuolisena, yrittänyt tunkeutua tiettyjen tapahtumien sisäpuolelle, koska mielestäni ulkoa näkee joskus paremmin ja koska olen tavallaan kokenut sen velvollisuudekseni. En kuitenkaan tähän päiväänkään mennessä osaa sanoa, onko puuttuminen jotenkin yleisesti hyvä juttu? Tai siis, kaipa se on tilannesidonnaista. Mutta surua on vaikeaa kohdata: sitä intuitiivisesti huomaa ajattelevansa, että ihminen haluaa tulla jätetyksi rauhaan. Tai pelkää tölväisevänsä jotenkin typerästi ja julmasti. Tänään onnistuin myös toisen ystävän kohdalla tahattomasti itkettämään toista käsittämällä sanotun väärin ja vaikuttamalla hetken siltä, että vähättelisin hänen lähipiirissään tapahtunutta kuolemaa. Ja mikä naurettavinta, olin hetken niin loukkaantunut siitä, että minun voitaisi edes kuvitella olevan niin empatiakyvytön että vähättelisin toisen surua kuolemasta, että käänsin tilanteen itseeni, kunnes tajusin, ettei nyt ole oikea hetki puoltaa pontevasti omia oikeuksia. Näemmä hiljattain opiskelemani jämäkkyysharjoitukset (mm äidin kanssa tahimista varten) nostavat päätään joskus väärässäkin paikassa.

Näiden koettujen kautta aloin miettiä, millaisia me olisimme, jos elämämme olisivat menneet toisin, olisimmeko jotenkin sopivammassa kohdassa tai onnellisempia? Olisinko itse vähemmän neuroottinen ja itsekeskeinen jos meitä olisi ollut useampi lapsi? Olisinko niin kiinni äidissä, olisiko äiti niin kiinni minussa? Olisiko ystävä saanut kaipaamansa tavallisemman ja turvallisemman elämän, lykkinyt lastenvaunuja ja jättiostoskärryjä marketissa, sen sijaan että odottaa edelleen elämän alkua, ilman rikkinäistä ja arvaamatonta lapsuutta? Olisiko toinen ystävä uskaltanut hylätä akateemisen elämän ja kouluttautua oikeasti mielekkääksi kokemaansa ammattiin, ellei olisi kokenut olevansa velkaa kaikelle ja kaikille? Kävisikö kolmas parhaillaan läpi sitä suurta ja vaikeaa ja epävarmaa, jos häntä ei olisi niin aktiivisesti lapsena prepattu ja kannustettu yrittämään aina parhaansa?

Asiasta toiseen: olen ostanut kuukupin. Koska kestovaippailu on hauskaa, ajattelin että myös kestositeiden kanssa puljaaminen voisi olla hauskaa. Näköjään olin vain onnistunut hele-vetin monen kuukautisettoman vuoden aikana unohtamaan, että läpi vuotavissa tilkkeissä ei ole mitään kovin hauskaa, etenkin kun veri on sotkevuusasteeltaan ihan eri luokkaa kuin esimerkiksi taaperonpissa. Arastelin ensin kuukuppia episiotomia-arven takia, mutta ilmeisen turhaan. Kuppi on mukava ja lähes huomaamaton ja sen kanssa tuli söpö oranssi pussukka. Nyt pääsen uimaan milloin tahdon ilman karmaisevia, limakalvotpolttavia tamponeita! Ja tietysti vihkiydyn kuukuppikuntaan. Monia inhottaa ja ahdistaa kuukautisista puhuminen aikuisena, mutta minusta se on jotenkin emansipoivaa. Oma seksuaaliterveys on tärkeä ja kiinnostava asia ja raskauden jälkeen siitä on tullut ihastuttavan helppo ja arkinen juttu. Voisin pulista kuukupistani kaikille, mutta yritän pitää suuni kiinni miesseurassa, etten aiheuta ulkopuolisuuden tunnetta ja hämmennystä.

Tunnelmatihentymäkartta

2010-10-09T00:40:00.001+03:00

Kävellessäni eilen pois ystävän luota Arabianrannasta, elämäni ensimmäiseltä lapsenhoitokeikalta (olen viettänyt erittäin lapsetonta elämää ennen Lipsiä ja ystävien pökäleitä) päätinkin vierailla läheisellä lastenvaatekirpputorilla. Kävelin loistavassa, matalan valon kultaamassa syysilmassa läpi hurmaavan puu-Toukolan ja aloin hahmotella mielessäni ennenkin väikkynyttä ajatusta eri paikkojen tunnelmatihentymistä tai -tiivistymistä. Ajatus tuli kun kävelin erään soman 50-lukuisen kerrostalon ohi (sellaisen, jotka Kauko Röyhkän mukaan tekevät jostain syystä hyvän olon), sen, jossa entiseni asui eromme jälkeen muutamia vuosia. Muistan, että minun oli alussa jotenkin kummallista ja vaikeaakin käydä sen talon bileissä. Asunto oli pieni ja nuhruinen kaksio, eksän askeettityylin mukaisesti sisustettu halvalla lastulevyllä, varastomaisissa kirjahyllyissä vallankumouskirjoja, niitä samoja, joita olin katsellut yhteisen kauniin kotimme Lundioissa. Oli vaikeaa olla tuomatta tähän sinkkukotiin mitään kaunistavia tavaroita, olla ehdottelematta verhojen ripustamista tai uusia lakanoita. Vähitellen tuo vaikeus luonnollisesti katosi ja paikasta tuli yhdentekevä.

Kumpulassa, lastenvaatekirppiksen kulmilla tunnelmatihentymiä on joka paikassa. Useita ystäviä asuu Limingantiellä, kesällä kävin paljon maauimalassa uimassa, Intiankadulla on nykyään ompelimo samassa kiinteistössä, jossa sijaitsi anarkistien toimitila 90-luvulla. Kävin siellä lukioikäisenä usein kokouksissa jotka kääntyivät dokailuiksi, ujostelin muita ja samalla ihailin itsevarmoja punkkareita ja teoreetikkomiehiä. Limingantien toisessa päässä onkin varsinainen tunnelmatiivistymien tiivistymä, Kätilöopisto, jonka näen nykyään silmäkulmastani aina, kun siellä päin liikun. On jännää ajatella, miten monelle naiselle Kätilöopisto tuo tunteita pintaan, itse huomaan vieläkin valitsevani reittini siten, että menen sen ison harmaan sairaalakolossin läheltä. Omaan raskauteeni ja synnytykseeni liittyvät muistot ovat valoisia, täynnä miellyttävää jännitystä. Pelkoakin, mutta sitä pelkoa ei enää niin muistele.

Koko Helsinki on täynnä tunnelmatihentymiä. Jääkärinkadulla muistan aina erään nolosti päättynen yhdenyönjutun. Merimiehenkatu tuo mieleen nykyisen parisuhteen alkuvuodet, onnellisen ajan jonkinlaisena esi-yhdessäasumisena, 20-luvun ruutuikkunoineen. Pienessä puistossa Merimiehenkadun päässä ulkoilutimme vanhaa punaista kissaa, alakerrassa oli Paola Suhosen toimisto ja iso irlanninsusikoira. Punavuoresta muistan muutamat työhaastattelutkin, vaikka ne eivät paikkaa poikineetkaan, liittyi niihin silti miellyttävä skarppiuden ja toiveikkuuden ilmapiiri. Kaivopuistossa muistan aina ensimmäiset treffini L:n kanssa, pimeän sateisen illan ja oman ketjupolttavan jännitykseni ennen tapaamista. Hermannissa, vankilan lähettyvillä on omanlaisensa, vähän ristiriitainen tunnelmatihentymä: asuin siellä hyvin nuorena ensimmäisessä avoliitossani, mutta olin jotenkin hukassa, liian nuori kotileikkiin. Siinä lähettyvillä pidimme myös luomukesäkioskia myöhemmin, vaikka sekään yritys ei tuottanut aivan toivottua tulosta, liittyy siihen muistoon lähinnä lämpöä.

Olisi hauskaa joskus piirtää itselleen tunnelmatihentymäkartta. Kallion kohdalla olisi pelkkää punaista, jokaisessa talossa ja puistossa jokin muisto. Punavuoressakin olisi punaisia alueita, Töölössäkin joitain, olinhan siellä aikoinaan töissä ja rakas ystävä asui eronsa jälkeen Sammonkadulla viehättävässä punatiilikorttelissa. Meilahteen liittyy sukulaismuistoja, Kamppiin lukuisia hilpeitä baarimuistoja ja kaksi tärkeää kommuunia, Lönnrotin- ja Eerikinkaduilta. Toisaalta Merihaassa ei olisi juuri yhtään merkintää, eikä liioin Pasilassa. Tai taka-Töölössä, se alue on jäänyt minulle niin etäiseksi ja vieraaksi, että eksyn siellä edelleen ja huomaan hiukan vieroksuvani jylhiä funkis-taloja. Jos olisin synnyttänyt Naistenklinikalla (kuten meinasi käydä, kun Kättärillä oli sulku päällä), olisi alue silmissäni aivan toisenlainen.

Nyt, kun minulla on ollut aikaa liikkua päivisin hetken mielijohteesta, olen joskus noudattanut omaa tunnelmatihentymäkarttaani ja liikuskellut sen mukaan esimerkiksi Kaartinkaupungissa. Vaikka kukaan läheiseni ei ole asunut siellä, kävimme katsomassa Korkeavuorenkadulta yhtä asuntoa aikoinaan ja ehdin jo puntaroida, millaisen elämän olisin niillä kulmin muodostanut. Kaartinkaupungissa tuli liikuttua Punavuori-aikoina usein, sielläkin päin oli yksi kommuuni. Ja Kasarmitorilta muistan 30-vuotispäiväni Taiteiden yön ja sen huikaisevan onnentunteen, jonka vallassa olin elänyt koko edellisen kesän.

Näiden tunnelmatihentymien takia käyn edelleen suunnilleen kerran vuodessa lapsuudenkaupungissani, vaikka siellä ei enää ole ystäviä eikä sukua. Porvoossa jokaikinen katu ja talo on täynnä muistoja, kun Googlen Street View julkaistiin, vietin monta tuntia tutkailemalla vanhoja kulmiani. Muistojen ei tarvitse aina olla onnellisia, etenkin jos ne ovat tarpeeksi kaukana.

Kirpputoreista

2010-09-28T09:12:00.003+03:00

Heti alkuun kerron, että Lupiinin hiljaisuudelle on syy: minulla on nykyään toinenkin kirjoitusfoorumi. Kirjoitan yhteisöblogia eräiden perheellisten ihmisten kanssa. Blogi on salasanan takana ja kirjoitettu jääkin sinne ja luulen, että keskitän Lipsiä koskevat jutut jatkossa suljetummalle areenalle. Saatan kyllä kirjoittaa hänestä täällä Lupiinissakin, aika näyttää. Mutta voih, kyllä Lupiini onkin kitulias nykyään, muistuttaa niitä tienpientareilla parhaillaan nähtäviä odelma-lupiineita, kakkossatoa joka kukkii uudelleen myöhään syksyllä, jos olosuhteet sallivat. Äääääh miten ontuva vertaus, mutta nuo toista kertaa kukkivat lupiinit ja muutkin kukat ovat aina kiehtoneet minua: ne ovat samoja kukkia, mutta jotenkin väärässä paikassa, kalpeina ja kituliaina ja vähän omituisina, liian lyhyinä ja harvoina.

Mutta syyskukat ovat kyllä hienoja! Olimme perheen kanssa toissa sunnuntaina Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja päädyimme lumoutumaan vauvanpäänkokoisista, fraktaalimaisista daalioista joiden hehkuvat värit olivat niin liioiteltuja, että maalauksissa niitä ei uskottaisi todeksi. Myös eräs hyvin kummallinen kasvi, syysmyrkkylilja, joka näyttää laonneelta krookukselta ilman lehtivihreää, kukkii nyt paitsi Kaisaniemessä myös Koskelantien varressa. Kannattaa katsella sillä silmällä, kasvin kalpea liila on jotenkin aavemainen ja pimeässä hohtavan oloinen väri.

Olemme myyneet ystävän kanssa tavaraa pois itsepalvelukirppiksellä. Kamaa poistui varsin mukavasti ja onnistuin myymään pari kallistakin juttua, kuten Hotslings-kantoliinan. Kirpputorit ovat kyllä aivan loistava ilmiö ja nykyään aivan salonkikelpoisia. Olen itse oikeastaan aikamoinen kirppis-edelläkävijä, aloin käydä 12-vuotiaana pikkukaupungin kahdella uskonnollisella kirpputorilla haalimassa puhvihihaisia paitoja, hameita ja muuta Anna Ystävämme -tyyliin sopivia vermeitä. Käydessämme vanhempien kanssa pari vuotta myöhemmin Lontossa, meinasin nyrjähtää onnesta Camden Townin kirpputorialueella: korttelikaupalla käytettyjä vaatteita, hippikrääsää ja kuriositeetteja. Minusta on kuvakin, pengon siinä maanisesti vaaterekkiä, jossa ryöppyää kirjailtuja kaftaaneita, 60-luvun printtikuvioisia mekkoja ja sähkönsininen tyllihame. Minulla on kuvassa päässäni Lontoosta ostettu, afrikkalainen pillerirasiahattu eli ns Arja Koriseva -hattu (hyyyyyyyiiii). Ostin kirpputorilta sinisen, pyöreän maljakon jonka kyljessä on suuri ruostetahra ja joka oli siksi hyvin halpa. Maljakko on minulla vieläkin ja pidän sitä harvinaisen kypsänä ostoksena 13-vuotiaalle (vastapainona Koriseva-hatulle).

Edellinen lama 90-luvulla poiki valtavan määrän kirpputoreja. Pikkukaupungissa alettiin järjestää useammassakin tyhjäksi jääneessä liiketilassa kirppiksiä ja kävimme äidin kanssa aika usein myymässä niillä. Olemme aina tykänneet kauniista tavaroista ja toisaalta ahdistuneet liiasta tavarasta, siinäpä hyvä sykli ikuiselle kirppistelylle: yleensä meille kävi ja käy niin, että kirppikseltä tulee ostettua enemmän tai vähemmän tavaraa, vaikka kuinka olisi mennyt pelkästään myymään. Kun aloitin lukion, suunnilleen puolet Porthaninkadun liiketiloista, entisistä kiinteistövälitysfirmoista ja tilitoimistoista muuntui kirpputoreiksi. Kirppareilla tuli käytyä aina hyppytunneilla, tosin muistaakseni tavara oli silloin aikamoista täyhkää: äkkiä köyhtyneiden rouvien entisiä luksusteluvaatteita ja vanhoja kasetteja. Vaikka lama meni ohi, osa kirpputoreista jäi ja niillä käyminen ei ollut enää merkki köyhyydestä. Makasiinien kirpputori oli loistava paikka, jossa myimme äidin kanssa monta kertaa ja josta oli käytännössä mahdotonta lähteä ilman löytöjä.

Itse en ole koskaan erityisesti kuitenkaan tykännyt kirpputorilla myymisestä. Äitini rakastaa sitä, hän on synnynnäinen kauppias ja viihtyy myymisen ja ostamisen ilmapiirissä. Minä taas pitkästyn ja ennen kaikkea ärsyynnyn: kun aiempina kesinä myimme äidin kanssa Hietsun torilla useaan otteeseen, alkoi kirpparillakävijöistä erottua muutamia tuttuja hahmoja, originelleja ihmisiä, joita suurisydäminen ja kaikkia rakastava kirpparimyyjä pitäisi varmaan elävinä esimerkkeinä maailman ihanasta monimuotoisuudesta, mutta minä en osannut ajatella muuta kuin että jeesus, mikä pain in the ass taas täällä penkomassa, kyselemässä, sekoilemassa ja tinkaamassa, ja tuolle minun pitää olla ystävällinen ja nöyrä, vain koska seison myyntitiskin toisella puolen. En myöskään oikein tykkää tinkaamispelistä: myyn kaiken lähtökohtaisesti alihintaan, koska en ole rahalle perso ja päämotiivini kirppaukseen on päästä tavarasta eroon. Ja kun eurolla kauppaamaani koristeellista lautasta moititaan "liian kalliiksi" alkaa pinna kiristyä ja naama vetäytyä äkäiseen kurttuun. Ja sehän ei taas ole kirppiksellä lainkaan tarkoitus. Inhoan sitä, kun minussa melko vahvana olevaa perushyväntahtoisuutta ja myötäilevyyttä käytetään selkeästi hyväksi ja sitten lakkaankin olemasta hyväntahtoinen saman tien. Niin joo, ja kun nyt ärsyttäviä kirppisilmiöitä perata alettiin: yksi naurettava ilmiö on myyjät, jotka myyvät tuotteita ostohintaan, "koska mä oon käyttänyt tätä hametta vain kerran niin pyydän siitä saman 20 euroa kuin millä sen ostin". Ihan perustason markkinatalouttahan on, että kun tavara kaupassa vaihtaa omistajaa, sen arvo romahtaa välittömästi. Ensimmäinen käyttökerta ja pesu pudottaa arvoa entisestään: vaatteesta ei enää ikinä tule "käyttämätöntä". Toinen outo ilmiö ovat ihan silkkaa paskaa myyvät ihmiset: olen nähnyt Hietsussa pariinkin otteeseen pöydällisen rikkinäisiä nukkeja, reikiintyneitä huiveja ja vintin hajuisia vanhoja koulukirjoja, jotka eivät oikeasti kelpaa muualle kuin roskikseen. Ja sitten myyjäressu ihmettelee, kun kauppa ei käy vaan hommasta tuli takkiin huimien voittojen sijaan. En ole myöskään erityisen ihastunut uuteen kirpputorikulttuuriin, jossa myydään käyttämätöntä tilpehööriä: taatusti turvallisuustrandardeja läpäisemättömiä leluja, merkittömiä televisioita, akryylimyssyjä ja huiveja sekä muuta krääsää, joka sokaisee halpuudellaan mutta on kuitenkin kirppistavaraksi kallista. Ja uutta ja taatusti erittäin epäeettisissä oloissa tehtyä ja myytyä. Myyjinä toimivat yleensä maahanmuuttajat, vähän kuten Italiassa kadunvieret olivat täynnä laittomia siirtolaisparkoja myymässä kaiken maailman halpistäyhkää henkensä pitimiksi. Kirppisfilosofiaan ei mielestäni riiston pitäisi kuulua, mutta ainakin Valtterissa näin on vähän käynyt.

Lastentarvikkeet ja lastenvaatteet on monesta syystä mielekkäintä ostaa käytettynä, joten nykyään olen varsinainen kirpputorien suurkuluttaja. Joitain isoja hankintoja olemme ostaneet uutena, mutta lähes kaikki muu on ostettu käytettynä. Huusin juuri Lipsille talvihaalarin Huutonetistä kuudellakympillä, uudesta saisi pulittaa kaksinkertaisen summan. Goretex-talvilenkkarit irtosivat kahdeksalla eurolla, kun lasten kengät uusina maksavat suunnilleen saman verran kuin aikuistenkin. Toisaalta lastenvaatekirpputoreilla käy helposti myös niin, että kaikkea ihanaa tulee ostettua, koska se on niin halpaa. Ostin Lipsille Valtterista juuri sievän puolihameen, vaikka olenkin ajatellut, että hameet ovat noin pienillä vähän turhia, mekot toimivat paremmin (aikuismaiset vaatteet lapsilla herättävät minussa ristiriitaisia tunteita: pikkuinen jokapoika-paita tai herrainhattu on kauhean suutti lapsen yllä, mutta narutopit ja biksat ja glitter-pillifarkut vähän omituisia) eivätkä purista vyötäröä. Aina lastenvaatepöytiä penkoessa myyjä yleensä kysyy "tyttö vai poika" ja kun vastaan kuuliaisesti, aletaan tyrkyttää hennonpinkkejä juttuja. Ihan kun en itse osaisi valita, mistä tykkään. Ja ihan kuin muutenkaan valitsisin tummansinistä robottimonsteripaitaa.

Nykyään ostan osan lahjoistakin kirpputorilta, kun tiedän, että ystävät eivät siitä ainakaan pahastu. Eräs sukulainen on ihan erikseen toivonut, että hänen lapselleen ostetaan mieluummin käytettyjä tavaroita. Tai sitten ei mitään. Itse ostan kyllä joskus uuttakin: kaksi vauvaystävää (hehe, vauvaystävää... voiko vauvojen kanssa ystävystyä? ehkä ei. Vauvoihin voi rakastua, kylläkin) täyttää kohta vuoden ja olen erikseen suunnitellut meneväni kalliseen ja super-ihkuun punavuorelaiskauppaan ostamaan näille palleroille jotain sydäntäsärkevän ihanaa.

Meemillä kiinni bloggaukseen

2010-09-10T16:12:00.004+03:00

Teksturissani killuu pari aika pitkälle ehtinyttä kirjoitusta, mutta koska en ole ikinä ehtinyt kirjoittaa niitä loppuun asti, alkavat ne menettää mielenkiintoaan ja ajankohtaisuuttaan. Olen saanut kahdeltakin kivalta bloggaajalta, Pagistaanilta ja Iskunvaimentimelta Beautiful Blogger -läpyskän jossa haastetaan antamaan se eteenpäin ja tekemään seitsemän tunnustusta.

1. Olen epäjärjestelmällinen
Vaikka nuoruuden pöljäilyistä ja hööhäilyistä on tultu kauas, olen edelleen joskus valitettavan epäjärjestelmällinen lahopää. Äitiyslomalla, imetyshuuruissa olin ihan käsittämättömän uuno, unohtelin vastata sähköposteihin, kahvinkeittimen päälle, pipoja ja lapasia leffateatteriin ja sitä rataa. Nyt, kun univelkaa on vähemmän ja imetystaival takana, on pää harsiintunut kokoon, mutta edelleen teen kaikkea tyhmää. Tällä viikolla olin niin innoissani eräistä työkuviojudansseista että unohdin ostokset kaupan kassalle ja huomasin asian vasta kotona. Enkä toki jaksanut enkä kehdannutkaan mennä hakemaan niitä, vaikka luulenkin, että olen hajamielisenäkin skarpeimmasta päästä Ympyrätalon S-marketin asiakkaita.

2. Lepsuilen kierrätyksen kanssa
Tämä hävettää aika paljonkin, etenkin kun olen toisaalta aika tarkka ympäristöasioissa: ostan paljon luomua ja jaksan jynssätä kakkaa kestovaipoista päivittäin. Nyt, kun Lipsi on kaikkein sotkevimmassa iässä ja keittiö on täynnä kuivuneita raejuustonpalasia ja muita ruuantähteitä, lattiat täynnä leluja ja paperisilppua sekä narulta revittyä pyykkiä ja laatikosta kaivettuja pakasterasioita, vittuunnun aika ajoin kaaokseen niin pahasti, että tungen tulistuneena kaiken aina oliivipurkeista sipulinkuoriin samaan sekajäteroskikseen. Ja samalla haaveilen kodista uudessa talossa, sellaisessa jossa keittiönkaapissa olisi tilaa kunnon kierrätysjärjestelmälle.

3. Olen nurkkapatriootti
Olen naurettavan ylpeä kotikaupunginosastani Kalliosta. Täällä on ihan kaikki: kivitaloja, puistoja, aikuisia, lapsia, ekokauppoja, ravintoloita, baareja. Ehkä kunnollinen lastenvaatekirppis voisi tehdä vielä terää, mutta muuten ei ole paljoa moittimista. Kalliosta on lyhyt matka niin keskustaan kuin toisaalta Arabianrantaan ja Koskelaan, jossa ystävä-äidit asuvat. Ratikat, bussit ja metro kulkevat. Aina löytyy näkemistä ja tekemistä, naapurikorttelissa on yksi Helsingin lumoavimmista paikoista: Torkkelinmäki. Kaikkialla vallitsee sallivuuden ja monimuotoisuuden ilmapiiri. Ikinä Kalliossa ei ole varsinaisesti pelottanut, vaikka örseltävät tyypit joskus tietenkin ärsyttävät. Rakastan Kalliota vähän vihlovasti siksikin, että kaikesta ihanuudesta huolimatta emme tuskin pysy täällä loppuelämäämme. Mutta ratikankantamaa kauemmas emme muuta, siitä on parin vuoden kokemus, joka jätti lähinnä ei-enää-ikinä -fiiliksen.

4. Olen liian herkkänahkainen
Loukkaannun herkästi ja olen hidas pääsemään loukkauksista/loukkaantumisista yli. Tämä aiheuttaa niihkausta lähinnä minun ja äidin väliseen suhteeseen, etenkin kun äiti on rempseän suorasukainen ja poikki et pinoon -henkinen, kun minä taas olen luovivampi, hienotunteisempi ja kuulostelevampi. Tapanani on mätkyttää jälkikäteen ikäviä kommentteja ja kasvattaa niitä mielessäni. Toisaalta, kun olen joskus ottanut härkää sarvista ja kertonut, mikä mieltäni on pahoittanut, ei sekään ole mennyt ihan putkeen, yleensä vastapuoli on pahastunut ja olen hätäpäisäsni perunut kaiken. Tätä asiaa työstän mielessäni aina, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

5. Dissaan uskomushoitoja
Vaikka olenkin jossain määrin "vaihtoehtoinen" (mitä ikinä se nyt sitten meinaakaan), en syö lihaa ja olen ns pehmeiden arvojen kannattaja, suhtaudun vaihtoehtolääketieteeseen itse asiassa hyvinkin penseästi. Tähän liittyy nyt äitiyden myötä vieroksunta "luonnollisen" synnytyksen ja kipulääkityksen haitallisuudella pelottelijoiden puolestapuhujia kohtaan, koska kuten toisaalla osuvasti todettiin, on riskaabelia ruveta lietsomaan etenkin ensisynnyttäjää kyseenalaistamaan lääkärin ja kätilöiden ammattitaito. Ja suorastaan rikollista valehtelua on väittää, että synnytysongelmat johtuvat nykyaikaisesta kivunlievityksestä tai synnytyskäytänteistä. Mites se Suomen lapsikuolleisuusluku nyt menikään verrattuna esimerkiksi johonkin Afrikan maahan? Inhoan myös ylipäätään sitä, ettei kipua saisi lääkitä "koska se on oire jostakin" ja olen ilolla tervehtinyt nykyistä kivunlievitysmyönteisyyttä esimerkiksi hammaslääkärillä.

6. Olen feministi
No tämä nyt tuskin tulee kellekään yllätyksenä. Nykyään feminismini ottaa vähän väliä tulta kun mietin, miten tällaista heteroseksuaalisessa ydinperheessä elävää äitiä lähestytään: meillä oli Lipsin vauva-aikana pinkki-punaiset vaunut (koska ne olivat hienot ja alennuksessa) joista joka toinen satunnainen vastaantulija veti pikapikaa johtopäätöksen, että vaunuissa matkaa tyttövauva JA että olen juuri sellainen äiti, joka pukee vauvansa aina tosi tyttömäiseksi ja jolle sukupuolen korostaminen on tosi tärkeää. Eräs mies kertoi minulle traagisen tarinan kaltaisestani äidistä, jolle oli pinkeistä varusteluista huolimatta syntynyt poikavauva ja voi! kaikki tavarat piti vaihtaa. Ja koska olen sellainen halju konformisti, hymisen tuossa tilanteessa että no voi, pitipä sattua. Vaikka pidänkin oikeutenani pukea Lipsin pinkkiin(kin) ilman mitään oletuksia, huomaan itse kohotteleviani kulmiani kaikkein ruusunpunaisimmille mammablogeille, jossa vaaleanpunaiset toppasydämet ja Hello Kittyt vaan tursuavat. Ja totean hiukan vinosti hymyillen, että onneksi äitini oli niin viisas, että antoi minun elää överin glitter-trinsessa -vaiheeni siinä kymmenvuotiaana puuttumatta ylilyönteihini mitenkään, ettei minun aikuisena tarvitse kuorruttaa kotiani posliinisilla paimentytöllä.

7. Käyn paljon kirpputoreilla
Nykyisen, niukemman rahatilanteen ja toisaalta jatkuvien, lapsen vaatettamiseen ja viihdyttämiseen liittyvien tarpeiden takia olen alkanut käydä entistäkin enemmän kirpputoreilla. Olen kyllä aina ostanut kirppiksiltä, minua ei inhota käytetty, päin vastoin, käytetyn ostamisesta saa paljon enemmän kiksejä, koska se on a) halvempi ja b) ei kuormita maapalloa samalla tavoin. Valitettavasti kirppisostelustakin voi kehittää huonon tavan ja shoppailla ihan liikaa, taannoin Hietsun kirppiksellä riehaannuin ostamaan vaikka mitä, kuten rikkinäiset vihreät nahkatossut jotka eivät pysy Lipsin jaloissa. Myyn myös joskus kirppiksellä itse, mutta mieluiten itsepalvelukirppiksellä. Minulta puuttuu myyntihenkisyys aivan täysin ja alan akuutisti inhota ihmiskuntaa seistessäni kirppispöydän takana, kun yksi sun toinen hul... originelli ihminen tulee myllertämään pöydän ylösalaisin, tinkii naurettavuuksiin asti ja lähtee lopulta solvattuaan myytäviä tavaroita. Ja oma lukunsa ovat tietysti jobbarit, jotka ryntäävät paskakärpäslauman tavoin paikalle, kun pystyttää aamuäreänä pöytää mukulakivitorille eikä ole vielä edes saanut kasseja auki. Kaiken huippu oli toissa kesänä kun joku mies alkoi pokkana aukoa käsilaukkuani, jonka olin laskenut maahan saadakseni pukkipöydän pystyyn. Räkytin miehelle aikani ja ilmoitin tomerasti, että myynti alkaa tasan kello kahdeksan, siihen asti kaikki hus hus.

Siirrän tunnustus-läpyskän eteenpäin seuraaville viehkeille tyypeille: Hilla, Hups ja Epäluonteenomaista, olkaapa hyvät.

Kotiäidin vertaisvinkit, eli miten säilyä (melko) täysjärkisenä vaippaikäisen kanssa

2010-08-20T21:29:00.002+03:00

Kun tätä lapsellisen arkea on nyt elänyt vuoden, alkaa mieleen hahmottua jonkinlaisia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita noudattamalla elämä sujuu paremmin, tai sitten ei. Olen itsekin osan näistä vinkeistä kanssa melko alkutaipaleella ja oivallukset karttuvat jatkuvasti. Tähän alkuun pistän myös sen pakollisen disclaimerin: nämä seuraavat vinkit olen koonnut erittäin suppean ja subjektiivisen tutkimusaineiston perusteella, lähinnä puhun omasta elämästäni ja jonkinverran viisautta on karttunut myös ystävä-äideiltä. Nämä eivät varmaan toimi kaikille ja sitä rataa, mutta meille näistä oivalluksista on ollut apua.

Lähde ulos lapsen kanssa

Koita lähteä ulos lapsen kanssa joka ikinen päivä, vaikka edes ruokakauppaan, pihalle, torille tai lähikahvilaan asti. Sisällä höperöityy äiti ja myös vähän vanhempi lapsi, vauva ei vielä niin välitä, mutta äidin psyykelle ulos lähtemisellä on merkittävä vaikutus. Koti alkaa tuntua vankilalta jos siellä viettää yhtäjaksoisesti liian kauan aikaa, eikä elämää ole varmaan tarkoitettu elettäväksi päiväsarjoja katsoen. Tapaa äitiystäviä, kehitä äitiharrastuksia, käy niissä museoissa ja näyttelyissä joissa et koskaan töissä käyvänä ehtinyt käydä. Vieraile kasvitieteellisessä puutarhassa, kehitä uusia kävelylenkkejä. Käy kirppareilla mutta älä täytä sisäistä tyhjyyttä liialla shoppailulla, ostamisen ilo on lyhytaikainen ja kun perheen tulot ovat äkkiä laskeneet ja toisaalta menot nousseet, voi jatkuvasta ostelusta kertyä iso menoerä. Käytä äkkiä käsissäsi oleva aika halvempien vaihtoehtojen etsimiseen. Hyppää bussiin, ratikkaan, junaan. Pääkaupunkiseudulla voit vaunuilla reissata ilmaiseksi vaikka kuinka kauas ja vaikka minkälaisiin paikkoihin. Sopivalla suunnittelulla vältät ruuhkat ja saat sitäpaitsi ilahdutettua ihmisiä pyytämällä apua vaunujen nostossa: 99 prosenttia ihmisistä tulee hyvälle mielelle saadessaan olla avuksi.

Lähde ulos ilman lasta

Keksi itsellesi joku oma harrastus, jumppa, uinti, laulutunnit tai vaikka mosaiikkikurssi. Jos joku kaveri innostuu samasta, sen mukavampaa. Vesijuoksu on loistava tapa ylläpitää sosiaalisia suhteita. Harrasta liikuntaa vain jos se on kivaa, fasistinen "mammakilot pois viikossa"-airobikki tai vittumaisen opettajan vetämä keramiikkakurssi saattaa muuttua arjen raskauttajaksi sen sijaan että se antaisi sinulle ihanan breikin lapsiarjesta. Pidä harrasteiden kohdalla muutenkin ohjenuorana iloista itsekkyyttä, älä suostu mihinkään mistä ei tule hyvä olo.

Hanki vertaistukea

Tapaa muita äitejä. Jos ystäväpiirissäsi ei ole valmiiksi muita äitejä tai heillä on jo useampi lapsi ja siten liian kiire, hanki sellaisia perhekahvilasta, muskarista tai muualta. Muista kuitenkin, että vauvakontekstissa bondaaminen ei tule kannattelemaan ystävyyttä kovin kauas eli olisi tietysti ihanteellista että teillä olisi muutakin yhteistä. Toisaalta uudet äitikaverit voi ajatella ikäänkuin työkavereina: teillä on yhteinen asia elämässä ja sen lisäksi omat elämät. Kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse olla syviä, hyvänpäiväntutuillakin on sijansa. Erityisesti esikoisvauvan äitien kanssa keskusteleminen on alussa tärkeää ja avartavaa.

Näe ystäviä

Paitsi äitiystäviä, kannattaa nähdä myös lapsettomia ystäviä ja ystäviä erilaisissa tilanteissa. Tyttöjen viini-illat, leffareissut, kotibileet, keikat ja kahvittelut antavat mielettömästi iloa ja virtaa omaan arkeen. Tämä on tärkeää: Älä puhu lapsestasi jatkuvasti! Lapsettomia eivät vaippajutut ihan oikeasti kiinnosta ja lapselliset haluvat luultavasti edes joskus unohtaa ne. Odota samaa myös ystäviltäsi ja jos he alkavat suhtautua sinuun pelkkänä maidontuotantolaitoksena, huomauta asiasta. Naura, tanssi, juo punaviiniä ja mene diippeihin ystävien kanssa. Nauti siitä ettet ole enää raskaana, flirttaile vaikka jos haluat, se ei vahingoita ketään.

Seuraa aikaasi ja pysy skarppina

Lue Hesaria, pysy tietoisena maailman tapahtumista, lue kirjoja, käy taidenäyttelyissä, konserteissa, festareilla. Vaikka elämässäsi on tapahtunut suuri ja ihmeellinen mullistus, muu maailma jatkaa kulkuaan. Jotta mielessäsi eivät pyörisi pelkät retrobodyt ja hedelmäsoseet, ettet alkaisi tuntea kuinka identiteettisi kuihtuu ja kapenee, pysy skarppina. Näin sinulla on ihmisten kanssa muutakin puhuttavaa kuin lapsiasiat. Älä kuitenkaan ahdistu tai oudoksu, jos ensimmäisen puolen vuoden aikana et jaksa miettiä juuri muuta kuin lastasi, se on ihan luonnollista. Lapsi ei kuitenkaan ole vauva kovin kauaa.

Laske siisteystasoa - sopivasti

Tingi sisustusideaaleistasi ainakin vähäsen, teillä asuu nyt olento, joka ei piittaa niistä hittojakaan. Hanki keittiön laatikostoihin rimat, jotka pitävät ne kiinni, ellet halua joka sekunti olla kaivamassa paistolämpömittaria pienokaisen kädestä etkä astua vessamatkalla teräviin piparimuotteihin. Koti täyttyy kaikesta melko mauttomasta vauvakamasta, kirjavista leluista, sitteristä, syöttötuolista, jatkuvasti esillä roikkuvista pyykeistä. Koita valikoida omaa silmääsi miellyttäviä ratkaisuja: susirumat lelut voi hyvin lahjoittaa eteenpäin tai viedä lähimpään lastenkotiin. Älä päästä kaaosta valloilleen vaan sopikaa kotona käytäntö, että koti hahmotellaan suhteeellisen siedettävään kuntoon ennen nukkumaanmenoa. Pommin jäljiltä oleva keittiö ensimmäisenä näkynä aamulla on hyvä tapa pilata päivä heti kättelyssä. Päätä samalla tietoisesti, ettet enää ahdistu pienistä vaatekasoista tai lattialle kumotusta lelukorista. Lapsiperheessä voi olla kiiltävän siistiä, mutta luultavasti ei kuitenkaan ole.

Vietä kahdenkeskistä aikaa kumppanisi kanssa

Vie lapsi isovanhemmille tai jollekin muulle hoitajalle, johon luotat, muutamaksi tunniksi. Viettäkää miehen kanssa laatuaikaa: juokaa kuoharia, jutelkaa, harrastakaa vaihteeksi muutakin kuin pikaseksiä. Menkää syömään, käykää teatterissa, tehkää jotain mitä teitte ennen lasta. Tehkää tätä säännöllisesti, esimerkiksi kuukausittain. Parisuhde pysyy kukoistavana ettekä ole toisillenne pelkkä ja iskä ja äiskä. Toinen, viikottain toteutettava rutiini on parisuhteen päivityskeskustelu, esimerkiksi sunnuntai-iltaisin kun lapsi on nukahtanut. Kun vuoden nukkuu liian vähillä unilla ja yrittää sen lisäksi hoitaa töitä, kotia, lasta ja muuta elämää, saattaa stressiviisari pojottaa punaisella siinä määrin herkästi, että armaalle tulee räkytettyä turhasta. Ja jos näitä riitoja ei setvi, ne alkavat kasvaa möykkyä ja siten etäännyttää teitä toisistanne. Ja harrastakaa seksiä, vaikka sitten sitä pikaseksiä, vaikka seksille pitäisi sopia aikataulu etukäteen. Toimiva seksuaalisuus on parisuhteen liima ja vaikka itseä ei aina niin nappaisikaan, ei ryhtymistä yleensä kuitenkaan kadu jälkeenpäin. Anna isälle myös vastuuta, älä omi vauvaa omaksi projektiksesi, se on varmin keino saada isä tuntemaan itsensä ylimääräiseksi ja ei-toivotuksi ja luultavasti jossain vaiheessa pitämään asiaa oletustilana, ja sitten oletkin yksin vastuussa mahdollisesti useammankin mukulan arjen pyörittämisestä kun mies liiruaa bänditouhuissa. Täysimetys ei kestä ikuisesti, sen jälkeen mies on pätevä ruokkija ja sitä ennenkin pätevä kanniskelija, vaipanvaihtaja, nukuttaja ja vaunuttelija. Luota isään, lapsi on hänelle yhtä rakas ja tärkeä kuin sinulle.

Ole armelias itsellesi

Älä piiskaa itseäsi lapsenhoitoon liittyvistä mokista. Joskus lapsi on pakko jättää hetkeksi pinnasänkyyn huutamaan vaikka kuinka vuorovaikutus häiriintyisi - on käytävä vessassa, pestävä hampaat, haettava uusi pullo. Liikkuva lapsi muksahtelee jatkuvasti, mustelmat ovat arkipäivää. Aina ei jaksa tapella ruuan kanssa, silloin on ookoo täyttää lapsen maha vellillä, jos se sitä suostuu parhaiten syömään. Jos kosteus ja helle piinaavat, kestovaippailusta voi hellittää kunnes ilmat viilenevät, ennestäänkin trooppinen asunto ei kaipaa enää kahta pyykkikoneellista päivässä lisäkostukkeeksi. Jos et laiskuuttasi jaksa taistella unikoulua vaan annat lapsen aina uudelleen nukkua aamuyön vieressäsi, lohduttaudu ajatuksella, että ei se enää kouluikäisenä vanhempien välissä nuku. Yritä unohtaa ristiriitaiset ohjeet, joita satelee neuvolasta, lääkäriltä, isovanhemmilta ja muilta äideiltä. Kaikki lapset ovat yksilöitä ja tilanteet tapauskohtaisia. Se mikä toimii naapurin Usvalla, ei toimi välttämättä omalla pienokaisella. Ennen kaikkea, luota vaistoosi.

Lipsi lapsukainen täyttää vuoden eli muistelua, osa 1

2010-08-10T23:30:00.000+03:00

Voi hyvänen aika! Äidin pussausposki, Mantelimissi Mähky-Pähkynen täyttää vuoden! Voikohan sille enää laulaa kaikkia vauva-aiheisia itse keksimiä lauluja vai pitääkö ruveta laulamaan taaperosta? No, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, on äidin nonsense-laululipas aika ehtymätön. Vuoden ikäisenä Lipsi kävelee, touhottaa, yrittää tiputtaa esineitä vessanpönttöön, sormiruokailee, herää edelleen öisin, saa satunnaisesti tissiä mutta pääosin ei, tapailee paria sanaa (kukka, kakka, äiti, lukko), nukkuu yhdet päikkärit ja omistaa viisi hammasta. Mitat selviävät huomenna, aika sippura taitaa tämä tyttö edelleen olla, Lipsiä ei ole missään vaiheessa voinut sanoa kauhean ruokaorientoituneeksi vauvaksi. Mutta aika pitkäsääriseltä se näyttää, taitaa periä isänsä ruumiinrakenteen (siunattu lapsi!).

Olisi varmaan pienen retrospektion aika. Se lienee luontevaa aloittaa siitä, miten Lipsi sai alkunsa (mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, ehe ehe!) ja miten päädyimme siihen, että meistä tulee perhe. Toissa elokuussa, suunnilleen tasan kaksi vuotta sitten, aloin äkkiä kuulla useita raskaus- ja vauvauutisia. Olihan näitä toki tipahdellut aiemminkin, mutta oma ystäväpiiri oli aika visusti lapsetonta porukkaa. Eräs vanha kaveri ilmestyi Karhupuistossa eteeni ison vauvamahan kanssa, toisaalla asuva ystävä oli pamahtanut ylläripaksuksi, terapeutti ilmoitti jäävänsä äitiyslomalle vuoden vaihteessa, puhelin piippaili kaveripariskunnan pikkuneidin syntymämittoja. Samaan aikaan elin voimakasta itsetutkiskelun kautta (se terapia), opin valtavasti itsestäni ja tein työtä omien luutumieni kanssa ja olin hirveän tyytyväinen itseeni. Ja sitten taas toisaalta kaiken ilon ja oivalluksen keskellä minua painoi työtilanteen totaalinen epävarmuus, puskista kimppuun hyökännyt lama (tai no varmaan senkin taloustieteilijät osasivat ennustaa, mutta minä en) ja tajuaminen siitä, että työsuhde kestäisi vain vuodenvaihteeseen, eikä jatkosta ollut tietoa. Kuten varmaan kaikki kolmekymppiset naiset, olin minäkin pyörittänyt vauvakuviota päässäni periaatteessa jo useita vuosia ja olimme ajatuksen tasolla miehen kanssa varustautuneet tulevaan perheenlisäykseen muuttamalla asuntoon, jossa on hissi ja tarpeeksi tilaa ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Tiesin, että moni lähipiirin ihminen odotti jo meiltä vauvaa ja ajatus siitä ärsytti ajoittain suunnattomasti. Olin aika solmussa koko perheellistymispäätöksen kanssa, harkitsimme jossain vaiheessa vakavasti elämää lapsettomana pariskuntana, mutta silti pohjimmiltaan meininki oli, että hommataan se mukula, mutta ei ihan vielä.

Syksyn edetessä kaikki asiat alkoivat vähitellen viitata siihen suuntaan, että aika perheenlisäykselle voisi olla oikea, ettei asiaa olisi enää mitään syytä pitkittää, me emme esimerkiksi nuorenisi. Pessimistinä varauduin jo mahdolliseen lapsettomuuteen tai ainakin pitkään odotukseen. Kehitin tapani mukaan lapsensaamisesta aikamoisen fiksaation, mutta en puhunut asiasta juuri kellekään vaan otatin kierukan pois kaikessa hiljaisuudessa ja ilmoitin miehelle topakasti, että nyt on ehkäisyt ehkäisty (tätä vauva-asiaa siis oli tosiaan vatkattu jo kauan, en ole mikään hullu despootti joka vaatii mieheltä siementä etukäteen varoittamatta ja puntaroimatta tarkkaan, onko miehestä isäksi. Olen seurustellut kerran ennenkin isä-aines-miehen kanssa, mutta silloin olimme ihan liian nuoria moiseen. Joukkoon mahtuu myös yksi ei-isä-tyyppiä oleva eksä, joten nämäkään jutut eivät ole itsestäänselviä. En lähtisi tekemään lasta miehen kanssa, jonka osallistumisesta, aikuisuudesta, sitoutumisesta ja vastuullisuudesta en voisi olla varma). Mies ei pistänyt hanttiin ja siitä alkoikin tietoinen vauvanyritys. Koska luin tietysti heti kaiken ovulaatiosta ja siitä, miten hedelmöittymistä voi edistää (tosin otin käyttöön vain mukavat konstit, kuten ison lasin punaviiniä... enkä luopunut huonoista elämäntavoistani vaan polttelin työstressiini tupakkaa ja huolehdin vitamiineista yhtä huonosti kuin ennenkin), vauva sai alkunsa heti. En voinut uskoa onneani pitkään aikaan ja samalla olin hirvittävän stressaantunut, etenkin kun päivää ennen positiivista raskaustestiä (tai siis haamuviivaa, oikea positiivinen tuli vasta seuraavalla viikolla) sain tietää työni jatkuvan vielä. Että yhdestä ressinaiheesta toiseen, sellainen hyppäys. Ennen joulua sain keskenmeno-oireita ja olin ihan varma, että tässä se oli. Itkin ja surin ja kävin parissa ultrassa, mitään selitystä verenvuodolle ei löytynyt, sen sijoittuminen intiimielämän yhteyteen sai minut pidättäytymään melkein koko ensimmäisen trimesterin ajan, joka oli todella syvältä, etenkin kun libidoni oli ihan entisellään tai vahvempikin. No, joulun mentyä huolekkaissa tunnelmissa ja uuden vuoden kemujen (kuka urpo järjestää uudenvuodenbileet raskaana, no minä) kuluessa juomattomuuden salailussa (minähän en ole ns. lasiin sylkevää tyyppiä) sainkin tammikuussa elämäni pahimman flunssan ja kurkkutulehduksen, joka naulitsi minut viikoksi sänkyyn. Sen jälkeen olin ainakin varma, että sikiö on häipynyt autuaammille kohtumaille, etenkin kun kova flunssa peitti raskausoireet hyvin alleen, mutta tammikuun loppupuolella ollut niskapoimu-ultra kertoi, että siellä sitä pyörittiin, viikon vanhempana kuin olin laskenut!

Ensimmäisen ultran jälkeen, toisen trimesterin alussa aloin olla "oikeasti raskaana", uskalsin iloita tulevasta vauvasta. Samaan aikaan ystäväpiiriin pulpahti kolmen hyvän ystävän raskausuutiset ja vertaistukeakin löytyi. Erikoisen pahoista raskausoireista en kärsinyt: alussa sain kovia päänsärkyjä, mutta ne loppuivat vähän puolenvälin jälkeen. Pahoinvointi pysyi siedettävissä kantimissa, muistan tosin pitäneeni pari melko tulista yksinpuhelua siitä, että "fetapaketti jätetään jääkaappiin haisemaan niin, että kaikki ihmiset voivat pahoin". Himoitsin appelsiineja ja loppuraskaudessa hiekkaa ja asfalttia ja kiviä. Alkuraskaudesta nukutti hurjasti: posotin työpäivien jälkeen kahdentoista tunnin unia ja skippasin suosiolla hyvin alkaneet Viron opinnot (onneksi myös samaan aikaan raskautunut ystävä, jonka kanssa kurssilla kävimme, oli yhtä nuupahtanut ja lopetimme kurssin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä itselle jäänyt luuserioloa), sitten keskiraskaudessa aloinkin herätä vakituisesti viiden-puoli kuuden aikaan aamulla, pirteänä ja hyväntuulisena. Ennen rakenneultraa tilasin netistä dopplerin eli sydänäänten kuuntelulaitteen ja sain itse aina vähän sydämentykytyksiä ennen kuin syke löytyi. Onneksi doppleri jäi kerran päälle lipastonlaatikkoon ja hirtti kiinni, oli tavallaan ihan hyvä päästä eroon siitä laitteesta. Rakenneultran lisäksi kävin myös 4D-ultrassa, joka maksoi ihan hirveästi. Ainoa motiivini käydä siellä oli todeta mahdolliset sikiöpoikkeamat, en ole mitenkään ihastunut keskentekoisen vauvan katselemiseen noin muuten, pikemminkin päinvastoin. Ultratkin olivat tästä johtuen osittain vähän ahdistavia: se, että joku laite näkee paitsi minun sisälleni myös sikiön sisälle, saa minut ajatuksena ihan heikoksi. Ja samalla olen tietysti hirveän iloinen siitä, että moinen menetelmä on keksitty. Kaltaiselleni pelostelijalle tsekkaus toimii parhaana rauhoittajana.

Keskiraskauden aikaan lähdimme miehen kanssa viikoksi Italiaan. Jännitin etukäteen reissaamista raskaana, mietin veritulppaa, listeriaa ja ties mitä. Päätin kuitenkin karkaista luontoni ja ostin tukisukat sekä miniasperiinia. Matka onnistui loistavasti, viinittömyys ei päässyt harmittamaan (join kaksi lasia viiniä kyllä), olin raskauden hyvinvoivimmassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Erityisen kivaa oli, kun mies tunsi vauvan potkut ensimmäistä kertaa Bolognassa. Matkalta ostimme myös Lipsille kirsikkakuvioisen nimiäismekon (tiesimme sukupuolen rakenneultrasta asti ja olin kovasti hekumoinut pitäväni sen salaisuutena ihan kiusallanikin, ettei kukaan alkaisi hokea kompulsiivisesti "pikku prinsessa" ja tukkia asuntoamme vaaleanpunaisilla frilla-alushousuilla, mutta no, vuodin tiedon Facebookiin heti kun sain takin pois päältä Kättäriltä tultua), joka oikeasti olikin puolivuotiaan kokoa. Tästä sukupuolivuodosta muuten sitten loukkaannuttiin, mielestäni lähinnä ihan ihmisessä ikiaikaisena piilevästä loukkaantumisen halusta ja tarpeesta, olisi nimittäin toivottu henkilökohtaisempaa sukupuolen tiedottamista lähipiirille. Mikä toive lähinnä osoittaa sen, että sukupuolella on nähtävästi kauheasti väliä. Vaikka sitten kaikki ovat kuitenkin ihan yhtä iloisia, tuli sieltä tyttö taikka poika. Mahdollisen Lipsi kakkosen kanssa saatankin toimia toisin, tai sitten samalla tavalla, mitä sukupuolen tiedottamiseen tulee.

Matkan jälkeen tapasimme ystävän pienen tummakutrisen vauvan ja huomasin olevani edelleen ihan ummikko vauvojen käsittelyssä ja ehkä vähän ahdistuinkin siitä, ettei pieni pusuhuuli herättänyt minussa automaattisia äidintunteita. Vaikka tuollaiset tilanteet ovat aina niin latautuneita, että omat tunteensa siirtää jotenkin hassusti syrjään ja seuraa itseään ulkopuolisena. Kesän tullessa rohkenin ostella lisää vauvanvaatteita ja pesin matkalaukullisen miehen vanhoja seventies-kuteita, joita on edelleen käytössä (tosin totesin, että kehitys on 30 vuodessa kehittynyt vaateasioissakin: veluurifrotee on epäkäytännöllinen materiaali konttaavalle olennolle ja olkapäiltä napitettavat potkarit hankalia.) Huvittavaa on, että noissa seventies-vaatteissa on L-kirjaimella kuvitettu, Jamaikan lipun värinen noin kaksivuotiaan veluuripotkari, odotan hilpeydellä, miltä pikkulapsi-Lipsi näyttää se päällään vuoden päästä. Kesä meni mökkeillessä ja uidessa, kohopenkin kaivamisen jätin suosiolla väliin ja käytin aina vattuja poimiessa kumppareita (punkit! borrelioosi) ja kesän alussa multaa kuoputtaessa jopa kumihanskoja (toksoplasmoosi!). Aloin loppuraskaudesta nukkua huonosti, heräilin pissahätään enkä sitten saanut unta. Pariinkin otteeseen katsoin mökillä aamuyöstä kokonaisia leffoja. Nivusia alkoi särkeä, huonoina päivinä kitisytti. Jalkaterät turposivat pullamaisiksi ja kontrolliultrassa huomattiin, että kohdunsuu on juuri sen verran auki, ettei uimista enää suositeltu. Mikä oli harmillista, koska vesi oli ainoa paikka, jossa ison mahan saattoi hetkeksi unohtaa. Paitsi että kanssauimarit eivät toki unohtaneet vaan tylyttivät minua useampaan kertaan "vesijuoksuvyön väärästä asennosta" johon saatoin nasevan painokkaasti todeta, että olen kuules raskaana ja vyötärölinjani kulkee tällä haavaa tuossa rintojen alla.

Eräänä kuuman lauantain jälkeisenä yönä heräsin sitten mökiltä pissahätään ja sisään tultua ehdin ajatella, että great, olen näemmä menettänyt jopa virtsanpidätyskykyni näin loppuraskauden ratoksi, kun tätähän tulee tähän matolle. Sitten tajusin, että neste on vaaleanpunervaa ja tuoksuu huuhteluaineelta (!) ja siinä on hippusia. Sitten herätinkin miehen ja tilasin taksin ja soitin Kätilöpistolle, jossa oli meneillään sulku ja kehoitettiin konsultoimaan Naistenklinikkaa. Siellä oltiin sitä mieltä, ettei lapsiveden valuminen tarkoita sitä, että tarvitsisi heti lähteä synnyttämään, jos supistuksia ei ole. Sovittiin, että odotellaan kotona. Ja kotona odoteltiin, valvoin maanisena ja pesin pyykkiä, katselin valkenevaa sunnuntaipäivää. Iltapäivällä ajoimme Kättärille kontrolliin, vauvaa kuunneltiin käyrillä tunnin verran ja joku lääkäri oli ottamassa minua jo sisäänkin, odottamaan synnytyksen käynnistymistä (tai käynnistämistä, ellei se alkaisi itsestään maanantaiaamuun mennessä). Samaan aikaan osastolla tuli palohälytys ja olo oli jokseenkin absurdi kun kätilötkin miettivät, pitäisikö tässä nyt lähteä juoksemaan pää kolmantena jalkana ulos rakennuksesta vai mitä. Selvisi, että lääkärit olivat rasvakeittäneet jotain (uh, en lähde spekuloimaan MITÄ, mielikuvat istukoista tunkevat päähän väkisin) ja aiheuttaneet hälytyksen. Onneksi toinen lääkäri oli sitä mieltä, että voin aivan hyvin odottaa kotonakin. Kotiin lähdettiin, ostettiin matkalla jäätelöä ja katsoin loppupäivän ajan Mullan Allaa videolta. Illalla erehdyin googlettamaan synnytyksen käynnistystä ja eksyin sen aiemminkin manaamani kamppilaisen lastentarvikeliikkeen sivuille, jossa käynnistyksen uhattiin johtavan imetysongelmiin, äidin ja vauvan erottamiseen, vauvan hengitysvaikeuksiin ja käytettiin ilmaisua "jos epiduraalia tarvitaan". Viimeinen uhkaskenaario lähinnä nauratti, itse olin ihan taatunvarma jo heti kaksi viivaa tekstitikussa nähtyäni, että mukula saatetaan maailmaan kaiken mahdollisen puudutuksen vallitessa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sitten aloin supistella ihan itsekseni, epäsäännöllisesti enkä kovin kivuliaasti, mutta kuitenkin. Maanantaiaamuna ajoimme taas taksilla Kättärille, siitä minut passitettiin käyrille yhdessä viiden-kuuden muun naisen kanssa ja silloin minua alkoikin supistella niin imakasti, etten olisi jaksanut olla paikallani makaamassa. Onneksi minut todettiin synnytysvalmiiksi, passitettiin hakemaan sairaalan vaatteet (sandaaleissa koko 42 oli pieni, normaalisti kokoni on 40) ja sitten menimmekin syntymähuoneeseen odottelemaan, mitä tuleman pitää. Synnytyskertomus löytyy täältä.

Jaaha, tämä maratonpostaus on käsitellyt vasta raskausajan. Seuraavaksi vuorossa Lipsin ensimmäiset puoli vuotta, kunhan taas ehdin istua aloilleni. Mikä tapahtuu ehkä vasta sitten, kun juhlavalmistelut ovat takana päin. Meillä on kahdet juhlat, ensin sukulaisille ja sitten kavereille, kummatkin mökillä. Olen leiponut maanisen kotirouvan tyyliin kaikkea valmiiksi pakkaseen, mutta vielä riittää ährättävää.

Elämän ilot

2010-08-05T11:00:00.000+03:00

Istuimme taannoin pikkumökillä hyvän ystävän kanssa mansikka-vuohenjuustosalaatin ääressä pohtimassa kaikkea mahdollista. Vauvat nukkuivat kumpikin omissa vaunuissaan ja meille jäi aikaa tutkailla ja puntaroida jopa siinä määrin, että koko päivä oikeastaan hurahti ohi, hyvässä seurassa. Olen viettänyt laatuaikaa viime aikoina muutenkin ja vähän väliä pysähdyn ihmettelemään onnellisena, miten monta viisasta ja lämmintä naista lähipiiriini on siunaantunut (ja toki miestäkin, mutta en näemmä osaa solmia miesten kanssa samalla tavalla intiimejä ystävyyssuhteita, yhteistä heijastuspinta-alaa on väistämättä vähemmän).

Puhuimme ystävän kanssa masennuksesta ja sen selättämisestä. Itselläni ei ole masennuksesta varsinaisesti omakohtaista kokemusta, mutta elämässäni on ollut aikoja jolloin herääminen on tuntunut merkityksettömältä, ikkunasta näkyvät kuuset (oma synkeä aikani kytkeytyy niin vahvasti Tapiolassa asumiseen että saan vieläkin lieviä puistatuksia niillä kulmin liikkuessani) varsinaisia surun sanansaattajia ja oma asema tässä maailmassa täysin tarpeettomalta. Lamaannusaikani johtui selkeästi siitä, etten valmistuttuani löytänyt heti työpaikkaa ja vanhempani syyllistivät minua asiasta niin valtavasti että tunsin itseni todelliseksi häviäjäksi ja aloin jossain vaiheessa epäillä ettei mitään oikeaa tule ikinä löytymään vaan joudun koko ikäni roikkumaan ultra-paskaduunissa bussivarikon puhelinvaihteessa. Ja kun löytyi, oli surkeuteni poispyyhittyä ja siitä loksahtikin liikkeelle asunnon ostamisen suunnittelu ja kaikki muu kiva, jonka ansiosta olen nyt tässä.

Olen aina ollut enemmän ahdistus- kuin masennusihmisiä, mikäli tällainen karkea erottelu sallitaan (tosin masennukseen liittyy usein tai ehkä lähes aina ahdistusta). Kun luin jälkikäteen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta huomasin termin viittaavan enemmänkin ahdistukseen ja tunnistin aika monta sen piirrettä itsessäni. Mutta oma henkinen tilani synnytyksen jälkeen oli kyllä selkeästi korkeintaan "baby blues" vaikka skoorasinkin neuvolan masennustesteissä alussa joka kerta aika korkealle, koska kysymykset olivat tyyppiä "oletko itkenyt useammin kuin ennen?" ja vastaus tyyliä "no totta vitussa, jokainen itkee herkästi kahden tunnin yöunilla". Ahdistus ja huolestus kulkee elämässäni samanlaisena pohjavirtana kuin herkkyyteni ilolle ja pidän itseäni noin ylipäätään aika onnellisena ihmisenä. Vaikka mikäs tässä onnellisena ollessa, kun kerran olen saanut melko lailla kaiken mitä olen toivonutkin. Juuri ahdistusherkkyyteni takia en pidä saamiani asioita ikinä itsestäänselvyytenä, koska ne eivät sitä ole. Ja sitäpaitsi ihmisistä, jotka ottavat kaiken hyvän itselleen itsestäänselvästi kuuluvana tulee usein ylimielisiä ja empatiakyvyttömiä.

Ystävän kertomus masennuksesta toipumisesta oli silmiä avaavaa kuultavaa, ja myös hirveän ilahduttavaa, koska ystävä on nyt niin onnellinen. Masennus kuulostaa salakavalalta sairaudelta: se kietoutuu osaksi persoonaa ja saa kaiken näyttämään värittömältä, tympeältä, jotenkin miinusmerkkiseltä. Kuten aina, hahmotin ystävän kuvauksista myös toisia tuntemiani ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Ystävä sanoi esimerkiksi, että oman salaatin syömistä ja vattujen poimintaa sisältävä laatuaika hyvässä seurassa mökillä, tai vaikka kaverin kanssa tehty reissu ulkomaille, olisi ennen tuntunut hankalalta, epämiellyttävältä ja kauheaa säätöä vaativalta ja poikinut lähinnä halun perua kaikki ja käpertyä kotisohvalle miehen kainaloon. Että kaikki sellainen, joka edellyttää muutosta arkirutiineihin tai ylimääräistä vaivannäköä, näyttäytyy automaattisesti vaikeana ja raskaana. Ja että asia on ikäänkuin tarpeen dumata jo etukäteen, vähätellä pienemmäksi. Muistan pahastuneeni joskus aikasemmin tilanteessa, jossa suunnittelin innoissani ruokalistaa ja ohjelmaa ja minulta kysyttiin turhautuneena, eikö perillä voisi syödä pelkkää valmisruokaa, kun ruuan teko niissä olosuhteissa on niin hankalaa? Kommentti kuulosti silkalta vähättelyltä, mutta jälkikäteen tajusin, että sanoja ei siinä tilanteessa vaan saanut iloaan lainkaan samantyyppisistä tekemisistä kuin minä, vaan kiva puuhailu näyttäytyi hänelle lähinnä riesana. Keskustellessamme masennuksesta minulle valkeni myös se, että piirre, joka on vaikuttanut olevan osa jonkun persoonaa ja tehnyt suhtautumisen tähän hiukan varautuneeksi, voi olla myös osa sairautta. Ja tämän hahmottaa vasta kun ihminen paranee.

Elämän iloista nautiskelu on kyllä myös sukupolvi- ja ikäkysymys. Esimerkiksi vanhemani ihmettelevät usein sitä, kuinka innokkaasti väsäämme tarjoomuksia juhliin. Heille ruokien suunnittelu on lähinnä stressaavaa pakkoa ja helpoiten homma hoituu mahdollisimman yksinkertaisilla ja nopeilla ratkaisuilla. Vanhempani ovat myös vannoutuneita kevyttuotteiden ystäviä jopa siinä määrin, että he käyttävät niitä juhlissakin. Olen jo varmaan turhankin monta kertaa kaivanut äidin kanssa riidellessä esiin taannoisen sukujuhlien pinaattipiirakan, jonka täyte koostui pakastepinaatista, kevytkermaviilistä ja kärtsänneistä kolmen prosentin fetakuutioista. Sitten taas muistan myös itse olleeni nuorempana aika välinpitämätön tietynlaisten elämän ilojen suhteen. Tai ehkä oli myös niin, että omissa piireissäni tietynsorttisista asioista nauttiminen oli "kiellettyä". Juhlissa viini oli halvinta Magista ja tarjoomukset jotain inhottavaa vegaanista ja dyykattua töhnää, joka syötiin kauniitten lautasten sijaan kierrätetyistä Tofu Line -purkeista. Muutenkin hauskanpito oli nuorempana huomattavasti viinavetoisempaa kuin nyt ja muutenkin meininki rajoittuneempaa. En muista parikymppisenä ikinä saunoneeni tai uineeni ystävien kanssa, en edes juuri pelanneeni pelejä tai kokanneeni. Elämääni aukeni aivan uusi ilon lähde joskus 25 ikävuoden tietämillä, kun löysin uimisen uudelleen ja sitä myötä uuden tavan nähdä ystäviä.

Elämän iloihin on tänä kesänä kuulunut Kumpulan maauimalassa hengailu vauvan kanssa tai ilman (ilman vauvaa tulee tosin jopa sportattuakin). Stadion on varsinaiseen vesiurheiluun parempi, mutta Kumpula ehdottomasti viihtyisämpi ja mukavammassa paikassa. Koska elämästä muistaa usein jälkeenpäin aina tietynlaisen yleisvaikutelman, luulen, että tästä kesästä jää viinipiknikkien (niitäkin saisi kyllä olla joskus!) ja juhlien sijaan mieleen äiti-ystävien kanssa käveleskely ja kahvittelu ja Lumiksen kanssa filosofeeraaminen Kumpulan maauimalan kahvilan varjopöydässä.

Tukholmassa

2010-07-23T01:17:00.001+03:00

Lipsin ensimmäinen ulkomaanmatka, peräti ihan Ruotsiin asti, on nyt takana. Päätimme siis kesän alussa, minun ruinaamiseni tuloksena, lähteä lähialuematkalle koko perhe. Olinhan edellisen kerran ollut ulkomailla toissa keväänä (tai oikeastaan kesällä, mutta Tallinnaa ei ihan lasketa). Yllätyimme kuinka kalliita risteilyt ovat, niillä saisi melkein jo Italian matkan. Noo, ei se mitään, joskus voi tuhlata kunhan talous on yleisesti ottaen balanssissa. Lentokoneella emme halunneet lähteä: olen juuri sen verran lentopelkoinen, että joudun psyykkaamaan itseäni jonkun verran aina ennen lentoja, ja kävelevän (Lipsi oppi tuossa taannoin kävelemään, sen tössöttely on huvittavan näköistä) sekä hilluvan olennon kaitseminen lentokoneessa tuntui ajatuksena melko tuskastuttavalta.

Koska nyt on ollut jo aika hemmetin kuumaa, tervehdimme laivan ilmastointia ilolla. Hyttiin oli tuotu lastensänky, mutta huomasimme pian, että se oli ihan turha, vei tilaa ja aiheutti Lipsissä lähinnä hilluntareaktion. Koska en ole ollut ruotsinlaivalla herraties kuinka pitkään aikaan (viimeksi varmaan kun reissasin globalisaatiokriittisen liikkeen imussa isoihin mielenosoituksiin... silloin ei nukuttu hyteissä saati syöty buffassa) koko kelluvan maailman omituinen rinnakkaistodellisuus-fiilis oli ihan päässyt unohtumaan. Olin jo etukäteen päättänyt, että ostan laivalta luomivärin. Arvoin väriä pitkään ja päädyin pronssinkarvaiseen ja ihanan kimaltavaan, laadukkaan oloiseen luomiväriin jota lääpinkin sitten onnessani luomiini koko matkan ajan. Ensimmäisenä iltana teimme sen virheen, että menimme isoimpaan junttibuffaan, jossa saa mahansa (liian) täyteen mutta ruoka on sellaista säilykemaissi-marinoitu kalapala -tasoa. Lipsi, joka on helteellä syönyt vielä tavanomaista neiti nirppanokka-tyyliään valikoivemmin, suttasi raejuuston ja kurkkujen kanssa ja luikahti lopulta pöydän alle nauraa rähättämään.

Ilta oli ihana, erityisesti laivan kannelta. Peilityyni meri, hiljalleen punertuva taivas, yhteen liudentuvat meri ja taivaanranta. Oli ällistyttävää miten yö avomerellä oli trooppisen lämmin, Lipsu saatiin nukahtamaan vaunuihin ja sitten istuimmekin pelastusliivilaatikon päällä tuijottamassa loputonta merta. Yön Lipsi nukkui kainalossani ja aamiaisbuffassa onnistuin syöttämään sille jonkin verran leipää, jonka ansiosta se ei kakannut kuin vasta kotiin tultua, mikä oli tietysti reissussa aika mukavaa.

Perillä Tukholmassa olikin sitten kuuma, Siljan terminaali oli aika kaukana metroasemasta ja jono lippukassalle oli mahtava. Tunnelma ei kuitenkaan kiristynyt, koska uuden maan mantereella on aina niin hauskaa ja jännittävää, että ensimmäiset tunnit menevät innokkaassa kuikuilussa ja asioiden osottelussa matkaseuralle. Nasautimme kahdella eri metrolla Södermalmille, jossa hotellimme oli (olimme varta vasiten ottaneet majoituksen Söderistä kaikkien ylistettyä aluetta Tukholman Punavuoreksi). Entinen köyhien asuinalue, Puukko-Söder oli viehättävän kaupunkimainen, täynnä ihmisiä ja kuhinaa, korkeita viime vuosisadan alun taloja ja myös rumia 70-luvun taloja, jotka nekin istuivat ympäristöönsä. Peseydyimme ja vaippailimme hotellilla ja lähdimme sitten kävelemään Södermalmin pääkatua, Götgatania. Tavoitteeni oli tehdä toivioretki Gudrun Sjödenin kauppaan, niitähän ei ole Suomessa vaan ostelu pitää hoitaa postitse (mikä onnistuu joskus ja toiste taas ei). Matkalla törmäsimmekin vaikka mihin muihinkin kauppoihin, Emmauksen tasokkaaseen kirppikseen, Polarn o. Pyretin lastenvaatekauppoihin, Design-toreihin ja sitä rataa. Ostin Sjödenin alennusmyynnistä auringonkeltaisen tunikan, olisin ostanut koko kaupan tyhjäksi ellei matkaseura olisi osoittanut pitkästymisen merkkejä. Götgatanilta vaelsimme Vanhaan kaupunkiin, joka oli kerrassaan viehättävä mutta aivan nuijalla lyöty turisteja. Söimme jossain kivassa (homo)kahvilassa foccacciat ja vieressä imetti äiti puolivuotiasta lastaan. Ehdin miettiä, että ihanan tyypillistä Ruotsia, tuollainen vapautunut julki-imetys, kunnes nainen alkoi puhua meille Suomea ja paljastui turkulaiseksi.

Vanhan kaupungin jälkeen ajelehdimme kohti Kuninkaanlinnaa, joka otettiin lähinnä vastaantulevana kohteena, vailla suurta mielenkiintoa. Ilma oli tukalan kuuma eikä suihkulähteessä huljuttelukaan auttanut. Päätimme mennä Kansallismuseoon tietämättä sen tarkemmin näyttelyistä. Olemme L:n kanssa museoihmisiä, himmeästi valaistuissa, hiljaisissa huoneissa vaeltelu, vapaus pysähtyä ihmettelemään yksityiskohtia, hitaus ja hartaus viehättävät. Lipsun kanssa museoiluun tuli tietysti uusi aspekti, kävelytin sitä osan aikaa lattialla ja näytin tauluja, joiden oletin kiinnostavan. Ruotsalainen 1900-luvun alun maalaus, joka esitti kettuperhettä haaskalla, sai Lipsusta esiin innokasta kikatusta ja jalkojen sätkyttelyä, kuten myös posliininen kettuveistos. Ilmeisesti kettu on sen silmissä lähellä kissaa ja kissat taas ovat aivan takuuvarmoja nauruhepulin reuhauttajia (etenkin Shrekin saapasjalkakissa aiheuttaa suoranaista hysteriaa). Kansallismuseossa oli perusnäyttelyn lisäksi koti-aiheinen näyttely, johon oli koottu viime vuosisadan kotia esittäviä maalauksia, ikisöpöä (ja hiukan imelää) Carl Larssonia. Joukossa oli mielenkiintoisiakin teoksia, tyhjiä koteja esittävät maalaukset, joissa leijui outo surun ja salaperäisyyden tunnelma, olivat hienoja, mutta en painanut mieleeni taiteilijaa. Museon kiinnostavinta antia oli kuitenkin taideteollisuus (meillä on tapana jokaisella matkalla käydä melkeinpä ensimmäisenä taideteollisuusmuseossa) kobra-puhelimineen. Taideteollisuutta katsellessa hoksaa aina uudelleen, että kaikki käyttöesineet matkakortinlukijasta ovenkahvoihin on disainattu, joku on ne erikseen suunnitellut ja testaillut, miettinyt toimivuutta ja kauneutta. Ja sitä mukaa arkisia asioita osaa ainakin hetken aikaa arvostaakin vähän enemmän.

Museolta valuskelimme kohti Östermalmia, super-hienoa kaupunginosaa jossa toinen toistaan komeammat Jugend-talot sointuivat hyvin sieviin ja kalliin näköisiin kivijalkakauppoihin. Metroa piti taas kertaalleen vaihtaa ja vaikka metroverkosto onkin Tukholmassa sekä kattava että selvästi välttämätön, tuntui vaunuilla sohlaaminen ajoittain rasittavalta. Hissejä oli missä sattuu, ne olivat hitaita ja haisivat voimakkaasti kuselta. Tietysti jos asuisi siellä, oppisi nopeasti reitit eikä säätämiseen kuluisi niin paljoa aikaa. Hotellin lähellä poikkesimme Seven Eleveniin ostamaan pientä purtavaa, alkoihan meillä olla jo nälkä. Purtava osoittautui niin täyttäväksi, ettemme käyneet varsinaisesti ravintolassa sinä päivänä ollenkaan. Liiruttuamme hotellissa super-uneliaina päätimme torhistautua ja lähdimme iltakävelylle. Sattumoisin aivan hotellimme vieressä, keskellä cityä oli siirtolapuutarha-alue, jossa oli hyvä tallustella nukuttamassa pienokaista. Mökit olivat pienempiä kuin omamme, sellaisia että niissä ei varmaankaan yövytä. Puutarhat olivat niin suloisen kuvauksellisia kuin ruotsalaiset puutarhat voivat olla: täynnä salkoruusuja, liljoja ja hortensioita. Alueelle ei päässyt autolla ja pelkästään vaunuillakin liikkuminen oli hetkittäin hankalaa, viljelyn on tuollaisessa ympäristössä tavallaan pakko pysyä ihanan pienimuotoisena ja stressittömänä. Vaeltelimme vielä Söderin hämärtyvillä mutta elämää kuhisevilla kaduilla, kunnes silmäluomi alkoi luppasta liikaa myös aikuisväestöllä. Nukuimme taas perhepedissä, vieras pinnasänky olisi aiheuttanut liikaa hulinointia.

Aamiainen oli hyvä kuten pohjoismaisissa hotelleissa aina (poislukien Hangon legendaarisen Regatta-hotellin, aaltopellistä valmistetun perseläven jossa ei ollut vessaa, suihkuista tai semmoisista puhumattakaan... ja aamiainenkin oli jotain lörähtäneitä munia ja kuivaa paahtoleipää) ja huomasimme sen jäljiltä olevamme niin täynnä, ettei Seyhmuksessa käymisestä tulisi mitään. Tässä vaiheessa erkanimme, L lähti hattukaupoille ja minä ja Lipsi treffasimme Tukholmassa asuvan ystävän ja hänen kaksi pientä lastaan. Pienempi oli nelikuinen, isompikin vielä reilusti alle kahden (ystäväpiirissäni on yllättävän monta pikahiivapullauusintaa) mutta hyvin ystävä tuntui pienten kanssa multitaskaavan. Vauva (jota sain pitää sylissä ja ihailla sen muhkeita maitoposkia ja nukkatukkaa, voih) söi ja uinaili kantoliinassa ja pikkuhenkilö istui rattaissa kalaa kerjäten. Yritimme houkutella häntä sanomaan "pieju", mutta lapsi vissiin kelasi, että kahvilassa ei sovi sortua alatyyliin.

Tässä vaiheessa innostuin vähän shoppaamaan. Åhlensin tavaratalossa (jonka valikoimat muistuttivat yleisilmeeltään Prismaa) oli myynnissä iloisia ja kohtuuhintaisia lastenvaatteita alennuksella ja sorruin peräti kolmeen vaatteeseen: riemunkirjavaraidalliseen yöpaitaan jonka rinnassa komeilee musta barbapapa, neukkuhuivihenkiseen mekkoon sekä pinkki-punaiseen kesätakkiin. Yritän yleensä suitsia vaateshoppailuani aika ankaralla kädellä erityisesti uutena myytävän tavaran suhteen, mutta pitäähän matkalta toki roudata tuliaisia (hah hah, jep). Sen lisäksi ostimme Lipsille oranssin barbapapan markkeeraamaan lihavaa saapasjalkakissaa. Ja toki ostin vielä Polarn O. Pyretistä Lipsille mainiot sukka-mokkasiinit mariannekarkkisina versioina. Ja Design-torilta valaisevan kärpässienen sekä keittiörätin, johon on kuvitettu Tukholman metrokartan pornoversio. Hmm. Sitten liirusimme ympäriinsä, ajoimme metrolla Sergelin torille (tässä vaiheessa meillä oli mukana myös matkalaukku), uitimme Lipsiä ulkoaltaassa ja bongasimme sattumalta Tukholman ainoan ratikan. Ja ällistelimme sitä, kuinka hämmästyttävän kaunis kaupunki Tukholma on ja miten meri on siellä aivan eri tavalla läsnä kuin Helsingissä. Ja miten pehmiksissäkin on hilloraidat. Ja miten ihmiset ovat kerta kaikkisen perusmukavia. Meitä luultiin useaan otteeseen paikallisiksi (L näyttää ihan lattepapalta valkoisessa lätsässään) ja kysyttiin tietä. Vastasimme kankealla mutta jostain selkäytimestä tulevalla ruotsin kielellä, ettemme ole täältä. Löysimme myös vähän puoliksi sattumalta östermalmilaisen hienon kauppahallin, jossa kävimme kahvilla ja ihailemassa pieteetillä ylläpidettyä kymmenluvun arkkitehtuuria. Kahvittelun jälkeen olikin aika suunnata satamaan.

Tulomatkalla istuimme kannella varmaan kolmisen tuntia ja lumouduimme ruotsalaisesta saaristosta. Talot olivat toinen toistaan sievempiä, punaisia ja helmenharmaita, monien tonteilla kuusikulmaisia uimakoppeja ja siellä täällä Ruotsin lippuja salossa. Eräässä kohdin kirkkaankeltainen lossi kuljetti kannellaan autoja, jossain pikkusaaressa oli kaiken söpöyden lisäksi myös pieni tenniskenttä. Ihmiset vilkuttivat meille uidessaan, moottoriveneet kaartelivat lähellä keulaa. Kun nälkä alkoi ahdistella, päätimme kokeilla toista, pienempää buffettia (ravintolan nimeä en muista) ja siellä ruuan taso olikin aivan toista. Alle kahdellakympillä pöydästä sai vaikka mitä luksusherkkuja, kuten artisokansydämiä, kaviaaria ja kanapeitä. Ja lapsille taas niitä kurkunpaloja ja raejuustoa. Tulomatkalla olimme hereillä Maarianhaminan kohdalla ja istuimme kannella tuijottamassa hiljaisena pimenevää merta, kaukana loistavia laivoja ja omituisia pieniä luotoja. Siinä sivussa tuli todettua, että itse Maarianhamina näyttää jumalanhylkäämältä pikkukaupungilta (minulla on taustastani johtuen aaltomaisia inhontunteita rannikon pikkukaupunkeja kohtaan, niissä on niin TYLSÄÄ) mutta Ahvenanmaalla kai kuuluukin nautiskella luonnosta. Yö meni valitettavan hulinoivissa merkeissä ja aamusella pidin jo äkäisen monologin siitä, miksi aina minä ja kotona kyllä menen nukkumaan ja nägä nägä nägä. Kuten meninkin: kuumaan kotikoloomme saavuttuamme pistin pään tyynyyn ja nukuin ennätykselliset viiden tunnin päiväunet.

Reissu oli kerrassaan onnistunut, vaikka Lipsi on jonkin verran haastavassa iässä matkustamista ajatellen. Tuollainen helppo ja turvallinen kevytreissaus sopii meille tällä hetkellä parhaiten, vuoden-parin päästä voi sitten miettiä kauemmaskin suuntautuvia matkoja.

Hormoonit valloillaan (minä ja PMS)

2010-07-03T11:34:00.001+03:00

Olen muutaman viikon ajan, imetystä radikaalisti vähennettyäni, ollut jokseenkin herkillä. Pahastuva, epävarma, kyyneleitä nieleskelevä tai niissä kylpevä, räyhäkäs ja äkäinen perserkki. Juhannusaattoa edeltävänä päivänä vielä ihmettelin, mikä ihme minua voi vaivata, kauniina päivänä kun kaikki on hyvin, ihmiset mukavia, tori pursuaa värikkäitä vihanneksia ja Lipsi on oppinut taputtamaan hyvin huvittavalla tavalla. Hakaniemen torilla kuljeskelin surullisena ja ulkopuolisena, kaikki tuntui jotenkin värittömältä ja merkityksettömältä. Juhannuksena sain hetkittäin, erityisesti iltavaloisella piknikillä oudon painon pois rinnan seutuvilta, mutta taas seuraavana päivänä, perheen kanssa Lintsillä, tunsin kaikesta kilisevästä, piippaavasta ja säihkyvästä ilosta huolimatta olevani jotenkin puolinainen.

Tämän viikon alussa ilmeni yllätysreissu lähikuntaan, jonka menomatkan ajan räyhäsin miehelle raivokkaasti (saatoin myös ulista) kunnes Lipsi oksensi päälleen (luullakseni räyhääminen ei johtanut oksentamiseen, vaan pienokaiselle kävi klassinen tuttipullo liian syvälle kurkkuun-insidentti) ja jouduimme pysähtymään ja pesemään lapsiraukan. Oksentamisen kiistattomasta harmillisuudesta huolimatta tuo tilanne katkaisi riidan ja hitsasi meidät yhteen: nyt unohdetaan aikuisten kähinät ja keskitytään hoitamaan lapsi kuntoon, ja siihen tarvitaan molempia.

Tulomatkalla ihailin uusmaalaista, kumpuilevaa kulttuurimaisemaa keskikesän loisteessa ja tunsin sitäkin kohtaan jonkinlaista vieraantunutta vastenmielisyyttä: miten joku voikaan olla niin penseän liikkumatonta kuin vihreä pelto, mitä pirua ihmiset oikein tekevät kaikki elämänsä päivät täällä hukan perseessä, jossa ei ole edes busseja saati lähikauppoja, muusta tarjonnasta puhumattakaan? Viihdytän usein miestä maaseutuangstillani reissatessamme jossain, mutta tällä kertaa tyydyin tuijottamaan ulos ikkunasta ja tuntemaan ihan oikeaa ahdistusta.

Tälle viikolle sattui vielä mökkinaapuriepisodi kakkonen (olen poistanut tähän liittyvän kirjoituksen Lupiinista liiallisen tunnistettavuuden takia) ja vaikka asiat ovat luullakseni selvinneet aika pitkälle ja itse tein ennenkuulumattoman rohkean diplomaatti-rauhanenkeli-elkeen (ja olen kiitollinen ystävälle joka antoi tälle asialle tavallaan alkusysäyksen), olin silti tästäkin selvittelystä melko ahdistunut jälkikäteen, koska asiaan liittyy useamman ihmisen melko perustavanlaatuisia luonne-eroja.

Ja tietysti sekin, että vanhempani ovat vanhoja, osin sairaita ja monasti äkäisiä ja jotenkin surullisia, vaikuttaa minuun. Rakastan heitä suuresti, mutta joskus kun äiti soittaa, tunnen, että minut vetäistään nilkasta suolampeen, jonka vesi on mustaa ja hyistä ja josta joudun räpiköimään rannalle vaikka vesikasvit takertuvat jalkoihini ja rannan suopursut haisevat tunkkaisesti nenään. Ja samaa angstia olen potenut muidenkin ihmissuhteiden kanssa: hetkittäin on tuntunut, että suuri osa kaikesta kommunikaatiosta muiden kanssa pelaa muiden ratkaisujen kritisoinnilla, spekuloinnilla ja iänikuisella vatkuttamisella. Ja tietysti harmillisinta on ollut huomata, että olen itse varsinainen vatkuttajien kantaäiti ja käytän huomattavasti aikaa ja energiaa muiden ihmisten asioiden pohtimiseen. Ja mikä ikävintä: huomaan ajoittain aidosti nautiskelevani esimerkiksi omasta äitiydestäni eroavan äitiyden ja sen edustajien irvailemisesta. Mikä on aivan perseestä, etenkin kun itse olen tuoreehkona äitinä herkkä kokemaan arvostelua ja olen joskus pahastunut sukulaisten kommenteista äitiyteeni liittyen.

Eilen lähdin pikkumökille jokseenkin myrtyneenä: lapoin konemaisesti oliiveja, vuohenjuustoa ja muita salaatin aineksia ostoskoriin ja meinasin Alkossa hermosta, kun Fresita ei heti samalla sekunnilla löytynyt. Perillä salaattia riipiessäni ja etukäteisvieras Nassun jalkapallointoilua sivukorvalla kuunnellessani (ehdimme tosin siinä välissä puhua siitä, mistä me tyttökaverit oikein puhuisimme jos emme puhuisi ihmissuhteista ja niiden monimutkaisuudesta. Puhuisimmeko esimerkiksi politiikasta, me älykkäinä ja valveutuneina itseämme pitävät naiset... NOT.) olin vieläkin jotenkin yleis-ihmisvihainen ja suunnittelin mielessäni aivan yksin tehtävää matkaa jonnekin lähelle, ilman että tarvitsisi tavata yhtään ketään, mutta kun mökkivieraaksi kutsutut tytöt putkahtivat valkoisesta portista, alkoi mieliala väistämättä nousta. Ja pian minulla olikin jo kauhean hauskaa, ystävän tuore ihastuminen riemastutti kaikkia, matkakuulumiset, perheasiat, sairaudet ja tulevaisuudensuunnitelmat käsiteltiin samassa lämpöaallossa ja lopulta kotiin päästyäni olo oli kerrassaan onnellinen ja rakkautta täynnä.

Olisi hyvä jos tästä imetyksen vähentämisen ja siitä seuraavan hormonimyrskyn aiheuttamasta mielialan herkistymisestä puhuttaisiin enemmän. Eihän sille sinällään mitään tarvitse tehdä, etenkin kun tajuaa, että tässä eletään nyt ensimmäistä Pemssiä hyvinkin puoleentoista vuoteen, mutta silti minullakin kesti aikansa tajuta, miksi olen niin moody. Onneksi imetyksen vähentämisellä on myös positiivisia keho-mieli-vaikutuksia: ruususen unta uinaileva libido on selkeästi heräämässä. Mikä on ihan mahtavaa ja osin vahvistaa päätöstäni ja haluani asettua jonkinlaiseen keholliseen normaalitilaan joksikin aikaa, ennen esimerkiksi seuraavaa raskautta. En halua, että kehoni toimii pelkkänä lapsentuotanto- ja hengissäpitämisvälineenä useita vuosia putkeen.

Eikä tämä PMS ole vieläkään helpottanut. Mutta nyt kun olen saanut tyttöterapiaa ja osannut nimetä tilani oikein, osaan suhtautua surumielisyyteeni.

Ne kesäyöt

2010-06-25T00:36:00.004+03:00

Kallio on jo rauhoittunut juhannukseen, Karhupuiston kukat saavat olla rauhassa, joku soittaa Tivoliaudiosta kesämusaa. Ratikat kolistelevat pysäkille, aina välillä palolaitokselta lähtee autoja ehkä ennenaikaisia kokkoja sammuttamaan. Istumme vihreällä penkillä lehmusten alla, L:n loma on alkanut. Heijaamme unta tapailevaa vauvaa, juttelemme kaikenlaista, nauramme.

Huomenna kärräämme itsemme ja epälukuisen kasan grillattavia asioita pikkumökille, saunomme, vaeltelemme hiekkateillä ja keitämme lipstikoista keittoa, maistatamme vauvallakin. Ja syömme kesän ensimmäistä mansikkakakkua. Seuraavana päivänä nousemme takaisin kotikukkulalle, piknikkaamme pastellitalojen kehässä.

Toivotan kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vaeltajille ihanaa, merkityksellistä, lämmintä, vähähyttysistä ja tuoksuvaa juhannusta Ankin sävelin.

Kuu on puolikas

2010-06-18T23:18:00.001+03:00

Kuu on puolikas, taivas oranssia, persikkaa, savunharmaata, vauvansinistä.

Mietin ystäviäni, alkaneita prosesseja, muutoshalua, suuria askeleita. Viime viikolla olimme katsomassa tyttöporukalla Sinkkuelämää. Melkein kaikki olivat sitä mieltä, että "ei olisi kannattanut kertoa", vaikka se olikin kupletin juonen takia oleellista, se kertominen. Puhuimme Carrien ja Mr Bigin päätöksestä, Charlotten äitiangstista (elokuvaa katsoessa melkein liikutuin kun Charlotte ja Miranda skoolasivat "äideille, joilla ei ole lastenhoitajaa", hehän skoolasivat minulle!) ja toki elokuvan ylenpalttisen kukkuraisista luksuspuitteista, niiden vieraannuttavasta ja osin vastenmielisestä vaikutuksesta. Myöhemmin Lumis vertasi Sinkkuelämän härskiä kulutuskeskeisyyttä väkivaltakohtauksia sisältäviin elokuviin, joiden mahdollisesta muusta hauskuudesta ja hyvyydestä huolimatta on pakko välillä raottaa silmiään inhoten ja hokea mielessään "tää on vaan elokuvaa, tää on vaan elokuvaa".

Ystäväpiirissä kuhisee. Ollaan ostamassa taloa, mietitään perheenperustamista, puntaroidaan pikkukakkosta, sopeudutaan pikkukakkosen ja uhmaikäisen yhdistelmään, kihlaudutaan, nettideittaillaan, sovitellaan hääpukuja, tunnetaan vetoa aidan toiselle puolen, kokeillaan uusia tapoja elää suhdetta, aloitetaan uusi ura, riidellään ja sovitaan. Seuraan tätä kaikkea kiinnostuksella ja osanotolla, kuten aina. Oma elämä kulkee tällä hetkellä totuttua rataansa, vaikka ajattelenkin ohikiitävällä haikeudella ihastumisia ja uralla kohoamista, muistan varsin usein olla kiitollinen tästä tasaisen onnen virrasta, joka minua ympäröi. Vauva-ajan elämä heittää jatkuvasti eteeni iloa ja lämpöä, kun minulla on aikaa haistella juhannusruusuja ja istuskella nurmella, kävellä pitkin rantoja vaikka koko tuulisen iltapäivän, etsiytyvät uudet tilaisuudet ja ihmiset luokseni. Olen onnellinen siitä, etten ole menettänyt ystäviäni perheellistymisen myötä vaan päin vastoin heitä on ilmaantunut lisää ja monet ovat tulleet entistä läheisemmiksi.

Kuu on puolikas, taivas musteensinistä, napolinkeltaista, ruusua.

Kesäisiä hajamietteitä

2010-06-12T23:15:00.003+03:00

Istun tässä kasvihiusvärit tukkaa punaisemmaksi hauduttaen, roseviinilasi näppäimistön vieressä, enkä oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Kesä on ihan mahtava, kuten te armaat lukijani varmasti olette itsekin havainneet. Ajoittain näitä kotiäidin päiviäni vaivannut tyhjyyden tunne on poissa, kun ulkona voi luuhata mielin määrin, tavata ihmisiä kaupungilla tai pikkumökillä, käydä maauimalassa tai lippakiskalla kahvilla. Olen viihtynyt yksinkin (tai siis kaksin, pienokaisen kanssa), vaellellut ympäri Punavuorta ja Kaartinkaupunkia, ihastellut tuoreuttaan kiilteleviä, lähes teollisen kirkkaanvihreitä lehmuksenlehtiä Jugend-talojen edessä, poikennut sisäpihoilla ihmettelemässä, ostanut mehujään ja maistattanut suullisen lapsukaisella.

Kaikkia hauskoja, ärsyttäviä, päivänpolttavia pikku aiheita pyörii mielessä, mutta kun tällä hetkellä paikalle asettumiseen ei tunnu olevan aikaa, niitä ei tule kirjatuksi ylös. Olen miettinyt esimerkiksi "kierrätysdesigniä" aina punavuorelaisia taidekäsityömyymälöitä ohittaessani. Pienissä osuuskuntamuotoisissa kollektiiveissa myydään kaikensorttista veikeää ja vitsikästä: Judovöistä tehtyjä vöitä, soputeltoista tehtyjä olkalaukkuja, LP-levyistä tehtyjä hedelmäkulhoja ja sitä rataa. Useimmat noista esineistä ovat omaan silmääni rehellisesti sanottuna rumia. Kellastuneen harmaasta tietokoneen näppäimestä ei tule kaunista vaikka siitä tekisi hiuspampulan, turvavyön lukko näyttää turvavyön lukolta myös koristaessaan trendikkään graafikko-dj:n kapeita lanteita. Itsearvoisen nokkelankekseliäs esineiden uusiokäyttö muistuttaa mieleeni aina uudelleen erään lapsuuden naapuriperheen, jonka mauton koti oli tietynsorttinen legenda: olohuoneessa komeili hevosenlängistä tehty peili, piironkia koristi hopeoitu aisakello, kiuluun oli ahdettu aikakauslehtiä. Karsean näköistä ja samalla suorastaan pioneerihenkistä niin innovatiivisessa kuin ekologisessa mielessä.

Nämä design-puodit sekä hiukan ärsyttävät että myös vilpittömästi säälittävät minua. Tiedän pienyrittämisestä sen verran, että taidekäsityön myyminen ei hevillä lyö leiville ja paperisota on tuskastuttava. Pitäisi olla joku tosi repäisevä innovaatio, että omien kätten töillä pääsisi edes köyhyysrajan yläpuolelle. Moni näistä pikkukaupoista lopettaa vaivihkaa kun yleisö ei jaksa kuukaudesta toiseen ostaa osuuspankin heijastimista tehtyjä kaulakoruja. Mutta kovasti nämä tuoreet käsityöläiset kyllä jaksavat yrittää ja innovoida: viime vuoden Vanhan joulumyyjäisissä lähes jokaisessa kojussa myytiin erilaisia kangasheijastimia, jotka tosin eivät heijasta kovin hyvin, mutta ovat tavallaan ihan hauskoja. Ja lähes samanlaisia kuin siinä naapurikojussa.

Eniten tuossa kierrätysdesignissä riipii kuitenkin se ihme viherpesumeininki, jonka varjolla täysin turhasta ja siivottoman ylihintaisesta hilavitkuttimesta saadaan eettisempi. Monien kierrätyskoristeiden laatu on myös melko heikko: thaimaalaisesta lintukoristeesta ei tule yhtään kestävämpää tai tyylikkäämpää korvakoruna kuin mitä se on alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, mauttomana ikkunakoristeena ollut.

Jos tätä pohdiskelua ulotetaan koskemaan lastenvaatteita, on niin sanotulla retrolla näemmä täysin ookoo pyytää vauvan bodystä 45 euroa, jos siinä vain on kaikissa sateenkaaren väreissä komeilevia pöllöjä. Pöllöpaidat ovat hauskoja ja oma lastenvaatemakuni on iloisen retrohenkinen, mutta hoitovapaalaisen budjetilla ei totisesti ostella aikuisten vaatteen hintaisia pikkupuseroita, joiden käyttöikä on pari kuukautta. Ja retroa myydään myös käytettynä siivottoman kalliilla, etenkin "aitoa retroa" (joka on terminä paradoksi: kysehän on lastenvaatteiden vintagesta). Huuto.netissä näkee luiruja ja haalistuneita, jopa vähän risoja vaaleankeltaisia kasarihirvityksiä myytävän kympillä-parilla, vain koska niitä voi kutsua vuosikertavaatteiksi. No, näistähän on helppo kieltäytyä vain olemalla ostamatta niitä, mutta ilmiö huvittaa ja ärsyttää silti ajoittain.

Asiasta toiseen: odotan jo innolla, mitä kasvihuoneesta tänä vuonna saadaan. L teki pikkumökille viime kesänä pienen kasvihuoneentapaisen, tai oikeastaan puolentoista metrin korkuisen pleksiseinäisen kaapin mökin eteläseinälle, istutimme sinne silloin tomaattia, mutta koska kasvihuone valmistui vasta keskikesällä ja loppukesä menikin ihan vauvaillessa, en ehtinyt paneutua asiaan hirveästi. Nyt kasvihuoneessa asustaa montaa lajia tomaatteja, kahta munakoisia, kasvihuonekurkkua, vesimeloni sekä paprika. Erityisesti vesimeloni kuulostaa villiinnyttävältä: jos se tekisi edes muutaman makean mähkyrän, olisin onnesta muikea.

Imetystä, julkista ja yksityistä

2010-05-22T11:28:00.001+03:00

Nyt kun Lipsi on vinhasti konttaava ja ilman tukea seisova, ensimmäisen hampaansakin kasvattanut yhdeksänkuinen, olen alkanut makustella imetyksen lopettamista. Imetys sujui meillä loppujen lopuksi tosi hyvin, vaikka alussa oli kaikenlaista takkuamista: Liian hidasta painonnousua ja sen aiheuttamia kontrolleja, rintakumin kanssa räpeltämistä, rintaraivarikausi, alkuaikojen syyllisyys siitä, etten "pystynyt" ikinä täysimettämään. Nyt pidän asiaa siunauksena ja toivoisin erittäin lämpimästi, että imetysaktivistit ja -valistajat painottaisivat vielä nykyistäkin enemmän, että *kaikki imetys on hyvästä*, ei siis pelkkä kuuden kuukauden täysimetys. Minua harmitti ja suututti moneen kertaan, kun etsin tietoa korvikkeista, oletettiin jokaisessa laskelmassa ja infolappusessa, että vauva on JOKO täysimetyksellä TAI täysin pulloruokittu. Ja näinhän ei useinkaan ole! Huomattavan moni tuntemistani äideistä on "osittaisimettänyt" (vaikka tuokin termi on minusta vähän niputtava), antanut lapselle pääosin rintaa ja sitten lisäksi korviketta. Ja puhe siitä, ettei lapsen kanssa muka voisi olla lähellä pulloruokkiessa on ihan paskapuhetta (ja ohjeet siitä, miten lasta pitäisi pidellä tiiviissä ihokontaktissa pulloruokkiessa tuntuvat myös silkalta vittuilulta: MITEN MUUTEN pikkuvauvaa muka ruokitaan kuin sylissä, tekevätkö jotkut kenties niin, että vauva makaa sängyssä ja äiti ojentaa sille pulloa käsi pitkänä, pää inhosta pois käännettynä? Tuskin!). Pullottelussa kaikkein parasta oli se, että isäkin pääsi ruokkimaan vauvaa. L sanoi että yksi päivän parhaita hetkiä oli pullottaa aamu-uninen, lämpöinen vauva ennen töihinlähtöä.

Koska äitiyden mukana tuntuu tulevan aimo annos syyllisyytä ja sitä kautta kumpuavaa puolustautuvuutta, muistan muutaman kerran tuohtuneeni näissä imetyshommissa henkilökohtaisesti. Kun vein Lipsua lääkäriin ummetusvaivoissa, lääkäri sanoi "hyvä kun olet alkanut imettää häntä enemmän". En osannut sanoa siihen oikein mitään, eikä asia olisi oikeastaan selvittämisellä edes parantunut, mutta kysehän oli siitä, että ensimmäisellä lääkärikäynnillä (olemme käyneet Lipsun kanssa kolme kertaa yksityisellä melko lailla turhaan: onneksi on vauvavakuutus!) meillä oli käynnissä neuvolan määräämä aktiivinen painonlisäyskausi lisämaitoineen ja toisella käynnillä homma oli saatu tasaantumaan ja olin "melkein täysimetyksellä".

Julki-imetys on tietysti toinen tunteita ajoittain kuumentanut asia. Minä, kuten kaikki tuntemani ja lähes kaikki näkemäni äidit, olen diskreetti ja huomaavainen julki-imettäjä. Olen tätä diskreettiyden periaatetta noudattaen onnistunut silti imettämään kahviloissa, taidemuseoissa ja puistoissa. Ostin heti Lipsin synnyttyä pari-kolme imetyspaitaa, joista homma sujuu ilman sen suurempia exhibbailuja. Nykyään en jaksa käyttää niitä kolmea paitaa, joten tarvittaessa venytän kaula-aukkoa ja peitän rinnan yksinkertaisesti kädellä. Koska sekin on vähän naurettavaa, että imettäessä pitäisi teeskennellä tekevänsä jotain muuta (sitä kai näillä julki-imetyksen inhoajien ajamilla "huivipakoilla" ajetaan takaa). Tosin nyt julki-imetys on vähentynyt sitä kautta, että Lipsi huolii vihdoin kiinteitäkin ja tarjoilen sille erilaisia hedelmämössöjä aina kun vain voin, että tottumus kasvaisi. Nimittäin vielä vapun aikaan kiinteät upposivat todella nihkeästi ja aloin jo miettiä, huoliiko tuo ikinä muuta kuin tissiä, Nannia tai velliä? Mutta siis, tajuan nyt vielä vähemmän kuin ennen, mikä siinä julki-imetyksessä voi olla niin noloa? Istuessani taannoin aurinkoisessa ja lämpimässä Torkkelinpuistossa, ystävä säikähti pelkkää ajatusta, että imettäisin siinä penkillä. En viitsinyt alkaa vängätä (etenkin kun en ollut edes aikeissa imettää vaan lähteä kotiin antamaan tomaattipastaa, joka maistuakseen vaatii lämmityksen), mutta ihmettelin kyllä mielessäni, että olisiko nännin vilahdus oikeasti järkyttävämpää kuin kuseksinta, oksentelu ja naiminen, jota puistossa lämpiminä iltoina harjoitetaan? Mietin aina joskus, että onko imetyksen kiusaannuttavana kokemisessa mukana jotain yleisempääkin naiskehollisuuden ja sen verellis-lihallisuuden inhoa? En muista itsekään juuri sympanneeni julki-imettämistä ennen lapsen saamista (tai siis, ei minulla ollut asiaan mitään erityistä kantaa, mutta kaikki sellainen kotisynnytys-henkinen hippimäisen luomuileva emoideologia äklötti minua aiemmin). Olen tässä imetystaipaleen aikana myös tajunnut sen, että vaikka omaan kehoon on varsin tyytymätön, ei omaa kehoa enää mitenkään voi vihata ja inhota, koska se on kantanut yhdeksän kuukautta elämää ja vielä ruokkinut sitä toiset yhdeksän kuukautta. Tiedän, että "luonnollisuudesta" puhuttaessa mennään aina vaarallisille vesille, mutta on kieltämättä niin, että oma keho on toteuttanut nyt kertaalleen ominaistyypilleen hyvin luonnollisen ja tärkeän tehtävän: jälkeläisen saattamisen maailmaan. Ja sitä kautta itseä kohtaan on luontevasti jotenkin armollisempi.

Kaikesta imetyksen ihanuudesta ja helppoudesta (etenkin jälkimmäisestä: en imetä ideologisista syistä vaan koska olen laiska ja helppouden nimeen vannova äiti. Samasta syystä en käytä kantoliinaa: sen sitominen on liian vaikeaa, kantoreppu on tuhat kertaa helpompi. Äitiys on raskasta työtä ja kaikki helpotukset otetaan ilolla vastaan.) huolimatta haluaisin jo pikku hiljaa lopettaa. Olen laittanut lopulliseksi etapiksi vuoden iän, jos vieroitus onnistuu sitä ennen, hyvä. Olen väsynyt heräämään kolme viiva kuusi kertaa yössä, en tykkää nukkua perhepedissä (nukumme siinäkin pelkkää laiskuuttani: vauvaa on helpompi pitää vieressä syömässä kuin laskea-nostaa-laskea sitä sänkyyn. En henkilökohtaisesti usko varhaisen vuorovaikutuksen vonksahtavan mihinkään suuntaan, nukkui vauva umpiunensa sitten omassa sängyssään tai vanhempiensa vieressä ja olen muutenkin vankka unirauhan kannattaja. Inhoan esimerkiksi kaikkea unista nuhjaamista ja hinkkaamista toisen (aikuisen) vieressä; en saa unta jos minuun liimaudutaan kiinni. Hereillä tapahtuva hellyys onkin sitten ihan eri asia) ja Lipsin imu on niin kova, että rintani kipeytyvät imetyksestä aina ajoittain. Tärkein lopetussyy on kuitenkin ihan muualla: Libidoni on ollut suhteellisen lamaantunut siitä lähtien, kun imetys alkoi. Tämähän on tietenkin luonnollista: ei naiskehon kannata haluta seksiä, kun sillä on avuton jälkeläinen ruokittavanaan (tämän takia lakkasin myös fantasioimasta pikaraskautumisesta uudelleen: jos kehoni kertoo minulle, että nyt on aika imettää, keho on varmasti oikeassa. Ja tällä hetkellä koko raskautumisen himo on painunut jonnekin aika syvälle enkä tykkää pallotella vielä mitään "pikkukakkos"ajatuksia, etenkin kun nämä lapsensaantiasiat ovat korkeemmas kädes: olen onnellinen jos pystymme saamaan vielä toisenkin lapsen, mutta en todellakaan suhtaudu asiaan itsestäänselvyytenä, kuten en mihinkään muuhunkaan tässä maailmassa). No niin, takaisin siihen libidoon. Ihmettelen, ettei katoavista seksihimoista puhuta enempää imetyksen yhteydessä? Miksei? Onko kyse siitä, ettei äidin edes kuulu haluta seksiä, tai että seksi on naiselle lopultakin väkisin nielty lääke ja synnyttänyt nainen on "jo hoitanut seksivelvollisuutensa" eli saanut vauvan? Koska kyllä se järisyttää identiteettiä aika massiivisella tavalla, jos on tottunut murrosikäisestä asti seksuaalisen halukkuuden olemassaoloon, tuntuu jotenkin amputoidulta, kun halua ei äkkiä olekaan. Ja kohdallani on kyse nimenmaan aivokemiasta eikä esimerkiksi siitä, että muuttunut keho tai alarekisteri vaikeuttaisi sänkypuuhia tai "äidin rooli" tekisi olosta jotenkin erilaisen. Eikä seksi ole esimerkiksi sattunut missään vaiheessa ja fysiikka kykenee nautintoon siinä kuin ennenkin. Ja yläpääkin on mukana sitten kun päästään asiaan, mutta en juurikaan ajattele seksiä arkielämässä. Voi olla, että jonkun toisen naisen libido on tällainen aina, mutta itselle nykytila tuntuu siltä, kuin vaimennuspedaali olisi jäänyt päälle. Olen päättäväisesti myös torjunut tätä oloani ja pitänyt mielessä, että jos seksielämä kuihtuu, kuihtuu parisuhteesta jotain aivan erityistä (se syy, miksi ollaan alunperin menty yhteen, osittain). Kuulun muutenkin siihen koulukuntaan joka uskoo, että kannattaa "antaa" silloinkin kun ei niin hirveästi tee mieli: yleensä antaminen muuttuu myös saamiseksi ja juuri seksuaalisuuteen kertyy valtavan helposti erilaisia möykkyjä, jos sitä ei vaali (tarkoitan tällä antamis-jutulla tietysti ihmissuhdetta, jossa vallitsee luottamus ja rakkaus, en tietenkään sitä, että pitäisi antaa kaikille noin ylipäätään, vaikka itseä ei haluttaisi). Haluaisin myös rintani takaisin: vaikka niistä ei ikinä tule samanlaisia, tuntoherkkyys on melko lailla kadonnut, olisi mukavaa nähdä ne muunakin kuin lapsen ruokintavälineinä.

En vain ihan tiedä, miten se imetyksen lopettaminen sitten sujuu. Päiväimetyksiä on helppoa korvata vähitellen kiinteillä aterioilla, mutta maidontuotantoni on vielä sen verran suurta, että rintani pakkautuvat aika täyteen, jos en moneen tuntiin imetä. Öisin sitä tisitystä sitten piisaakin: Lipsi alkoi hylkiä tuttia kun ensimmäinen hammas punkesi leuasta ulos ja nyt öisen rähinän rauhoittaa vain tissi. Tai siis tissi on se helpoin keino: voisin tietysti seistä selkä kyyryssä, lopen väsyneenä pinnasängyn ääressä ja silitellä raivoavaa vauvaa, mutta en öisin jaksa yhtään mitään, paitsi maata. Tietysti tällainen aktiivinen tassuttelu kantaisi piankin hedelmää, mutta vähän silti hirvittää. No, ainakin ensi yö on turvattu: olemme sopineet, että saan nukkua koko yön (patjalla olkkarissa) ja L hoitaa Lipsiä ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tarjota räyhään muuta kuin maitoa.

Ihmeellinen kevät!

2010-05-16T00:05:00.000+03:00

Sitä ei ikinä kai tule kyllin vanhaksi ollakseen joka kevät yhtä äimistyneen onnellisen ymmyrkäinen siitä faktasta, että kamala kuolemanvalkea talvi on kadonnut ja tilalla on lämpöä, valoa ja yhteyttämistä tykyttävä kevät. Olen tämän hämmentävän äkkikesän aikana seikkaillut siirtolapuutarhojen scillamerissä, ihmetellyt Kumpulanlaakson koivuissa yhtenäisenä, neonvihreänä pilvenä vellovaa siitepölyä, kokenut trooppisen kevätsateen, nauranut katketakseni hulvattomille kirppiskamoille Flemarilla, kuullut ensimmäisen pääskyn Hesarin yllä, nähnyt seitsemän valkohäntäpeuraa laiduntamassa, melkein törmännyt autolla uroshirveen, kuunnellut haikaroiden parittelua ja jonkin määrittelemättömän yölinnun aavemaisen käheää huutoa, istunut aamiaiset, lounaat ja illalliset auringossa, juonut sangriaa kymmenen aikaan illalla vihreässä laaksossa, kihnuttanut varovasti kynsillä ensimmäisiä hyttysenpuremia nilkoissa, kokannut kastiketta itse poimituista nokkosista, valokuvannut jäkäliä merenrannassa, kuullut öisessä puistossa kitaralla tapailtuja työväenlauluja, hymyillyt pöhkönä onnellisena olentona kaiken kertakaikkiselle ihanuudelle.

Saatuani lapsen, tai jo ennen sitä, raskaana ollessani pelkäsin, että elämästä katoaa se tietty taika. Että kaikesta tulee pelkkää vellin keittämistä ja kestovaippojen pyykkäämistä, käytännönläheisiä keskusteluja imetyksestä, soseista ja tutista vierottamisesta. Ja niinhän on osin käynytkin: elän äitien ikiaikaista vaihetta kiinni pikkulapsen tarpeissa, täytän ja tyhjennän pyykkikonetta, pyyhin naamaa, rauhoittelen ja jynssään alati likaantuvaa syöttötuolia. Valitsen reitit ja kahvilat esteettömyyden mukaan, yritän keksiä meille tikusta asiaa jokaiselle päivälle. Kesän äkkinäinen ryöpsähdys, tapahtumia täyteen ahdettu toukokuu on kuitenkin salamana poistanut kalvavan tyhjyyden tunteen: äkkiä on pikemminkin niin, että tapahtumista pitää valita kiinnostavimmat päältä ja kalenteri täyttyy toinen toistaan viehättävemmistä tapahtumista. Näin loppukeväästä ihmiset muuttuvat ihan toisiksi: paljastuvat lämpimiksi ja yhteisöllisiksi, hymyilevät herkästi tuntemattomillekin, useissa paikoissa vallitsee ääneen lausumaton hyväntahtoisuuden ilmapiiri. Odotan jo Kumpulan kyläjuhlia ja Alppipuiston festareita; tuollaisissa yhteisvoimin pystyteyissä, maksuttomissa tapahtumissa alkaa aina uskoa jonkinlaiseen yhteiseen hyvään. Tiedän, että omakin yhteisöllisyyteni on valtavan vuodenaikasidonnaista: talvisaikaan koen ajoittain tarvetta vältellä kaikkia kontakteja tuntemattomampien kanssa, nyt taas tuntuu siltä, että haluaisin hymyillä lämpimästi jokaiselle spurgulle Hesarilla, möliseville teineille kotikadun puistossa, kakkapommittaville räkäteille ja äänettömille mutta kirveleviä paukamia pisteleville hyttysille. Oi kevät!

Lupiini saavuttaa leikki-iän eli neljä vuotta bloggausta takana

2010-05-09T10:45:00.005+03:00

Ajatella, siitä on jo neljä vuotta kun aloitin tämän blogin! Neljä vuotta on ihmiselämässä pitkä aika ja minullekin on tapahtunut vaikka mitä. Vuonna 2006 asuimme Espoossa ja olin vastavalmistunut ja jokseenkin ahdistunut asiaintilaan. Muistan kyllä olleeni onnellinen ympäröivän luonnon vehreydestä, merinäköalasta ja valkovuokkometsistä mutta kaivanneeni silti intensiivisesti pois. Kesän vietin tuskittelemalla työttömyyttäni ja yleistä pysähtyneisyyttä (kuinka hyvin onnistuinkaan tuolloin Lupiinissa painamaan alas angstini: kirjoittaminen on ollut minulle selkeää pyrkimistä iloon), näin jälkikäteen voisi viisastella että sääli, vapaa kesä eikä nähtävästi kykyä nauttia siitä. Loppukesästä tapasin ensimmäistä kertaa bloggajia Viktoriaanisten naisten saaripicnicillä. Vaikka ainakin oma osallistumiseni oli jokseenkin kauhistunut (huvitti kun minua myöhemmin luonnehdittiin tapaamisessa "rauhalliseksi": ei se ollut rauhallisuutta vaan pelosta mykistymistä), mikä ei itselleni ole mitenkään tyypillistä, olen yleensä ensitapaamisissakin aika suvereeni ja ainakin pinnalta katsoen rento ja löydän nopeasti yhteisiä asioita joista hieroa jutunjuurta, sain pienestä joukosta ystäviä, yhden oikein läheisenkin. Syksyllä tapasin lisää bloggaajattaria ompelukerhossa ja yhtäkkiä minulla oli vanhan ystäväpiirin ohella myös uusi, kirjoittavista naisista koostuva.

Vuonna 2007 sain kunnollisen työpaikan ja suunnittelin häitä ja puuhasimme muuttoa Kallioon löydettyämme nopealla tahdilla ihanan asunnon. (Hassua huomata, että tapahtumalistauksena elämäni on ollut varsinaista normien normia kolmekymppisen elämää: valmistuminen, työpaikka, häät, muutto, vauva, mutta silti omissa silmissäni elämäni on ollut kerrassaan ihmeellisen kummallista ja uniikkia). Hektisen ja ihanan kesän jälkeen elämä tasoittui miellyttäväksi arjeksi ja koko vuosi tuntui taaksepäin tarkasteltuna kerrassaan tyydyttävältä ja ihanalta, sellaiselta jota muistelee kaiholla jälkeen päin.

Vuonna 2008 kävimme häämatkalla Kuubassa heti alkuvuodesta. Olin hämmentyneen vaikuttunut tuosta kommunistisesta sokerisaaresta, rakastuin salsaan ja soniin, katselin leveälanteisia, maitokaakaon värisiä raskaana olevia naisia ja mietin, tulisiko meistäkin ehkä vanhempia vai päättäisimmekö pysyä lapsettomina. San Cristobalin hautausmaalla nähdyn, raskaana olevien naisten ja vauvojen suojeluspyhimykseksi korotetun Amelien haudan äärellä tunsin turhautunutta raivoa: haudalta piti kävellä pois selkä edellä lapsionnen turvaamiseksi, mutta minä käänsin selkäni tuohtuneena moisesta typerästä taikauskosta.

Koko lapsiajatus alkoi ärsytellä ja kuumottaa minua: suhtauduin uteluihin ärhäkästi ja esitin kovempaa kuin olinkaan. Puntaroin näitä ajatuksia Lupiinissa (eikä minua lakkaa hymyilyttämästä että kolme tuon postauksen kommentoijaa ovat nyt laillani tuoreita äitejä... niin se elämä muuttuu!), työstin ajatusta hiljalleen eteenpäin. Keväällä aloittamassani terapiassa puin asiaa myös, terapeutti oli ikäiseni nainen joka tuli prosessimme aikana raskaaksi, kuten sitten myöhemmin minäkin. Syyspuoleen törmäilin joka paikassa vauvamahoihin ja samaan aikaan lama alkoi hutkia omaa alaani isolla kartulla. Pelkäsin koko syksyn työpaikkani puolesta ja osittain sen pelon takia päätin aivan tietoisesti, että nyt voisi olla vauvan aika. Mieskin oli suostuvainen: kävimme yhden pikaisen keskustelun ehkäisyn lopettamisesta ja homma oli sitten sillä selvä. Ja koska olen tarvittaessa hyvin paneutuva ja tarkka ja jopa kontrollifriikki, perehdyin hedelmöittymisen ihmeellisiin yksityiskohtiin niin intohimoisesti, että vauva sai alkunsa heti. Ja sitten sainkin uuden stressaamisen aiheen yhdeksäksi kuukaudeksi... heh heh.

Vuoden 2009 alkupuolisko meni raskaana ja uusi elämäntilanne alkoi näkyä myös Lupiinin päivitystahdissa. Lupiini haki (ja hakee edelleen) uutta suuntaansa: en halunnut Lupiinista raskaus- tai vauvablogia (harkitsin jonkin aikaa erillisen vauvablogin perustamista) mutta käytännössä ainakin Lipsun synnyttyä kirjoitukset muuttuivat pitkälti vauva-arjen ja uusien taitojen raportoinneiksi. Näin jälkikäteen tarkastellen raskausaika meni kerrassaan onnellisesti kaikista peloistani huolimatta. Voin pääosin hyvin, pahin raskausoire olivat päänsäryt, jotka jäivät ensimmäiselle kolmannekselle. Samana keväänä kolme läheistä ystävää alkoi myös odottaa vauvaa ja vertaistuki ilahdutti kovasti. Olin nimittäin etukäteen visioinut hiukan peloissani tilannetta, jossa nökötän vauvan kanssa päivät kotona ja kaipaan ystäviäni, joilla ei ole aikaa tavata.

Kesällä sain sitten Lipsin, elämäni paksuposkisen valon. Vauva-arki oli ihanaa ja samalla aivan hurjan pelottavaa ja hämmentävää, en onneksi edes muista kaikkein syvimpiä angsteja kovin hyvin. Valvottuja öitä, vauvan hengityksen kuuntelemista, pitkiä kysymyslistoja neuvolantytölle, pari turhaa lääkärikäyntiä, sikainfluenssa-angstia. Tylsistymistäkin, vittuuntumista äitiysideologioihin ja omituiseen syyllistysmentaliteettiin. Vuodenvaihteessa alkoi helpottaa, Lipsin täyttäessä puoli vuotta se alkoi tuntua jo isolta tytöltä, elämän syrjässä kiinni olevalta olennolta, jonka henkeä ei tarvinnut vaalia hysteerisesti. Vuonna 2010 aloitimme myös lukuisia vauvaharrastuksia: vauvauinnin, muskarin, hieronnan ja värikylvyn. Vauvauinnin lopetimme jo, vaivan ja säädön määrä verrattuna puolen tunnin polskimisaikaan osoittautui kohtuuttomaksi. Eikä Lipsi lämmennyt kannutuksille eikä sukelluksille erityisemmin vaan yleensä tuloksena oli vihainen karjunta. Vauvahierontaankin hierottava oli jo liian iso ja ketterä, mutta muskarista tuli kevätpuoleen minulle ja hyvälle äiti-ystävälle kiva viikottainen rutiini. Rutiineja olenkin kaivannut, tai struktuuria, en pohjimmiltani viihdy kauhean hyvin kotiäitinä. En jaksa vaellella kaupoissa päivästä toiseen (mitä on kyllä tullut tehtyä: vauva tarvitsee aina jotain ja kun on kerrankin aikaa haeskella, kenkien tai kesälakin etsimisestä saa kehitettyä monen päivän proggiksen), onneksi nyt on kevät ja kohta kesä, kesällä vapaa-aika-angsti ei iske juuri ikinä.

Nyt on äitienpäivä ja varastin sen kunniaksi aikaa itselleni tähän bloggaukseen. Vaikka omaa aikaahan minulla on aika paljon: Lipsillä on erittäin osallistuva isä ja rakastavat isovanhemmat ja muutenkin laaja läheisten verkosto, mikä on onni. Omiin läheisiin kuuluvat muiden muassa kaksi esikoisvauvan äitiä joihin olen molempiin tutustunut bloggaamisen kautta. Olemme seurailleet toistemme elämiä aallonpohjista aallonharjoille ja aivan uusille vesille, äideiksi. Vii ja Gata, olette ihan parhaita, vähänkö olen onnekas, että olen tutustunut teihin!

Kaksi kolmasosaa

2010-04-23T23:27:00.002+03:00

Lipsi lapsukainen on jo kahdeksankuinen. Miten aika rientääkään, vastahan tulimme kotiin pienen, käppyrässä nukkuvan pähkylän kanssa. Nyt kyseinen pähkylä konttaa käsittämättömällä vauhdilla paikasta toiseen, nousee seisomaan kaikkea vasten, ehtii kaataa roskiksen ja levittää kirjat ympäriinsä heti kun silmä välttää. Kotonaolo liikkuvan vauvan kanssa on yhtä vahtimista: ompeluhommat, jotka eivät tosin aiemminkaan motivaatio-ongelmista johtuen juuri sujuneet, pitää ajoittaa pienokaisen nukkuma-aikoihin, vessassa pitää käydä mieluiten ovi auki, uni on herkkää ja vaatii jatkuakseen hiljaisuutta. Olemme onnistuneet hilaamaan Limpun unirytmiä aiemmaksi typistämällä päikkärit kaksiin, nykyään hän käy nukkumaan siinä kahdeksan-puoli yhdeksän aikaan. Tämän takia en edelleenkään katso televisiota: telkku on makkarissa joka on myös vauvan nukkupaikka. Mitään omahuone-ratkaisuja emme voi asuntomme kaksiouden takia tehdä vaan elintilanamme toimii iltaisin olkkari, keittiö ja halli, jossa tietokoneeni sijaitsee. Siedätän itseäni vähitellen ajatukseen siitä, ettemme voi ikuisesti asua tässä ihanassa 20-luvun kodissa, mutta aiomme sinnitellä toistaiseksi, valmistuuhan remonttikin tuossa parin-kolmen kuukauden päästä. Ja mökkikausi alkaa ihan pian. Olen pohtinut mökkijuttuja myös käytännön näkökulmasta: mikäli aiomme bunkata siirtolaunelmassamme useampia öitä putkeen, joudumme luopumaan ainakin väliaikaisesti kestoilusta. Mökillä ei ole lämmintä vettä saati pesukonetta. Muuten mökki soveltunee pienokaisen kanssa oleiluun koko lailla mukavasti, matkasänky on jo hankittu, lämpöä tulee pattereista ja pesupaikkakin löytyy. Ja naapurustossa on muita pikkulapsia.

Imetän edelleen, tosin alan aistia pikku hiljaa maidon vähenemistä. Jos kaikki käy hyvin, ajattelin imettää jossain muodossa noin vuoden ikään. Muuten meillä syödään velliä, korviketta ja kiinteitä, viimeksi mainittuja tosin melko nihkeästi. Olemme ns pascavegetaristeja, eli entisiä kasvissyöjiä jotka ovat mukavuus-, terveys- ja makusyistä slaidanneet kalansyöntiin ja tähän Limppuakin kasvatetaan. Visioni itse tehdyistä vauvanruuista on lipsunut valmisruokien puolelle, koska Limppu on nirso tyttö eivätkä bataattimössöt uppoa alkuunkaan. Parhaiten maistuvat Hippin kalaruuat ja rahka- tai jogurttipohjaiset hedelmäsoseet. Sain ystävältä vinkin maustaa ruokia voinokareella ja se onkin edesauttanut syömistä. Limppu on edelleen solakka neitokainen joten kaikki ruuan tukevoittajat tulevat ihan tarpeeseen, vaikka neuvolassa ei oltukaan mitenkään huolissaan palleron keveydestä. Mikä onkin hyvä, en haluaisi siirtää minkään sorttisia painoneurooseja lapseen enkä totisesti aio pakottaa syömiseen, luotan siihen, että terve lapsi osaa ilmoittaa nälkänsä.

Yöt ovat aikamoista hulinaa, liikkuminen toi mukanaan levottomuuden, heräilyt ja vihaisen räyhän. Olen sortunut perhepetiin, vaikka onnistuin välttämään sitä aika pitkään. Soitin tässä taannoin, perin väsyneenä MLL:n neuvovaan puhelimeen, josta en rehellisesti sanoen juurikaan kostunut, myötätuntoinen nainen langan päässä alkoi tosin kysellä heti, onko minulla ystäviä (on, paljon), vertaistukea (on, paljon) ja olenko masentunut (en, mutta univelka vituttaa). Oli ehkä vähän hassu fokus, olettaa että vauvan uniongelmat sijaitsevatkin pääni sisällä. Varmasti siinä mielessä kyllä, että vauvathan tapaavat valvottaa vanhempiaan, mutta en silti pitäisi vinkkien kyselyn tarvetta minään psyykkisenä häiriönä. Ostin unihulinoiden ilmettyä kirjan Pehmeä matka höyhensaarille, mutta koska poden kasvatusopaslaiskuutta, en ole saanut kauhesti opusta tankattua.

Siirryimme vaunuista rattaisiin, koska Limppu kohotteli vaunuissa itseään jatkuvasti istuvaan asentoon (aikamoinen suoritus vauvaolennon vatsalihaksilla) eikä hän muutenkaan juuri nuku vaunuissa, ellemme sitten kärryttele juuri päiväuniaikaan. Systeemi on toiminut hyvin, rattaista näkee ympärille ja pehmeä toppapussi suojaa jalkoja melkein yhtä hyvin kuin vaunukoppa. Tänään, reissatessamme ystävää ja tämän vauvaa tapaamaan, onnistuimme semivahingossa sijoittamaan kahdet päiväunet kerrassaan nappiin: ensin Limppu nukkui koko menomatkan ja sitten koko tulomatkan.

Kohta on ensimmäinen vappu perheellisenä. Aiomme mennä kuuntelemaan Vallilan tangoa ja seuraavana päivänä piknikille. Olin tangoamassa myös viime vuonna, sikiö-Limppu innostui musiikista niin, että potkaisi myös kummitätiään kämmeneen. Minulla on jo vuosia ollut mielikuva itsestäni työntämässä lastenvaunuja aurinkoisella Hakaniemen torilla vapunpäivänä, pian se toteutuu, ainakin jos aurinko suvaitsee paistaa. Ja paistoi taikka ei, aion ostaa Lipsille viipperän vaunuja koristamaan.

Oikeus ärsyyntyä mummoihin

2010-04-09T21:06:00.001+03:00

Juttelin tässä taannoin irkissä huonosta omatunnostani, mitä tulee vanhuksiin tuskastumiseen. Kun ne liikuttavat olennot ovat jo niin hauraita eivätkä enää aivan tässä maailmassa. Ettei niiden omituisuuksiin saisi siksi kypsyä, vaan pitäisi olla pitkämielinen ja jalo, aivan kuten lasten suhteen. Muuan ystävä huomautti osuvasti, että miten niin vanhuksia muka koskisi jonkinlainen koskemattomuus, sehän on eräänlaista kiltteysrasismia sekin, että jäävää jonkin ihmisryhmän mielessään arvostelun yläpuolella olevaksi. Tästä voimaantuneena kerronkin muutaman mummoanekdootin viime päiviltä (viimeisen naulan tähän teksti-arkkiin löi tätsä, joka mulkoili minua rumasti Ateneumissa kun imetin... hyi kauhea, tissi näkyvillä! Luulin vielä vetäytyneeni mahdollisimman hämyiseen nurkkaan tissityspuuhiin ja kuvittelin, että lapsukaisen itku rassaisi paljon enemmän kuin rintavaon vilahdus. Olen huomannut, että monet vaihdevuosi-iän ylittäneet naiset suhtautuvat imetykseen vähän pervojen touhuna, ehkäpä siksi, että heidän omien lastensa vauva-aikana imetykseen ei vähääkään kannustettu ja äitiyslomakin oli hyvin lyhyt.)

Ne mummot? Aluksi heitän tähän sellaisen pienen varoituksen että ilmaistessani tuskastumista mummoihin en välttämättä tarkoita armaan lukijan kultaista isoäitiä. Enkä muutenkaan _kaikkia_ mummoja. Tyylini kirjoittaa nyt vain on tämmöinen kun olen ärsytetty: poleemisen yleistävä. Vaikka noin muuten inhoankin sanontaa "vastuu siirtyy kuulijalle" (kieroa savolaisläppää ja vastuunpakoilua) blogeissa se pitää hyvin paikkansa. Että jos tulee paha mieli tai jotain, voi olla lukematta.

No niin, ne mummot! Mehän asumme perheinemme vanhassa talossa, jossa on paljon pieniä asuntoja. Kuten monissa vastaavissa, asuu tässäkin talossa monen monta mummoa. On pikkumummo, hammas-mummo, mykkämummo ja kissamummo ja toisissa rapuissa vielä lisää mummoja. Normaalisti jaksan mummoja varsin hyvin, juttelen ilmoista ja remontin hankaluudesta, pidän ovea auki ja muistan sanoa hein sijaan päivää. Tiedän, että pikkumummo on aikoinaan väittänyt alakerrassa paistettavan ihmislihaa ja että hammas-mummon suun näkeminen tekee pahaa. Ja että mykkä mummo haluaa kovasti neuvoa ja opastaa esimerkiksi pyykinpesussa - miimisesti. Ei näissä mitään. Kissamummokin on mukava, haluaa aina jutella meidän Massisestamme ja kertoa oman kissansa kuulumisia ja päivitellä sitä, miksi edellinen perhe luopui hänen kissastaan (tätä ollaan puitu usein, enkä ikinä kehtaa sanoa, että olisit iloinen, muutenhan sinulla ei koko kissaa olisi ja sitäpaitsi kai se on parempi että eläimestä luovutaan pitovaikeuksien takia kuin vaikka viedään se piikille tai dumpataan metsään).

Koska tähän pitkään kestäneeseen ja koko talon myllänneeseen julkisvuremonttiimme liittyy myös ikkunoiden vaihto, toivotaan talon asukkailta ikkunanedusten suojaamista muovein tai pahvein. Meillä ikkunat on jo luojankiitos vaihdettu, viimeistelytyöt ovat kesken (tämän takia pakenen joka ikinen arkipäivä kotoani ennen yhtätoista: sen jälkeen tänne paukkaa huomioliiviäijiä neljäkin kerrallaan) mutta isoin urakka on ohi. Sen sijaan kissamummon ikkunoita ei oltu vielä pääsiäisen aikaan vaihdettu, joten pitkänäperjantaina ovikello alkoi rinkua aamusella pitkään ja hartaasti. Koska emme loma-aikoihin juurikaan pukeutumiseen panosta, hilluimme täällä koko perhe enemmän tai vähemmän salonkikelvottomina: kuka ilman paitaaa, kuka tahraisessa, väärinpäin olevassa yöpaidassa, kuka pelkissä vaipoissa. Koska ovikello vain jatkoi, avasimme oven. Siellä oli kissamummo joka astui siekailematta sisään ja alkoi voivotella ja päivitellä remontin kauheuksia, pölyä ja melua, tiileen asti hiottuja ikkuna-aukkoja ja naapureiden kärsimyksiä. Komppasimme mummon valitusta, vaikka minua vaivihkaa ärsyttääkin talomme valitus- ja nillityskuoro ja kapinanlietsonta. Hei oikeasti nyt, tämmöistä remonteissa on! Rutista toki saa, mutta vääryydentunne ja vilpin epäileminen (ja duunareihin kohdistettu rasismi: virolaiset työmiehet ovat eräänkin naapurin puheissa "murjaaneja") on jo ihan naurettavaa. No, mummo vain jatkoi tuskitteluaan ja arvasimme melko pian, että meiltä toivottiin apua ikkunoiden suojaamiseen. Lupasin, että tulemme maanantaina suojaamaan ne ja aloin vihjailevasti heilutella käymistilassa paisuvaa hiusväripurtiloani (jossain vaiheessa olin käynyt myös tempaisemassa väärinpäin olevan äidinmaitotahraisen yöpaitani päälle aamutakin) ja mainitsin, että nyt pitää värjätä tukka, ennen kuin väri menee pahaksi. Tämä ei mummoa häirinnyt vaan hän jatkoi jaarittelua asuntomme entisistä asukkaista ja myös oman asuntonsa vastaavista: lääkäriä ja tuomaria oli asunut, oliko se nyt vuonna 85 vai 86 vai sittenkin vuonna 75. Ja kun ei ihmisiin voi luottaa, hänelläkin on useampi turvalukko ja silti pelottaa. Ja miten se kissa suhtautuu kun ikkunamiehet tulevat? Hoimme vähän väliä papukaijamaisesti "tullaan sitten maanantaina auttamaan" ja suunnilleen puolen tunnin toistelun jälkeen mummo poistui asunnostamme ja pääsimme viettäämään pyhäpäivää omissa oloissamme.

Maanantaina menimme sitten auttamaan. Paikalla oli myös mummon nuorempi sukulainen. Emme saaneet laittaa ikkunoiden eteen suojamuovia, "koska kissa voi syödä sen" vaan haimme (tai L haki) käytävästä pahvirullan. Olin luonnollisesti ottanut Lipsin mukaan rintarepussa ja siitä riittikin päiviteltävää, että miten kissa nyt suhtautuu ja nyt se säikähtää lapsen itkua (Lipsin kikattaessa ja kissan köllöttäessä kissamaisen tyynenä) ja miten ikkunoiden laitto nyt onnistuu. Kaksi naista säpsähteli ja parahteli aina kissan liikahtaessa, mutta kummallekaan ei tullut mieleen laittaa sitä toiseen huoneeseen edes suojapahvien kiinnittämisen ajaksi. Aloin tuntea olevani jossain omituisessa farssissa ja vaihdoin L:n kanssa pari ympyräsilmäistä katsetta. Kissasta, joka oli tosiaan rauhallinen ja lötkö maatiaiskissa, pidettiin jatkuvaa melua ja koko se koohotus sai minut miettimään, että tässä on nyt tulkittu koko kissan ominaislaatu vähän omintakeisesti, kun itse näen kissat pääosin melko vetäytyvinä ja itseriittoisina olentoina, jotka ylenkatsovat kaikensorttista touhotusta ja puljaamista ja vetäytyvät hässäkän tullen mieluiten vaatekaappiin nukkumaan. Tai sitten oli kyse siitä melko surullisesta tosiseikasta, että kissa korvaa ihmissuhteita. Näitä näkee ja kuulee aina joskus: kissoja vauvan- tai kumppaninkorvikkeina, hellittyinä ja rakastettuina mutta samaan aikaan jotenkin ahdistavasti väärintulkittuina. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan, kaipa pääasia on, että osaa rakastaa elollista olentoa... eikä kaikille ole suotu ihmiskontakteja.

Päivittelyn, puljaamisen ja touhotuksen jälkeen homma oli hoidettu. Saimme palkkioksi suklaata ja kahvia ja monet kiitokset, sekä minä huonon omatunnon häijyistä ajatuksistani. Huomasin, että mummoudessa minua rasittaa eniten se kapeutuneen elämänpiirin ja mahdollisesti hiipivän seniliteetin kylkiäisenä tuleva ääääretön itsekeskeisyys. Minulla on useampikin iäkäs sukulainen, joiden jorinaa entisen työkaverin avovaimon tyttären mustasta miehestä ja mökistä Paltamossa vai oliko se Valtimossa on täysin mahdoton katkaista. Edesmennyt isotätini oli tässä lajissa mestariluokkaa: mitä tahansa hänelle kertoi, vaikka nyt että oli muuttanut kaupungista toiseen, alkoi isotäti taivastella asuneensa viidessä kaupungissa elämänsä aikana, viidessä! Mummot myös lötkäyttelevät asiattomuuksia usein vailla minkäänlaista suodatinta: Kissamummo haukkui tyttärensä lihavaksi ja oma, myös edesmennyt mummoni kommentoi minun ja äitini painokäyrää aivan estottomasti. Ja toki on olemassa monenlaisia mummoja, ei siinä mitään. Minä vain olen kohdannut eniten tätä lajia.

Olen pääsiäisen jäljiltä muutenkin vähän äkeä. Kyseisen ristiinnaulitsemisjuhlapyhän aikana minua muistutettiin siitä, kuinka pilasin perheen hotellireissun viisivuotiaana pelästyttyäni isän humalatilaa sekä aiheutin lähes ydinkatastrofiin verrattavan hätätilan laittamalla sukujuhlissa kuullottamaani sipuliin ripauksen paprikamaustetta. Juhlissa jouduin myös istumaan jonkin aikaa tyhjän panttina tilanteessa, jossa yksi party animaleista makasi silmät kiinni, vihaisen näköisenä sohvalla ja kaksi muuta surffasi hervottomasti kikattaen 90-luvun hassuja bändejä Youtubesta (ja kuulin tietysti arvioita äitiydestäni ja jouduin vakuuttelemaan, että kyllä, vietämme myös kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa ja itse asiassa olin eilenkin tyttöjen kanssa rimpsalla, eikä muuten ollut eka kerta. On hassua tulla määritellyksi lapsestaaan irrottautumaan kykenemättömäksi supermammaksi kun itse potee aina silloin tällöin huonoa omatuntoa omasta bilejalastaan, joka ei osoita laantumisen merkkejä...). Juhlat olivat loppuviimein oikein mukavat, mutta tein ainakin sen periaatepäätöksen, että tulevissa juhlissamme tietokone pysyy visusti kiinni, nettiä voi katsella sitten omalla ajalla.

Joo. Oli mulla vielä muutakin, mutta antaapa odottaa seuraavaan kertaan.

Turun muna

2010-04-01T23:43:00.000+03:00

Olemme olleet ensimmäistä kertaa perheen kanssa reissussa, ihan Turussa asti. Menimme Turkuun junalla puntaroituamme ensin laina-autoa ja todettuamme sitten, että säädöksi menisi. Varasimme junasta mainioksi osoittautuneen perhehytin, kaarevan yksityisvaunun jossa on kuusi (?) paikkaa, pieni leikkinurkkaus ja pöytä. Vaunut jätettiin niille varattuun tilaan varsinaiseen vaunuun, Limppu kannettiin kopassaan hyttiin. Seinää koristivat Richard Scarryn kissat, jotka naurattivat Limppua paljon hartaammin kuin mikään ikkunamaisema. Junamatka sujui hyvin, satunnaista ränkkää lääkittiin hytkyttelyllä rintarepussa (toimii aina) ja lopulta reppuun nukahdettiin. Koska reissumme suuntautui Kylpylähotelli Caribiaan (en jaksa lakata vääntämästä tästä latteudesta vitsiä: toissa vuonna olimme Caribialla, nyt Caribiassa... vielä siellä Kuubassa pohdimme aika vakavastikin vaihtoehtoa, että meistä tulisi lapseton pariskunta. Tai siis että jatkaisimme sellaisena olemista. No, samana vuonna pistettiin kuitenkin pulla uuniin joten voi sanoa, että vaihtoehto punnittiin ja ei-tyydyttäväksi havaittiin. Kaltaistani osa-aika-kontrollifriikkiä rauhoittaa ajatus siitä, ettei lapsen tulo ole ollut itsestäänselvä päätös vaan sitä on makusteltu joka puolelta ennen päätöksen lukkoonlyömistä), otimme juna-asemalta taksin. Itse asiassa käytimme reissun aikana taksia kolme kertaa ja kaikilla kerroilla meillä oli todella mukava taksikuski. Se turkulaisten ylimielisyys-kliseestä.

Kylpylähotelli Caribia on hassu, kasariruma rakennus opiskelijakylän vieressä. Sisäpuoli on miellyttävämpi vaikka tiettyä nuhruisuutta ja kuluneisuutta havaitsee. Huoneemme oli pieni ja kompakti, saimme sinne myös matkapinnasängyn, mutta ekan alkuyön pelkoitkuränkkä sai meidät turvautumaan perhepetiin molempina öinä. Olihan katossa sitäpaitsi tuuletin, tuo jännittävä kieppuva asia, jota Limppu tuijotti hymisten ja inisten. Ensimmäisenä päivänä emme poistuneet hotellista: taivaalta tuiskutti räntää ja päätimme vihkiytyä kylpyläosaston iloihin. Valloitimme rantatuolin ja asetimme Limpun kantokopassaan lattialle. Toinen meistä vahti palleroa ja luki kirjaa, toinen seikkaili altaissa. Vaikka vedessä luttaaminen oli hauskaa (vesi on niin sanotusti elementtini: olen aina rakastanut vedessä lillimistä ja erityisesti lämminvesialtaissa tulee sellainen olo, että olen palannut kohtuun ja tällä kertaa te ette minua ulos kaiva... en aikoinani suostunut syntymään usean päivän yrityksestä huolimatta, joten kauas juontaa tämä kiintymykseni veteen, eh heh), ei erilaisten putousten alla jaksanut hillua mitenkään loputtomiin. Hauskin oli ulkoallas virtauksineen: oli mukavaa seistä lämpimässä vedessä, lumi hartioille sataen. Saunaosastoon en oikein ehtinyt vihkiytyä: höyrysauna oli miehille ja naisille yhteinen ja siksi melkein pilkkopimeä. Pidän Mäksän saunasta enemmän. Lopuksi puimme Limpun naurettavan pieniin uimapöksyihin ja uitimme sitä matalassa lastenaltaassa. Limppu tykkäsi lillumisesta ja yritti heti saada suuhunsa itsensä kokoisen värikkään vesimyllyn. Voi vauva-ajan iloista epärealismia ja ennakkoluulottomuutta!

Koska Caribia on vähän syrjässä, emme edes harkinneet syömistä muualla vaan turvauduimme Vanha Havanna-nimisen ravintolan antimiin. Paikka ei ollut Havannaa nähnytkään, stereoissakin soi jotain hemmetin Laura Voutilaista. Kuten hiljattain Kuubassa käynyt ystävä totesi, Havanna ei nimenä ole ravintolalle kovin mairitteleva: kuubalainen ruoka on luvalla sanoen paskaa: riisiä, papuja, keitettyjä vihanneksia ja uppopaistettua kalaa eikä lainkaan mausteita, eli tässä mielessä turkulaisravintola kyllä ylitti esikuvansa. Lihatonta ruokaa ei listalla juurikaan ollut, joten valitsimme fantasiapitsat. Limppu jaksoi hyvin syöttötuolissa ja keräsi monta hymyä. Enkä minä kerännyt yhtäkään mulkaisua, vaikka join viiniä kumpanakin iltana (ehdottomasti paras puoli raskaana olemattomuudessa on, että saa juoda viiniä).

Aamiainen oli hyvä, hotelliaamiaiset ovat muutenkin ihan mahtavia. Parempi puoliskoni riehaantui lätyistä, minä taas erilaisista miljoonista myslivaihtoehdoista ja karjalanpiirakoista. Olen aina irvistellyt hotelliaamiaisten kaurapuurolle (kuka voi olla niin masentava puritaani-tylsimys, että syö HOTELLISSA KAURAPUUROA, sama tyyppi varmaan herää aina kuudelta aamulla, juoksee puolimaratonin ja hieroo itseään lumella ja käyttää kaikki vapaahetkensäkin esimerkiksi kuolleen kielen tai kalligrafian opetteluun), mutta tällä kertaa söin sitä kaurapuuroa itse, koska tarjolla oli kaikkia ihastuttavia oheis-törsteitä, kuten hilloa.

Turussa satoi oikeastaan jatkuvasti räntää, mutta se ei haitannut. Vaeltelimme ympäriinsä, kävimme kerrassaan lumoavassa Vanhassa kauppahallissa, jossa oli kotoiseen Hakiksen halliin nähden se etu, että kaikki tavara sijaitsi yhdessä kerroksessa ja käytävät olivat vähän leveämmät. Bongasimme kauppahallimuseon vitriinin, johon oli lavastettu vanhan ajan sekatavarakauppa. Ja ostimme tietysti pari mahdollisimman tyhmää korttia aiheella "Kyllä määäkin Turuuus" tjsp, joita piti lähettää eteenpäin. Piipahtelimme kahviloissa ja pienissä putiikeissa, ostin itselleni koreankirjavan tiskirätin ja kukanmuotoisen piparimuotin mentaliteetilla iloa pienestä ja halvasta. Myllysiltaakin kävimme ihmettelemässä, se oli tosiaan oudosti notkolla. Yleisen kauneuden ja hyvän fiiliksen kruunasi Turun kaupunginkirjasto, jonka laajalla lastenosastolla kävin imettämässä kaikessa rauhassa. Hitto vie, ettei Helsingissä ole vastaavanlaista ihanaa keskustakirjastoa! Löysin mummoiselta lähetyskirppikseltä kaksi hamettakin hyvin halvalla.

Sitten pulikoimme lisää. Ja söimme. Ja lepäilimme hotellihuoneessa. Lipsi sai matkapinnasängyssä yöllä pelkoitkukohtauksen, joten siirsimme sängyt kiinni seinään ja nukuimme perhepedissä. Oli kyllä kätevää, tissit jatkuvasti vauvansuun ulottuvilla. Eikä seitsenkuukautisen kohdalla vahinkotukehduttaminen enää pelota, eikä vauva toisaalta pääse unipussissaan kauheasti liikuskelemaan.

Seuraavana päivänä tapasimme Turun kirjakahvilassa ystävän sekä tämän vuoden ikäisen tyttären. Oli hassua tajuta ajankulu: pitelin samaista tyttöä sylissäni viime vappuna, silloin se oli pienenpieni vauva, nyt iso tyttö helmihampaineen ja pitkine hiuksineen. Kirjakahvila vaikutti kiinnostavalta, mutta en siinä tilanteessa ehtinyt juurikaan kirjavalikoimiin tutustua. Turku on kyllä kaunis kaupunki, erityisesti reitti Caribiasta yliopistoalueen ja kirkon ohi keskustaan on aivan lumoava: puutaloja, vanhoja kivitaloja, puistoa ja puolen tunnin välein soivat kirkonkellot. Jos minun olisi pakko muuttaa Helsingistä (en tosin keksi tällaista pakkoa), voisin ajatella asuvani Turussa. Turussa on vanhan pittoreskin suloisuuden lisäksi myös korkeita taloja ja oma viihtymis- ja onnellisuusprosenttini nousee heti kun maisema ei ole liian avoin.

Kotimatkakin sujui pääosin ränkkäämättä, perhehytissä oli vaivatonta imettää ja ihmetellä alkukeväistä maisemaa ja sitä faktaa, kuinka suuri osa Suomen maasta on ihan silkkaa landea.

Pikku tyyliniekat

2010-03-07T00:28:00.001+02:00

Olen aloittanut tämän postauksen näköjään jo viikko sitten, mutta kaikensorttisten touhujen ja ikävyyksien (tai oikeastaan vain yhden, Limppu oli viikolla ekaa kertaa kipeänä, oksutaudissa) ristiaallokossa tekstiä tulee näköjään näin harvakseltaan. Tänään lauantaina kävin kerrassaan mainiossa tapahtumassa, lastenvaatteiden kierrätystapahtumassa Leikkipuisto Linjassa. Paikka oli täynnä paitsi eri-ikäisiä lapsia vanhempineen, myös luonnollisesti vaatteita, kasoittain vauvojen ja taaperoiden vaatteita. Koska havahduin tapahtumaan myöhään, en tajunnut viedä mitään mukanani (mikä harmittaa nyt, meillä on valtavat varannot vintillä) ja paikan päällä sorruin kaiken maailman ihanuuksiin, kuten mustavalkoraidallisiin bodyihin (musta on vauvalla tavallaan tosi hauska väri) ja jarrusukkiksiin sekä pinkki-punaraidalliseen kypärämyssyyn. Ja levottomaan, sateenkaarenkirjavaan banaanileluun, joka rapisee, napsuu ja kilisee ja panee arvelemaan minkälaisia pingviinilappuja lelusuunnittelijoiden kielten alla muhii.

Nyt kun näitä vauvaharrastuksia on tullut elämään ja muutenkin ystäväpiiriin on pulpahdellut pienokaisia, alkaa huomata, että vastoin aiempaa luuloani vauvat ovat paitsi eri näköisiä, myös eri tavoin puettuja. Vauvamuskarissa on hauska katsella erilaisia vauvakostyymeja ja arvuutella esimerkiksi sukupuolta: Osa äideistä pukee lapsensa selkeästi sukupuolineutraalisti, jotkut taas hyvinkin korostavasti. Sitä havainnoi myös, miten ihmiset pitävät erilaisia pukeutumisratkaisuja oman vauvansa kohdalla parhaimpina tai kätevimpänä. Jotkut eivät käytä potkuhousuja vaan ikäänkuin aikuismaisempia asuja, joillain on pelkkää Ruskovillaa, joku suosii kokopotkupukuja. Me kuulumme viimeksi mainittuun, Limpulla on lähes aina kotona päällään kokoasu, kuten myös neuvolaan ja vauvauintiin lähdettäessä. Kun lähdemme muuten liikenteeseen, esimerkiksi sinne vauvamuskariin, laitamme päälle jotain vähän hiotumpaa: nyt suosikikseni on noussut yhdistelmä, johon kuuluu body, sukkahousut ja päälle plyysihousut. Tämä asu on samaan aikaan mukava ja kuitenkin vähän panostettu. Koska kyllä vauvan vaatteisiin panostaminen on yllättävän tärkeää oman fiiliksen kannalta, vähän kuten sekin, että kodin vallanneet vauvantarvikkeet edes jossain määrin miellyttävät omaa silmää. Mietin asun yleensä valmiiksi jo edellisenä iltana (ai miten niin olen kotirouva) jo siksikin, että muskari on melko aikaisin meidän rytmillemme ja yleensä lähtö tulee suoritettua pikana.

Limpun ollessa vastasyntynyt, olimme melko ulalla siitä, millaiset vaatteet ovat parhaita. Monissa äitiyspakkauksen pienessä bodyssa oli esimerkiksi sidottavia nauhoja, jotka huomasimme hyvin pian kerrassaan konstikkaiksi ja ärsyttäviksi. Samoin joissain potkuhousuissa oli avoimet jalkaterät, jota ihmettelimme kovasti. Pikkuvauvan jalka on ihan pallurainen pullura, sukan pitäminen sellaisessa on melko mahdotonta. Aloimme lajitella ei-pinoon narullisten ja terättömien lisäksi vaatteita, jossa napitus on takana, ahdas kaulus, korkealle nouseva paidanhelma tai liian kovaa kangasta. Käytimme pääosin muilta saatuja vaatteita, Limppu vietti suuren osan aikaansa harmahtaviksi haaltuneissa ja kuluneissa, vaaleissa kokopotkupuvuissa, jotka juuri kuluneisuutensa takia olivat hyvin mukavia. Jotenkin koko pynttääminen tuntui alussa ihan toisarvoiselta, sitä oli niin paniikissa kaikesta muustakin.

Sitten, kun ensimmäiset isommat vaatteet piti hommata (toki meillä oli valtaisat kasat saatuja vaatteita, isompiakin, mutta kasa hupeni kun tiesimme paremmin, mikä on käytännöllistä ja mikä ei), aloin ostaa omaa värisilmääni miellyttäviä potkupukuja ja bodyja. Löysin myös Huuto.netin riemut, jopa hiukan liiallisessa määrin. Postiluukusta alkoi kolahdella kanarianlinnunkeltaisia, herneenvihreitä, kirsikanpunaisia ja karhunvatukanliiloja vaatteita, printtikuosisia ja ihanan kirjavia. Olenkin päästänyt rakkauteni värejä kohtaan vauvan kanssa täysin valloilleen. Pukeudun itse pääosin tummiin vaatteisiin, piristän asua aina jollain kirkkaalla, mutta pohja on musta. Se on tällaiselle pyylevälle kolkyt ja risat -äiti-ihmiselle ihan luonteva valinta. Tunnen yli kolmekymppisiä naisia, joille sateenkaarimekot ja pompulapalmikot sopivat, mutta itse en missään nimessä kuulu kyseiseen ryhmään. Sen sijaan Limpun puen usein sateenkaareen aivan sananmukaisesti: löysin kirpputorilta sikahalvan kokopotkupuvun, jossa komeilevat kaikki Pride-marssin värit.

En osaa sanoa, pukisiko Limppua kuinka eri tavoin, jos hän olisikin poika? Vauvatouhut houkuttelevat ihmisistä usein esiin rasittavan konservatiivisia kieppejä ja on hassua, miten huomaa itsekin feministinä usein oikein aprikoivan sitä, kumpaa sukupuolta se ja se pötkylä muskarissa nyt mahtaisi edustaa. Vaikka asialla ei ole hitonkaan väliä! En kyllä osaisi itse kuvitella pukevani pojalle pinkkiä, mutta muuten revittäisin varmaankin yhtä kovilla värikierroksilla pojankin kanssa. Ja sitäpaitsi: jos meille jonain päivänä tulee toinen lapsi, sehän voi olla poika. Eikä sille ruveta ostamaan uutta arsenaalia vauvanvaatteita vain siksi, että joku saattaisi luulla sitä tytöksi. Viime vauvauinnissa Limpulla oli poikkeuksellisesti päällään siniset, liian isot uimahousut (varsinaiset uimahousut olivat kateissa kunnes löytyivät kahden kaljapullon välistä, ehhehhee, harmi, etten napannut kuvaa ja lähettänyt Paskamutsiin, kuten ystävä ehdotti) ja niiden housujen takia häntä puhuteltiin pikkumieheksi. En edes pidä koko housuista, en oikein jaksa muumikuoseja, mutta kaikki tyttöjen uikkarit olivat vielä tuhat kertaa imelämpiä, joten nappasin kiireessä neutraaleimmat.

Huomenna olemme menossa erään pikku sukulaispojan synttäreille. Ajattelimme repäistä ja pistää mekon asemesta Limpulle päälle vihreän hirmulisko-haalarin, jonka ystävä toi syksyllä New Yorkista. Se on kerrassaan hulvaton vaate selkäruotoineen kaikkineen!

Puntarointia niin sanotusta superäitiydestä

2010-02-13T11:17:00.008+02:00

Edellisen kirjoitukseni kommenttilaatikossa virisi mielenkiintoinen keskustelu vaihtoehtoäitiyden käytänteistä. Tuli luodattua omaakin suhdetta asiaan ja huomattu, että herkästi tulee puolustauduttua jonkinlaista mielikuva-äitiä kohtaan ja sorruttua siinä samassa argumentoinnin perusvirheisiin, oletukseen tuomituksi tulosta ja ajatusten asettamisesta toisen mieleen. Kun vaikkapa imetys vs pulloruokinta-keskustelua seuraa sivusta, näkee hyvin miten syyllisyyteen, huonommuuskeloihin ja oman elämäntavan puolustamiseen lähdetään hyvin tarmokkaasti mukaan. Kun itse päätyy samantyyppiseen tilanteeseen, huomaa viileän rauhallisen analyyttisyyden sijaan olevansa melko herkästi provosoituva.

Jospa kirjoitan ensin vähän omasta historiastani ja omasta äitiydestäni: Kuten monet lukijat jo tietävät, on minulla aktivistitausta. Vietin karkeasti ottaen kahdeksisen vuotta erilaisissa kansalaisjärjestöissä: nuorempana anarkistina ja vähän vanhempana ympäristö- ja rauhanjärjestöissä. 90- ja 2000-luvun taitteissa aktivismi tuli ikäänkuin pakettina, ihmisillä oli valmiiksi omaksuttu maailmankuva johon kuului jonkinlaisena automaationa esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen. Koska jo nuorena vieroksuin fanaattisuutta ja olen aina melko herkästi nähnyt ilmiöissä niiden koomisen puolen, en heittäytynyt ilmiöihin mitenkään sydänverellä, esimerkiksi sinällään oikealla asialla olleet eläinaktivistit tuntuivat spreijauskeikkojensa lomassa lähinnä riitelevän siitä, mitä lisäaineita margariineissa on ja onko murhaa käyttää käytettyjä nahkakenkiä. Ja niillä oli vielä karsea tyylikin; huppareita ja kaljuksi ajeltuja päitä, typerää uhoamista punkkikeikoilla isot x-kirjaimet kämmenselissä. Juuri tuollaisia keloja sitä teiniaktivistina mietti, oma niin sanottu vaihtoehtoisuus oli aatteellisuuden lisäksi myös tyylijuttu pukeutumiskoodeineen musiikkeineen. Eksyn näemmä tapani mukaan hiukan sivupoluille, mutta tiivistääkseni asian: minulla on vaihtoehtoinen tausta ja olen pitkään määritellyt itseni erottautumisen kautta. Aktivistiajoista on jäljellä ainakin se, ettemme perheenä syö lihaa, meillä ei ole autoa, pyrimme hankkimaan mahdollisuuksien mukaan paljon käytettyä ja ostamme paljon luomua ja reilua kauppaa. Tällaista kolmekymppisten kevytaktivismia siis. Mitään kansalaisjärjestötoimintaa en jaksa, mutta feministiäiteihin ajattelin jossain vaiheessa mennä tutustumaan.

Siispä: koen itseni äitinä jossain määrin vaihtoehtoiseksi. Samaan aikaan olen kuitenkin hyvin tuore ja epävarma esikoisvauvan äiti, liian tietämätön kyseenalaistamaan vaikkapa neuvolan kasvukäyriä (en esimerkiksi uskaltanut väkisin olla täysimetyksellä kun Limpun paino ei alussa noussut, vaikka tiedänkin, että jotkut tekevät näin ja pyrkivät luottamaan siihen, että vauva osaa pyytää ruokaa halutessaan). Minulla on useitakin ns luomuäitiystäviä ja olen mielenkiinnolla kuunnellut juttuja heidän kipulääkkeettömistä aktiivisynnytyksistään ja luonnonkuituisista vauvanvaatteista. Eräs heistä sai vauvan viime syksynä ja kolmannen lapsen nopea synnytys, jossa kipua lievitettiin vesialtaassa, kuulostai aivan ihanalta ja samalla ihan täysin ei-mun-jutulta. Itse olen intohimoinen länsimaisen lääketieteen fani: jos kipua voi hoitaa, sitä pitää hoitaa ja mieluusti mahdollisimman tehokkaasti. Omassa synnytyksessä epiduraali oli uskomaton trallallaa-juttu, vaikka olenkin jälkikäteen miettinyt, olisiko synnytykseen tarvittu imukuppia, jos olisin mennyt ilman lääkkeitä ja supistukset olisivat jatkuneet "luonnollisina"? Ehkäpä ei, tai sitten kyllä, ja lääkitsemättömänä olisin ehkä saanut niin pahan synnytystrauman, etten haluaisi enempää lapsia. Nyt minulle ei jäänyt hommasta juurikaan pelkoa.

Tapasin tällä viikolla pikkuserkkuni, jolla on kaksi lasta. Pikkuserkku perheineen elää omasta näkökulmastani hyvinkin ekologisesti (ovat esimerkiksi vegaaneita miehensä kanssa) ja heillä käytettiin kantovälineitä ennen kuin niistä tuli valtavirtajuttu. Puhuimme näistä vaihtoehtokäytännöistä ja hän kertoi, kuinka joku oli kehoittanut häntä lopettamaan kantorepun käytön ja siirtymään liinaan, koska jotenkin se liina nyt vain on paljon parempi juttu. Liinassa tosiaan on ergonomian puolesta puhuvia argumentteja ja vastasyntyneen kanssa liina on ehdottomasti parempi kuin reppu, tai siis reppua ei edes voi käyttää vastasyntyneellä (useimmat tuntemani äidit ovat vain olleet vauvan synnyttyä sen verran täyskuormitettuja, ettei energiaa sidontojen oppimiselle ole mitenkään riittänyt... sama kävi itseni kohdalla, Limppua kannettiin pikkupikkuvauvana lähinnä sylissä). Mutta silti se, että joku tuntematon tulee ihan tuosta vaan tuomitsemaan tapasi ja tarjoamaan parempaa tilalle "lapsesi parhaaksi", on ajattelematonta jo siksikin, että noin esitetty asia herättää silkkaa vastustushalua. Juuri tuo sama mekanismi vaihtoehtoisen vanhemmuuden esittämisessä mättää kohdallani eniten. Seuraavassa listaan muutamia itse koettuja, itse luettuja tai muilta kuultuja tilanteita (kaikki eivät siis ole tapahtuneet minulle), joissa lapsi menee pesuveden mukana (huomatkaa nerokkaan osuva vertaukseni) kun tapa valistaa on väärä ja syyllistävä.

Imetys:
Äiti: Olen niin onnellinen, että imetys alkaa vihdoin sujua. Rintatulehdukset ovat ilmeisesti takana päin ja rintakuminkin kanssa maitoa tuntuu tulevan. Lisämaitoahan meillä on mennyt alusta lähtien, mutta nyt vauvani saa pääosin äidinmaitoa.

Superäiti: Miksi et samantien täysimettäisi? Kai tiedät, että imetys on myös ekologista! Rintakumi heikentää imutehoa ja opettaa väärää imuotetta, kannattaisi pyrkiä eroon siitä.

Äiti: Kysyin neuvolasta, olisiko täysimetykselle siirtyminen vielä tässä vaiheessa itseisarvona tarpeellista. Neuvolassa sanottiin, että sillä ei enää ole merkitystä, luottakaa hyväksi havaittuun metodiinne, vauva kasvaa hyvin ja äitikin voi hyvin kun isällä on osavastuu syötöistä. Ja rintakumitta imetys ei vaan tunnu onnistuvan, olen jo vähän luovuttanut sen suhteen.

Superäiti: Tutkimusten mukaan täysimetykseen kannattaa siirtyä myöhemminkin. Ihan oikeasti, miksi et venyisi vielä vähäsen, kun olet jo niin lähellä, *tsempittää*!

Äiti: Minulle on tärkeää myös päästä joskus pois kotoa. Haluan käydä tyttöjen kanssa ulkona, shoppailemassa ja uimassa.

Superäiti: Puoli vuotta on lyhyt aika ihmisen elämässä. Ulkona ehtii hillua myöhemminkin. Oman lapsensa parhaaksi kannattaa vähän venyä! Miksi niitä lapsia tehdään, jos niiden kanssa ei haluta olla?

Kestovaipat:

Äiti: Alussa ei todellakaan jaksanut ajatella mitään kestovaippoja. Vauva kakkasi kuusikin kertaa päivässä, paikat oli kipeät, univelka hirvittävä ja koko ajan pelotti että tekee jotain väärin vauvan kanssa. Nyt kun vauva on nelikuukautinen, ollaan innostuttu pikkuhiljaa kestoilusta. Tilasin netistä nättejä taskuvaippoja ja lueskelin ohjeita. Yöt meillä mennään kertisvaipoilla ja kylään lähdetään myös kertikset päällä.

Superäiti: Täyskestoilu on aivan mahdollista, miksette siirtyisi siihen? Kai tiesit, millaisia jätevuoria kertakäyttövaipoista tulee?

Äiti: Tiesin toki, siksihän meillä juuri osakestoillaankin! Vauva on huono nukkumaan ja kertisvaippa tuntuu pitävän ihon öisin kuivempana. Kestovaipan kanssa vaippaa saa yölläkin vaihtaa, vauva piristyy ja sitten meillä ei nuku kukaan. Sitäpaitsi kertisvaippamme ovat ekovaippoja.

Superäiti: Tuo kertisvaippojen ekologisuus on pelkkä markkinointikikka. Jos käyttäisitte Samsaran villasaippualla ja biodynaamisella lanoliinilla siveltyjä villahousuja, ei vauvan tarvitsisi yöllä herätä litimärkänä. Ja sitäpaitsi vauvan kuuluukin heräillä öisin. Miksi teette lapsia, jos ette jaksa herätä öisin?

Äiti: Villavaipoista kusi valuu läpi nanosekunnissa ja niiden jatkuva lanoliinittaminen on rasittavaa. Ja värikkäät taskuvaipat tekevät kestoilusta hauskempaa, koska niitä saa erilaisilla kuoseilla varustettuna.

Superäiti: Ulkonäkö on kyllä vaipatuksessa aivan sivuseikka! Parasta olisi käyttää vauvalla itse taiteltua harsoliinaa, villahousuja tai olla kokonaan ilman vaippoja. Äiti oppii todella nopeasti näkemään, milloin vauvaa pissattaa tai kakattaa ja vie vauvan sitten lavuaarin päälle tarpeilleen.

Synnytys:

Äiti: Minua synnytys jännittää todella paljon ja olenkin käynyt pelkopolilla juttelemassa. Puhuttiin, että pelkosektiota minulle ei tehdä vaan turvataan kohdallani mahdollisimman kokonaisvaltainen kipulääkitys eikä epiduraalin kanssa viivytellä.

Superäiti: Kokeilisit mielummin synnytyslaulua! On aivan mahdollista päästä kivun herraksi rentouttamalla leukalihaksensa koska silloin lantiokin rentoutuu. Kai tiesit, että supistuskivut johtuvat siitä, että äiti jännittää?

Äiti: En usko voivani rentoutua tuollaisessa tilanteessa. Käsky rentoutua on vähän kuten käsky lopettaa stressaaminen: ei vaan onnistu tahdonalaisesti.

Superäiti: Mutta etkö tiedä, että epiduraali heikentää supistusten tehoa ja sinulle pitää antaa vastapainoksi oksitosiinia, että synnytys etenisi. Ja kipu valmentaa äitiyteen!

Äiti: Tiedän, mutta minulla ei ole asian suhteen ongelmaa. Pääasia, että kipu lievittyy, vaikka synnytys kestäisikin sitten kauemmin ja lääkintää tarvittaisiin. Lääketiede on olemassa ihmisten tuskien lievittämistä varten.

Superäiti: Kyllä terve nainen pystyy synnyttämään luomuna! Epiduraalin jälkeen vauvan päähän pitää kiinnittää sydänanturi, joka vie huomion pois äidistä, vaurioittaa vauvaa, stressaa vauvaa, saattaa jättää arven ja on muutenkin vaan ihan kauhea juttu, sellainen anturi!

Äiti: Mieluummin arpi vauvan päässä kuin kuollut vauva.

Superäiti: Entäs jos epiduraalin takia joudutkin hätäsektioon? Teidät erotetaan vauvan kanssa, maito ei nouse ja varhainen vuorovaikutus häiriintyy. Mieti, millainen turvattomuuden perustila vauvaan istutetaan heti sen synnyttyä! Vauvoja ei pitäisi alkaa tekemään, ellei ole valmis kärsimään synnytyskipuja.

Perhepeti:

Äiti: Perhepeti kuulostaa sympaattiselta, mutta olemme mieheni kanssa hyvin herkkiä nukkujia emmekä saisi unta jos vauva olisi välissämme.

Superäiti: Kai tiesit, että univaikeudet ovat länsimainen ilmiö? Vauvasta kasvaa sosiaalinen, onnellinen ja tasapainoinen aikuinen, jos se saa vanhempien fyysistä läheisyyttä myös öisin.

Äiti: En tiedä, mitä minua hyödyttää tietää, että univaikeudet ovat länsimainen ilmiö? En varsinaisesti haluais vaihtaa osia afrikkalaisnaisen kanssa jolla on 20-vuotiaana jo kuusi lasta, HIV ja joka kaatuu patjalleen joka ilta kannettuaan koko päivän vettä lähimmältä kaivolta, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä. Ja fakta on, että me emme nuku jos vauva on välissämme. Ei liene kovin hyvä lähtökohta varhaiselle vuorovaikutukselle, jos kaksi aikuista purskahtelee pitkin päivää itkuun silkkaa väsymystään.

Superäiti: Kai tiesit, että perhepeti ehkäisee myös kätkytkuolemaa?

Äiti: Olen lukenut tutkimuksia, jossa väitetään niin. Olen lukenut myös tutkimuksia, jossa väitetään perhepedin lisäävän kätkytkuolemariskiä. Joten tässä asiassa ollaan plusmiinusnollalla.

Superäiti: Kuinkakohan monella lasta omassa sängyssään nukuttavalla on lapsi myös pulloruokinnassa? Tuntuvat nämä kaksi asiaa kovasti korreloivan! En kyllä ymmärrä, että lapsia tehdään ja sitten elämää ei olla valmiita yhtään muuttamaan niiden takia.

Jep. Nuo kaikki yllä mainitsemani asiat: Täysimetys, kestovaipat, lääkkeetön synnytys, perhepeti, ovat oikeasti hyviä ja ihania asioita niille, jotka ne omiksi kokevat. Niiden vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole pahoja ja inhottavia asioita. Meillä osakestoillaan ja imetetään paljon ja ollaan tyytyväisiä omiin ratkaisuihin. Vieroksun eniten superäitiydessä argumentointitapaa, jossa sinä äitinä et riitäkään, vaan oman lapsesi ja planeetan parhaaksi pitäisi vielä venyä lisää. Jossain määrin auktoriteetti-inhoisena ihmisenä kaikki karvani nousevat pystyyn, kun joku äiti äks päättää ottaa itselleen jonkinlaisen ylhäältä päin opastavan auktoriteettiaseman ja neuvoa muita ilman, että häneltä on neuvoja pyydetty. Imetystukihenkilöt ja kantoliinaopastajat ovatkin asia täysin erikseen: heidän puoleensa käännytään ja heiltä saa yleensä asiallista ja kiihkotonta tietoa (olin itse esimerkiksi tosi iloinen, kun imetystukihenkilö-ystäväni sanoi, että ei rintakumin käytössä sinällään ole mitään sen syvempää ongelmaa, jos se on tapa jolla imetys toimii, niin hyvä. Osaksi tämän rentouttavan vinkin ansiosta pääsinkin eroon siitä rintakumista.) Noin toimivat hyvät neuvot, vapauttavasti. Olisipa kaikki tiedotus ja valistus hyväntahtoista ja yksilöllisyyttä painottavaa! Silloin kaikelta ekoilultakin madallettaisi kynnystä, hyvän tiedotuksen pahin vihollinen on syyllistävä sävy, ihmisen psyyke nyt vain toimii siten, että painostukseen vastataan puolustautumisella. Ja sitten käsissä onkin soppa, jota ei setvi erkkikään, vaan kumpikin osapuoli kaivautuu yhä syvemmälle poteroonsa ja lopulta huomaa, pahimmillaan, puoltavansa asioita joita ei oikeasti edes allekirjoita.

Lapsesi parhaaksi, eli vauvantarvikkeiden turhat ja tarpeelliset

2010-02-09T10:45:00.008+02:00

Maailma yrittää estää aktiivisesti bloggaustani! Ensin Limppu, tuo teräsjousen jäntevä pieni olento, potkaisi maitokahvikupin näppikselleni eivätkä alaosan näppäimet toimi. Koska määrittelen identiteettini tietokonemerkkini kautta, s.o. käytän mäkkiä (vitsi), ei uuden ilmaisnäppiksen löytäminen olekaan ihan helppoa. Luultavasti joudun oikeasti nyt lähtemään mäkkikauppaan näppisostoksille ja investoimaan samalla kunnon hiireen, olen ihan kypsä yksinappiseen hiireen. Sitten nettimme alkoi massiivisen remontin takia pätkiä. Täällähän uusitaan nyt antennit, ikkunat, parvekkeet ja mikä riemukkainta, julkisivu. Kaikki kolme ikkunaamme ovat peitettyinä kirjavilla mainosmuoveilla ja kasvien darwinilainen eloonjäämistaistelu on alkanut. Epäilen, että hengissä tulee säilymään lähinnä zamioculcas, sitä julkisen tilan kasvia ei tapa varmaan mikään.

Mutta ei minun pitänyt tietokonetarvikkeista kirjoittaa vaan vauvan-. Kun Limppu nyt huomenna täyttää puoli vuotta, alkaa kaikille asianomaisille hahmottua, mikä vauvaa varten hankittu ja saatu tavara on tarpeellinen ja mikä turha. Kuten nyttemmin on tullut havaittua, maailmassa ei luultavasti ole tuoretta esikoisvauvan äitiä/isää epävarmempaa olentoa. Pelko siitä, että onnistuu tärvelemään vauvan, jyllää vahvana. Tähän pelkoon markkinamiehet ovat osanneet iskeä nerokkaasti vetoamalla turvallisuuteen, varhaiseen kiintymyssuhteeseen ja vauvan pehmeään laskeutumiseen kohdusta maailmaan. Näillä sydämeenkäyvillä argumenteilla myydään sitten silkkimyssyjä, merinovillaisia kapaloita, kohtuammeita, koliikkikeinuja, kätkythälyttimiä ja niin edelleen, ja kuluttajan ratkaistavaksi jää, mikä on humpuukia ja mikä tarpeellista. Olenkin joidenkin vauvantarvikeasioista kirjoittaneiden blogien kommenttilaatikossa todennut, että ainakin itselläni oli raskaus- ja vauva-aikanakin suuria vaikeuksia erottaa informaatio markkinoinnista.

No niin, ehkä pääsen vihdoinkin niihin vauvantarvikkeisiin.

VÄLTTÄMÄTTÖMÄT:

VAUNUT: Pienet ja näppärät Icoo Plasma- yhdistelmävaunut. Mahtuvat pieneenkin hissiin, niissä on kääntyvät etupyörät ja pehmeä koppa. Ja hulvaton, pinkki-punainen ulkoasu, tämän takia saimme vaunut alennuksella. Ovat pitäneet pintansa jopa noissa hirmukeleissä. Alakorissa on tilaa yhdelle, ei-niin-täydelle ostoskassille. Ostettu uutena juuri noiden kokovaatimusten takia.

SITTERI: Fisher Pricen hurjankirjava, lammen asukkaat-teemainen sitteri, jossa on irroitettava aktivointikaari sekä pyllyntäristin. Täristin oli koliikkiaikaan kovassa käytössä ja nukutimme vauvan usein sitteriin. Limppu tykkää kaikesta liikkeestä ja nyttemminkin, kun täristysominaisuus on vähän unohtunut, saatan koneella ollessani hetkuttaa sitteriä jalalla ja vauva nauttii. Sitteri oli ihan sattumalta hyvä, meidän oli tarkoitus ostaa kaupan halvin, mutta se oli lopussa. Jälkikäteen on tullut todettua, että huuto.netti on täynnä sittereitä, mutta tuolloin istuin oli tärkeää saada nopeasti eikä huuteluun jäänyt aikaa.

KANTOREPPU: Käytettynä hommattu Emman kantoreppu alkoi toimia Limpun ollessa nelikuukautinen, eli silloin, kun häntä saattoi alkaa kantaa naama menosuuntaan. Testailimme reppua nuorempanakin, mutta silloin Limppu upposi repun sisään ja huusi pää helakkana. Kantoreppu on osoittautunut käytännössä helpommaksi kuin kantoliina, koska sekä minä että mieheni osaamme käyttää sitä ilman pähkimisiä. Meillä on myös kaunis, pitkä trikooliina, mutta se on majaillut kaapissa jo kuukauden. Kirjoitan liinoista vielä myöhemmin lisää.

PINNASÄNKY: Aika itsestänselvä hankinta, mutta mainitaan kuitenkin. Näin aika paljon vaivaa löytääkseni pinniksen, joka miellyttää silmää, on käytetty ja jossa on laskettava laita. Arvatkaa kuinka monta kertaa laitaa on laskettu? No nolla, tietty. Sänky on iso, tulee käymään vielä vuosia. Isouden takia se on poikittain oman sängynpuoliskoni pääpäässä, ulotun koskettamaan vauvaa pinnojen välistä. Perhepetiä emme ole harjoittaneet, niin houkuttelvalta kuin se kuulostaakin. Perheessämme on kaksi hiukan ongelmallista nukkujaa ja jos välissämme olisi vauva, emme varmaan kumpikaan osaisi nukahtaa. Mitään aviovuode- tai romantiikankatoamis-ajatuksia minulla ei ole perhepetiä vastaan, ts en halua erikoisesti pyhittää sänkyä aikuisten paikaksi (etenkin kun synnytyksen jälkeen seksi ei ihan oikeasti ole eka, toka eikä kuudestoista asia joka käy mielessä), kyse on vain unen saamisesta.

HOITOPÖYTÄ: Valkoinen, tyylikäs ja melko kallis, uutena ostettu hyllykkö lastentarvikeliikkeestä. Ensin tarkoitus oli vaihtaa Limpun vaipat antiikkisen klaffipiirongin päällä, sillä samalla jolla minuakin on vauvana hoideltu. Piironki osoittautui kuitenkin liian matalaksi etenkin pitkälle miehelleni ja siirsimme hoitoyksikön ruokapöydälle. Ruokapöytä ei tietenkään pidemmän päälle oikein toiminut, sekin oli liian matala ja selvästi väärässä käyttötarkoituksessa. Sen jälkeen ostimme Ikeasta kevyen ja kokoontaittuvan, metallijalkaisen (ruman) hoitopöydän, joka osoittautui aivan paskaksi hankinnaksi. Limppu upposi pöydän pussittaviin syvyyksiin, eikä vaipanvaihto onnistunut. Palautimme kusisen hilavitkuttimen äreinä ja päätimme investoida kunnolliseen hoitopöytään. Tuossa nykyisessä on kolme hyllyä jonne saa kaiken mahdollisen vauvanhoitokaman. Siinä on myös kunnolliset laidat ja se mahtuu oudonmuotoiseen keittiöömme hyvin.

KYLPYTUKI AMMEESEEN: Joku iskä oli Hesarissa listannut kylvetystuen turhakkeeksi, ei selvästikään ollut kokeillut sitä itse. Kylvetystuki pitää vauvan mukavassa, puoli-istuvassa asennossa, jolloin sitä on helppo pestä molemmin käsin eikä läiskyttävää lapsukaista tarvitse kannatella vedenpinnan päällä hartiavoimin. Tukea voi säilyttää ammeen sisällä, jos ammeelle löytää järkevän säilytyspaikan (aika mahdotonta).

TUTTIPULLOTELINE: Kun selvisi, että Limppu tarvitsee tissin lisäksi keinomaitoa, törmäsimme sterilointiongelmaan, tai enemmänkin säilytysongelmaan. Tiskipöydällä kevyet pullot kupsahtelivat ja likaantuivat uudelleen. Pienen pähkimisen jälkeen ratkaisuksi löytyi metallinen viinilasiteline, jossa pullot säilyvät alassuin ikäänkuin oksilla. Teline on myös hieno esineenä, sille löytynee käyttöä vielä vauva-ajan jälkeenkin. Kuumien pullojen nosteluun keksimme silikonipäiset grilliottimet, niillä painava lasipullokaan ei lipeä otteesta.

KESTOVAIPAT: Meidän juttu. Limppu kakkaa melko harvoin ja on kasvanut jatkuvasti keskikäyrän alapuolella, joten äitiyspakkauksen Imse Vimset kestivät meillä pitkään. Alussa olin ihan ulalla kaikista kestovaippajutuista, mutta vähitellen tieto karttui. Tällä hetkellä meillä on lähes pääosin taskuvaippoja, joita saa vaikka kuinka hauskan värisinä. Kertiksiä käytämme kyläillessä ja joskus öisin, vaikka noista taskuvaipoista saa tarpeeksi toppaamalla kyllä ihan yön läpi kestävät. Ostin juuri viikonloppuna pari kestovaippaa maanmainiolta Vekarakirppikseltä tosi halvalla. Melkein kaikki kestot on hommattu käytettyinä, olen yrittänyt ottaa kaikkeen vauvantavaraan ja etenkin vaatteisiin linjan, että hommataan vain kierrätettyä. Luin jostain, että mikäli vauvantavaran valmistus loppuisi tällä hetkellä, tultaisiin jo olemassaolevilla hyvin toimeen.

VARSIN TARPEELLISET:

IMETYSTYYNY: Alussa, kun imetys oli vaikeaa ja takaraivossani tykytti jatkuva epäily siitä, että en oikeasti koskaan tule onnistumaan tässä asiassa kunnolla, olivat kaikki oheisvärkit tarpeen. Imetystyyny on tymäkkää materiaalia ja pieni vauva lepää sen päällä tukevasti. Tyynyn avulla opettelin imettämään istuen, käytän sitä joskus vieläkin. Luin jostain, että imetystyynyä voi käyttää myös istumisharjoitteluun. Tyynyn olisi voinut hommata jo raskaana ollessa, kuulemma se on hyvä myös loppuraskauden nukkumista helpottamaan.

RINTAPUMPPU: Samaisen imetystuskan mainingeissa soittelin pumppuja vuokraavaan firmaan ja totesin vuokran heti kättelyssä aivan sikakalliiksi. Oli nimittäin niin, että L oli heti synnytyksen jälkeen hommannut meille käsikäyttöisen rintapumpun ja se osoittautui aivan riittämättömäksi, en saanut herutettua maitoa sillä juuri lainkaan. Ostin siis sähkökäyttöisen Avensis-rintapumpun, joka on varsin toimiva. Lypsän harvoin, lähinnä silloin kun olen ollut ottamassa kuppia ja pistän pakkaseen "talouslaatua" (talouslaadusta onkin tehty esimerkiksi viime joulun porkkanalaatikko. Omat ystävät voi karkeasti ottaen jakaa kahteen kastiin: niihin, jotka kiljuvat YÄÄK ja niihin, jotka sanovat vautsi, tuon äidinmaidon talouskäytön suhteen. Itse kuuluin ennen lasta YÄÄK-kastiin ja nyt olenkin sitten tällainen ärsyttävä mami, joka selittää, että äidinmaito on maailman luonnollisin asia ja tekin olette juoneet sitä vauvana jne jne, en ole kuitenkaan pakottanut ihmisiä syömään omasta maidostani tehtyä ruokaa, koska no, muistan sen ällöilyajan oikein hyvin).

KÄTKYTHÄLYTIN: Kuten kaikki minut paremmin tuntevat tietävät, olen jossain määrin hypokondrinen ja yleisesti ottaen herkästi ahdistuva ja pelosteleva ihminen (mielestäni tämä ei ole pelkästään huono piirre: kun mitään hyvää ei ota itsestäänselvyytenä, asioista osaa iloita suurella intensiteetillä. Minulla, kuten varmaan monilla murehtimaan taipuvaisilla on vastapainona herkkyys ilolle ja kauneudelle, onnelle). Vauvan saaminenhan ei tätä piirrettä vähentänyt, päin vastoin. Yksi pahimmista peloistani vauva-aikana on ollut kätkytkuoleman pelko. Se kuulostaa kaikessa hallitsemattomuudessaan ja ennakoimattomuudessaan joltain niin hirveältä. Kun olin pari kuukautta nukkunut huonosti ja pelännyt asiaa, menin lopulta neuvolapsykologille jolle kerroin ongelmastani ja sanoin, että "onhan niitä kätkythälyttimiä, mutta tuntuu että se olisi periksiantamista pelolle". Zyko kysyi, miksi ihmeessä en hankkisi hälytintä? Kätkytkuoleman pelko kun on siitä melko erilainen asia kuin haipelko tai torikammo: jälkimmäiset ovat melko irrationaalisia kun taas kätkytkuolemia tosiaan tapahtuu. Seuraavana päivänä tilasinkin sellaisen hälyttimen. Maksoi muistaakseni vähän vajaa parisataa euroa ja on pelastanut omat yöuneni (kuten Facebookissa, myös täällä blogissa tahdon huomauttaa, että mikäli joku teistä lukijoista nyt tietää, että kätkythälyttimet ovat turhia eivätkä estä kätkytkuolemia niin pliis, pitäkää asia omana tietonanne. En ole taikauskoinen ihminen, mutta sallittakoon minulle mielenrauha edes teknologisen talismanin avulla.)

PUUHAMATTO: Iloisen kirjava, Nooan arkki-teemainen matto, jossa on kaksi topattua kaarta roikkuvine eläinleluineen. Pitää vauvan tyytyväisenä hyvinkin parikymmentä minuuttia. Ostettu huuto.netistä.

LAHJOITETUT VAATTEET: Saimme ennen Limpun syntymää runsain mitoin vauvanvaatteita. Olin tietysti tosi kiitollinen ja iloinen lahjoituksista, mutta huomasin jossain vaiheessa, että meillä on suunnilleen puoli äitiyspakkauslaatikollista vaatteita, joita emme missään olosuhteissa pue vauvan päälle (vaikeasti puettavia, farkkuisia, ankean värisiä tai Disney-kuosisia) ja niitä kannettiin vintille selkä vääränä. Maailma on täynnä kauniita ja suloisia vauvanvaatteita, ei kannata haalia kaksiota täyteen narukiinnitteisiä, beessejä Tikru-paitoja jos niistä ei välitä. Vauvanvaatteissa laatu, käytettävyys ja ulkonäkö ovat tärkeämpää kuin suuri määrä, etenkin kun pyykkiä ryöppyää muutenkin. Ja on ihan täysin ookoo pukea vauva oman makunsa mukaan, sukulaistätien lähettämät ruusu-unelmat voi myydä huuto.netissä eteenpäin, eihän sitä itsekään käyttäisi vaikkapa nyt vaaleanliloja pörrösukkia vaikka ne kuinka olisi saatu lahjaksi. Muutenkin lahjoituksiin kannattaa oman kokemuksen nojalla suhtautua kiitollisesti mutta joskus myös torjuvasti, omaa kotia ei kannata muuttaa toisten ihmisten vintinjatkeeksi.

TURHAT:

ITKUHÄLYTIN: Siteeratakseni jotakuta Vauva-lehteläistä: itkun kuulee kaksiossa ilman hälytintäkin.

HOITOLAUKKU: Ostimme vähän hätäpäissämme (alkuajan vauvahankintoja leimasi tämä hätäpäisyys) Teutonian ylikalliin hoitolaukun, jossa on termospussi, tiivis pussukka kestovaipolle sekä hoitoalusta. No, hoitoalusta on pieni ja turha, kestovaipan saa muovipussiin eikä laukkuun oikeastaan edes mahdu kovin paljoa. Plus se on aina vähän tiellä, joko roikkuu pyörälukon edessä tai hetkuu vaunuja työntävän ihmisen mahaa vasten. Eikä hoitolaukkuun edes mahdu kovin paljoa, uimakamat täyttävät sen ihan äärimmilleen. Alussa sitä lähti hoitolaukun kanssa kauppaankin, nyt en ota sitä mukaan edes koko päivän reissuille. Riittää kun vaunujen alatasossa matkustaa pari vaippaa ja vaihtopotkari.

AMAZON KOALA-RIIPPUKEINU: Hommattiin meille liian myöhään, onneksi sentään käytettynä. Moni on kehunut riippukeinua loistavaksi ensisängyksi, siinä vauva rauhoittuu ihan itsekseen, kun oma hengitys keinuttaa. Riippukeinu on myös toisin kuin useimmat vauvakamat, tosi hyvän näköinen, kaunis ja hillitty esine. Käyttämättömänä se muuttui kuitenkin nopeasti säilytysongelmaksi ja odottaa nyt pussissaan pääsyä vintille ja ehkä myöhemmin, hamassa tulevaisuudessa tuudittaa Limppu kakkosta.

KANTOLIINAT: Tällä hetkellä pitkä trikooliina makaa kaapissa käyttämättömänä. Rintareppu on vaan niin paljon helpompi pukea päälle. Ehkä tulevaisuudessa liina pääsee taas armoihin, se on nimittäin tosi nätti ja tyylillisesti paljon lähempänä minua kuin teknisen oloinen reppu.

Tuossahan noita tulikin. Varmaan muistan kohta lisääkin, heti painettuani publish-nappia. Nämä turhat ja tarpeelliset ovat ihan yksilöllisiä, tiedän esimerkiksi että jos vauvaa nukuttaa parvekkeella, on itkuhälytin ihan ässä.

Blogi-identiteetistä ja kaveruussuhteista ja muusta

2010-01-23T10:23:00.004+02:00

Kaipa tänne Lupiiniin pitää vain alkaa kirjoittaa, rennosti ja ilman suurempia kunnianhimoja, siitä se taas lähtee. Juttelimme eilen Gatan kanssa blogi-identiteetistä ja siitä, missä vaiheessa blogiystävät muuttuvat ihan silkoiksi ystäviksi, ilman etuliitettä. Tajusin keskustellessani, että kaksi läheisintä äitiystävääni ovat molemmat alunalkaen blogituttuja, mutta muistan tutustumistapamme vain erikseen ajateltuna. Muistelimme Gatan kanssa aloittaneemme blogimme suunnilleen samaan aikaan, vuonna 2006. Alussa sitä tunsi kirjoittavansa ilmaan, ei-kenellekään ja siksi muita tuli kommentoitua taajaan. Jälkikäteen olen nähnyt omassa, varhaisajan bloggaamisessani paitsi surullisuutta, myös jonkinlaista pingotettua kauniiksi kuvittamista. Olin tuohon aikaan melko surkeana: vastavalmistunut kesän kynnyksellä, työtön ja jotenkin tosi syvällä omissa, päänsisäisissä sotkuissani. Asuin paikassa jossa en viihtynyt, tunsin Espoossa ja koko elämässäni syvää vierautta, olin kuin käymässä jonkun toisen penseässä ja hiljaisessa porvarillisen elämän yrityksessä, kadoksissa terävältä, riehakkaalta ja poliittisesti valveutuneelta itseltäni. Tunsin jonkinlaista väsymystä sen hetkistä, aivan liian baarivetoista ystävyyssuhteiluani kohtaan (en siis niinkään ystäviäni kohtaan: ne samat ovat vieläkin minulle rakkaita) ja luin lumoutuneena ja kaivaten bloggaajien muraalitalkoista, ulkomaanmatkoista ja viktoriaanisista kevätkukkapiknikeistä. Suosikkibloggaajani tuntuivat vielä asuvan muun kantakaupungin ohella etenkin Kalliossa, minulle niin rakkaassa paikassa jonka olin jättänyt taakseni ESPOON takia (tuleepa tässä nyt Espoo-traumoja. Inhoan sitä "kaupunkia", ei voi mitään, vähimpänä syynä ei varmaankaan ole, että vietin siellä itse melko onnettoman parivuotiskauden ja suhtaudun yksityisautoilua edellyttävään elämään jokseenkin vierovasti kokeiltuani sitä itse).

Eniten minua lumosi muissa bloggaajissa heidän kirjoituksistaan välittyvä kyky sekä nähdä kauneutta ja runoutta ympärillään että nauttia vilpittömästi ja nolostelematta lapsenomaisista, yksinkertaisista huveista. En olisi itse voinut vuonna 2006 lähteväni esimerkiksi yhteissaunaan tai laulavani porukalla joululauluja (olematta siis tosi kännissä). Niinpä aloin hiljalleen hieroa ystävyyttä muihin bloggaajiin, neuroottisesti arastellen ja myötäillen. Näin jälkikäteen olen lukenut varhaisvaiheen Lupiinia liikutuksen ja ärtymyksen sekaisin tuntein: hemmetti mitä matelua ja myötäilyä, antaisit nyt vaan sen oman äänesi kuulua! Ja niinhän se sitten pian alkoikin kuulua. Tavattuani bloggaajia, saatuani muutaman bilekutsun ja ikäänkuin haettuani paikan bloggaajana aloin päästää verbaalisesti ärhäkkää, kaiken maailman ilmiöistä innostuvaa ja suivaantuvaa persoonaani esille. Ja sitten sainkin työpaikan, joka oli valtavan tärkeä osa oman itsetuntoni rakentamisessa ja muutimme takaisin Kallioon ja asiat alkoivat muutenkin sutviintua. Onkin hassua, että kesällä 2006 olin todella onneton, itseinhoinen ja vieraantunut ja sitten seuraavana kesänä tuntui kuin suonissani olisi jatkuvasti virrannut heroiinia (en ole koskaan kokeillut heroiinia mutta voisin kuvitella, että siitä tulee nimensä mukaisesti herooinen, loistava ja varma olo). Olen visualisoinut vuoden sisällä tapahtuneen muutoksen avautuvaksi auringonkukaksi tai kiinni olevaksi silmäksi, joka auettuaan loistaa silkkaa valoa.

Ohhoh, eksyin vähän sivuraiteelle, mutta ei oteta paineita! Parasta bloggausta on oikeastaan tajunnanvirta, blogi on siitäkin ihana alusta, että vaikka sitä aina jossain määrin kirjoittaa yleisölle, on kyseessä kuitenkin myös päiväkirja, epäkunnianhimoinen projekti, jossa saa olla juuri niin sekava ja itsekeskeinen kuin haluaa (olen aina tosi ärtynyt kun luen blogikommentteja, joissa joku anonilli opastaa bloggaajaa olemaan selkeämpi, kirjoittamaan parempaa suomea tai herran pieksut, kertomaan kiinnostavampia detaljeja omasta elämästään. Jos ei miellytä, ei tartte lukea! Henkilökohtaista elämää käsittelevät blogit ovat lahja, ikkuna toisten elämään, näin minä sen näen). Koska blogissa tulee paljastaneeksi itsestään hyvinkin intiimejä asioita (en juurikaan puhu esimerkiksi terapiajutuista kuin ihan muutaman ystävän kanssa) periaatteessa kasvottoman yleisön kanssa, voi joskus hätkähtää omaa avoimuuttaan. Gata kertoi, kuinka nihkeältä tuntui tajuta eksän lukevan blogia ja itse olen karsinut tietyt parisuhdemuistelut Lupiinista samasta syystä, useammallakin entiselläni on ihan vain parin askeleen matka tähän blogiin. Ja paljastan täällä itsestäni niin paljon, että jokainen minut livenä tunteva tajuaa, kuka on kyseessä. Samaa pelostelin työkavereiden kanssa, en kertonut Lupiinista ennen kuin olin lopettanut kyseisessä työpaikassa (ja silloinkin ihmiselle, jonka kanssa bondasin muutenkin kuin työkontekstissa), eikä esimerkiksi Facebook-sivultani ole mitään pääsyä tähän blogiin. Se rooli, jonka on kunkin yhteisön silmissä rakentanut olisi varmaankin romuttamisen arvoinen, mutta on aivan selkeästi olemassa ihmisiä, joiden kanssa ei kuulukaan mennä kovin diippeihin ikinä. Tästä syystä olen bondannut vauvabloggaajienkin kanssa vain, jos pidän heitä selvästi muutenkin sympaattisina ja helposti samastuttavina ihmisinä. Pelkkään vauvaelämän vaaleanpuna-iihkuun tai raskauskilojen tiputtamiseen keskittyvät mamiblogit ovat minusta suunnilleen yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa muotiblogit. Enkä nyt tarkoita kritisoida näitä blogeja, en vain osaa saada kiinni blogista, jonka kirjoittaja ei juurikaan paljasta itsestään mitään. Alan herkästi tuntea alemmuuden ja ylemmyyden sekaista vieraantuneisuutta seurueessa, joka ei ikinä paljasta säröjään.

Olen näemmä hyväntuulinen, ihan vanhojen lauantaiaamujen malliin! Rauhallinen aamu aivan yksin, mies ja Limppu vetävät unta palloon ja minä olen kerrankin saanut kunnolliset yöunet, imetin vain kerran. Aurinko paistaa ja lupailee kevättä ja minulla on hämmentävä tunne, että olen saanut itseni takaisin. En oikein tiedä, mistä tämä tunne tulee, en tiennyt olleeni hukassa. Ehkäpä koen näin, koska kirjoitan Lupiiniin pitkästä aikaa muuta kuin vauva-asiaa. Lupiini on vanha ystäväni, se kirjoittava puoleni, jota minulla on ollut näemmä ikävä. Vauva-asiaa on ihanaa kirjoittaa, mutta vauvan lähennellessä puolta vuotta alan nähdä selvemmin, että maailmassa on muutakin. Ja nyt on myös aika panostaa itseen, tänä keväänä tiputan oikeasti raskaudesta jääneet kilot ja aloitan harrastuksen, joka on vain minulle.

Sanomisen hankaluus

2010-01-16T21:33:00.002+02:00

Lupiinin kirjoittaminen on jo pidempään tuntunut jotenkin hankalalta. Aloitin tämän blogin melkein neljä vuotta sitten ja kirjoitukseni ovat olleet sekoitus henkilökohtaisia kokemuksia, ihmissuhdepohdintoja ja yleisiä huomioita sekä hiukan politiikkaa. Nyt, Limpun myötä tästä on muodostunut vauvablogi. En ole ajatuksen kanssa sinut, tietyssä mielessä tunnen feidanneeni sekä vanhan lukijakuntani että itseni, tein aivan tietoisen päätöksen raskausaikana, etten ala kirjoittaa pelkkää vaippa-asiaa. Luen itse hauskoja ja mielenkiintoisia äitiysblogeja ja tavallaan toivon, että olisin itsekin luonut Lupiinin rinnalle nimen omaan vauvaa käsittelevän blogin. Vaikka sitten Luppis olisi luultavasti näivettynyt vielä pahemmin.

Mielessäni pyörii useita kirjoittamista vaativia aiheita, sekä yhteiskunnallisia että henkilökohtaisia. En kuitenkaan enää pysty samalla tavalla istumaan koneella yhtä soittoa (kuten töissä, ehheh) ja kirjoittamassa ajatuksiani puhtaaksi. Ja imetysdementia, voi että se termi pitääkin paikkansa! Olen todella uuno nykyään, unohdan jatkuvasti mitä minulle on sanottu, toistan asiat moneen kertaan ja kaikkea keskustelua leimaa keskittymiskyvyttömyys: tiedän, että kohta pitää pompsata vauvan tarpeiden perässä (hahhaa, kun kirjoitin tätä lausetta, Limppu heräsi sängystään ja alkoi äyhkiä vaativasti). Haluaisin esimerkiksi kirjoittaa ulkonäköasioista, pettymyksestäni siihen, että olen ihan samanlainen hapsottava ja raskauskiloja kanniskeleva lenkkarimami joista olen itse puhunut naureskellen, tai seksuaalisuudesta, joka on edelleen ilmeisesti imetyksen takia lamaantunut. Olen nimittäin omaksunut Lupiinissa itselleni melko epäominaisen hyvinmenee-hehkutuslinjan, luullakseni siksi, että haluan näyttää epäilijöille (keille?) kuinka ihanaa vauva-arki on. Ja se ON ihanaa, ihanaa ja raskasta samaan aikaan.

Tajuan vasta nyt, että meillä on ollut hyperaktiivinen viikko. Olemme reissanneet pakkasten laannuttua vaunujen kanssa ympäriinsä, ystäviä on tullut tavattua urakalla. Myös pelottavia hetkiä on mahtunut mukaan, yksi aiheeton virtsatieinfektioepäilys vei meidät lastenklinikalle saakka. Epäily sai minut tajuamaan, kuinka haurasta ja repeilevää oma mielenrauhani on ja kuinka lähellä kaaoksen reunaa elän, aina. Ja kun on vain ajan kysymys, milloin Limppu saa ensimmäisen flunssansa tai vatsatautinsa, pitäisi minun kyetä kasvattamaan nahkaani paksummaksi, etten tunne heti halua romahtaa itkuiseksi hyytelöksi, kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Kannan huonoa omatuntoa siitäkin, että kuormitan miestäni omilla peloillani: on ihan perseestä kaataa ahdistus toisen niskaan, jos toinen on periaatteessa aivan samassa tilanteessa kuin on itse: esikoisvauvan vanhempi.

Tuntuu, että tämä viikko on ollut valtavan pitkä, näennäistapahtumaton vauva-arki sisältää hirveästi kaikkea. Limppu on oppinut kääntymään ja tekee sitä jatkuvasti, harjoittelee ryömimistä ja alkaa älistä, kun homma ei vielä ihan onnistu. Posket helottavat punaisuuttaan, kokeilemme nyt olla ilman lehmänmaitoa, sekä vauva että äiti. Kuulemma minullakin oli vauvana punaiseksi lehahtelevat posket, enkä onneksi ole saanut atooppista ihoa enkä edes lehmänmaitoallergiaa. Hampaita tuntuu puskevan alaleuasta, kuola valuu, kättä jältetään ja kitistään vihaisena. Olemme keksineet takuuvarman kikatuskeinon: kun parrakas mieheni pussaa Limpun poskea, alkaa Limppu nauraa kimeää he-he-he-naurua. Myös kissa naurattaa ja sen pehmeä turkki kiehtoo. Olen pari kertaa antanut Limpun koskea kissan turkkiin, josta kissa on itse melko varuillaan ja nostaa herkästi tassuaan varoitukseksi. Limpun tulevan liikkumisen vaikutukset kissaan huolettavat, eniten pelkään sitä, miten reagoin mikäli kissa raapaisee vauvaa, suihkutanko itseään puolustanutta kissaa vesipullolla karjuen vai alanko hysteerisesti seurailla kissan ja vauvan kommunikaatiota. Valitettavasti olen huomannut jo muutenkin, että oma rakkauteni kissaa kohtaan (joka on aina ollut enemmänkin mieheni kissa, itse olen koiraihminen siinä määrin, etten ottaisi koiraa koska en kestäisi jättää sitä yksin kotiin) on tällä hetkellä aika niukkaa, usein sen aggressiivisuus ja vaativuus näyttäytyvät silkkana raivostuttavuutena. Pikku raukka... annamme sen nukkua vauvanvaunuissa (ilman vauvaa, tietysti), sydäntä särkee komentaa sitä pois niin monesta paikasta: vauvan hoitopöydältä ja sen sängystä.

Olen edelleen ottanut päättäväisesti tilaisuuden lähteä aina silloin tällöin kotoa ilman vauvaa. Leffaan tai baariin, keikalle tai illanistujaisiin. Tarvitsen sitä, tarvitsen hirveästi edes hetkeä, jolloin en ole itse tarvittu, en kenenkään oma. Tämän tarpeen tyydyttämiseen riittää onneksi jo parin tunnin shoppailureissu tai uinti. Kotiin on ihana tulla, kun sieltä (täältä) pääsee hetkeksi pois.

Kilin kellit mikä päivä

2010-01-09T17:02:00.002+02:00

Seuraa kotiäidin tilitystä:

Meidän Limpullammehan on hyvin myöhäinen rytmi, niin myöhäinen, että minullekin on tullut ns työttömän unirytmi, menen nukkumaan siinä kolmen-neljän aikaan ja herään puolilta päivin. Siinä kun toimittelee aamun askareet, syötöt ja vaipat ja muut, huomaakin, että ulkona jo hämärtää. Ja vauvan toppaaminen paukkupakkasiin on ihan oma operaationsa, seuraa huutoa ja raivarointia liian lämpimän haalarin kätköistä. No, tuo on ihan normimeininkiä. Viime yö oli vielä potenssiin x rankempi. Ilmeisesti Limpun toissapäivänä saama kolmoisrokote aiheutti viivereaktiona hirvittävän raivonyön. Sydäntäsärkevän tuskaista itkua, joka herätti vanhemmat tunnin välein. Tissi ei kelvannut, pullo ei kelvannut, tutti ei kelvannut. Pistokohta reidessä punoitti mutta lämpöä ei ollut. Vihdoin, puoli kahdeksalta aamulla keksin tulpata vauvan pikkuiseen peppuun panadol-supon, se toi vihdoin muutaman tunnin keskeytymättömän unen.

Tänään päivällä lähdimme sitten toimittamaan asioita. Haimme koko perheen kera erään huutonet-huudon Vallilasta. Vaunuilla oli äärimmäisen hankalaa liikkua, kevyet pikku kaupunkivaunut eivät oikein jaksa jyrätä töyssyisen lumen läpi. Autoja oli parkkeerattu kävelytielle, eräs iso citymaasturi ihan röyhkeästi keskelle jalkakäytävää. Suivaannuin moisesta niin, että yritin liimata purkkani auton ikkunaan, mutta ei se pannahinen pysynyt kylmän takia paikallaan. Kun vihdoin pitkän ja hyytävän kävelyn jälkeen olimme saaneet hoidettua huutonettihankinnan noudon, suuntasimme pikapikaa kirjastoon. Se oli juuri sulkemassa, sain ainoastaan palautettua lainat, varattuja emme ehtineet enää noutaa. Tässä vaiheessa perheen aikuisväestö kalisi kylmästä ja päätimme suunnata Hakaniemen Rossoon syömään. Istuimme Rossossa hytisten, Limppu uinaili tyytyväisenä vaunuissaan. Meitä ei palveltu lainkaan, henkilökunta katseli lävitsemme ja jälkeemme tulleita palveltiin ennen meitä. Koska tapaus ei ollut ensimmäinen laatuaan ja meitä alkoi jännittää, kuinka kauan jälkikasvu suostuisi olemaan hiljaa, päätimme lähteä kotiin. Lausuin pari topakkaa sanaa tarjoilijalle, joka teeskenteli luonnollisesti tietämätöntä.

Tiedän kyllä, että vauvat eivät ole maksavia asiakkaita ja vauvanvaunutkin ovat jonkun verran tiellä. Kyseinen ketju mainostaa kuitenkin itseään juuri perheravintolana, löytyy leikkinurkkausta, syöttötuolia ja hoitohuonetta. Emme edes kävisi kustannustehokkaassa ketjuravintolassa ellemme liikkuisi vauvan kanssa. No, tulipa havaittua kantapään kautta, minne kannattaa mennä. Aion laittaa asiasta vielä palautetta ketjulle, tiedän, etten ole ensimmäinen Rossoon vittuuntunut kuluttaja.

Koska oli helkutin kylmä ja ratikka tuli sopivasti, päätimme lumessa jyräämisen sijaan mennä kotimäen ylös julkisella. No, ratikkahan jämähtikin keskelle mäkeä, joku valopää oli nimittäin parkkeerannut pyhän lehmänsä ratikkakiskoille ja jonossa seisoi kolme ratikkaa. Meidät päästettiin ulos, suoraan likaiseen penkkaan, josta selviytyminen lastenvaunujen kanssa oli oma operaationsa. Kun lopulta pääsimme kotiin ja kaikki imetys-tyyppiset rituaalit oli hoidettu, päätin helliä kalisevaa olemustani tulisella kylvyllä. Laskin ammeen täyteen kuumaa vettä vain havaitakseni, että ilmeisesti kylmän sään takia kuumaa vettä ei tule, vaan vesi on suunnilleen uimahalliveden lämpöistä. Siinä vaiheessa menin haaleaan suihkuun ja huomasin, että suihkumme vuotaa eikä kylpyammeen viemäri vedä kunnolla. Mikään tässä 20-luvun ihkukämpässä ei toimi aivan moitteettomasti: viemärit korisevat, astianpesukone ei pese kunnolla, pyykkikone hyppii minne haluaa, pattereita ei voi säätää. Toisaalta onhan tämäkin angsti suhteellista. Ystävä asuu alivuokralaisena puutalossa, jossa putket jäätyvät talvisin.

Mutta silti, voihan jeesuksen äidin munasarjat, että voikin vituttaa. Tuntuu kuin joku mystinen talvijumala näpäyttäisi meitä tallaajia siitä, että olemme jo uskoneet talvien olevan menneen talven lumia (ehheh) ja heittäneet villahousut, toppatakit ja lämpökerrastot roskiin kuvitellen, että Helsingissä pärjää ympäri vuoden ohuessa villakangastakissa ja sormikkaissa.

Seuraava missio vauvaelämässä on runnoa unirytmiämme aikaisemmaksi. Koska Limppu on jo viisikuinen, ajattelimme alkaa antaa unentuojaksi maissivelliä. Luumua meillä on jo maisteltu, suurin osa siitä meni poskille. Mutta lähes-täysimetyksellä mennään edelleen ja tullaan menemäänkin vielä pitkään, mikäli se minusta riippuu.

Perinteikäs vuosikatsaus 2009

2009-12-28T13:39:00.004+02:00

Seuraavaksi annetaan vuoro Lupiinin jo traditioksi muodostuneelle vuosikatsaukselle. Kaikki halukkaat voivat napata meemin tästä, kuten tiedätte, en itse haastele ketään.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Vähänkö hei paljon kaikkea! Sain vauvakutsut, läksiäislahjan töistä, ostin pinnasängyn sitterin potkuhousut vauvanvaunut kantoliinan jne jne. Ja tietysti kaikkein tärkeimpänä synnytin. Se oli aika jänskää, synnytys. Ja imetin. Imetys osoittautui alkuvaikeuksien jälkeen ihanaksi, mitenköhän siitä pääseekin eroon aikanaan, kun se on niin kivaa?

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Lupasin ottaa elämääni hallitsevan pelon haltuuni ja lopettaa polttamisen. Pelonhallintaa olen harjoittanut, mutta en aina kovin menestyksekkäästi. Yrityksen puutteesta ei kyllä ainakaan voi moittia. Tupakanpolton lopetin luonnollista tietä, tosin joskus rimpsatilanteissa saatan sauhutella yhden, siis nyt raskauden jälkeen, raskaana en polttanut, vaikka ennen rakenneultraa tekikin mieli ihan hirveästi yhtä, ihan stressinpoistoon. Vuodeksi 2010 lupaan itselleni, että lakkaan ottamasta pulttia ja pahastumasta niin herkästi. Tuoreena äitinä olen joskus aivan yliherkkä mimosa kaikille vinkeille ja neuvoille ja loukkaannun muutenkin ihan turhan helposti ja vaalin loukkauksia mielessäni. Päätös kovettaa nahkaa on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ihan hurjan moni lähiystävä! Olen siitä tosi iloinen, vauvat ovat tietenkin mitä suurimpia ilonlähteitä ja minulla on paljon vertais-äitejä jakamassa iloja ja huolia.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Italiassa ja Virossa, molemmissa raskaana. Hyvin meni, lentomatkaa varten ostin tukisukat ja söin miniaspiriinin veritulppariskin minimoimiseksi. Italian matka oli upea, olin raskauden parhaassa vaiheessa, jaksava ja hyväntuulinen. Kävelimme Pisassa, Firenzessä ja Toscanassa paljon, nautimme kulttuurista ja luonnosta. Selvinpäinolo viinimaassa onnistui varsin kivuttomasti, listeriariskin vuoksi välttelin useita ruoka-aineita, kuten ihanaa jäätelöä. Onneksi pizzoilla tuli oikein mainiosti toimeen. Virossa kävimme heinäkuussa, olin jo aika pallomahaisessa kondiksessa ja päiväkin oli kuuma. Loppupäivästä alkoi vähän rutisuttaa, etenkin kun vessassa piti rampata tunnin välein. Uutena Tallinnan-löytönä tuli Kassisaba, kauniin rapistunut puukaupunginosa sekä Jaama Turg, venäläinen tori rautatieaseman kupeessa. Ostin torilta tekokuituisen yöpaidan (hiostava), tekokuituisen alushameen (kutittava) sekä neukkulaisia hiusklipsejä, joista toinen on jo murtunut.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Samaa kuin ennenkin, ahdistusherkkyyden ja pelon vähenemistä. Pitkiä, keskeytymättömiä unia. Raskaana heräilin viiden aikaan aamulla ihan luonnostani, virkeänä ja toimintatarmoisena. Nyt äitinä menen niihin aikoihin nukkumaan, ihan kääks. Ne vanhat uninautiskeluajat ovat jääneet jonnekin.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
10.8., Limpun syntymän. Laskettu aika olisi ollut 12.8. ja olin supistelemattomuuden takia varautunut yliaikaisuuteen. Yllättäen homma lähtikin etenemään kaksi, tai oikeastaan kolme päivää etukäteen, mökillä. Olin tosi iloinen siitä, ettei raskaus venynyt yliajalle, loppukesän helteisiin sijoittuva loppuraskaus oli aika tukala, jalkateräni näyttivät ihan pullapojan raajoilta enkä saanut käydä edes uimassa, kun kohdunsuu oli jo vähän auki.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
No vauvahan se tietenkin on, nukkatukkainen paksuposkeni! Ja raskauden hyvä kulku, olin huolellinen ja aktiivinen odottava äiti, otin selvää kaikesta ja valmistauduin vauvan tuloon perusteellisesti. Taputan itseäni selkään tästä, jollekin muulle ehkä ihan itsestäänselvä toimintamalli, olla aina kartalla ja tarkkana, on minulle aika uutta. Sain myös tehtyä muiden avustuksella kivikkopenkin mökille, siinä mintut ja mehikasvit kukoistavat.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äidin kanssa riitely, edelleen. Suhteellisen turhaa vääntöä, jättää enemmän arpia kuin parantaa. Osa mökkikylvöistäni meni ihan perseelleen, unohdin esimerkiksi piilottaneeni alkukeväästä multaan liljan- ja freesianmukuloita ja heitin samaan penkkiin jättiläisunikon siemeniä. Loppukesästä sinänsä hyvin näyttävien ja muhkeiden jättiläisunikoiden katveesta paljastui muutama lyhytvartinen mutta suloinen lilja ja freesia, joita yritettiinkin sitten helliä parhaamme mukaan vastapainona laiminlyönnille. Kurpitsoista ei myöskään tullut palmittään. Ja kasvihuone valmistui niin myöhään, että suurin osa tomaateista valmistettiin sapfisella reseptillä korppujauhojen kera.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Anemiasta ja sen aiheuttamasta kauheasta himosta syödä hiekkaa, asvalttia ja muttereita. Nyt se himo on vihdoin kadonnut. Episiotomian aiheuttamista kivuista ja mukavasta veikkosesta nimeltä peräpukama. Pukama häipyi kuin hohtimet kaivoon kun sitä lääkittiin. Tämä on myös ollut tikkien vuosi: alkuvuodesta minulta poistettiin valtava, epäonnisen juurihoidon läpikäynyt poskihammas, sitten elokuussa tuonne alakertaan ommeltiin epälukuinen määrä tikkejä (en tiedä kuinka monta, en kysynyt) ja nyt joulukuussa onnistuin telomaan peukkuni säilykepurkin kanteen niin pahasti, että valtimo katkesi ja verenvuotoa tyrehdyttämään tarvittiin peräti kolme ihmistä. Peukussa on nyt tikkejä kahdessa kerroksessa, cool! Raskausvaivani olivat varsin maltillisia, pahoinvointia oli pari viikkoa, lähinnä kuvotusta. Loppuraskaudessa nivusia kolotti ajoittain.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Minimäkki, pieni ihana tietokoneeni. Ja toki ne lukemattomat vauvanjutut, tämän hetken ässätavara on rintareppu. Aktiivisessa iässä oleva pienokainen viihtyy repussa hyvin, etenkin kun liikuskelen ympäri asuntoa ja siivoilen.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Limpun, sen piereskelevän höppänän! Ja kavereiden vauvojen kans, on ne vaan hassuja.

13. Kenen käytös masensi?
Omani joskus.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseen ja Huuto.nettiin. No ehkei nyt jälkimmäiseen, mutta k.o. paikasta on hommattu noin 90 prosenttia kaikesta vauvantavarasta.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Vauvasta tietty. Italian matkasta, siirtolapuutarhoinnista, ihmisistä. Skeematerapiasta ja muista persoonallisuutta selkokielisesti analysoivista teorioista. Kyökkipsykologisoinnista, josta on alkanut olla haittaakin. Huomaan terapiasuuntautuneena ihmisenä lätkiväni suhteellisen helposti muihin kaiken maailman leima-analyyseja, yritän päästä tästä piirteestä eroon.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Tuomari Nurmion Paavi Roskapankissa. Sekosin Nurmioon keväällä, kuuntelin sitä duunissa ja tunsin kauheaa baarikutkaa.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi, pyh. Mutta on tässä saatettu maailmaan yksi lapsi. Ensi vuonna vastaus onkin ihan eri, ellen ole taas paksuna, hmm.

c) rikkaampi vai köyhempi?
köyhempi

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
sportanneeni

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Sukujoulussa, se oli ihan mahtavaa. Rakastan meluisaa ja iloista kaaosta, puheensorinaa ja yhdessä tekemistä. Olen niin onnellinen siitä, että minulle on naimisiinmenon myötä (tai siis jo seurustelun, jos tarkkoja ollaan) avautunut sukuyhteys hilpeään ja lämpimään porukkaan, joiden kanssa viettää aikaa mielellään.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastuin, vauvaani. Muistan, kun istuin Kätilöopiston ruokailutilassa vauva rullasängyssä vierelläni. Ilta-aurinko valaisi huoneen, radiosta soi Nuoruustango ja katsoin vastasyntynyttäni. Olin niin onnellinen, etten koskaan ennen.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Hommasin (sain lahjaksi) digiboksin. Yllättäen telkusta ei tule juuri mitään katsomisen arvoista (tyypillinen tv-ohjelma tuntuu tänä päivänä olevan joku paska "dokumentti", jossa maailman lihavin mies menee naimisiin tai testataan, rakastuvatko identtiset kolmoset samaan kundiin), joten fanitan edelleen niitä samoja vanhoja: Mullan allaa ja Simpsoneita.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En, enkä inhoakaan. Mutta suomukset ovat erään ihmisen suhteen tippuneet silmiltä niin että läps vaan. Olen tätä ajoittain kivuliasta silmienavaamisprosessia läpikäydessäni samalla tutkinut myös itseäni, havainnut omat virheeni paremmin tajuttuani niiden vahingollisuuden toisessa. Eli sikäli tämä suomustaminen on ollut siunaukseksi, olen oppinut jotain niin toisista kuin itsestänikin. Eli eräänlaista luopumisprosessia on tullut käytyä, välinpitämättömyyteen on vielä matkaa, mutta varsinaista kipua en tämän ihmisen kanssa enää onnistu tuntemaan.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Ihan salettiin publish-nappia painettuani muistan jonkun paremman, mutta tähän sanon, että Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Hieno ja intensiivinen lukukokemus. Sen sijaan hartaasti odottamani Honkasalo oli pettymys, sitä samaa vatkuttamista monta sataa sivua. Niin joo, kirja jota en ole saanut vielä aivan loppuun, mutta jota olen lukenut suht intensiivisesti pari viimeistä päivää, eli Timo Hännikäisen Ilman on ollut silmiä avaava, koskettava ja surumielinen kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Inhottaa, miten kirja vedettiin julkisuudessa lokaan, sekä nais- että miesliike bashasi Hännikäisen asiayhteydestä irrotettuja spekulaatioita ja lyyriseen tyyliin kuuluvia vyörytyksiä kirjaa lukematta. Suosittelen lämpimästi kaikille. Olen ajatellut pistää Hännikäiselle jopa sähköpostia tuosta kirjasta, hän on vanha lukiokaverini ja olimme jonkin sortin kavereitakin silloin aikoinaan, ts olimme molemmat anarkisteja.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tuomari Nurmio, Chydeniuksen veljekset.

28. Mitä halusit ja sait?
Vauvan. Mäkin. Talvitakin. Italiaan.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Soisin laihtuneeni synnytyksen jälkeen enemmän. Mutta tämä on kyllä sellainen tahdon asia tämä, että jos olisin jaksanut haluta sitä enemmän, niin olisi tapahtunutkin, kai. Nyt aion ainakin alkaa sportata enemmän, mennä vesipilatekseen ja noin. Sinällään vaunuttelu on aika loistavaa liikuntaa, vatsalihaksille ja takareisille erityisesti.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kävin aika vähän leffassa. Mendesin Kohti uutta oli aika hyvä. Ja R&A-dokkari Disko ja Tuumasoda, joka kertoi Suomen telkkarin vaikutuksista Neuvosto-eestiläisiin.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Olin kotona vauvan ja isyyslomaa viettävän miehen kanssa, kylässä oli kaksi lapsuudenystävääni. Syötiin kakkua ja ystävä opasti imetyksessä. Sain valtavan kimpun auringonkukkia sekä ihanan valkoisen orkidean, joka kukki pitkälle marraskuuhun.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mittaamattomasti mikään.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Imetyspaitoja, verkkarit ja nastakengät ulkolenkeillä. Imetysrintsikat, joissa povi ei näytä kovinkaan terhakalta. Eli paljon käytännönläheisempää ja epäesteettisempää kuin ennen. Pyrin yleensä meikkaamaan kun lähden jonnekin, mutta aina ei ehdi.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Ihmiset, raskauden ja vauva-ajan sujuminen. Järjissään olo on aika suhteellista, en pidä itseäni kauhean järkevänä noin muutenkaan.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Ääh, olen ollut tyypillisen tuoreen äidin tapaan aika sisäänpäinkääntynyt. Vaalirahasotku tietysti kiinnosti. Ja Obaman valtaannousu. Arhimäen nouseminen Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi ja Sinnemäen työministeriksi. On mielenkiintoista, kun omanikäiset ihmiset alkavat istua noinkin isoilla palleilla. Ilmastokokousta seurasin hävettävän vähän.

37. Ketä ikävöit?
Tampereen-Lumista.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Ehhehhee, no uusi ihminen ja ihan paras on tietysti tuo vauva. Mutta jos aikuisista ihmisistä puhutaan, niin ainakin kesäaikaan tuli tavattua muutamia mukavia naisia erilaisissa bileissä. Sen lisäksi olen bondannut entisen työkaverin kanssa kivasti ja ystävän polttareissakin oli hauskoja naisia, juuri sellaisia sopivan sarkastisia mutta lämpimiä.

Joulua!

2009-12-24T04:16:00.002+02:00

Näköjään päivitystahtini on humpsahtanut tuollaiseksi kerran kahdessa viikossa-tyyppiseksi. Harmi, pitäisi kirjoittaa useammin, lupiinitus on minulle mieluinen velvollisuus. Elämä on kuitenkin niin katkonaista, ettei välttämättä ole aikaa istua bloggaamaan, se mahdollinen istumisaika tulee käytettyä paljon aivottomammissa hommissa. Olen myös ihan todella pahvi nykyään, lauseiden muodostaminen takkuaa, mitään kovin intelligenttiä ei irtoa. Luen edelleen kaikkea balonya, viihderomaaneita ja monta kertaa kaluttuja läsyjä. Sain sentään joululahjaksi sen Muumit ja eksistentialismi -kirjan (on sillä kirjalla joku oikeakin nimi, mutta en jaksa nyt hakea kirjaa makkarista). Vietimme kotijoulua jo tänään, huomenna suuntaamme sukujouluun ja ylihuomenna vanhemmille. Onneksi kaikki asuvat Helsingissä, olisi ihan superhanurista alkaa säätää itseään ja vauvaa ja lahjoja ja kaikkia oheiskamoja edes lähikuntiin. Odotan sukujoulua ilolla ja innolla, rakastan yhteisöllisyttä ja isoja juhlapöytiä. Vauville meillä ei ole lahjaa, ei nelikuukautinen siitä vielä mitään ymmärtäisi. Ja muut ovat lahjoneet häntä meidänkin puolestamme, monta pikkuista ja suloista paitaa on kuoriutunut pakettien kätköistä. Nyt muistankin, että yksi on vielä avaamatta, Limpun kummin lahja, jee! Äidille ja isällehän nämä lahjat tässä vaiheessa vielä tulevat.

Olen törmännyt hauskaan reliikkiin menneisyydestä. Aloimme taannoin äidin kanssa muistella Ruusun aikaa, 90-luvun alun kotimaista perhesarjaa, jossa hilpeä ja elämänmakuinen uusioperhe asuttaa lumoavaa puutaloa Toukolassa. Löysin sarjan Youtubesta ja katselen sitä usein öisin vauviksen kanssa, levähtäessäni kotihommista. Sarja edustaa minulle varhaisnuoruuden turvallisuutta ja jatkuvuutta, seurasimme sitä koko perheen kera. Ihailin kovasti kaunista Meriä, joka kävi Kallion lukiota ja paransi maailmaa. Maailma on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa monella tapaa, 90-luvulla oli muun muassa oransseja ratikoita. Puhumattakaan nyt yhtenäiskulttuurista, Neukkulasta ja siitä faktasta, ettei edes menevimmällä uranaisella ollut kännykkää.

Unirytmini on ihan persiillään. Vauva nukahtaa yleensä kolmen aikaan yöllä, viimeistään, ja minä öpellän kierroksilla keittiössä, siivoan ja ripustan pyykkiä, fotoshoppaan ja luen blogeja. Ennen kovin boheemi siisteystasomme kipuaa pikku hiljaa ylöspäin, nyt meillä oikeasti imuroidaan kerran viikossa. Olen aistinut ajoittain hienoista vinoilua omasta kodinhengettäryydestäni (myönnettäköön, että olen tässä asiassa aika herkkä aistimaan vinoilua myös ihan aiheettomasti, kotirouvaksi solahtaminen ei ole käynyt kivutta), mutta no, kun sitä on tällä hetkellä kuten Marge Simpson, kotona 23 tuntia vuorokaudessa, on yllättävän tärkeää, että ympärillä näyttää kivalta. Ja feminismi, joka ei salli askartelua eikä töpsötystä, ei ole minun feminismiäni. Onkin hassua, miten sitä täytyy jotenkin (kaipa eniten oman päänsä sisällä) voittaa takaisin oikeus tehdä sitä, mikä tällä hetkellä paitsi tuntuu parhaalta, on myös aivan välttämätöntä. Äitiys on valinta nykyään, onneksi. Eikä tämä valinta kaduta, hetkittäin turhauttaa (kuten viime yönä, jolloin punakulmakarvainen raivo-tonttu viipyi kylässä monta tuntia), mutta pääosin tuottaa säteilevää onnea, liikutusta ja harvinaisen puhdasta iloa.

Kantaminen, kestovaipat ja imetys: tähänastisia kokemuksia

2009-12-09T19:57:00.000+02:00

Nyt, kun Muna on melkein nelikuukautinen, voisin kirjoittaa kokemuksiani kantoliinailusta, kestovaipoista ja imetyksestä. Tähänastiset kokemukset ja näkemykset voivat jatkossa muuttua, luultavasti muuttuvatkin. Erityisesti imetykseen tulen varmasti vielä palaamaan. Tässä vaiheessa haluan painottaa sitä, etten millään muotoa halua pahoittaa kenenkään mieltä esittelemällä omia näkemyksiäni. Nämä näkemykset ovat nimittäin omiani: hyviksi havaittuja ja oivallusten kautta löydettyjä. En ota kantaa muiden äitiyteen. Saatan kuitenkin kirjoittaa etenkin imetyksestä tyyliin, josta oikein hyvällä tahdolla voi löytää kehoituksia ja sitä mukaa, halutessaan, arvostelua muiden ratkaisuja kohtaan. Niistä tulkinnoista pesen kuitenkin käteni jo nyt: tämä on yksityishenkilön blogi, ei minkään äiti-auktoriteetin.

Kantaminen:

Raskausaikana suhtauduin pitkiin, yksinkertaisiin kantoliinoihin suurella ennakkoluulolla. Tai lähinnä suhtauduin ennakkoluulolla omaan solmimiskykyyni, olen nimittäin aika huono kaikessa tuon tyyppisessä: saria tai solmiota en osaa sitoa ollenkaan. Kantaminen kuulosti kuitenkin kivalta ja ajattelin rintarepun olevan hyvä ratkaisu. Huusin Emma-merkkisen rintarepun huuto.netistä. Perhevalmennuksessa tuli puhetta rengasliinasta, lyhyemmästä kantoliinasta, jonka toisessa päässä on kaksi isoa, vyönsolkimaista rengasta, johon liinan pää pujotetaan. Huusin sellaisenkin huuto.netistä. Munan tultua maailmaan kokeilimme melko pian rintareppua. Reppu oli aivan liian iso, vauvan jalat jäivät harottavaan asentoon ja se huusi pää ruusunpunaisena. Rengasliina oli liian pieni minulle, en ollut tajunnut, että niissä on koot, oma liina oli m- tai s-kokoa ja tuntui sen takia jäävän liian lyhyeksi. Annoin sen eteenpäin. Syyskuussa ostin uutena kalliin kantopussin, joka kyllä toimi, mutta tuntui lyttäävän vauvan hikiseksi kasaksi rinnalle ja rajoittavan muutenkin asentoja aika paljon. Kallis pussi jäi vähitellen kaappiin.

Tässä vaiheessa saimme lainaksi Manduca-repun, mutta olin niin kypsähtänyt kaikkiin mahdollisiin kantojuttuihin, että kokeilimme reppua vain ohimennen (se oli pikalainassa). Reppu tuntui hyvältä, mutta en todellakaan halunnut alkaa tuhlata kaikkien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen sataa euroa uuteen, mahdollisesti käyttämättä jäävään kantovälineeseen. Jossain vaiheessa kyselin Facebookissa kokemuksia pitkästä trikooliinasta (surffailtuani läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja: neliöliinoja, duoliinoja jne) ja eräs vanha koulukaverini tarjoutui myymään minulle edullisesti yksinkertaisen, pitkän trikooliinan. Ostin sen (etenkin kun liina osoittautui viininpunaiseksi) ja opiskelin ohjeesta ensimmäisen sidontatekniikan. Homma tuntui heti helpolta ja vauva oli simppeliä pukea liinaan itse (toisin kuin repun ja kantopussin kanssa: niihin tarvitsin aina apulaisen). Ja ihme kyllä, se jopa viihtyikin liinassa jonkin aikaa, nukahti rintaani vasten tyytyväisenä. Kantoliinaa olemme siis alkaneet käyttää aina silloin tällöin, etenkin kylässä, kun saatavilla ei ole normaaleja vauvansäilömispaikkoja, kuten pinnasänkyä tai sitteriä tai puuhamattoa.

Ulkona emme ole kantoliinan kanssa menneet, onhan nyt talvi ja meillä on näppärät vaunut. Jotkut kuljettavat vauvaa kantovälineessä myös talvisaikaan, mutta se vaatii tosi tymäkkää pukemista. Itse pidän vaunuja niiden tilaavievyyden ja konstikkuuden ohella myös kätevinä: vauva nukahtaa niihin heti ja alakoriin saa kätevästi päivän ostokset. Vauva on myös selvästi tottunut vaunuiluun aivan eri tavoin kuin kantoliinassa olemiseen. Mikäli meille tulee toinen vauva, kuten toiveissa on (ei kuitenkaan ihan vielä, haluan imettää vielä kauan ja palautua edellisestä raskaudesta kunnolla), voisi sitä ehkä kantaa jo aiemminkin kantoliinassa, etenkin jos syntymä sattuu kevääseen. Vaikka näitähän nyt voi spekuloida vaan ei liikoja suunnitella.

Loppupäätelmä kantamisesta: Kannattaa perehtyä rauhassa ja ennakkoluulottomasti kaikkiin vaihtoehtoihin, kuunnella ihmisten kokemuksia. Ei kannata rynnätä ostamaan liinaa tai reppua heti, vaan mahdollisuuksien mukaan kokeilla kavereiden kantovälineitä ja miettiä niistä paras vaihtoehto. Kaikki vauvat eivät viihdy kantosysteemeissä, sekin kannattaa ottaa huomioon. Jotkut vauvat alkavat viihtyä kantoliinassa vanhemmiten, kun naaman saa käännettyä menosuuntaan. Meillä Muna tuntuu tykkäävän toistaiseksi eniten asennosta, jossa sen selkä on vasten rintaani ja se saa seurailla tapahtumia ikäänkuin sylistä käsin. Kantoliinailu ei pohjimmiltaan ole ideologista (ellei sitä halua nähdä niin) vaan kätevää ja mukavaa. Äiti-lapsi-suhde ei mene vituralleen, vaikka vauvaa ei kantaisi liinassa tai repussa laisinkaan.

Kestovaippailu:

Kestovaippailu kuulosti raskausaikana sekä viehättävältä että aivan itsestään selvältä. Enhän haluaisi olla pystyttämässä hajoamattomia vaippavuoria ja pistämässä rahojani ylikansallisille yhtiöille. Äitiyspakkauksessakin oli pelkästään kestovaippoja, Imse Vimsen flanellivaippoja PUL-kuorin. Synnytyslaitoksella käytettiin tietenkin kertakäyttövaippoja, olisihan jättimäisen kestovaipparuljanssin pyörittäminen aikamoinen homma. Vaikka sitten toisaalta: vissiin Tammisaaressa käytetään kestovaippoja ja vastasyntyneet liikkuvat muutenkin niin vähän, että pelkillä taitelluilla harsoilla pärjää... Joka tapauksessa, ainakin meidän Munamme kakkasi noin kymmenen kertaa päivässä vielä laitoksella (tuossa vaiheessa me vielä taistelimme, kumpi SAA vaihtaa sen vaipat) ja sama tahti jatkui hetken aikaa kotonakin. Kun kaikki oli aivan totaalisen uutta ja ajoittain aika shokeeraavaa, olisi kestovaippojen käytön opettelu ollut meille siinä vaiheessa ihan liikaa. Käytimme laitokselta saadun Pampers-pakkauksen ja ostimme maatuvia kertakäyttövaippoja ja aloimme ajaa itseämme sisään kestoiluun vähitellen. S-ryhmän oma, villainen kestovaippa hämmensi päästettyään läpi kaiken pissan. Imse Vimsejen pukeminen oli raivostuttavan hankalaa, harsojen kanssa emme edes alkaneet puljata. Sellaiset käsitteet kuten mikrofleece, PUL, lisäimu ja taskuvaippa olivat yhtä hepreaa ja aiheuttivat parikin ärtynyttä paasauskohtausta kotioloissa. Vähitellen hommaan alkoi päästä kuitenkin sisään. Tuunasin puolet äitiyspakkauksen Imse Vimse -flanellivaipoista tarranauhan avulla helpommin puettaviksi. Aloin pukea myös villaisten kestovaippojen päälle PUL-kuoren, vaikka monet väittävätkin, että villa ei päästä pissaa läpi. No, päästää se, ainakin meillä. Marraskuun alussa kävimme kestovaippakutsuilla, jossa koko vaippalogiikka valkeni lopullisesti, imujen ja riisipaperien merkitys selvisi. Nykyään kestoilemme 95 prosenttia ajasta. Neuvolaan tai kylään lähtiessä laitamme yleensä kertakäyttövaipan, tosin joskus on tullut lähdettyä kestoissakin. Hoitolaukussamme on hajunpitävä, vetskarillinen pussi, jonne käytetyn vaipan saa sullottua.

Selkeitä johtoajatuksia kestoilusta on noussut seuraavia: Vaippoja voi, saa ja kannattaa tuunata. Mitä helpompi ne on pukea päälle, sen matalampi kynnys kestoilulla. Lisäimuja kannattaa tunkea vaippoihin aina. Lähimmäs ihoa pehmeä ja kosteutta pois iholta siirtävä fleeceimu, syvemmälle vaippaan vaikka villainen. Imuja on helppo tehdä itse, kunhan leikkaa fleecestä terveyssiteen muotoisia palasia. PUL-kuori on ihan ässä, se pitää kosteuden poissa vaatteista. Kuorta ei myöskään tarvitse pestä joka kerta, huuhtaisu riittää. Kun vauvan kakkarytmin alkaa tuntea (Muna kakkii harvoin) kannattaa vaippaan alkaa tunkea lähimmäs ihoa riisipaperiarkki. Tähän arkkiin on helppo kaapaista suurin osa kakkelia ja heittää roskikseen. Vaipat kannattaa pestä ilman huuhteluainetta mutta lorauksella väkiviinaetikkaa. Kakkatahroihin voi hinkata sappisaippuaa, mikäli vaippoja ei pese heti. Kestovaippojen toimiminen on yksilöllistä ja riippuu vauvan ruumiinrakenteesta. Itse pidän Imse Vimsen kuorista juuri siksi, että reisiä reunustavat kuminauhat ovat tarpeeksi tiiviit. Lumoavat, apinakuvioiset taskuvaipat asustavat toistaiseksi kaapin pohjalla osottauduttuaan liian väljiksi vielä melko rimpulareitiselle vauvalle.

Imetys:

Kuten olen kirjoittanutkin, ei imetys lähtenyt kohdallamme käyntiin kovinkaan helposti. Maito nousi myöhään, neljäntenä päivänä. Tätä edelsi reissu lastenosastolle ja vauvan altistuminen lehmänmaidon proteiineille lisämaidossa. Eli vauvan suoliston neitseellisyys meni persiilleen heti sairaalassa. Jälkikäteen tajusin, että tuota asiaa painotettiin silloin selailemassani imetys-informaatiossa liikaa ja jotenkin väärään sävyyn. Herkässä tilassa "se on sitten sitä myöten selvä"-henkinen valistus osui ja upposi, alkoi tuntua, että mitä tässä edes taistelemaan, vauva on jo altistunut tulevaisuuden infektiokierteelle, korvatulehduksille, astmalle, ylipainolle ja muutenkin aivan paskalle elämälle, onhan se, herran pieksut, saanut keinomaitoa. Koska olin jotenkin alitajuisesti "tiennyt" imettäväni, torhistauduin itsesäälistäni ja passitin mieheni pikapikaa Imetysopas- ja imetystyynyostoksille. Kotikalja alkoi kuulua jokapäiväiseen juomavaliooni. Alun hitaan painonnousun jälkeen ollaan alettu kulkea mukavasti käyrillä, korviketta on jo pari kuukautta mennyt puolisentoista desiä päivässä, eli tosi vähän. Tiedustellessani nelikuukautisneuvolassa, kannattaisiko minun yrittää täysimetystä kun korviketta menee noin vähän, oli neuvolan tyttö sitä mieltä, että tässä vaiheessa se on turhaa, koska täysimetyksen suurimmat hyödyt tulevat esiin ennen neljää kuukautta. Se oli hyvä kuulla, en olisikaan jaksanut alkaa sotkea hyvää maitorytmiäni lypsämisellä. Ja pidän kynsin hampain kiinni niistä jumalaisista seitsemän tunnin yöunista, jotka saan nykyään melkein aina, kun mies pullottaa pienokaisen aamutuimaan ja minä imetän päivän ensimmäiset siinä puolilta päivin. Vasta nyt olen tajunnut, kuinka herkillä olin vauvan synnyttyä väsymyksen takia. Minulla on edelleen nukahtamisvaikeuksia, mutta nyt sentään saan nukuttua kunnon rupeamia.

Imetyksestä oivallettua: Ei kannata tuntea huonommuutta siitä, ettei täysimetys heti onnistu. Huomattavan moni vauva saa sairaalassa korviketta ja imetys voi tästä huolimatta onnistua kerrassaan mukavasti. Riippuu tietysti vauvasta, mutta meillä imuote ei ole mennyt pilalle pullosta juodessa eikä rintakumin kanssa. Tätä pitäisi mielestäni imetysinformaatiossa painottaa enemmän, ettei tuoreelle äidille tulisi toivotonta, itkuista oloa kun hän näkee vauvan suuta ensimmäistä kertaa lähestyvän tuttipullonnokan. Että peli ei ole heti menetetty mitenkään automaattisesti. Sama koskee rintakumia, meitä peloteltiin useasti, ettei rintakumitta imetys enää onnistu juuri sen imuotteen takia. No, sepä sitten otti ja onnistuikin, kolmen ja puolen kuukauden iässä. Ainoa, mistä vauva ei osaa imeä, on nänniä imitoiva tuttipullon tutti, meille tavalliset tutit sopivat paremmin. Ns koliikkipulloja kannattaa hommata muutama, yleensä lisämaidon tarve tulee esille koliikkiaikaan, tai ainakin näin on ollut omassa tuttavapiirissä.

Imettäessä voi tehdä vaikka mitä: Lukea, syödä, puhua puhelimessa, katsella telkkaria. Jotkut tissitaiturit osaavat netatakin imettäessä kantoliinasta, eräs kerrassaan ihanteellisilla imetysrinnoilla siunattu äitiystävä imettää kävellessäänkin. Isoilla rinnoilla imetys on tavallaan haastavampaa kuin pienemmillä, niitä pitää tukea ja huomaamaton julki-imetys on vaikeampaa. Toisaalta isoista rinnoista tulee kerralla ainakin paljon ja niitä on helppo painella tyhjemmäksi. Luullakseni isorintaisuus auttaa myös imetysasentoon sitä kautta, että molemmat rinnat saa tyhjennettyä kääntämättä kylkeä välillä. Tämän oivaltaminen helpotti imetystä aivan hurjasti, kun ei tarvinnut ruveta myllertämään sängyssä kesken kaiken ja nostelemaan vauvaa toiselle puolelle ihanteelliseen imetysasentoon ja rauhoittelemaan sitä uudestaan tissille. Isojen rintojen hyötynä voi pitää myös sitä, ettei roikahtaminen vituta yhtään niin paljon, kun ne eivät ennestäänkään olleet terhakat... eikä vaatekaappia tarvitse uusia, kun rintojen koko ei välttämättä lainkaan suurene.

Tämä on sitten se asia, jota epäröin sanoa, ettei kukaan vain pahastuisi, mutta sanon sen kuitenkin painottaen omaa henkilökohtaista kokemustani: Imetys on asia, jonka onnistumisen puolesta kannattaa taistella. Onnistuessaan se on ihanaa, näppärää, terveellistä äidille ja vauvalle sekä jatkaa jollain hyvin alkukantaisella tavalla raskausaikaa, sitä symbioosia äidin ja vauvan välillä. Itse jouduin kelaamaan tätä, koska imetyksen alkutaival oli hankalaa ja olen iloinen ja ylpeä, että jaksoin puljata rintakumin kanssa, lypsää ja tarjota rintaa silloinkin, kun hartiat vielä kipeytyivät ja olin muutenkin toipilas. Olen ylpeä imetykseni onnistumisesta.

Suvereenit sankarivanhemmat

2009-11-28T02:25:00.000+02:00

Raskausaikana eräs miespuolinen ystäväni sanoi rauhoittavasti: "Suurin osa raskauksista menee ihan ilman hössötystä tai ongelmia. Niistä ongelmista vain puhutaan niin paljon, että se vääristää mielikuvaa." Tartuin tuohon rauhoittavaan arvioon tiukasti kuin kolmekuukautinen äidin nutturasta karanneeseen suortuvaan (siis tosi tiukasti). Onhan tällä ystävällä itsellään vuoden ikäinen lapsi. Sanoissa on kieltämättä perää: medikalisoitunut aikamme saa ihmiset herkästi uskomaan, että raskaus on sairaudentila ja vaatii ankaraa erityiskontrollia ja tuntuu jatkuvasti, mikäli nyt mitään raskautta edes saadaan alkuun. Itse olin tyypilliseen pessimistiseen tapaani jo valmistanut itseäni ajatukseen hedelmättömyydestä, vaikka mitään viitettä sellaiseen ei ollut. Ja kun tulin raskaaksi, olin äärettömän epäuskoinen: ei näin iso asia VOI olla näin helppoa, eihän tätä varten ole tehty töitä eikä vuodatettu sydänverta vielä ollenkaan! Ja sitten itse raskauskin sujui varsin hyvin, suurimpana ongelmana omat pelkoni ja ainoana terveydellisenä ongelmana korkeahko verenpaine, joka ei edes sitten viime kädessä ollut kokoaikaisesti korkea vaan pikemminkin fyysinen reaktio pelkoon.

Ajan mittaan tuohon rauhoittavaksi aiemmin kokemaani arvioon alkoi mielessäni kuitenkin kasautua outoa onttoutta. Raskaushan ON ihan mieletön poikkeustila naisen elimistössä! Kaikki muuttuu, oma keho ja mieli ja elämäntavat. Etenkin kun seuraavissakin keskusteluissa sivuttiin samoja teemoja, "synnytys ei olisi voinut mennä paremmin" ja "elämä ei ole vauvan myötä hirveästi muuttunut". Luultavasti kyseessä on joku itselleni perin juurin vieras tapa tarkastella asioita, kun itse näen, että elämä on muuttunut aivan toiseksi ja pidän omaa fiilistäni varsin terveenä. Ennen raskautumista tukeuduin usein kertomuksiin siitä, miten pikkuvauvojen vanhemmat reissaavat rahattomana kleinbussilla ympäri Eurooppaa ja käyvät bilestämässä kuten ennenkin. Ja sitten nyt käytännössä, vanhempana, en kuuna kullanvalkeana vaikeuttaisi vapaaehtoisesti elämääni ja kiusaisi vauvaani jollain superstressaavalla "seikkailu"matkalla (en tosin tekisi sitä ilmankaan vauvaa, minulle kaupunkilomat ovat juuri sopivan jännittäviä) ja bileilykin vaatii etukäteisjärjestelyjä. Perhevalmennuksessa katsottu Jari Sinkkosen videohaastattelu painui mieleen lähinnä yhden, painokkaasti toistetun lauseen kauttta: "Vauva muuttaa kaiken". Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vaikka en ihan tiedä, mitä Sinkkosesta noin muuten ajattelen.

Huomaan myös äkeytyväni siitä, kun joku mies arvioi synnytystä sanoilla "mikään ei olisi voinut mennä paremmin". Eikö tosiaan? Sinäkös sitä vauvaa ulos pusersitkin? Oma ystävä- ja tuttavapiirini on tänä syksynä poikinut hengästyttävällä tahdilla ja leimallista on ollut, että yhdenkään naisen synnytys ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tunnen vielä ihan eri elämäntilanteissa olevia äitejä: niitä jotka synnyttivät kolmannen ja niitä jotka synnyttivät ensimmäisen, sektioituja, alatiesynnyttäneitä, kipulääkittyjä ja lääkkeettömiä. Kaikki nuo naiset ovat kohdanneet muutaman yllättävän tilanteen synnytyksen ja sairaala-ajan yhteydessä, kuka isomman, kuka pienemmän. Heidän kokemuksiaan kuunnellessa ja omaa synnytystä muistellessa minulle on valjennut, että mitään normisynnytystä EI OLE OLEMASSA. Synnytystä voi suunnitella ja pohtia, siihen voi liittää mielikuvia etukäteen. Mielikuviin ei kuitenkaan kannata kiintyä liikaa: yleensä niistä joutuu kuitenkin luopumaan. Itse toki mietin synnytystä paljon, mutta silti sitä verhosi mielessäni aika vahva mystisyyden samettiverho. Saatoin ulkokohtaisesti miettiä prosessia, mutta en osannut asettaa itseäni syntymähuoneeseen ulvomaan. Jälkikäteen olen iloinen, etten miettinyt asiaa sen enempää. Sitä kautta minun oli helppoa hyväksyä se, että synnytyksessä käytettiin imukuppia ja että olin tunnin-pari taju kankaalla veritankkauksessa isän kokiessa ensihetket vauvan kanssa. Itselleni koko hommasta jäi onnellinen ja turvallinen kokonaisolo, pelot ja huolet koskivat vauvaa eivätkä itseäni. Synnytystä jälkikäteen arvioidessa on myös valtavan tärkeää nojata siihen omaan, henkilökohtaiseen fiilikseen. Kun neuvolalääkäri kommentoi synnytystäni jälkikäteen myötätuntoiseksi tarkoitetulla kommentilla "ei sulla mennyt ihan putkeen" (tarkoittaen kai juuri vauvan yllättävää naamatarjontaa ja sitä seurannutta imukupittamista, hommaa, joka ei lainkaan ahdistanut vaan helpotti noin miljoona prosenttia: perkeleelliseksi yltynyt kipu loppui kuin seinään heti kun vauva imaistiin ulos) olin ensin läkryn kommentista tosi surkeana, ajattelin, että olen kokenut oman synnytykseni "väärin", minun pitäisi olla paljon enemmän paskana repeämästäni. Mutta sitten hetimiten voimaannuin ja tajusin, että jos minulta jotain ei voida viedä, niin omaa, hienoa ja turvallista kokemusta synnytyksestä. Kirjoitin sitten lääkärille sähköpostia ja luullakseni sain asiani tehtyä selväksi, koska hän vastasi ollen hyvin pahoillaan (sain tietysti naiselliseen tapaan huonon omatunnon lääkäri-raukan syyllistämisestä, vaikka järjen tasolla tiedänkin, että tein hyvän teon neuvomalla häntä, miten synnytyksistä kannattaa äitien kanssa puhua) ja ihan ilmeisesti tajuten, mitä tarkoitin. Äidin pitää antaa säilyttää oma subjektiivinen kokemuksensa. Kaksi sektioitua ystävääni ovat sanoneet, että arpi alavatsassa tuntuu hienolta, se on eräänlainen taisteluhaava tai kunniamerkki. Omakin äitini (olen syntynyt sektiolla) sanoi samaa, konkreettista merkkiä äitiydestä kantaa ilolla ja ylpeydellä. Ja arpihan se on minullakin, sileä ja hiukan tunnoton, tärkeä ja oma, ikuinen muisto elämäni tärkeimmästä päivästä.

Imetysrintamalla on taas saavutettu yksi voitto: olemme päässeet eroon rintakumista. Se vain jotenkin tapahtui: tarjosin jo pahimman nälkänsä tyydyttäneen, hyväntuulisena virnistelevän vauvan suuhun pelkkää nänniä ja sepäs lurpsautti siihen kiinni, kuin ei olisi rintakumilla ikinä imenytkään. Ja seuraavassa imetyksessä sama juttu ja sitten muutaman päivän päästä tarjosin paljasta heti tuoreeltaan. Kun asiaintilaa oli kestänyt viikon, pakkasin rintakumit pieneen minigrip-pussiin ja laitoin pussin harvoin käytettävien vauvantavaroiden koriin. Eivätkä nännini ole paljasimetyksestä ärtyneet sen kummemmin, niitä on kuitenkin ajettu kolme kuukautta sisään kumin kanssa. Ilman rintakumia imetys on myös huomattavasti siistimpää, lakanat eivät ole kauttaaltaan piparkakkureunaisten äidinmaitotahrojen kirjavoimat, emme enää edes käytä erillistä imetyslakanaa. Aivan huippua!

Marraskuisia

2009-11-19T21:18:00.002+02:00

Olemme eläneet hiljaiseloa viime ajat. Peruin toistaiseksi vauvauinnin, sen voi aivan hyvin aloittaa myöhemminkin, sitten, kun akuutti infektiotilanne on ohi. Vauvauinnissa painotetaan sitä, että harrastuksen pitää olla ehdottoman mieleinen sekä vauvalle että vanhemmille ja juuri tällä hetkellä en halua viedä vauvaani lämpimään veteen likoamaan. Kuukauden päästä onkin eri juttu. Sikaepidemia on siis karsinut jonkin verran menojamme. Emme mieluusti lähde ruuhkabusseihin tai apteekkiin vauvan kanssa, ellei ole ihan pakko. Olemme yrittäneet rajoitusten sijaan keskittyä siihen, mitä kaikkea kivaa voi tehdä. Kävelyllä olemme olleet joka päivä, kaksin tai kolmin tai neljin. Tänään lähdin vauvan kanssa ulos kahden, tajuttuani että valtaosa ikuisuusopiskelijaystävistäni on siirtynyt porvarillisiin päivätöihin ja harvalla on aikaa nähdä päivisin. Onkin mielenkiintoista havaita parin-kolmen vuoden päivätyöputken jälkeen, kuinka erilaista porukkaa Kallion kaduilla päivisin liikkuu. Ystävän mies kutsuu näitä osuvasti "yhteiskunnan päivävuorolaisiksi" tarkoittaen niitä tukiverkostojen reunalla eläviä: spurguja ja nistejä, mielenterveyspotilaita ja maahanmuuttajia. Ja meitä äitejä, tietysti. Päivävuorolaiset suhtautuvat toisiinsa väljästi ja suvaitsevasti, en ole kohdannut yhtään selittäjää tai tuppautujaa vaunujen kanssa liikkuessani. Päin vastoin, mahdolliset paheksunnan tuulet tulevat ns kunnon kansalaisilta, joskus vain se, että astuu ratikkaan vaunujen kanssa, ärsyttää kanssamatkustajia. Mutta sitten toisaalta, apuakin yleensä heruu. Olen uskaltautunut korkeisiinkin ratikoihin, vaikka sitä varten tarvitsee aina pyytää apua.

Tänään lähdin matalan marraskuunauringon houkuttelemana alas Hakaniemeen, ostamaan torilta neilikoita. Ihailin matkalla nuorisotalon edessä kasvavia kalliokilven lehtiä. En pidä kalliokilvestä kesäaikaan, se on jotenkin nuhruinen ja samea. Pakkasen puremana, ikivihreänä ja osin punertavana se muuttuu kuitenkin kerrassaan ornamenttiseksi. Ostettuani pinkit neilikat hommasin hetken mielijohteesta vielä valtavan kokoisen, jotenkin litistetyn valkokaalin, joka on kuulemma muotonsa puolesta optimaalinen kaalikääryleiden tekoon. Koin taas ilonleimahduksen vapaudestani: nyt minulla on ihan oikeasti aikaa askarrella niitä kääryleitä, kovertaa lehtiä ohuemmaksi ja haudutella uunissa vaikka pari tuntia.

Hakaniemestä suuntasin Merihakaan, jossa olen käynyt tätä ennen vain pakotettuna, joitain tylsiä veroasioita setvimässä. Merihaka oli yllättäen aika hieno kaikessa karmeudessaan: rapistuneet ja kostuneet 70-luvun kolossitalot monenkirjavine parvekeratkaisuineen toivat hämmentävästi mieleen DDR:n tai Lasnamäen. Merihaan lastentarhakin oli tyyliin sopivasti aidattu metalliverkolla. Ja tietysti siellä oli muutamien ammattiliittojen päämajat. Eikä Merihaassa ole lainkaan autoja ja sieltä on varmasti kerrassaan hulppeat näköalat Korkeasaareen ja avomerelle asti.

Kotimatkalla, erästä näyteikkunaa katsellessa tuli mieleen Totoro-elokuva ja se, kuinka eri tavoin se katsojasta riippuen tulkitaan. Minulle Totoro on yksi surullisimmista koskaan näkemistäni elokuvista mutta moni tuntuu pitävän sitä Miyazakin harmittomimpana lastenleffana. Itse en ihan heti näyttäisi Totoroa omalle lapselleni (vaikka se kertookin lapsuudesta kerrassaan nerokkaasti), niin vahvana menetyksen pelko, suru ja epätietoisuus on elokuvassa läsnä. Kuten elokuvan kanssani samoin kokenut Nasse sanoi, "niiden lasten piti keksiä se Totoro, että ne kestäisivät surunsa".

Muna on selvästi tajunnut liikkuvan kuvan viehätyksen. Katselemme joskus netistä niin sanottua pötkylävideota, flash-pätkää, jossa yksinkertainen, mustavalkoinen otus pyörii akselinsa ympäri pimpelipom-musiikin soidessa. Munan suu aukeaa vähän ja se tuijottaa ruutua intensiivisen vakavana poskiensa välistä.

Imetyksestä

2009-11-08T01:03:00.001+02:00

Olen blogihistoriani aikana sensuroinut muutaman tekstini, eilinen oli yksi niistä. Vaikka haluankin ehdottomasti kirjata ylös myös ne huonot hetket ja olla lipsahtamatta tralalaa-hehkutukseen (haluan muistaa asiat jälkeen päin kuten ne tapahtuivat), tuntuu eilinen kirjoitukseni niin ahdistuneelta ja samassa sikaflunssapelon kiepissä kiertävältä, etten halua sitä enää lukea. Haluan ponnistaa iloon, toiveikkuuteen ja todennäköisyyksiin, en päästää hirvitysmielikuvia valloilleen. Ja kun tuossa kauhuvellomisessa on ainakin omalla kohdallani aina kyse myös jonkinlaisesta verhotusta pyynnöstä: "Ottakaa minulta tämä ahdistus pois, vakuuttakaa, että kaikki on hyvin". Mutta kukaan ei sitä voi tehdä, minun täytyy itse kantaa oma pelkoni ja yrittää kestää se parhaaksi havaitsemallani tavalla: minimoimalla riskit. Sen enempään en pysty. En toistaiseksi halua palata tähän sikaflunssaan omassa blogissani, ehkä muutan mieltäni jo piankin, mutta nyt julistan aiheen toistaiseksi Lupiinissa loppuunkäsitellyksi.

Kuten moni esikoisen äiti, haluan minäkin vihdoin kirjoittaa imetyksestä. Vauva-lehden äitien väsymistä käsittelevässä artikkelissa pantiin osuvasti merkille, että moni äiti "päättää" raskausaikana, ettei ainakaan stressaa imetyksestä ja ehkä vähän ihmetteleekin sitä intensiteettiä, jolla jo synnyttäneet aiheeseen paneutuvat. Minä olin ja olen juuri tällainen tapaus. En hirveästi miettinyt omaa imetystäni raskausaikana, ajattelin lähinnä että katsotaan nyt, miten se lähtee käyntiin ja että julkisesti tulen kyllä imettämään ja että kuljen kultaista keskitietä kaukana fanatismista. Itse imetysprosessia en miettinyt käytännössä ollenkaan, tosin luontaisen pessimistiseen (realistiseen) tapaani varauduin siihen, ettei imetys varmaankaan tuosta vaan onnistu.

Kuten ei onnistunutkaan. Synnytyksen jälkeen kärsin verenhukasta, minua huippasi ja janotti, verisuonet painuivat syvälle ihon sisään. Maito ei tahtonut nousta millään. Vauva ei heti synnyttyään ollut kauhean kiinnostunut imemisestä, sen maha oli täynnä lapsivettä. Sitten kun imetys alkoi kiinnostaa, emme löytäneet oikeaa imuotetta, vauva ei saanut nännistä kiinni ja minäkin olin väsymyksestä ja hämmennyksestä niin sekaisin, etten varmaan tajunnut edes yrittää tarpeeksi. Vauvalle annettiin hörppyyttämällä pieniä määriä lisämaitoa, ettei imuote häiriintyisi. Kaksipäiväisenä vauva alkoi kuumeilla, muuttui ärtyisäksi ja kellersi. Hänet vietiin lastenosastolle tutkimuksiin, jossa ei selvinnyt muuta kuin lievää kuivumista ja alhainen verensokeri. Lastenosastolla ei hörppyytystä harrastettu vaan maito annettiin pullosta. Vauva oli juonut 80 milliä (hurja määrä vastasyntyneelle) kerralla ja nukkunut melkein kellon ympäri. Eli koko reissu johtui ilmeisesti liian vähäisestä ravinnonsaannista. Tuon säikäytyksen jälkeen vauvalle annettiinkin pulloa koko sairaalareissun ajan. Minua kannustettiin lypsämään ja imettämään, kummastakaan ei tullut oikein mitään kunnes päivää ennen lähtöä huomasin, kuinka nännistäni alkoi liristä maitoa. Saman päivän iltana maito nousi tosissaan, ensin vasempaan ja sitten oikeaan rintaan. Nousu sattui niin, että kuvittelin saaneeni jonkun tulehduksen "näppyjen puristelusta" (olin näpelöinyt jotain olematonta täplää rinnassani) ja ensimmäinen yö maitotissien kanssa meni kivuliaasti, tuntoaistilla varustettuja betonilohkareita rintanahan sisällä raahaten. Sitten kipu laantui ja maitoa alkoi tulla. Sain kätilöiltä imetysopastusta, jokaisella oli vähän omat konstinsa. Yksi oikein mukava antoi minulle rintakumin ja siitä se imetys sitten lähti sujumaan.

Koska täysimetys oli kohdallamme heti kättelyssä feidautunut, en pitkään aikaan kotona varsinaisesti edes pyrkinyt siihen. Tunsin suurta epäluuloa maitoni riittävyyttä kohtaan ja annoimme vähän väliä lisäpulloa. Vauvan paino nousi hitaahkosti, mutta nousi kuitenkin. Koliikki-itkua oli käytännössä joka ilta, kovaa ja raivokasta kipuitkua, johon oikein mikään ei tehonnut. Syyskuussa arvelin maitoni jo riittävän ja aloimme minimoida korvikkeen antamista. Seuraavassa neuvolassa olikin vastassa pieni shokki: vauvan paino oli noussut aivan liian vähän, ja siitäkös itkua riitti, ainakin minulle. Aloimme neuvolan ohjeistuksesta tehosyöttää vauvaa aina imetyksen jälkeen, mistä seurasi joskus näin jälkeenpäin melko koomiseltakin tuntuvia tilanteita. Yksi yö vauva oli herkutellut tissini äärellä oikein viimosen päälle pitkään ja hartaasti, mutta päättäväisesti tarjosin sille kuitenkin lisäpulloa. Kutkuttelin vauvan kitalakea pullonnokalla ja se imikin kymmenisen milliä, kunnes rylpsäytti kaikki äidinmaidot ja ne kymmenen milliä korviketta päälleni. Sitä puklua olikin sitten paitsi vauvan päällä, myös yöpaidallani, housuissani, tuolissa ja matossa. Ja sitten taas itkettiin, sekä äiti että vauva.

Seuraavassa punnituksessa vauvan paino olikin noussut paljon paremmin ja vaivihkaa huomasimme myös vähentäneemme korvikkeen antoa. Kun kerroin neuvolantytölle, että korviketta menee noin kaksi desiä päivässä, hän oli aivan riemuissaan ja sanoi, että tuohan on käytännössä täysimetystä. Se lämmitti kovasti ja kannusti osaltaan vähentämään korviketta entisestään. Päätimme myös siirtyä soijapohjaiseen korvikkeeseen, onhan lehmänmaito aika kovaa kamaa vastasyntyneen suolistolle (tosin meillä suoliston neitseellisyys "pilattiin" jo heti laitoksella, asia joka etenkin yhdistettynä antibioottikuuriin saattaa aiheuttaa infektiokierteen vanhempana, ärgh). Tällä hetkellä soijakorviketta menee hyvin vähän, viimeisen vuorokauden aikana säälittävät 30 milliä. Miksi emme siis alkaisi täysimetykselle? Varmaankin siksi, että vauvan iltatipat (maitohapot ja deevitamiini) on helpointa antaa pullosta. Toinen syy on, että ainakin viikolla minulle on valtavan tärkeää ja siunauksellista saada nukkua edes vähän. L antaa vauvalle pienen pullon korviketta ennen töihinlähtöä, kahdeksan aikaan. Sen voimin vauva nukkuu hyvinkin yhteentoista, jolloin imetän sen täyteen maitoa tihkuvista rinnoista. Viime päivinä rintani ovat vain olleet niin täynnä, että ne alkavat strittailla itsekseen lakanoille ja lattiamme ovat täynnä valkoisia pyöreitä läiskiä. Eli sikäli olisi ihan loogista korvata myös tuo aamupullo täysimetyksellä. Mutta koska univelkani on niin massiivinen ja koska univelka vaikuttaa psyykeeni niin vahvasti, tuntuu oikeastaan tärkeämmältä saada nukkua. Viime keskiviikkona, rikkonaisen yön ja aikaisen heräämisen jälkeen olin silkkaa väsymystäni niin rikki, että itkin käytännössä ilman syytä (tai siis syytä ja syytä, syy on yleensä aina se, että vauva on niin rakas ja kuolisin jos sille tapahtuisi jotain) puolisen tuntia. Mutta iltaunien jälkeen mieliala olikin jo korkeammalla. Ja niinhän sitä sanotaan, että onnellinen äiti on hyvä äiti. Ja tarpeeksi palastelluilla unilla en pysty olemaan kauhean onnellinen.

Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon. Sain tosi hyviä ohjeita ystävältä ja olen yrittänyt soveltaa niitä. Rinnan tukeminen on hyvä vinkki ihan kelle tahansa isorintaiselle imettäjälle, imetti sitten kumin kanssa tai ilman. Samalta kyljeltä on paljon näppärämpää tyhjentää molemmat rinnat vauvan suuhun, kun toisen rinnan alla on rullattu harso tai pieni pyyhe. Nyt, kun Munalla on rintaraivariaika, emme hetkeen rintakumittomuutta harjoittelekaan. Tällä hetkellä nimittäin raivoräyhään riittää, että tissiä tarjotaan väärältä kyljeltä, saati sitten jossain neuvolan odotushuoneessa tai aivan vieraassa kodissa. Rintakumin käyttö on lähinnä elämäähankaloittavaa, pitää aina muistaa ottaa mukaan puhdas rintakumi (kaiken muun kaman ohella) ja yrittää liimata se paikalleen tissiin ja kolmannella kädellä ohjata vauvan suuta nänniin kiinni. Imuotteen pilaantuminen ei tässä vaiheessa enää huoleta, se meni "pilalle" jo heti laitoksella pulloillessa. Rintakumi myös säästää nänniä mukavasti: mitään kipuja tai haavoja en ole imetyksen vuoksi joutunut kärsimään.

Yksi syy täysimettämättömyydelle on se, että joskus tekee ihan hyvää päästä hetkeksi pois kotoa. Olen käynyt muutamaan otteeseen vähän rimpsallakin, juomassa punaista ystävien kanssa. Tai sitten uimahallissa siten, että olen jättänyt varapullon korviketta vanhemmille. Tietysti voisin myös lypsää, onhan minulla myös rintapumppu. Pumppaaminen on kuitenkin sekä kivuliasta että melko tehotonta, vauva saa aina rinnasta paljon paremmin maitoa irti.

Luin eräästä hyvästä äitiblogista jo mennyttä imetyskeskustelua. Siinä lähes-täysimettävää äitiä hiukan syyllistettiin "ylikansallisen äidinmaitokorvikefirman tukemisesta" ja yritettiin vängätä totaali-imettäjäksi. Mielestäni se vänkääminen oli aiheetonta ja suivaannuinkin hiukan lukiessani kommentit läpi. On aivan naurettavaa syyllistää äitiä korvikkeen ylikansallisuudesta, kun vaihtoehtoja ei kertakaikkiaan OLE (ja uht-käsitellyn vastikkeen hiilijalanjälki on taatusti pienempi kuin maitolitran) ja muutenkin, ikäänkuin se, että teet parhaasi ja olet tyytyväinen ei riittäisikään, vaan sinun pitäisi venyä vielä parempiin suorituksiin "lapsesi parhaaksi", ikäänkuin juuri ehjä yöuni ei tekisi äidille ja sitä mukaa lapselle todella hyvää. Eli kyllä tämä aihe tunteita nostaa itsessänikin, vaikka jossain vaiheessa kuvittelinkin olevani hyvin immuuni kaiken sorttiselle fanatismille ja faskismille.

Maitoa täynnä olevat rinnat tuntuvat hassuilta ja maidon herumista edeltävä lämmin pistely mukavalta. Vasen rintani kipeytyy joskus ollessaan täynnä maitoa ja siksi pyrinkin imettämään siitä aina ensimmäiseksi (joskus mietin, tuleeko siitä nykyään paljonkin enemmän maitoa kuin oikeasta, kun sitä käytetään jotenkin paljon ahkerammin). Imettäessä on hauskaa lukea, katsoa videoita tai puhua puhelimessa. Mitään erityistä pyhän kokemusta en imettäessäni tunne ja oikeastaan hyvä niin: haluan olla rento ja mutkaton imettäjä, lörpötellä ja hörppiä kahvia samanaikaisesti. Väsyneenä imetykseen tulee keskityttyä tarkemmin, silloin tilanteen intiimiys ja pesämäisyys korostuu.

En vielä tiedä noista kiinteistä tai mistään muustakaan, että siirrytäänkö meillä niihin neli- vai kuusikuisena vai vasta myöhemmin? Eivätköhän ne neuvolassa anna vinkkiä. Ajatuksena mahdollisimman pitkä imetys tuntuu tietysti ihanalta ja tarkoituksenmukaiselta. Tuskinpa Munasta tullaan ottamaan jouluna kuvaa suklaakeksi suussa, kuten minusta, myös elokuussa syntyneestä, elämäni ensimmäisenä jouluna.

Elokuva, jota en nähnyt loppuun ja josta siitä huolimatta pidin

2009-10-23T21:19:00.003+03:00

Olimme tänään ystävän kanssa vauvakinossa (on ihan mahtavaa kun on tuore äiti-ystävä, tänään tuli tekstiviesti jossa kerrottiin niitä tulleen taas yhden lisää, siis näitä tuoreita äiti-ystäviä). Olin netistä ollut näkevinäni, että vauvakinossa menee joku ihan höpöliinijuttu ja ilahduinkin kuullessani, että yhtenä leffavaihtoehtona näytettäisi Sam Mendesin Kohti uutta, elokuva jonka olin muutenkin ajatellut mennä katsomaan. Elokuvateatteri oli puolihämärä, äitien ja vauvojen sekä muutaman isän täyttämä. Muna otti rennosti, letkotti polvillani koko elokuvan ajan ja sai aina välillä rintaa. Vauvojen itku ja kitinä ei häirinnyt laisinkaan, on mielenkiintoista havaita, kuinka hyvin vieraidenkin lasten mekkalointia kestää. Vastasyntyneen itku on liikuttavaa ja hellyyttävää ja vanhemmilta lapsilta tulee ihan ilmaista ekstraviihdykettä. Kesken elokuvan muuan taapero kiipesi lavalle valkokankaan eteen ja huusi KIKKELI, KIKKELI, KIKKELI!

Itse elokuva oli hauska ja ajankohtainen tarina esikoistaan odottavasta 30 plus-pariskunnasta etsimässä uutta, lapsiperheelle sopivaa kotia ja elämäntapaa. Henkilöhahmot, Burt ja Verona olivat sympaattisen samastuttavia, Burt ajoittain rasittavan hönö selittäjä, Verona vauvaansa dopplerilla tarkkaileva (niin tuttua sekin hysteria "liian alhaisesta sykkeestä") ja raskauskiloja manaileva, hipahteinen ja samalla miellyttävän maanläheinen ihminen. Pääparin hahmottelun osumatarkkuutta kuvaa varmaan parhaiten tajuaminen siitä, että nuo voisivat ihan oikeasti olla joku ystäväpariskunta, symppiksiä ja hiukan rasittavia hööhäilijöitä. Komedian elokuvasta tekivät sen sivuhahmot, tietoisen ylivedetyt tyypittelyt. Veronan entinen työkaveri oli täydellinen törkyturpa, huuteli vinttikoirakilpailun katsomossa rintojensa olevan imetyksen jälkeen "täsmälleen kuin vanhan miehen kassit, karvoineen kaikkineen" ja ihmetteli samalla, miksi heitä ei oltu otettu piireihin golfclubilla. Löytyi myös onnellinen multiväri-adoptioperhe, jonka taustalta paljastuikin tragedia.

Ehdottomasti osuvin ja myös omakohtaisin kohtaaminen tapahtui luomuäiti Ellenin (kirjoitettiin LN) perheen kanssa. Ellen imetti samanaikaisesti taaperoa ja viisivuotiasta ja nukkui koko perheen kera jättisängyssä. Ellen vastusti vauvanvaunuja todella palavasti, koska "ei halunnut työntää lasta itsestään poispäin" ja harrasti seksiä siinä perhepedissä miehensä kanssa lasten nähden. Ja tyypilliseen fanaatikkotapaan Ellen tekeytyi täysin ymmärtämättömäksi kysyttäessä, mitä outoa tai ehkä jopa haitallista voisi olla siinä, että omat lapset näkevät vanhempiensa seksiaktin. Hänet oli osattu kuvata juuri sellaiseksi raivostuttavaksi "kaikki on pakko tehdä aivan periaatteesta eri lailla kuin muut ja kieltäytyä kategorisesti hyväksymästä niitä konventionaalisempia ratkaisuja" -tyypiksi, joita muistan aktivistiaikoina kohdanneeni niin monta kertaa, että tunnistan edelleen sen ilmiasut fiktiivisenäkin. Kyseenalaistaminen ja omilla aivoilla ajatteleminen on äitiydessäkin enemmän kuin jees, mutta kun omat valinnat korottaa muiden yläpuolelle ja muodostaa jonkinlaisen myyttisen rajaviivan oman, sinällään itsessäänkin konventionaalisen heteroydinperhe-elämäntavan ja muiden vastaavan välille, ollaan kyllä ärsyttävyyden alkulähteillä. Hippivanhempien ylimielisyys saavutti kliimaksinsa ruokapöydässä Ellenin puhuttua holhoavaan sävyyn Veronan etnisestä alkuperästä "voi miten surullista kuulla äitisi kuolleen ennen kuin hän ehti jakaa äitiyden saloja kanssasi, koska teikäläisillähän on vahva suullinen perinne". Siinä vaiheessa Burt heitti lautasliinan pöydälle ja huusi "jeesus kristus mitä paskapäitä te olettekaan" ja lähti Veronan kanssa painelemaan annettuaan perheen pojalle kyydit niillä vihatuilla lastenvaunuilla (eikä Ellen tietenkään voinut kieltää poikaansa nauttimasta joyridesta, koska hänen kasvatusfilosofiassaan kielloilla ei ollut sijaa vaan ne oli puettu kiertoilmaisuun ”kuuntele sydämesi ääntä”).

Valitettavasti meidän piti Munan kanssa lähteä hiukan ennen elokuvan loppua (tosin tiedän, miten leffa päättyi, tai siis, se miten se päättyi, ei oikeastaan ollut kovin olennaista). Minulla oli nimittäin neuvolapsykologi. Kävin siellä kuulemassa, että pelkoni lapsen terveydestä ja hyvinvoinnista on normaalia ja jopa toivottavaa, etten vaikuta niinkään ahdistushäiriöiseltä vaan lähinnä tunneherkältä. Ja että tunneherkkyys hyvä piirre, olisi vain tärkeää, etteivät piinaavat ajatukset menettämisestä saisi niin paljoa valtaa. En nuku likimainkaan tarpeeksi, tai siis, nukun selkeästi vähemmän kuin vauva antaisi, en oikein osaa rentoutua koskaan. Sain luullakseni joitain hyviä välineitä näiden ajatusten käsittelyyn, onneksi kynnykseni hakea apua ahdistukseen on hirveän alhainen, raskausaikan kävin parillakin eri zykolla ja lueskelen edelleen jatkuvasti kaikensorttista terapiakirjallisuutta. Oma ahdistusherkkyyteni toimiii siten, että tiedonhankinta lievittää tuskaa ja pelkoja. Testasin tämän joskus lukemalla Lentopelko-oppaan ennen lentoa ja selvisin lähes peloitta lennosta. Raskaus meni hyvin luultavasti osin siksi, että huolehdin terveydestäni tarkoin, otin selvää riskeistä ja kävin kontrolleissa (esimerkiksi siinä ylikalliissa neljädee-ultrassa, kukkaro keveni mutta niin keveni sydänkin). Paljon mutkikkaampaa olisi, jos ahdistus oireilisi tietoisena sivuuttamisena ja unohtamisena. Olen hirveän iloinen siitä, että elän ystäväpiirissä, jossa terapiassa käyminen ja diagnooseista keskusteleminen on luonnollista ja ainakin aika pitkälti vailla häpeilyä. Tämä on varmaan sukupolvijuttu: työelämästä on tuttua karkeasti ottaen yli nelikymppisten ihmisten asenne, että psykologilla käynti (niinkin harmittomassa yhteydessä kuin johtajuuteen liittyvissä testeissä ja kartoituksissa) aiheuttaa höröttelyä ja höhöttelyä ja läppää hulluudesta ja pakkopaidoista. Luojan kiitos, ettei sitä häpeä omaa avuntarvettaan, olisi ihan paskaa kärvistellä ahdistuneena ilman mitään aikomusta hakea apua, vähän kuten kärsisi ilkeästä virtsatulehduksesta eikä vain voisi hakea antibiootteja eikä edes karpalomehua.

Olen saanut taas säännöllisehkön liikunnan hännänpäästä kiinni. Tavoitteeni on käydä kaksi kertaa viikossa uimahallissa ja vaunutella ahkerasti. Tänään vesijuoksin ilman vyötä: rääkin läpikäyneet vatsalihakset kipeytyivät ihanan nautinnollisesti ja saunassa sulivat imetyksen jäykistämät olkavarret.

Oivalluksia ja keskeneräisyyttä

2009-10-17T01:43:00.001+03:00

Takana on kerrassaan nautinnollinen ja intensiivinen (myös siksi, etten raski olla kauaa poissa kotoa) ilta baarissa hyvän ystävän kanssa. Imetyksen ja alkoholin yhdistelmästä huolestuneet lähimmäiset voivat ohjata mahdolliset huomionsa esimerkiksi lääninhallitukselle, tiedän kyllä ihan tarkkaan nämä jutut. Pari lasia punaista tekee minulle ah-niin-hyvää, tässä kohtaa on kätevää, kun vauva saa hetkittäin myös korviketta. Ei sillä, että tästä määrästä alkoholia maito menisi pilalle, ennemminkin niin, että vauvan luota voi olla hetkisen poissakin, kun se saa pulloa. Ja sitä poissaoloa tulee joskus tarvittua, on yllättävän vapaudenhuumaista kävellä alas Porthaninkatua kädet rentoina sivuilla heiluen. Enhän ole äitiyden myötä muuttunut aivan toiseksi, minusta baarissa on mukavaa. Kävin raskaanakin silloin tällöin baarissa, niistä saa yleensä vissyä ja kahvia eikä tupakansavuakaan enää ole (hitto, miten sitä asettaakin sanansa varovaisesti jotain mielikuvien tuomionsaaraa ajatellen: meinasin ensin kirjoittaa ”eikä tupakansavukaan haittaa” mutta pyyhin sen pois, koska lauseen voisi ymmärtää myös siinä muodossa, että tupakansavu ei haittaa minua, vaikka tarkoitus oli sanoa, että tupakansavu ei haittaa koska tupakkalain myötä sisällä ei saa röökata).

Se mielikuvien tuomionsaara tosiaan tuntuu seisovan niskan takana tiukkahuulisena ja meikittömänä, kirjavassa kierrätetyssä imetysmekossaan. Puhuimme ystävän kanssa näistä kummallisista odotuksista ja tajusin siinä keskustellessamme, että minäkin olen omalta osaltani luonut jotain super-ekoäidin viholliskuvaa mielessäni ja tuntenut alemmuutta sitä kohtaan. En täysimetä, en nukuta vauvaa perhepedissä enkä edelleenkään ole päässyt sisään kantoliinajuttuihin. Ystävä sanoi oivaltavasti, että eiväthän kantoliinat ole mikään ideologinen juttu vaan tarkoitettu helpottamaan vauvaperheen elämää. Jos kantopussista tulee stressiä ja vauva huutaa pää helakkana ja on vielä liian pieni kannattelemaan päätään rintarepussa, miksi ahdistua? Asiahan on yksinkertainen: jos helpotus muuttuu vaikeutukseksi, sitä voi lykätä tai viime kädessä sen voi hylätä. Huutonetti on täynnä erilaisia käyttämättömiä kantovälineitä, jotka myydään, koska vauva ei ole alkanut viihtyä niissä. Itse olen pistänyt rahahanat toistaiseksi kiinni: saimme kokeilulainaan taajaan kehutun Manduca-repun, mutta minulla ei tällä hetkellä ole kiinnostusta maksaa melkein sataa euroa välineestä, jonka käyttö voisi jäädä minimiin. M-kokoisen rengasliinan olen antanut minua pienemmälle äidille, ylihinnoiteltu kantopussi majailee kaapissa, pitkää kantoliinaa en ole edes jaksanut kokeilla, reppuun vauva on liian pieni. Meillä mennään nyt näin, toistaiseksi. Samoja, syyllisyyden ja uhman sekaisia tunteita aiheuttavat myös imetys- ja nukutusasiat. Itse en kerta kaikkiaan uskalla nukkua vauvan kanssa samassa sängyssä, olen niin väsynyt öisin, etten voi luottaa siihen, etten kierähtäisi vauvan päälle unissani. Sata perhepetiaktivistia voisi yrittää ylipuhua minua ja silti tuloksena olisi enimmillään vain se, että nukkusin viisi tuntia hätkähtelevää koiranunta ja olisin vielä väsyneempi kuin nyt. Perhepetiajatus on viehättävä (tavallaan, mietin kyllä sitäkin, miten seksielämän käy jos sängyssä on aina joku kolmas) ja symppaan sitä täysillä. Se ei vaan ole meidän juttumme. Kestovaippoja käytämme pääosin, mutta olen hiukan pettynyt niihin, ”kestovaippailu on hauskaa”-hehkutus tuntuu absurdilta (kuten eräs isä totesi: kestovaippailu on ekologista ja säästää rahaa, mutta ei se nyt varsinaisesti HAUSKAA ole, kyse on kuitenkin, no, vaipoista täynnä pissaa ja kakkaa). Kertisvaipat pysyvät kuivan tuntuisina tuntikausia, kestovaippa on lotimärkä aika äkkiä ja kastelee joskus myös vaatteet. Sitäpaitsi joitakuita kestovaippoja on ärsyttävän vaikeaa pukea päälle, en tajua, miksei niissä ”imuissa” (vai mitä ovatkaan) voi olla tarrakiinnitystä. Kunnon äippä ompelisi ne tarrat kädenkäänteessä mutta tällainen beta-äiti on aikamoinen suhrari ompelukoneen kanssa.

Imetys on noin yleisesti ottaen alkanut tuntua yhä helpommalta ja mukavammalta. Rintakumista emme ole päässeet vieläkään eroon, mutta imetysaktivisti-ystävältä tuli aivan kullanarvoisia vinkkejä siihen. Maitoa tuntuu tulevan koko ajan enemmän ja enemmän, vauva lopettaa imemisen tyytyväisenä ja rauhallisena, jaksaa seurustella jo aika paljon. Rintojen tyhjentyminen on hauska tunne, saa aavistuksen siitä, miltä lehmästä tuntuu, kun sitä lypsetään (siis sellaista onnellista ketolehmää, jota karjakko lypsää käsin, hmm). Muutenkin tämä eläin-aspekti äitiydessä kiehtoo minua päivä päivältä enemmän. Minun on vähän vaikeaa asettaa sanojani siten, etten kuulostaisi ylimieliseltä tai muuten vaan ärsyttävästi hehkuttavalta, mutta äitiys on kyllä avannut minulle aivan uuden oven naiseuteen ja ennen kaikkea eläimyyteen. Se, että naisen keho on aika vahvasti disainattu juuri vauvojenlaittoa ajatellen on valjennut minulle kokonaisvaltaisuudessaan vasta nyt. Rinnat, lantio, naiskehon tapa kerätä rasvaa tiettyihin kohtiin. Ratikassa vieraan vastasyntyneen itku saa rinnat tihkumaan maitoa, lapsen hätä ja säikähdys nostattavat esiin valtavan myötätunnon aallon. Mahdolliset uhat, kuten aggressiiviset kännikalat ratikassa tai kaupassa paitsi pelottavat myös suututtavat, tekee mieli sanoa, että ettekö näe, tässä kulkee uusi, hauras elämä, kunnioittakaa sitä vaikkette kunnioittaisi omaanne. Vaikka kyllä suurin osa kunnioittaa, selittäjiltä ja tuppautujilta saa olla vaunujen kanssa melko lailla rauhassa. Sitä on monella tapaa tiikeriemo, vaistot valppaina, valmis heräämään syvästäkin unesta, muuttamaan kaikkia suunnitelmia koska se tärkein ihminen niin vaatii. Ymmärrän hyvin, että tämä syvälläporskuttava riippuvuussuhde kuulostaa ahdistavalta joistakuista niistä, jotka eivät ole vanhempia (ja ehkä niistäkin, jotka ovat). Minustakin juuri vauvasymbioosi omituisine sivureaktioineen kuulostivat aiemmin äitiyden vaikeimmilta jutuilta. Halusin ennen perheellistymistä kysyä joltain tuttavaäidiltä ihan rehellisesti, että onko lasta helppo rakastaa, vai haluaisiko aikaa kääntää taaksepäin ja valita toisin. En ikinä kysynyt asiaa keltään mutta ainakin omalla kohdallani on niin, että jos omat kyvyt äitinä joskus arveluttavatkin, niin rakkaus lasta kohtaan ei hetkeäkään.

Puhuimme myös siitä ajoittain kipeästi vihlaisevasta faktasta, että äitiys etäännyttää joitain ystävyyksiä. Meitä kahta äitiyteni ei ole erottanut, korkeintaan tehnyt siihen uudenlaista tunnustelevuutta ja tarvetta päivittää kummankin fiilikset, halua kertoa toiselle, että täällä äitihötön alla on edelleen se sama ihminen, sama ja eri, mutta pääosin sama. Raskausaikana pistin voimakkaasti hanttiin ajatukselle, että tulen nyt väistämättä liukumaan kauemmas joistakuista ystävistäni mutta sittemmin totesin rauhallisen surullisena, että joissain tuoreemmissa ystävystymisissä tapahtumakulku on väistämätön. Perheellistyminen kun ei jätä ketään kylmäksi, niin perustavanlaatuinen muutos ja päätös se on. Olen yllättynyt siitä, kuinka vähän minua on harmittanut jättää bileitä ja muita menoja väliin, että olen vain kertakaikkiaan sulkenut ovia takanani, lopullisesti. Että kahdella pallilla ei voi seisoa, ei voi elää lapsetonta elämää, kun on lapsi. Enkä jaksa enää yrittää vakuuttaa, että arvostan lapsettomien valintaa aivan yhtä lailla kuin omaa valintaani (vaikka arvostan, en ole ihminen joka ottaisi mitään tässä maailmassa itsestäänselvyytenä), tiedän, ettei vakuuttelu välttämättä mene perille, nämä ovat niin tunneherkkiä juttuja. Minua huvittaa myös aiempi angstini siitä, kuinka ”entiset tiedostavat ympäristöaktivistit vouhottavat nyt Facebook-päivityksissään pelkistä perhepedeistä ja sormiruokinnasta”. Teen aivan samaa, estoitta ja ilolla (siis omassa kontekstissani, edellämainitut eivät liity omaan äitiyteen). Vauva on elämäni keskipiste, miksi en jakaisi sitä muidenkin kanssa. Ja Facebook-päivitykset ovat kuten blogit tai netin valokuva-albumit, niitä ei ole pakko seurata toisin kuin vaikkapa sukulaisten dia-esitystä viimeisimmältä Mallorcan matkalta. En muista ennen vauvautumista katselleeni paljon kenenkään vauvakuvia ainakaan vapaaehtoisesti.

Oma äitiys alkaa pikku hiljaa hahmottua. Se ei tipahda suoraan mihinkään kategorioihin, kuten ei varmaan oikeastaan kellään. Huomaan jo osaavani kyseenalaistaa: en niele purematta esimerkiksi neuvolan näkemyksiä vaan haen tietoa muuallakin ja hetkittäin jo luotan siihen hämmentävään ja mystiseen,jota äidinvaistoksi kutsutaan.

Hermoilua

2009-10-07T13:26:00.001+03:00

Tähän alkuun pieni päivänpolttava narina. Mitä ihmeen kummaa löpötystä on, että ”maahanmuuton ja feminismin kritisointi olisi Suomessa tabu.” Niistähän puhutaan jatkuvasti ja intohimolla ja mitä kiihkoilevimmin äänenpainoin. Kuinka väsynyttä, että entinen suomettumisen kriitikko vinksauttaa kritiikkinsä nyt koskemaan Islamia ja naisasianaisten salaliittoa. Tämänkertaisen ”rohkean keskustelunavauksen” on loistavasti kiteyttänyt Lehti. Eipä tuosta sen enempää, olen niin iloinen, että olen lomalla myös politiikasta, ettei minun väen vängällä tarvitse ottaa kantaa joka asiaan ja voin rauhassa jättää rasistiset (kyllä! Mielestäni mamukriitikoiksi itsensä määrittelevät ovat rasisteja, hyväksykää nyt vain se. On täysin eri asia nähdä maahanmuuttopolitiikassa ongelmia, kukapa meistä ei näkisi, KUIN julistaa omaa tarvettaan varjella ”suomalaista kulttuuria” ja vouhottaa islamisaatiosta ikäänkuin SE olisi pahin meitä uhkaava tulevaisuudennäkyvä) ja naisvihamieliset lätinät lukematta.

No, sitten itse asiaan, eli omaan vauvakeskeiseen elämääni. Olemme ilolla huomanneet, että Munan vaatteet alkavat käydä pieneksi. Toki meillä on valtavat säkilliset isompiakin vauvanvaatteita, siitä ovat poikineet ystävät ja sukulaiset ja pari kirpparivisiittiä pitäneet huolen. 62-senttisiä kokopotkupukuja on kuitenkin heikonlaisesti (olemme raakanneet vauvanvaatteista ankaralla kädellä kaikki hyntteet, joissa on narukiinnitys, ahdas kaula-aukko tai omituisia aikuiskommervenkkejä kuten kova kangaskaulus tai farkkukangasta. Ei vauvan tarvitse näyttää pikkuaikuiselta, vauva saa kölliä mukavissa ja pehmeissä ja helposti puettavissa vaatteissa.) Koska yhtäkkiä havaittu puute aiheutti nopean täydennystarpeen lähdimme vaunuttelemaan kohti erästä nimeltämainitsematonta, ylikansallista vaatekauppaa. Löysimme pari hauskaa kokopotkupukua (mm Teräsmiespuvun ja Hello Kitty-puvun, en olisi ihan ensimmäisenä ollut valitsemassa noin kertakaikkisen kaupallistettuja symboleita sisältäviä vaatteita, elleivät ne olisi olleet muuten tosi näppäriä. Disney-vaatteita tai muuta tauhkaa en ottaisi edes ilmaiseksi, erityisesti Nalle Puh-tuotteet saavat minut ällötyksen valtaan: kuinka karmeaksi alun alkaen viehättävän syvämietteinen ja hiljainen Puolen Hehtaarin metsä onkaan markkinamiesten käsissä turmeltu). Onnistuneiden vaatehankintojen jälkeen pyöriskelin vielä hetken kaupungilla. Sitten alkoi vaunuista kuulua karjahtelua. Munalla oli päällään villapipo ja villatakki ja karjunta johtui osin kuumasta varustuksesta, jota hetimiten hellitin. Käänsin vaununnokan kohti lähintä ratikkapysäkkiä, mutta ohi ajeli vain korkeita ratikoita. Karjunta yltyi ja aloin silmäillä lähintä kahvilaa. Toisessa Kaisaniemen kahviloista oli heti ovella portaita, toisessa superpainavat lasiovet. Sen lisäksi tajusin, etten oikeasti tietäisi, mitä aion tehdä. Julki-imettäminen on perverssiä ja muiden ruokahalun pilaavaa oman rinnan, seksuaalisuuden ja äitiyden esittelyä. Julkinen pullosta juottaminen kertoo, että olen huono äiti, koska en imetä lastani. Lapsen karjuttaminen se vasta huonon äidin paljastaakin! Onneksi Muna rauhottui vaunujen tärinässä ja ehdimme kotiin tissille. Huomasin kuitenkin, kuinka paljon näköjään otan paineita muiden mielipiteistä. Harmittaa edelleen, että erehdyin alkukesästä lukemaan parista blogista julki-imetyskriittisiä keskusteluita joissa ehdotettiin vessaimetystä ja lapsen peittämistä laukulla ja rinnan lypsämistä etukäteen ja ties mitä absurdia ja ennen kaikkea leimattiin julkinen imetys jonkinlaiseksi tahalliseksi provokaatioksi. Ihan kuin kukaan meistä ei mieluiten imettäisi omalla sängyllään tai muussa mukavan kiireettömässä paikassa, vauva kainalossa, kaikessa rauhassa, mikä tietysti onnistuisi, jos vauva olisi ajastimella säädettävä Baby Born -nukke eikä elävä olento.

Tajusin, että herätän pelkällä olemassaolollani ihmisissä aivan eri tavalla aggressioita kuin ennen. Vaunut, vaikka ne pienet ovatkin, ovat ratikoissa tientukkeena, ovista liikkumiseen menee aikaa, vauva saattaa pärähtää huutamaan mitä epäsopivimmissa paikoissa. Omaan hermostumiseeni auttaisi huomattavasti se, etten yksinkertaisesti välittäisi kanssaihmisten mahdollisesta mulkoilusta, eihän vauvoissa nyt vain kertakaikkiaan ole kelloa, joka herättäisi ne vain kolmen tunnin välein syömään (äitini muisteli erään ystävänsä kanssa, että 70-luvulla neuvottiin olemaan välittämään vauvan nälkäitkusta, kunnes kolme tuntia on kulunut. Vauvaa ei myöskään saanut turhaan sylitellä, ettei siitä tule hemmoteltua. Kuinkakohan moni kolmekymppisten psyykkisistä ongelmista johtuu varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta, olisi mielenkiintoista tietää?). Oikeastaan hurjinta oli tajuta, että hermostun osin siksi, että olen itse ennen, lapsettomana ollut juuri sellainen vauvan itkusta hermostuva ja pahimmillani jopa heitellyt lapsen vanhempaan merkitseviä katseita (tapa, jota pidän nykyisellään aivan käsittämättömänä kusipäisyytenä, jos puhutaan julkisissa itkevästä vauvasta. Teatteri tai elokuva onkin sitten ihan eri asia, vauvan huudattaminen tuollaisissa tilanteissa on tahditonta ja pilaa tehokkaasti nautinnon isolta määrältä ihmisiä). En lapsettomuusaikoina halunnut nostella myöskään lastenvaunuja ratikoihin, ensisijaisesti siksi, että pelkäsin tiputtavani ne ja rehellisyyden nimissä myös siksi, että ajattelin lapsia vapaaehtoisesti hankkineiden olevan velvollisia huolehtimaan jälkikasvustaan itse. Nyt on vaikeaa paikallistaa, mikä kova kohta minussa on puhunut noin, miksi olen ollut niin vauvavastainen? Varmaankin siksi, että olen tuntenut hiljaisen perheellistymispainostuksen taakan harteillani ja kapinoinut sitä vastaan, kunnes olen ollut kypsä tekemään päätökseni.

Nyt lähes simultaanisesti kanssani raskaana ollut ystävä on saanut vauvan! Odotan vauvan näkemistä malttamattomasti, vauvoista on tullut minulle ”uusia beagleja”, riehaannun muistakin kuin omastani. En tiedä, tuleeko aina olemaan näin, mutta ainakin nyt on. Ehkä vauvaihkuuteni jatkuu, koska vaikka tunnenkin joskus julkisilla liikkuessani olevani kävelevä riesa, saamme toisaalta Munan kanssa aivan eri tavalla myös positiivista huomiota. Ihmiset heltyvät pikkuvauvan edessä, alkavat hymyillä ja kertovat omia vauvakokemuksiaan. On mukavaa saada ihmiset hyvälle tuulelle, vaikka tarkalleen ottaen hyväntuulen airut onkin tuo kaksikuukautiseni.