sunnuntaina, elokuuta 13, 2006

Veenuskukkulan valloittajat

No, niinhän siinä taas kävi, että mielenosoituspaikalla oli about seitsemän ihmistä, ja me Nassun kanssa hannasimme Kiasman kauppaan ja terassille. En tässä iässä jaksa olla niin masokisti, että menisin minimielenosoituksiin, jossa saa lähinnä hävetä silmät päästään, niin oikeaoppista ruohonjuuritason vaikuttajaa minusta ei enää tule. En kyllä tajua, mikä säällisessä tiedottamisessa on niin vaikeaa? Pelkällä ketjutekstarilla olisi saanut paikalle edes mainittavan määrän ihmisiä. Nazzer löysi Kiasmasta hienoista hienoimman Helsinki-paidan ja minä graafisen suunnitelun oppaan ja näin uhrasimme poliittisen aktivismimme kapitalismin alttarille. Mutta minkäs teet, Kiasma-kauppaan saisi hassattua rahaa ihan määrättömät määrät.

Keksimme ex tempore tehdä lähiöseikkailun, otimme lähijunan Malmille. Siellä joimme kahdet jonkun paikallispubin terassilla. On mielenkiintoista, miten muutaman asemanvälin päästä Helsingin keskustaa on aivan toinen maailma, toisennäköisiä ihmisiä, toinen meininki. En kehdannut tilata punkkua vaan join äklöpinkkiä aspartaamilillua, vissiin siiderin tai lonkeron nimellä. Baarin asiakkaat näyttivät siltä, että suuressa osassa keskustan paikkoja heille näytettäisi heti miten ovea. Kalliossakin on toki räkälöitä, mutta niissä kantaturilaisiin sekoittuu aina boheemia ainesta: opiskelijoita, taiteilijoita, muusikkoja, hippejä. Malmilla meininki oli jotenkin lohdutonta, näin ikäisiäni miehiä, jotka kävelivät epävarmasti kuin taaperoikäiset, keskushermosto ikuisen vaurion saaneena. Punakaksi palaneita suomenleijonapaitaisia- ja kaulakoruisia, rämeä-äänisiä naisia, maahanmuuttajia, teiniäitejä. Köyhyyttä, osattomuutta, syrjässäolemista. Täytyy painottaa, että olimme asemanseutuvilla, tiedän Malmilla olevan ihania omenapuupihataloja ja assatodellisuuden olevan vain osa todellisuutta.

Tavallaan Malmin touhua seuratessa tuli falski olo, kuin olisi joku snobbaileva antropologi täysin vierasta kulttuuria kartoittamassa. Olen elänyt kuitenkin väistämättä aika keskiluokkaisen turvattua elämää kaikesta hippeilystä huolimatta. Joskus teininä, kun tuli vietettyä jonkun verran aikaa punk-skenessä, tuli tavattua elämän pahasti murjomia ihmisiä. Alakulttuurina punk tuntui vetävän puoleensa kärsineitä, tai ehkä punkkarit olivat normaalia avarakatseisempaa porukkaa ja hyväksyivät joukkoonsa siipeensä saaneet ja kotoaan karanneet. Muistan jo silloin tunteneeni itseni joskus toisaalta tarkkailijaksi ja toisaalta sosiaalityöntekijäksi jutellessani jonkun kiljusta pahoinvoivan, isäpuolensa pieksämän pikkutytön kanssa. Halun auttaa ja kuunnella, ja samalla vahvan ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteen. En ikinä pitänyt punk-musiikista yhtään, en kännännyt itseäni oksukuntoon (etenkään kiljusta), en uskaltanut värjätä hiuksiani shokkivärillä peläten niiden menevän huonoon kuntoon, ja pidin monia punkkareita epä-älyllisinä juoppoina, mutta joku siinä meiningissä viehätti. Aktivismi oli myös 90-luvulla (ennen eläinoikeusliikkeen breikkausta) kytkeytynyt niin vahvasti punkkiin, että punkilta oli suorastaan vaikea välttyä.

Pohdimme Nassen kanssa muun muassa kolmannen maailmansodan mahdollisuutta ja sitä, voisiko ihmisistä kitkeä ahneuden jollain keinoin? (Neukuissahan tätä kokeiltiin, mutta keturalleen meni). Näiden aiheiden vastapainoksi puhuimme myös koiranpennuista ja kissojen kurinaäänestä. Ja siitä, miten harmi on, ettemme ole enää naapureita. Kun asuin valtamerilaivatalossa melkein-Torkkelinmäellä ja Nazzer Hämeentiellä kommuunissa, vierailut olivat melkein päivittäisiä.

Kotipihalla näin, kun sepelkyyhky ja pupu laidunsivat keltaisella nurmella vierekkäin. Sellaisen edessä katukuilujen kaipuu katoaa ainakin hetkeksi.

Ai miten otsikko liittyy postaukseen? Ei tällä kertaa niin mitenkään, se tarttui silmään jostain yhteydestä, sen niminen erotiikkaelokuva on tainnut pyöriä joskus synnyinvuosikymmenelläni. Kahdella eellä ja isolla veellä.

6 kommenttia:

  1. Mennään hei vaan! Musta kokoontuminen on viideltä Kiasmalla ja sieltä se lähtee siihen foorumin eteen. Menin sinne viimeksi joskus kuuden jälkeen ja vielä oli demo pydessä, joten myöhemminkin ehtii!

    Ja blogimieltymys on tosi molemminpuolinen :)

    VastaaPoista
  2. Lupiinitar, haastan sinut kirjallisuusmeemiumauhin!

    VastaaPoista
  3. Anonyymi3:15 ip.

    Malmilla asuu kamalaa porukkaa. Oikeasti. Olen asunut Pihlajamäessä lyhyesti vain vuoden verran, mutta nämä kaksi paikkaa yhdistettynä Pihlajistoon saivat joskus uskoni ihmiskuntaan horjumaan (aika dramaattisesti sanottu, myönnettäköön). Nimesinkin Malmilta Pihlajiston kautta Sörnäisten kurviin menevät bussit huumelinjaksi. Kerta kaikkiaan sitä meininkiä! Kuuntelin ehkä liian useasti kamanhankintapuheluja, ördäämistä, melskaamista, ikkunoiden hakkaamista ja yleistä muuta pelkoa aiheuttavaa metakkaa.

    Monet kerrat juoksin hörhöjen takia bussipysäkiltä uhkaavien kommenttien saattelemana kotiin. Ei kenenkään tarvitsisi joutua valitsemaan kotireittiään sen mukaan, millä kulmilla ja kaduilla on pienin mahdollisuus törmätä oikeasti aggressiiviin laitapuolen kulkijoihin. Ja silti, hemmetti silti, sisälläni asuu pieni (oikeasti suurehko) sosiaali-ihminen. Olisi tehnyt mieli kysyä näiltä ihmisiltä, minne katosi arki, elämä ja minuus? Kaiken raivoisan ärsytyksen keskellä sääli punki pintaan, vaikka minulle onkin opetettu, että sääli on sairautta. Nämä ihmiset ovat IHMISIÄ. Kaikki näkyvissä oleva ei ole se, minkä kautta näitä ihmisiä kannattaisi alkaa kategorisoimaan. Ristiriitainen Malmi. Ja on siellä niitä puitakin ja kaunista muutenkin.

    VastaaPoista
  4. purrrina, joo, sitä on itse kunkin sosiaalinen mieli ja humaanius joskus koetteella, kun maaninen sekakäyttäjä alkaa uhkailla julkisessa kulkuvälineessä tai kadulla. Kalliossa en ihmeekseni kohdannut melkein ikinä mitään häiriöitä, mitä nyt Hesarilla joskus. Aikoinaan, puolen vuoden Kontula-asukkina tuli nähtyä sitten haipakkaa jos jonkinlaista; alasti rahaa tai satiaislääkettä pummaava tyttö ovella, ammuskelua kadulla yms jännää.

    Oman tilan ja oman rajojen sörkkiminen suututtaa; rauhassa olo on perusoikeus.

    VastaaPoista
  5. Anonyymi3:04 ip.

    Punk oli minulle nuorena sitä, että kaikki otettiin mukaan, kaikkia autettiin eikä ketään syrjitty. Mukana oli siksikin varmaan niitä 10-vuotiaina aivonsa impanneita apureita, että heitä raahattiin mukana ja pidettiin huolta kun kunto ei kestänyt.
    Ehkä siitä on jo niin kauan aikaa, että se maailma on muuttunut ihanaksi ja hyväksi, mutta toisaalta haluankin pitää nuoruusmuistoni sellaisina.

    Lähiöistä puheenollen: kantsulaisena ahdistaa vieläkin joka kerta kun menen sinne. kavereita, jotka ovat jääneet asumaan vanhempiensa kellareihin, narkkareita asemalla ja ostarilla, sama kuvio pyörii päivästä toiseen eikä kenelläkään tunnu olevan voimia eikä haluja päästä siitä pois tai tehdä joskus jotain muuta.
    -minh-

    VastaaPoista
  6. Minh, jees, punkissa oli juuri se sympaattinen ja aidosti ihmisläheinen juttu, että ketään ei syrjitty. Ja myös se mikä vetosi teiniminään oli yhteiskuntakriittisyys ja sääntöihin alistumattomuus sekä yleinen karnevalistinen elämäntapa. Teininä oli kiva kuulua porukkaan joka vähän rienasi kunnon kansalaisia vaikka sitten vain hurjilla vaatteilla ja äänekkäällä esiintymisellä.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!