sunnuntaina, lokakuuta 05, 2014

Miehennimiset kotikaupunginosat

Olimme tänään Juhannuspojan kanssa ruskaretkellä. Lipsi oli mummulassa, mies jalkapallo-ottelussa. Saatoimme serkkuvauvan äiteineen ratikkapysäkille ja kävelimme takaisin kotiin metsäreittiä. Juhannuspoika poimi värikkäitä vaahteranlehtiä, minä latasin ulkoilutakin taskut täyteen pulleita pihlajanmarjaterttuja. Ja ihmettelin taas kerran sitä, miten ratikkareitin varrelta voi kerätä niin nokosia kuin marjojakin, bongata erilajisia orvokkeja, kalliokieloja, lupiineita, kissankelloja. Olen siunattu, minua on siunattu, perheemme on asettunut paikkaan, jossa yhdistyy kantakaupungin jouheva joukkoliikenne, elämänmeno ja pöhinä, sekä luonto, kalliot, jäkälät, oravat ja puput.

Aina väliin vertailen asumistani täällä nykyisessä kotikaupunginosassani siihen toiseen, omituiseen minitrippiin naapurikaupunkiin, Espoon Tapiolaan, perikunnan luksuslukaaliin merenrannalla. Itseeni nuorena naisena, alle kolmikymppisenä, vastavalmistuneena ja epävarmana tyttösenä. Niin paljon on virrannut vettä Vantaanjoessa, niin paljon kokemuksia, ammatillisia onnistumisia, äitiyden riemuja, syveneviä ystävyyksiä, paksuuntuvaa nahkaa. Se muinainen Lupiini, joka aloitti kirjoittamisen kun kädessä oli tutkintotodistus mutta ei juuri muuta, ei työpaikkaa eikä ammatillista itsetuntoa, edessä epätietoisuutta ja perimmäistä viihtymättömyyden tunnetta, ponnettomia yrityksiä sopeutua arkeen, jota ei saanut muokattua omannäköisesti, kalvavaa ikävää kivitaloihin ja ratikankolkkeeseen. Sitä Lupiinia ei enää ole, ja silti se on samalla tuttu ja rakas, hellyyttävä ja vähän ärsyttävä muisto menneestä.

Ja sitten se uudempi aika, aika ennen lapsia, töissäkäyvänä dinkkuelämää viettävänä elämänsä kesää juhlivana kolmekymppisenä. Se ihana aika vaaleankeltaisessa kivitalossa, vanhoilla rakkailla kulmilla, onnellisena ja hehkuvana, elämää ammentavana. Muutto takaisin Kallioon, häät, häämatka, uudet harrastukset, uudet ystävyyssuhteet, merkittävät oivallukset.

Ja kaikkein tärkeimpänä, äidiksi tuleminen. Hidas havaitseminen, että täällä ei ole meidän koti, tässä kauniissa kaksiossa, niin onnellisia kuin täällä olemmekin. Mahdollisuuksien kartoittaminen, laajentaminen, tinkiminen. Rahojen laskeminen, toisen lapsen alullesaattaminen, odotus. Ja lopulta löytö: tässä on meidän koti, jättikirjahyllyineen ja hassuine sisäikkunoineen. Täällä me voimme elää nelihenkisenä perheenä, saamme sen mitä tarvitsemme. Joudumme tinkimään talojen rakennusvuosikymmenestä ja ruutuikkunoista, mutta saamme parvekkeen, hissin, ihanan metsäpihan lapsille. Meidän ei tarvitse ajaa metrolla, vaikka se on ihana, mutta haluamme ne ratikat. Pääsemme vaihdottomalla bussilla mökille.

Olen niin kovin onnellinen täällä Itä-Pasilassa, betoniviidakossa, rumassa virastokolhoosi-kaupunginosassa. Joka on samalla ihan muuta: vaahteroita, haapoja, pyöräteitä, värikkäitä parvekkeita, ratikankolketta. Ihania naapureita, hassua katutaidetta, seikkailukallioita ja leikkipuistoja. Työhuoneeltani Kalliosta näkyy naapurin tornitalo, katselen sitä aina väliin hymyillen, kesken töiden. Mietin välimatkaa, linnuntietä, sitä, miten onnellisuus on usein valinta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!