perjantaina, toukokuuta 08, 2009

Muistoja Italiasta, osa uno

Olemme L:n kanssa pitäneet lähes kaikilla lomillamme perusteellista matkapäiväkirjaa. Olemme oppineet vähitellen yhä pätevämmiksi päiväkirjailijoiksi, nykyään meillä on mukana sekä liimaa että pienet sakset, koska matkoilta kertyy jatkuvasti kuitteja, käyntikortteja ja näyttelykatalogeja, joilla on hauska kuvittaa vihkoja. Saan itse huonolla käsialalla tuherretuista kuvauksista ja vinkkeliin liimatuista kahvikupinalusista syvää tyydytystä: ammattini vuoksi joudun olemaan millintarkka sommittelija, on ihanaa joskus tehdä käsin juttuja vähän sinnepäin, ei kovin vakavasti.

Vaikka lentokoneen vaihtaminen on aina vähän hohhoijaa-hommaa ja siihen liittyy myös matkatavaroiden hukkumisen riski, on kahdessa lyhyessä lennossa puolensa etenkin jos toinen on 190-senttinen ja toinen raskaana eli kummallakin lievää riskintapaista saada laskimoveritulppa. Sitä paitsi lentokentissä on niiden tylsyyden lisäksi myös jonkinlaista ulkopuolisuuden ja läpikulun charmia. Munchenin lentokentällä oltiin erityisen tarkkoja ekojutuissa: kierrätysjärjestelmiä oli joka paikassa ja myymälätkin olivat jotenkin bio-henkisiä, luomukahvilasta nyt puhumattakaan. Onkohan Suomessa yhtään luomukahvilaa, saatikka että lentokentällä? Ilmainen teekin oli kiva juttu ja erityisen kivaa oli se, ettei tee rajoittunut pelkkään Earl Greyhyn vaan tarjolla oli niin rooibosta kuin yrttiteetäkin. Vaihtolento Italiaan tapahtui pienellä potkurikoneella, lentoemännillä oli piukat ja kurvitpaljastavat, räikeänliilat univormut.

Lensimme ensin Pisaan, jätimme matkatavarat säilytykseen ja lähdimme tsekkaamaan perusnähtävyydet. Vaikka Pisan torni on ehkä maailman nähtävyyksistä se kaikkein kliseisin, oli silti hämmästyttävää tajuta, KUINKA vino se tosiaan on. Ja äimistellä turisteja, jotka maksua vastaan kiipesivät torniin vapaaehtoisesti, huh sentään. Kiertelimme kirkossa ja hautakammioissa, puhuimme keskiajan ja renessanssin kuolemasuhteen eroista. Joidenkin hautojen päällä oli kuvattu nuoria naisia nojailemassa kirjapinoihin, en hahmottanut oliko siinä muotokuva kuolleesta vai edustiko nainen jotain jumaluutta, luultavasti jälkimmäistä. Nähtävyyskierroksen jälkeen törmäsimme äänekkääseen siirtolaismielenosoitukseen, kaikki marssijat näyttivät olevan mustia. Yksi heistä antoi meille italiankielisen flyerin, emme ymmärtäneet paljoakaan, mutta sanoma tuli suunnilleen selväksi. Italialainen mielenosoituskulttuuri eroaa suomalaisesta perin juurin (sattumalta olen törmännyt jokaisella Italian-matkalla johonkin demoon, joista ehkä hupaisin oli metsästäjien EU-kriittinen mielenosoitus Venetsiassa: gondoleissa mesosi vihaisia äijiä kiväärit olalla iskulauseita), tuokin marssi oli täynnä ääntä ja toimintaa. Tilanne olisi Suomessa näyttänyt jopa vähän vaaralliselta, mutta Pisan poliisit seurailivat toimintaa lungisti sivusta.

Aikamme vaellettuamme (ja törmättyämme sekä botaniseen puutarhaan että appelsiineja ympäriinsä ripotelleeseen puuhun) ostimme liput paikallisjunaan kohti Firenzeä. Maitojunan hitaus ei todellakaan harmittanut, oli ihanaa katsella varhaiskesäistä Toscanan maaseutua. Olin yllättynyt siitä, kuinka hennonvihreä ja lähes skandinaavinen Pohjois-Italian luonto osittain oli: vaaleanvihreälehtisiä vaahteroita ja vasta puhkeavia plataaneita, poppeleita ja kukkivia syreeneitä. Ja sitten toisaalta myös opuntioita ja palmuja. Monilla näytti olevan kotieläimenä muutamia kanoja. Talot olivat lämpimän keltaisia ja oransseja, niissä oli puolikkaista kukkaruukuista tehdyn näköiset katot ja vihreät ikkunaluukut. Viehättävintä oli, ettei taloista välttämättä osannut sanoa niiden todellista ikää, ne saattoivat olla yhtä hyvin kymmen- kuin kuusikymmenvuotiaiata. Monilla oli vaaleanliiloina ryöppyinä kukkivien wisterioiden varjostama kuisti tai pergola. Radanvartta pilkuttivat unikot.

Firenzen ensivaikutelma kytkeytyi tiiviisti rautatieasemaan, joka ei fasistisessa jyhkeydessään laisinkaan vastaa kaupungin muuta ilmettä. Se on tummaksi rapattua synkkis-funkkista ja vieläpä aika huonossa kunnossa. Arvelimme aseman olevan Mussolinin ajoilta ja Wikipedia todisti arvelumme oikeaksi. Hotellimme sijaitsi heti aseman vieressä ja parvekkeelta näkyi aseman lisäksi myös lumoavia Toscanan kukkuloita, valojonoja ja lukuisia kirkkoja. Olimme jo ehtineet todeta, että Italiassa pizza on primi piatti, eli eräänlainen alkuruoka. Huomio oli ihan ilahduttava, olin ehtinyt hiukan harmitella viikon listeriatietoista pizzakuuria ja sen aiheuttamaa painonnousua, mutta pizzat olivat pääosin maltillisen kokoisia ja sisälsivät huomattavasti vähemmän täytteitä kuin Suomessa. Oikeastaan tuo vähätäytteisyys tuntui aivan loistavalta, miksi suotta laittaa viittä-kuutta täytettä jotka syövät tehoa toisiltaan, kun muutama, priima-aineksista koostettu täyte taas tulevat ohuella pohjalla paremmin esiin. Ylipäätään makujen yksinkertaisuus italialaisessa keittiössä ihastutti: lempiannoksekseni muodostui pian pasta arrabiata, hampaisiintuntuviin pennemakaroneihin sekoitettu chilinen ja valkosipulinen tomaattikastike.

Gelaterioita ja pastisserioita oli joka kulmalla, kuten myös lumoavia enoteekkejä. Gelateriat jätimme väliin (sääkään ei olisi suosinut jäätelönsyöntiä) mutta viinin lisäksi oliiviöljyjä ja keksejä myyvissä enoteekeissä piipahtelimme tuon tuostakin. Huokailin onnesta: miten kauniisti kaikki oli pakattu! Cantucci-keksit, koristeelliseen paperiin käärityt taatelikakut, ihanat oliiviöljypullot, kirjavat ja mielikuvitukselliset pastat. Sain puhdasta iloa pelkästään tuotteiden katselemisesta, vaikka kyllä me ostimmekin niitä: matkalta päätyi mukaan kymmenisen erilaista tapenadea sekä kahviin säilöttyjä kastanjoita. Ja luonnollisesti niitä cantucci-keksejä, joita varsinaisesti dipataan Vin Santoon mutta ainakin meistä tuntui, että ne maistuisivat mainioilta myös Jalluun imeytettyinä.

Firenzessä ei ollut tarpeen perehtyä joukkoliikenteen saloihin, vaikka se näyttikin varsin toimivalta. Ikkunamme alle rakennettiin ratikkaraiteita, mutta yhtään ratikkaa emme bonganneet vaan joukkoliikenne hoitui bussien voimin. Vanhassa kaupungissa bussit olivat minikokoisia sähköbusseja, kerrassaan hymyilyttäviä kapineita jotka kuitenkin selvästi vetivät sisäänsä aika ison joukon ihmisiä. Hotelliltamme oli jonkin verran kävelyä tärkeimpiin nähtävyyksiin, mikä onkin mielestäni aina hyvä ja taisi olla yksi valintakriteeri. Hiukan kauempaa saa halvemmalla ja sitä paitsi liikuskelu tutustuttaa turistielämän lisäksi myös paikalliseen menoon. Vaikka Firenzessä on kyllä vaikea sanoa, mikä on paikallista, onhan kaupungissa enemmän turisteja kuin asukkaita. Firenzessä sattui olemaan parhaillaan kulttuuriviikot, mikä oli sekä hyvä että paha turistin kannalta. Museot olivat nimittäin pääosin maksuttomia eli niihin oli normaaliakin valtavammat jonot. Toisaalta meillä ei ollut mihinkään kiire ja säästimme kieltämättä pitkän pennin pääsemällä ilmaiseksi Accademiaan ja Palazzo Pittiin. Ufficiin olimme ehtineet ostaa liput jo Suomesta. Palazzo Pittiin ja sitä ympäröivään Bobolin puutarhaan livahdimme ovelasti takakautta, puutarhaportista ja vältimme näin jonotuksen aivan tyystin. Olin erityisesti vaatinut, että tällä matkalla pitää nähdä myös puuutarhoja, eikä Boboli omituisine totoro-patsaineen ja hämärine serpentiiniteineen tuottanut pettymystä. Puutarhassa kohtasimme myös valtavan, hellyydenkipeän mustavalkokissan, joka heittäytyi heti L:n jalkoihin ja paljasti jättiläismäiset, puutarhavatun kokoiset ja väriset varpaansa. Varvaskissa olikin yksi niistä harvoista näkemistämme kissoista: toinen asusteli kirkon sisäpihalla paksuna ja hoidettuna. Yhtään koditonta eläintä emme nähneet, mikä oli ilahduttavaa.

Itse Palazzo Pitti oli valtava renesanssilukaali yltäkylläis-ylellisine huoneineen. Näimme Botticellia, Raffaelloa ja Titiania joista viimeksimainitun nimi piti hyvin paikkansa: kaikilla niillä punapäillä oli yleensä rinnat paljaina. Seinien lisäksi katot olivat täynnä tarinoita: Raamatun tarinat ja roomalaiset jumaluustarut vaihtelivat huoneesta toiseen. Erääseen huoneeseen oli koottu "häiritseviä töitä", joukossa oli nukkuvaa lasta esittävä maalaus, jonka mallina oli toiminut kuollut pikkulapsi. 1900-luvun taiteeseen suuntautuneena innostuin kuitenkin eniten gallerianäyttelystä, johon oli koottu uudempia töitä joissa näkyi antiikin vaikutus. Näin jopa yhden suosikkini, Chiricon maalauksen, jossa oli leikitelty niillä hassuilla perspektiivivirheillä joita vielä renessanssimaalaritkin mestarillisuudestaan huolimatta tekivät. Ylipäätään renessanssitaiteessa kiehtovinta oli tarkastella ajan ilmaisukeinoja, samankaltaisuuksia ja toisaalta valtaisia eroja eri taiteilijoiden välillä. Suppeasta aihemaailmasta ja mahdollisimman realistiseen kuvaukseen pyrkivästä ilmaisusta huolimatta taiteilijoilla oli selkeästi oma tyylinsä: toinen taisi mestarillisesti valon ja varjon käytön, toisella kankaan kuvaaminen saavutti lähes impressionistisia piirteitä, joku oli selvästi erikoistunut kasvoihin. Neitsyt Maria ja Jeesusvauva-kuvat ovat kiehtoneet minua aina erityisesti: niissä näkee nimittäin huomattavan usein Mariassa taiteilijan rakastajattaren kasvot ja ukkomaisen Jeesusvauvan piirteissä taiteilijan itsensä. Ja kun tämä Jeesusvauva imee Marian rintaa, muuttuu asetelma oikeastaan varsin härskiksi.

Löysimme Firenzestä myös aivan hulluksitekevän ihanan luomutorin. Torilla myytiin paikallisten tuottajien luomujuustoja, tapenadeja, kasviksia, teetä, oliiveja, kaikkea mahdollista ihanaa ja sen lisäksi myös taidekäsitöitä. Ostimme torilta erään häälahjan ja meille kotiin jugend-henkisen kehyksen sekä niitä tapenadeja. Kaikki oli niin kaunista ja harmonista, pöydät oli koristeltu syreenein ja omenankukin, tunnelma oli toriksi hyvin rauhallinen. En voinut olla miettimättä, kuinka onnekasta on olla kolmekymppinen ja osata nauttia kaikesta tuollaisesta: vaikka olen aina ollut esteetikko, en varmaankaan olisi kymmenen vuotta sitten edes pysähtynyt luomutuotteita myyvälle torille, aivan kuten en koskaan käynyt Hakaniemen hallissakaan, tai ostanut pikkukaupoista erilaisia teelaatuja.

Kävimme luonnollisesti myös lukuisissa kirkoissa. Useimmat kirkot oli koristeltu taidokkain intarsiakuvioin, mutta jotkut fasadit olivat jääneet hassusti kesken, kun mahtisuvulta olivat rahat loppuneet tai jotain vastaavaa. Kirkoilla on taipumus matkan jälkeen sulautua mielessä yhdeksi, niin samankaltaisia ne ovat kuitenkin keskenään (erotuksena kyllä Barcelonan Sacrada Familia). Lasimaalauksia, ristiinnaulitun kuvia, korkeita holvikattoja. Mielenkiintoisinta on yleensä tarkkailla niitä, jotka ovat tulleet kirkkoon sytyttämään kynttilöitä ja rukoilemaan. Katolisuuden epäilemättä hyviä puolia ovat juuri nuo kynttilänsytyttämiset ja Ave Mariat rukousnauhoineen, ne jotenkin konkretisoivat ja rutinoivat uskonnonharjoittamisen vähän hampaidenpesun tai vastaavan arkieleen kaltaiseksi. Ja rutiinit tekevät ihmiselle hyvää, antavat turvan ja jatkuvuuden tunnetta. Useissa kirkoissa olisi päässyt kiipeämään myös kupoliin, mutta annoimme olla. Olen käynyt Pietarinkirkon kupolissa, kivunnut loputtoman matkan natisevia lautaportaita ja se saa riittää.

Mihin ikinä menimmekään, oli joka paikassa valtavia laumoja koululapsia. Mietimme, oliko Italiassa mahdollisesti joku kevätloma alkamassa vai minkä takia koulukkaita parveili massoittain. Eräästä kahvilasta pakenimme lopulta korvat soiden sitä mekastusta. Kyllä suomalaisetkin kymmenvuotiaat osaavat möykätä, mutta Italiassa ollaan metelöimisessä ihan omalla tasollan: usein jo nuorilla tytöillä on jatkuvasta huutamisesta rämeä ääni. Muuten pohjois-italialaiset olivat hämmentävän saksalaisia sekä ulkonäöltään että käytökseltään: melko muodollisen kohteliaita ja pidättyviä, poskisuudelmia emme tainneet nähdä kertaakaan. Myös yleinen siisteys ja järjestelmällisyys vakuutti pedanttiudellaan: missään ei ollut roskia ja heti aamun sarastaessa jäteautot rynnistivät kapeille kujille. Eikä liikennekään näyttänyt kovin kaoottiselta. Koska olen joissain asioissa aika turvallisuushakuinen tylsimys, nautin selkeydestä ja siisteydestä. En enää tässä iässä pane niin arvoa epämääräisyydelle ja myöhästelyille... Italiassa vielä pedanttiuden kääntöpuolena esiintyvä tympeys ja kauneuden alistaminen käytännölle puuttui täysin. Pieninkin yksityiskohta: messinkiset ovisummerit asuintaloissa, katukyltit ja valokatkasijat olivat kauniita ja klassisia, mietittyjä. Junassa oivalsin, että en vihaakaan maaseutua sinällään (Suomessa koen ajoittain lähes fyysistä ahdistusta maaseudulla ja alan uikuttaa haluavani kivitalojen keskelle nyt heti) vaan nimen omaan suomalaista, huippuitkettävää ABC-maaseutua. Aukeita, mustia peltoja joita halkovat moottoritiet ja hirviömäiset tankkauskeskukset, laatikkomarketit ja itsemurhatilastoja kartuttavan näköiset pientaloalueet, joissa talot ovat tiiviisti toisissaan kiinni mutta niiden ympärillä levittyy pelkkää aukeaa ja ankeutta. Italian maaseutu sai minut päästämään jatkuvia iuh ja aah-äännähdyksiä ja haaveilemaan kliseisesti talosta Toscanassa. Kuinka ihanaa sellaista maaperää olisi sitäpaitsi viljellä, kuinka pitkä kasvukausi olisi!

Päätän tähän ensimmäisen osan Italian-muisteloista, palaan kakkososaan, Ufficiin ja Bolognaan taas kun ehdin.

5 kommenttia:

  1. Anonyymi6:54 ip.

    "Vihaan maaseutua; päivällä on tylsää ja yöllä pelottaa"

    -Leopoldo Alas

    Olen miettinyt maaseutua viime aikoina; matkustan joka päivä junalla Edinburghista Glasgow'hun ja siinä on noin 70 km böndeä välissä. Tykkään Skotlannin maaseudusta kovasti ja minäkin olen taipuvainen inhoamaan Suomen maaseutua tietyiltä osin. Kuvasit hyvin juuri niitä aution-ankeita tienoita, joita Suomen maaseudulla usein kohtaa.

    Toki Suomestakin löytää kaunista maaseutua, mutta erästä asiaa jään yleensä aina Suomen maaseudulla kaipaamaan: missä ovat kotieläimet? Skotlannissa joka toisella niityllä on lehmiä ja joka toisella lampaita. Suomen landelta ovat minusta eläimet käyneet aika vähiin. Kun viimeksi ajoin Oulusta Helsinkiin, näin matkalla yhdet lehmät. Yhdet! Ennen aikaan Suomessakin sentään näki lehmiä laiduntamassa. Minusta juuri maaseutu ilman eläimiä on ankea ja kuollut! Latteaakin maisemaa piristäisi kummasti komea lehmälauma tai viehkot lampaat.

    Mulle on kyllä selitetty, miksi Suomessa esimerkiksi lehmiä ei enää laidunneta ulkona; lyhyesti siksi, että lehmiä pitää kannattavuuden tähden olla niin hillittömän paljon, ettei niitä ole resursseja laiduntaa. Kuka sen selittäisi, miksi se kuitenkin tuntuu monissa muissa maissa onnistuvan? Joo, Suomi sijaitsee raukoilla rajoilla ja maataloustuotteista ei saa tarpeeksi korkeaa hintaa, EU on paha ja niin edespäin, mutta ei nyt esimerkiksi Skotlantikaan mikään tropiikki ole ja maataloustuotteiden hinnat ovat täällä minusta halvemmat kuin Suomessa. Kuinka täällä on varaa pitää kymmenen lehmän tiloja?

    (Olen tosin kasvissyöjä enkä tykkää eläinten tehotuotannosta, joten sinänsä ihanteeni ei ole se, että joka niemi ja notko ja saarelma olisi ihmisen kasvattamia hyötyeläimiä pullollaan. En silti pidä sitä parempana, että eläimet ovat navetoissaan tai muissa parsissaan kesät talvet eivätkä pääse edes ulkoilemaan, jos nyt eläimiä on pakko pitää.)

    VastaaPoista
  2. Maaseutujuttu on kyllä totta, ja mä olen sentään oikeestaan pikkukaupungista. Tuli mieleen ainoa kohta, jonka muistan elokuvasta Blue in the Face: Lou Reed sanomassa, että ei hän todellakaan pelkää New Yorkissa, hän pelkää Ruotsissa, jossa on tyhjää, pimeää ja kaikki on kännissä.

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa ihanalta matkalta <3

    Muisteloista tulee muuten sellainen hauska vaikutelma, että heti lentopäivänä jätitte matkatavarat säilytykseen ja ehditte nähdä kaiken edelläkuvatun yhdessä iltapäivässä :)

    VastaaPoista
  4. Joo, eläimet on maaseudussa melkein parasta. Kirkkonummella, jossa tulee kesäisin pyörittyä, näkee ainakin hevosia paljon ja sit Virossa, joka ei ole Suomea paljoakaan etelämmässä, lehmiä paljonkin. Suomen maaseudussa tylsintä on juuri teho-teho-teho-meininki ja 70-lukuiset kaavoitukset, jotka halkovat siekailematta kulttuurimaisemien mutkat suoriksi. Sellaistakin näkee, että vanhan puukirkon seinässä kiinni kulkee valtatie.

    Mua on aina pelottanut eniten maalla ja pimeässä. Elokuussa en mielellään mene edes kuusimetsän takaiseen huussiin sukumökillä, se täydellinen pimeys on jotain niin käsinkosketeltavaa. Siks kerrostalossa on turvallinen olo, ympärillä on kymmeniä ihmisiä ja aina jossain valoa. Ja sama koskee pikkumökkiä, siellä on kuitenkin naapuri lähellä ja katuvaloja ja kuusiaidan takana kerrostaloja ja elämää. Olis hienoa olla yksin viihtyvä eräihminen ja istuskella yksin autiomökissä katselemassa auringonlaskua, mut kun ei niin ei :D

    VastaaPoista
  5. Italia-ikävä! Aah!

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!