keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009

Puolivälissä

Tänään alkoi kahdeskymmenes raskausviikko. On ihan uskomaton ajatus, että raskauteni on jo puolessa välissä. Tavallaan tuntuu siltä, että olisin ollut raskaana suunnilleen puolet elämääni mutta taas toisaalta minun on edelleen ajoittain vaikea uskoa että edes OLEN raskaana. Eilinen rakenneultra, Munan sievästi esiinpiirtyvä selkäranka, paikallaan olevat elimet ja muhkea hauis (hauis!) saivat minut kyllä vakuuttumaan, että kyllä siellä kohdussa asukas on. Olen alkanut tuntea liikkeitäkin, tosin ne tuntuvat toistaiseksi hämäävän paljon pierukuplinnalta. Raskaus ei näy ulospäin ainakaan niin paljoa, että sitä kukaan ulkopuolinen huomaisi. Kätilön mukaan on ihan normaalia, ettei ensimmäinen raskaus kovin ihmeellisesti tässä vaiheessa näy, kohtu on ensisynnyttäjällä usein melko takana ja ilmeisesti pitkä selkä ja lanteikkuuskin vaikuttavat siihen, että kohdulla on tilaa laakeilla rauhassa. Lumis sanoi mahaani ”tyttömahaksi” ja olikin ilmeisesti oikeassa, tällä hetkellä vaikuttaisi vahvasti siltä, että Muna on naispuolinen sikiöhenkilö. Ajatus tytöstä on mukava mutta olisin aivan yhtä iloinen pojasta. Ensin kuvittelin, että pitäisimme sukupuolen salassa aina nimiäisiin asti, ettei kotiamme kuorrutettaisi sukulaisten toimesta vaaleanpunaisella täyhkällä, mutta no, olisihan minun pitänyt itseni tuntea. Kuulutin asiasta koko maailmalle heti koneen ääreen päästyäni.

Olen edelleen jotenkin äimistynyt siitä, kuinka helppoa kaikki on ollut fyysisesti. Pahoinvointi kesti oikeastaan viikon verran ja oli pääosin sellaista ellotusta, ihan toista kuin mahataudin pahoinvointi. Mihinkään ei ole sattunut, näkyvää turvotusta ei ole, yletön väsymys ei ole vaivannut, alun lievä finnitaipumus on kadonnut ja nyt ihoni on oikein hyvä. Rinnat ovat jotenkin hassun kuumat koko ajan, pyöreät ja täyteläiset. Toivoisin niiden jäävän tällaisiksi, mutta eiväthän ne tietenkään jää. Toisaalta, kun rinnat eivät ikinä ole olleet terhakat ei roikahtaminen vituta samalla tavalla. Sama pätee muuhunkin: uskoisin, että jos olisin ollut kehotietoisempi ja ulkonäköorientoituneempi, eli samanlainen kuin teini-ikäisenä, olisin varmaan jossain määrin ahdistunut raskauden tuomista muutoksista. Nyt en ole, ulkonäköni on raskauden aikana (tai oikeastaan ennen sitä) parantunut. Vintiltä hakemani viime kesän kietaisumekot ovat minulle mukavasti hiukkasen liian isoja, mikä ilahduttaa. Yli kymmenen kiloa ennen raskautta pudonnut paino ei ole kääntynyt raskauden myötä nousukiitoon vaan on pysynyt ennallaan. Sen lisäksi tunnen ajoittain jotain niinkin kliseistä kuin ”raskauden hehkua”, mielestäni näytän nykyään kauniilta ja saatan usein ihailla sivukuvaani näyteikkunoista kävellessäni töihin. Tämä ihailu johtuu tietysti paljolti siitä, että minulla on elämäni tähänastisista paras, musta ja istuva talvitakki ja siihen sopiva musta tekokrimikarvainen lakki. Ja tukanväri, joka vuosien säätämisen jälkeen vihdoin miellyttää silmääni aivan täsmälleen. Minusta siinä, että tuntee hetkellistä iloa omasta ulkonäöstään (vaikka tietääkin sen kaikki kamalat puutteet) ei ole mitään itserakasta tai ärsyttävää vaan hyvin voimistavaa. En tosin periaatesyistä muutenkaan ikinä mollaa ulkonäköäni julkisesti, se jos joku on naispuhetta negatiivisimmillaan.

Jollain tavoin koen, että tämä raskaus on jatkoa sille kehollisuudelle, jonka viime vuoden aikana löysin. Aloittamani terapia toukokuussa sai minut rikkomaan aika monta raja-aitaa ja omaksumaan tietoisesti jotenkin kuuntelevamman ja fyysisemmän elämäntavan. Puoliksi sattumalta viime vuoteen sijoittui muutamakin eri kehoprojekti: hampaiden perusteellinen hoito viisaudenhammasleikkauksineen, epämuodostuneiden polvilumpioideni nykytilanteen kartoitus ja hoitotoimet, kierukan poisto. Ja sitten kolme kertaa viikossa tapahtuva liikunta, joka oli aikaisemmin ajatuksena aivan absurdi. Kävin jopa Niassa syksyn ajan, nyt se on raskauden ajan katkolla. En katso olevani tarpeeksi harjaantunut kehonhallintatekniikoissa, että osaisin varoa tarvittavasti. Jonkun jumpan haluaisin kyllä taas aloittaa ja vauvauintiin menen sitten, kun sen aika on. Vaikka en usko kohtaloon, koen fiilistasolla, että raskauteni on palkinto siitä, että hoidin itseäni niin hyvin. Samaa koen raskaana ollessa: olen rasittavan aktiivinen ja neuroottinen odottaja, osallistun kaikkeen mahdolliseen raskaana saatavaan ja valvon varsin tarkkaan esimerkiksi verenpainettani ja sen sellaista. Huomaan näissä toimissa joskus lievää taikauskoisuutta: jos lepyttelen kohtaloa, se antaa minulle terveen vauvan. Pahinta raskaudessani onkin ollut jatkuva pelko: jos olenkin fyysisesti selvinnyt aivan hävettävän ongelmattomasti, onkin henkinen puristus ollut ajoittain lähes rusentavaa. Alun keskenmenopelon jälkeen olen pelännyt jos jotakin poikkeamaa ja löydöstä, myös raskauden oireettomuus on tehnyt minusta ajoittain pelokkaan. Huomaan toistavani hullulla tavalla jotain kristillis-puritaanista ajattelua: mikään helposti saatu ei voi päättyä hyvin. Haluan päästä tästä vainoiluista eroon, onneksi raskaana oleville tarjotaan helposti apua ja olenkin sellaisen piiriin jo hakeutunut. Ajoittain tuntuu, että elämääni ja täydellistä kaaosta erottaa vain hyvin ohut viiva. Haluan paksuntaa sitä viivaa, en halua istuttaa lapseeni samoja kauhuja kuin mitä minuun on istutettu.

Hassua tajuta, ettei sikiö ole oikeasti mustavalkoinen ja röntgenkuvan näköinen vaan lähinnä kai punainen. Ja tavallaan ihan ihmisen näköinen muttei kuitenkaan. Ja että se tosiaan asuu tuolla kohdussa, sillä on oma syke ja oma ruuansulatus ja se puuhailee kaikkia sikiöjuttuja, jotka eivät erikoisesti riipu siitä, mitä minä puuhailen. Nytkin se saattaa esimerkiksi nukkua, vaikka minä tässä näpyttelen tätä tekstiä. Paitsi ei se kyllä nuku, tunnen taas sellaista hassua puksutusta tuolla alhaalla.

lauantaina, maaliskuuta 21, 2009

Tyypillinen lauantai

Ihan tähän alkuun mainitsen, että mennessäni hakemaan lasin vissyä (minulla pitää olla jotain juotavaa aina kun kirjoitan, aikoinaan tämä tarkoitti yhdistelmää kahvi+tupakka, myöhemmin pelkkää kahvia, nyt vissyä) astuin kissan lempilelun, kilipallon päälle. Kuulin ratsahduksen. Takaisintullessa astuin sen päälle uudestaan ja siitä irtosi pala ja kulkunen vieri ulos. Nice. No, onneksi kilipallolla on kaksoissisko hellan alla, pitänee kaivaa se sieltä esiin.

Heräsin, kuten aina lauantaisin, tuossa kuuden jälkeen. En saa enää unta, pissattaa ja ajatukset alkavat pyöriä päässä. Sitten huomaankin, että minulla on sudennälkä ja kahvinhimo. Menin siis peiton kanssa sohvalle, söin aamiaisen (minulla on kolme aamiaisvariaatiota: kaksi leipää/kaksi oatibixiä jugurtilla/tattaripuuroa marjakeitolla), join pikimustaa kuubankahvia ja luin Hesarin. Luojan kiitos, lievä kahviällöni on kadonnut ja sokeroimattomat marjakeitotkin ovat lisäperehtymisellä päässeet pannasta. Tähän voisinkin avautua näistä "ei lisättyä sokeria"-jutuista. Kuvitteleeko joku ihan tosissaan, että esimerkiksi sokeroimattomist Valion jugurteista olisi vain ihan simppelisti jätetty sokeri pois? Ettei sitä olisi esimerkiksi korvattu aspartaamilla? Että jugurttien kiistaton makeus johtuisikin siitä, että hyvänä ja terveysvalistuneena ihmisenä oma maku olisikin muuttunut niin paljon, että pelkällä marjan omalla sokerilla maustettu vadelmajugurtti maistuisi suussa makealta? Olen joskus vääntänyt jonkun kanssa kättä aiheesta "onko Valion vähäkalorisissa marjakeitoissa keinomakeutusainetta?" pääsemättä järkevään lopputulokseen. On kumma, miten pitkälle moni on valmis menemään sellaiseen kummaan itsepetokseen, mitä makeutusaineisiin tulee. Sokeri on paha ja jostain kumman syystä myös kemiallinen makeutusaine on paha, ainoa hyvä vaihtoehto on makeuttamattomuus ja tähän saumaan iskevätkin ne humpuukimaakareiden "tästä tuotteesta on otettu lisätty sokeri pois"-läpät. Teen tuota itsekin, ostin taannoin Fitness-muroja (vaikka vielä vastustankin muroja, mielestäni ne eivät ole aikuisten ihmisten ruokaa) joissa havaitsin vasta kotona olevan jotain kymmenen prossaa sokeria.

Olen nykyään aamuisin hyvin tarmokas. Aamiaisen jälkeen aloin siivoilla ja tein eilisestä peruna-pinaatti-muussista linssien kanssa pihvejä. Puolet pihveistä pakastin ja kirjoitin pakastepussiin päivämäärän, historiallista. Sitten kiillotin yhden tarjottimen vain nähdäkseni kiehtovan, muistaakseni elektrolyysiksi kutsutun ilmiön, joka syntyy, kun lavuaariin laittaa alumiinifoliota, suolaa ja hopeaesineen. En pidä kovin kirkkaasta hopeasta, tuo tarjotin kiillottui juuri sopivasti. Jatkoin myös kaulaliinaani liittelemällä siihen eri punaisen sävyisiä langanpätkiä. Juuri kun homma alkoi näyttää uhkaavasti tuhertamiselta ja pinnani kiristyä, äiti soitti ja pyysi minut Hakaniemeen. Pyörimme hallissa, ostin leipää ja juustoa, yläkerrasta sain kotimekon, jonka pitäisi mennä vielä kesälläkin. Sitten seikkailimme L:n kanssa Vii Voanissa ja olin aivan liekeissä hapanbambun olemassaolosta, vaikka samaan aikaan muistinkin, etten pidä bambusta. Bambu haisee nimittäin ihan hengitykseltä.

Iltapäivällä lähdimme Design-museoon. Päähinenäyttely oli ihan hauska, parasta siellä oli sinällään aiheeseen liittymätön demostraatio, jossa näytettiin, minkä värisiä hedelmät ovat eri valoissa. Oli todella hämmentävää huomata, että appelsiini on sinisessä valossa tummansinimusta. Ja tajuta taas kerran, että appelsiini aivan todella ON sen värinen silloin, koska väri on valon heijastusta. Sen jälkeen L lähti jälkisynttärisankaroimaan ja minä tulin kotiin. Tein pasta-kikherne-hapankaali-juttua ja katsoin hajamielisesti kotimaista elokuvaa dvd:ltä. Nyt juon sitä vissyä. Tämä kirjoitus kuvastaa kuinka jännittävää elämäni on. Oikeasti se ON jännittävää, liiankin, teen siitä itse oman pääni sisällä jännittävää, mutta konkreettinen, näkyvä elämä on aika rauuuhallista. Tulisipa jo sellainen vihreäruoho-kevät, pääsisi puistoon ja kuoputtamaan maata.

keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009

Tuleva elämänmuutos

Tänään, saatuani meiliä pomoltani, tajusin hyvin kouriintuntuvasti, miten elämäni on kahden vuoden tasaisuuden jälkeen muuttumassa. En ajatellut vauvaa tai äitiyslomaa vaan sitä, että työsuhteeni loppuu (minähän kyllästyin laman kynnyksellä odottamaan vakinaistamista ja hankkiuduin raskaaksi: asia jota en kadu hetkeäkään vaikka se tarkoittaisi taloudellista epävarmuutta jossain vaiheessa. Kolmenkympin jälkeen ei kannata alkaa odotella jotain täydellistä optimitilaa, mitä raskautumiseen tulee, se kun ei ihan oikeasti ole niin yksinkertaista kuin parikymppisenä... se, että tulin raskaaksi nopeasti oli lähinnä hyvää tuuria, aivan hyvin olisimme voineet joutua yrittämään puoli vuotta tai enemmänkin). Työsuhteeni siis loppuu kesällä, samaan aikaan kun äitiysloma alkaa. Minulla ei ole siis paikkaa mihin palata sitten vuoden-parin päästä kun haluan takaisin työelämään. En oikein näe itseäni kotiäitinä laittamassa mukuloita parin vuoden välein, en nimittäin tiedä MITÄ kotona kaikki päivät kuuluu tehdä? Tietysti pikkulapsen hoidon myötä vapaa-ajan ongelmat varmasti ratkeavat kuin itsestään, mutta haluan kyllä suuntautua pian jo taas muuksikin kuin äidiksi. En pidä mahdottomana sitä, että pääsisin vanhaan duuniini takaisin. Toisaalta olen mainosalalla, joka dyykkaa laman aikana oikein kunnolla eikä näillä näkymin vaikuta siltä, että lama olisi pian ohi. Toisaalta tuntuu vihoviimeisen turhalta murehtia lamaa, se on asia johon ei voi itse vaikuttaa (paitsi kuluttamalla vitusti mikäli Bob Helsinkiin on uskominen – jeah rait. Minusta pahin laman aikana tapahtuva asia on se, että asenteet maahanmuuttajiin kiristyvät entisestään, ei se, että ihmisillä ei ole enää rahaa käydä day spassa.)

Äitiyslomalla (tätä on helppo sanoa kun mukula on vielä kohdussa) saattaisin ehkä innostua johonkin aivan uuteen. Olen jo pidempään ollut kiinnostunut psykologian opinnoista, haaveilen seksuaaliterapiajutuista joskus aika vakavastikin. Toisaalta pelkään, että minulta puuttuu oikea mielenlaatu auttajaksi: en nimittäin ole hoivaavaa tyyppiä laisinkaan. Olen empaattinen ja avulias, mutta tietynlaiseen heikkouteen ja kuralätäkössä makaamiseen minun on oudon vaikeaa suhtautua. Huomaan esimerkiksi joskus turhautuvani aika kovasti nähdessäni, miten ihmiset sinnittelevät aivan paskoissa ihmissuhteissa tai mulkuissa työpaikoissa kykenemättä tekemään elämänmuutosta. Vaikka toisaalta sitten tajuan asian ihan hyvin: tutussa helvetissä on tavallaan turvallista toisin kuin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tätähän elän oikeastaan itsekin läpi: minua harmittaa ja ahdistaa kun työni loppuu, vaikka samalla tiedän, että lahjani ja erityislaatuisuuteni menevät tässä työssä aika hukkaan. Toisaalta taas tiedostan senkin, että en oikeasti ole kovin lahjakas tai älykäs vaan sellainen hilpeän saamaton keskiverto vähän kaikessa ja sikäli minulle sopii työ, jossa en jatkuvasti elä sydänverisuonet pöydällä retkottaen, kuten tekisin jos työni olisi jatkuvasti mielettömän luovaa.

Jatko-opiskelu kiehtoo minua aika ajoin. Toisaalta tiedän omat rajoitukseni esimerkiksi juuri psykologian pääsykokeiden suhteen, olen täysin lahjaton matemaattisesti ja psykassa tarvitaan kai jotain tilastojuttuja... en ole ottanut selvää, voiko jonkinlaista terapiaa opiskella esimerkiksi ammattikorkeakoulussa. Aina silloin tällöin törmään haluun tulla ”akateemiseksi”, vaikka tämä halu vuosi vuodelta onkin vähentynyt, sitä mukaa kun monet maisteriystävät ovat hankkineet hyvinkin maanläheisen ja ei-teoreettisen ammatin taottuaan päätään työelämään. Ja haluan olla myös ylpeä omasta ammattikorkeakoulutaustastani, mikä on joskus hiukan vaikeaa ja herättää minussa kummallista puolustautumistarvetta, etenkin tilanteissa jossa ystävät puhuvat ”amkista” siinä määrin alentuvaan sävyyn, että tajuan heidän oikeasti unohtavan, että joukossa on yksi ammattikorkeakoulun käynyt ihminen, etteivät amkkilaiset ole jotain mystistä suorittavaa luokkaa johon omassa elämässä ei hirveästi törmää. (Ja olen tietysti liian nauta protestoimaan itse tilanteessa ja purnaan jälkikäteen blogissani, heh.) Hurinan päätös opiskella lähihoitajaksi on yksi hienoimpia kuulemiani. On vaikuttavaa huomata miten jonkun ihmisen auttamisenhalu ja ennen kaikkea kypsyys käsitellä kärsimystä on niin suuri, että päätyy teoreettisten eettisten pohdiskeluopintojen jälkeen konkretiaan. Toivoisin itse olevani valmiimpi kestämään ja kohtaamaan kärsimystä, oppimaan erottamaan itseni ja kärsimyksen toisistaan. Tätä ajattelua kaikissa auttaja-ammateissa kai tarvitaan.

On ollut avartavaa seurata, miten monien ystävien työ- ja opiskeluvalinnat ovatkin monista syistä suuntautuneet aivan uusille urille. Eräs kipuili markkinointihommissa tietokonealan firmassa kunnes sai aivan äkkiarvaamatta tutkijanpestin yliopistolta, toinen on vuosikausia istunut samassa mukavantylsässä työssä ja on nyt aika innoissaan ajatuksesta, että lama voi pakottaa hänet vihdoin takaisin koulunpenkille. Huomattavan moni akateeminen on alkanut suuntautua konkreettisiin, auttamiseen ja kivun lievittämiseen liittyviin töihin tai sitten perinteisiin käsityöläisammatteihin. Moni on myös kolmekymppisenä tarttunut hanakammin ”paskaduuneihin” kuin nuorempana, ehkä siksi, että kun oma itsearvostus ei enää samalla tavalla tule siitä, mitä tekee elääkseen, ei huonostipalkattuja ja lyhytkestoisia töitä nolostele. Itse asiassa ajatus siitä, että joku häpeäisi postinlajittelu- tai kärrypoikaduunia on nykyvinkkelistä ihan karmea. Niille nirpistely on nykyään niiiin kakstuhattaluvunalkua, jälkijättöistä nousukausi-ylimielisyyttä.

Joku minua juonikkaampi olisi varmaan menetellyt tämän nykyisen työni kanssa siten, että olisi pantannut raskaustietoa mahdollista vakinaistamista ajatelleen niin pitkälle kuin mahdollista. En kuitenkaan voinut kuvitella olevani niin härski, että olisin pedannut itselleni vakipaikan ja pamauttanut seuraavana päivänä olevani raskaana. Samasta syystä en voisi kuvitellakaan meneväni raskaana työhaastatteluun, mielestäni on kusetusta sitouttaa työnantaja itseensä ja jäädä pois puolen vuoden päästä (ellei kyseessä ole freelance-keikka tai pätkäduuni, tietenkin). Vaikka vasemmistolaisena olen noin yleisesti ottaen aina imaginäärisen ”palkansaaja”-tahon puolella kasvotonta työnantajaa kohtaan, en silti symppaa vedättämistä. Oma työnantajani on kohdellut minua aina todella hyvin, olisin jättänyt suhteeseemme ikävän tahran kohtelemalla työnantajan luottamusta väärin.

Ostin äsken grafiikanlehden ihan hetken mielijohteesta (siinä on raskaana oleva nainen, käärme, lintuja ja vesipyörteitä, alan varmaan kohta sellaiseksi rasittavaksi kohtuhipiksi). Pitäisi varmaan alkaa elää suu säkkiä myöten eikä hulautella rahoja sinne ja tänne. Niin alan kohta tehdäkin, laajamittaisen vaateinventaarion tuloksena havaitsin, etten tarvitse enää mitään ennen elokuun puoliväliä (höh) lukuun ottamatta masutuubia, jonka nimi on niin etova, että alan varmaan kaupassa kakoa kysellessäni k.o. tuotteen saatavuutta. Masutuubi on muuten sellainen pitkä trikooputki joka puetaan lantiolle ja joka antaa lisäpituutta mahan nostamille paidanhelmoille. Tätäkään en vielä kuukausi sitten tiennyt.

torstaina, maaliskuuta 05, 2009

Menovaiheen jälkeen

Viimeiset pari vuotta olen elänyt vähän sillä meiningillä, että kohta asiat tulevat muuttumaan. Olen ikään kuin varastoinut elämyksiä, halunnut kokea mahdollisimman paljon kaikkea kivaa. Jonkun toisen mielestä omat kivanpitoni, kuten puistoviinittelyt ja rakukurssit ovat varsinaista nynnyjen touhua, mutta kaltaiselleni pohjimmiltaan hyvin turvallisuushakuiselle ihmiselle ne ovat olleet elämyksiä. Olen kahden viimeisen vuoden aikana käynyt keikoilla enemmän kuin sitä ennen yhteensä, olen aktiivisesti tutustunut uusiin ihmisiin ja rikkonut itselleni asettamia rajoja. Viime syksy oli hyvin kiireinen, minulla oli säännöllisesti useampi harrastus viikossa ja joka viikonloppu jotain hauskaa menoa. Loppusyksystä aloin olla aika väsynyt (vaikka toisaalta myös vähän hypomaaninen) ja uumoilla, että kohtapuoleen elämä naksahtaa taas ykkösvaihteelle (autovertaus, yök!). Kuten se tekikin. Nykyään harrastukseni koostuvat vesijuoksusta ja kuntosalilla käymisen suunnittelusta. Viron kurssin lopetin toistaiseksi, vaikka raskaus ei ole tehnyt minusta superväsynyttä kuten monista, on se kuitenkin sekä lisännyt unentarvettani noin tunnilla että vähentänyt uusien asioiden omaksumiskykyä. Olen tällä hetkellä älyllisesti hävettävän laiska. Luen kirjoja, jotka olen lukenut ennenkin, katson videoita ja roikun netissä. Onneksi meillä ei ole televisiota, alkaisin varmaan möllöttää ties minkä sairaalasarjojen ääressä. Olen myös huomattavan hajamielinen: toissa viikolla unohdin uimapuvun kotiin ja tästä häkeltyneenä (uin alusvaatteissa koska ne olivat yksiväriset ja pitsittömät ja hiukan uimapukumaista kangasta) myös käsilaukkuni uimahallin penkille. Onneksi joku korjasi sen talteen, olisi ollut vihoviimeistä alkaa kuolettaa pankkitilejään silkan pönttöilyn takia.

Tavallaan kyllä kaipaan sitä menovaihetta. Eikä elämästä nyt silkkaa villasukkahissutelua ole tullut vieläkään, pyrin näkemään ihmisiä etten vallan mökkiytyisi. Joudun kuitenkin tsemppaamaan itseäni hiukan enemmän lähteäkseni vaikka taidenäyttelyyn. Tiedän, että olen tyytyväinen lähdettyäni jonnekin kulttuuririentoon, lähtemistä ei yleensä kadu. Eräs kantakaupungissa asuva ystäväpariskunta sai vauvan viime syksynä. Mies kertoi, ettei se arki nyt ihan hirveästi ole muuttunut, vauvankin kanssa voi liikkua paljon etenkin kun ei ole linnoittautunut lähiöön. Olen hyvin iloinen siitä, että perheessämme vallitsee rikkumaton yhteisymmärrys kantakaupunkiasumisen välttämättömyydestä. Uskoisin, että omalla kohdallani varmin keino sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen olisi jäädä kotiin jonnekin periferiaan. Tarvitsen tunteen siitä, että halutessani pääsisin kävelemään teatteriin tai elokuviin tai uimahalliin, pelkkä tunne riittää, käytännössähän käyn teatterissa maksimissaan pari kertaa vuodessa. Varasimme viime viikolla liput Päällystakkiin, näytelmä on niin suosittu että menemme katsomaan sitä vasta ensi joulukuussa. Totesimme hiukan häkeltyneenä tarvitsevamme silloin lapsenvahdin (ihmiset, jotka tuovat vauvoja teatteriin, pitäisi laittaa vakavaan puhutteluun: olen kerran lähtenyt kikeen Kom-teatterista kesken esityksen kun takanani ulvoi kauhealla volyymillä pikku pirunviulu... tosin näytelmä oli muutenkin huono, joten ei sillai niin harmittanut).

Raskaana ollessa minua on alettu kohdella eri tavalla kuin ennen. En oikein tiedä, mitä tästä asiasta ajattelisin. En jaksaisi jatkuvasti olla puhumassa oireistani, ne eivät ihan oikeasti ole kovin kiinnostavia (joskus jollekin puolitutulle kyselijälle tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti sitä paineentunnetta joka tykyttää tuolla alhaalla) eivätkä etenkään originelleja. Koska en ikinä ole ollut suojelunhalua herättävän hauras ja suloinen vaan tanakka tyttö joka pärjää itsekseenkin, en osaa suhtautua yhtäkkiseen hoivaviettiin, jota ympäristössäni herätän. Sukulaisen muutossa minua kiellettiin kantamasta sellaista tavallista keittön tuolia, joka painaa ehkä puolet siitä mitä kissanroikaleemme. Ihmisten katseissa on tsemppaavaa myötätuntoa, mikä on tavallaan hyvin herttaista mutta toisaalta hiukan raivostuttavaa: en ole mitenkään sairas tai vammautunut, itse asiassa aivan päin vastoin. Ja itseni tuntien, alan kyllä rutista sitten kun joku asia alkaa minua vaivata, olen lähes täysin parantunut lapsuuteni stoalaisesta kipu- ja vaivasuhteesta. Sukujuhlilla täti toivotti lopuksi onnea ja sanoi raskauteni olevan nyt ”kaikkien meidän varjeluksessa”. Minussa on varmasti jotain vikaa, kun en osaa olla ärsyyntymättä hyväätarkoittavasta toivotuksesta. On vain jotenkin pelottavaa kuulla aikuisen ja skarpin ihmisen suusta jotain niinkin taikauskoista, kuin että raskauteni menisi hyvin loppuun asti silkan ajatuksen voimalla. Jos tuollainen oikeasti toimisi, toivoisin ihmisten keskittyvän raskauteni sijaan vaikka ajattelemaan maailmanrauhaa tai ilmastonmuutoksen pysäyttämistä. Saattaa olla, että ärtymisherkkyyteni johtuu myös hormoneista (vaikka toisaalta onkin ihan perseestä vähätellä omia tunteitaan hormoniläpällä, etenkin kun lähes kaikki oikeastikin johtuu hormoneista ja reaktiot ovat aivokemiaa ja SILTI ihan oikeita tunteita). Kuulin taannoin, että eräs vanha ystävä oli tiedustellut kautta rantain, oliko raskauteni vahinko (ja miten olen ”ottanut” raskauteni, no helvetti, tuollaista ottamista sopisi kysyä ihan suoraan minulta itseltäni eikä toisen ystävän välityksellä). Olen 31-vuotias ja elänyt mieheni kanssa seitsemän vuotta. Miten ihmeessä tässä vaiheessa alkaisin mystisesti tunaroida ehkäisyn kanssa? Etenkin kun olen kerran joutunut kantamaan tunaroinnin seuraukset, luulisi tyhmemmänkin moisesta oppivan.

Olen tavoittanut itsestäni ajatuksen, jonka mukaan raskaus on myös naisen oma, henkilökohtainen asia. Neuvolapiireissä isän roolia korostetaan luullakseni siksi, että isien mukanaolo ei ole vieläkään täysin itsestään selvää ja vauva-aika mielletään melko vahvasti naisen jutuksi. Ja neuvolassakin isyyteen suhtaudutaan jotenkin hassusti: isän oppaassa neuvotaan sietämään psykoa vaimoa ja sanotaan, että miehen tapa ilmaista rakkauttaan on seksi. Itse koen, ettei minun tarvitse ottaa miestäni mukaan joka paikkaan vain siksi, että hän on tuleva isä. Itse asiassa olin ensimmäisessä ultrassakin yksin, vasta Kätilöopistolla tajusin, että hitsi, täällähän on sikana pariskuntia. Ja samalla tuntui siltä, että on hyvä istua tässä yksin, en kaipaa vielä ketään vierelleni, kaipaan miestäni sitten kun minun on vaikea saada nukuttua vauvan potkimiselta tai kun synnytyksessä haluan rutistaa hänen kätensä valkoiseksi. Puhumattakaan sitten ajasta, jolloin vauva on keskuudessamme. Nyt sikiö elää oman ruumiini sisällä, minulla on siihen toistaiseksi jonkinlainen itsemääräämisoikeus. Haluan olla neuvolassa intiimissä, naistenkeskeisessä tilanteessa, jossa saan vapaasti kysyä nolostuttavistakin oireista ilman miehen läsnäoloa. Koska mies on mies, vaikka onkin minulle kaikkein rakkain ihminen, aina jossain määrin eri viivalla sukupuolensa takia. Ja mies on myös rakastajani vaikka olemmekin naimisissa, ja toistaiseksi haluan mahdollisuuksien mukaan välttää tilannetta jossa hän näkee pissaani purkissa tai eh, kukkani ilman mitään seksuaalista vivahdetta, loisteputkien valossa (luotan siihen, että synnyttäessä miehet pysyttelevät pääpäässä). Joku pitää näitä näkemyksiäni varmaan ihan kummallisina, mutta itse selitän asian jotenkin näin, että en halua muuttua mammaksi, koska ”kukaan ei halua nussia äitiä” kuten Tahdon Asian täydellinen kotirouva Nenna Tiutinen huusi tajuttuaan sössineensä kotiäitileikillään koko avioliittonsa.