tiistaina, joulukuuta 30, 2008

Vuosikatsaus mallia 2008

Koska vuosi lähenee vääjäämättä (sepä vasta olisi, jos vuosi alkaisi tässä vaiheessa VÄÄJÄILLÄ hulluna, siinä olisikin tietämistä!) kohti loppuaan, on jo perinteiseksi muodostuneen Lupiinin vuosikatsauksen paikka. Koska tämä on vissiin jonkinlainen meemi (tämäkin on jo traditio, mutta kerron tähän väliin että meemit noin yleisesti ottaen ovat peffasta ja blogiravintoarvoltaan verrattavissa vaahtokarkkeihin tai värjättyihin popcorneihin, tämä vuosikatsausmeemi ja pari muuta ovat poikkeuksia). Vuosikatsauksen saa kopioida omaan blogiinsa, mutta en haasta ketään, ettei tule ressiä sille haastetulle.

Olen itse asiassa erittäin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi 2008 on ollut sisäisen kehityksen ja korjaamisen vuosi ja olen mielestäni onnistunut hyvin.


1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Aloitin psykoterapian. Lisätiedustelut tästä asiasta pyydetään lähettämään suoraan Hevosmiesten tietotoimistolle, puhun terapiastani jos/kun itse haluan, mutta en halua alkaa tehdä mitään lisäselvityksiä aiheesta vaikkapa kesken illanistujaisten tai muutenkaan, olen herkkä ärtymään jo siitäkin, kun jonkun terapiaan tiedustellaan ”syytä”. Sitä alkaa silloin miettiä, että mitä kysyjä oikein haluaisi kuulla, jonkun suussa sulavan traagisen lapsuusmuiston tai esimerkin oikein kinkkisestä pakko-oireesta (edellä mainittuja ei meikäläiseltä löydy). Usein terapioille ei ole mitään yhtä syytä, joskus toki on, mutta ei aina. Terapian aloittaminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä.


2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Lupasin, etten lue iltapäivälehtiä. Rikoin muistaakseni lupauksen heti ensimmäinen ensimmäistä lentokoneessa kohti Kuubaa (tai siis Ranskaa, jos tarkkoja ollaan) ja töissä olen selaillut ilta-paskoja suunnilleen joka viikko (mikä yhdistää Kate Winsletiä ja Joulupukkia: molemmat ovat liian lihavia). Pitäisiköhän luvata uudelleen sama lupaus?
Vakavasti ottaen: lupaan, että otan elämääni liiaksi hallitsevan pelon haltuuni ja vähennän sitä. Ja lopetan tupakanpolton, se on jo pitkään tökkinyt pahasti (tosin pidän oikeutenani aloittaa röökaamisen uudelleen, jos elämäni ajautuu kriisiin. Tupakka auttaa akuutteihin kriiseihin ihan oikeasti).

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei, kaverit ei näytä olevan poikivaa tyyppiä. Vaikka nuoriahan tässä vielä ollaan, vuoden päästä voi vastaus olla ihan eri.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi.


5. Missä maissa kävit?

Kuubassa ja Virossa (hih hih, miettikää miltä tuo vastaus olisi näyttänyt 30 vuotta sitten, ihan KOMMUNISTISELTA).


6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

Sitä, etten pelkäisi ja ahdistuisi niin helposti ja kokoaikaisesti.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Uh, en muista nyt tähän hätään yhtään päivää. No, 30.6. oli hääpäivä ja silloin kävimme pitkään suunnittelemallamme saaristoristeilyllä. Kuuban reissu vuoden alussa on hyvin ikimuistoisa mutta ei erikoisesti päivämääriensä takia. Sen, kun vanhemmat ostivat siirtolamökin (joskus helmi-maaliskuun vaihteessa).

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Terapiaan meno ja sen tuoma mieletön muutos. Ryhmäliikunnan aloittaminen, en olisi ikinä voinut kuvitella itsestäni sellaista. Yleinen kehotietoisuus ja hyvinvointi. Uudet, syvät ystävyyssuhteet. Viron opiskelu ja skarppi ote työhön.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äidin kanssa riitely ja turha loukkaaminen.


10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Polvivammoista ja b-vitamiininpuutosruvesta suupielessä. Tissikutkasta joka parani antibiootilla. Virtsiksestä. Eli en mistään vakavasta.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Skeemakirja. Ja kirsikkapuu mökin pihaan.


12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Hassujen eläinten.

13. Kenen käytös masensi?
Halla-ahon.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asuntolainan lyhentämiseen.


15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Ihmisistä, kirjoista, musiikista, Kuuban matkasta, kesämökistä, elämäni ensimmäisestä palkallisesta kesälomasta.


16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Lauran ihana ja surullinen Sahara.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Laihempi (yli kymmenen kiloa, tättärää)

c) rikkaampi vai köyhempi?
Varmaan aika sama


18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Luoneeni vapaa-ajalla, tehneeni Viron läksyt huolellisemmin

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni

20. Kuinka vietit joulua?
Perhekeskeisesti, ystäväkeskeisesti ja sukukeskeisesti ja hieman närästyskeskeisesti kaiken porkkanalaatikon ja suklaan jälkeen

22. Rakastuitko vuonna 2008?
En, soon taaxejäänyttä elämää. Joskus ovulaatioaikaan tulee levottomia ajatuksia vähän kaikista miehenpuolista, mutta se on silkkaa biologiaa eikä sillai tunne-elämää lainkaan.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
0.


24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Ei ole ollut telkkua enää pitkään aikaan, mutta ostin taannoin Anna Ystävämme-dvd-kokoelman. Se oli mukava paluu varhaisnuoruuteen.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Kung Po.


27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Silvio Rodriques, Vuokko Hovatta, Valeria Munarriz, Omara Portuondo

28. Mitä halusit ja sait?
Pienen punaisen mökin ja luumupuun. Jatkoa työsopimukselle. Oppia Viroa.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Hmm... apua. Kaikki toiveeni ovat toteutuneet, oh. Olen toivonut ystävilleni onnea, jotkut ovat sen löytäneet ja olen siitä hyvin iloinen. Kaikki eivät ja se aina joskus surettaa. Haluaisin myös, että polvilumpioni kasvaisivat keskellä eivätkä sivuilla, mutta sille ei oikein mitään voi joten en jaksa repiä asiasta paitaani.


30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Argentiinalainen kotiapulaisleffa R&A:ssa oli aika hyvä, melko kuvaavaa etten muista sen nimeä.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 31 ja vietin synttäreitäni mökillä ystävien kesken. Join vähän liikaa ja sen jälkeen päätin, että vähennän kupinottoa radikaalisti. Se on onnistunut yllättävän hyvin, poislukien tosin nuo pikkujouluiset työdokailut joiden jäljiltä olen ollut ihan krapulan mankeloima.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Tuskin mittaamattomasti mikään.


33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Punaista, mustaa, oliivinvihreää, petrolinsinistä. Pitkiä hameita, paksuja mustia sukkahousuja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaat ihmiset, työ ja koti.


36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Kunnallisvaalit, ”laitaoikeiston” nousu, maahanmuuttokriittisyyden ja yleisen punaniskaisuuden lisääntyminen, talouslama, Obaman voitto, ilmastonmuutos, Romanian kerjäläiset, rehellisyyden nimissä myös ulkoministerin tekstiviestikohu ja naisvihamielinen&julma Johanna Tukaisen bashaaminen (miten ihmiset viitsivät kuukaudesta toiseen potkia maassa makaavaa) sekä Venäjä-jännitteet.


37. Ketä ikävöit?

Matkoilla olevia ystäviä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Muutaman ystävän uudet poikaystävät, huippuja tyyppejä!

sunnuntaina, joulukuuta 21, 2008

Eroottiset piparit

Ihan kohta on joulu! Koska olen joissain, yleensä melko epäolennaisissa asioissa hyvinkin tarmokas ja jopa pedantti, olen hoitanut joululahja-asiat hyvissä ajoin kuntoon. Tilailin taas Suomen Pakolaisavusta (nimi on oikeastaan ihanan provokatiivinen näinä aikoina, jolloin ihan normaalinkin oloiset ihmiset ovat alkaneet vihata maahanmuuttajia) aapisia ja hiv-testejä sekä ostelin myyjäisistä killuttimia. Ilman huonon omantunnon häivettäkään käärin monia, suhteellisen käyttämättömän näköisiä, jo saatuja lahjoja uusiksi lahjoiksi. Pidän kovasti tuoksusaippuoista mutta jotenkin ne kuluvat niin hitaasti, että päätinkin antaa eteenpäin syntymäpäivälahjaksi saadut omena- ja jasmiinisaippuat.

Tänään olin Lumiksen luona piparitalkoissa, ja ilmapiiri (tuleekohan tämä jatkumaan loppuelämän: varhaisteini-iästä asti huomattava osa kaikista puhutuista jutuista on pyörinyt seksin ympärillä eikä mikään viittaa siihen, että meininki olisi laantumassa) lietsoi pellille erilaisia yhtyviä eläinpareja: krokotiileja, kissoja, possuja ja outoja lajienvälisiä akteja, kuten torson naisen ja vuohen välisen yhteyden. Pipareita koristeltiin helmipalloilla, värikkäillä sokerikuorrutteilla ja ranskanpastilleilla, niistä tuli kerrassaan hienoja. Sen lisäksi myös askartelimme, syntyi sydänkäpyjä ja paukkukarkkeja mitä hienoimmista materiaaleista. Piparitalkoot toivat mieleen, miksei kaikki tämäntyyppinen voisi oikeastaan tapahtua porukalla? Voimat ja välineet yhdistämällä tulos on paljon hienompi kuin yksin, vähän kuten onnistuneessa tiimityössä (yääk mitä kehityskeskustelu-mielistelyläppää) ollaan parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa.

Talkoiden jälkeen lähdin vielä Mojakan perinteiselle joulukiertueelle Ompuun. Oli hassua nähdä baari täynnä tuttuja kasvoja aikuistuneina ja osin vanhentuneina ja huomata, että itsekin jaksaa lähteä sunnuntai-iltana hiukan hippaamaan, vaikka on töitä seuraavana aamuna. Sunnuntaidokailua taasen en kaipaa lainkaan, enkä muutenkaan baarivetoista elämäntapaa, Ompukin toi mieleen monet sekavahkot illat elämäni toiseksikaoottisimpana kesänä, jolloin istuin siellä useana iltana viikossa, usein aika tympääntyneenäkin. Hassua, olin silti porukasta melkein vähiten juova, siihen aikaan vain oli tapana viettää sosiaalista elämää juuri kapakassa. Kun tuossa syksymmällä olin eräissä syntymäpäiväjuhlissa joissa päivänsankari joi itsensä offensiiviseen ja itsetuhoiseen känniin, koin hetkellisesti aika voimakkaan ahdistusreaktion. Oli kuin minut olisi väkisin vetäisty takaisin menneisyyteen, jonne en ikinä haluaisi takaisin. Joskus 2000-luvun alussa oli sosiaalisesti täysin hyväksyttyä juoda itsensä joka viikonloppu kuntoon, jossa kaatuiltiin, riideltiin ja pantiin tuntemattomien kanssa, pelättiin sukupuolitauteja ja missattiin luennot. Kännissä tehdyt typeryydet annettiin kollektiivisesti anteeksi, typerehtimisestä ei hirveästi muistuteltu jälkeenpäin (elleivät ne olleet auttamattoman koomisia) ja satunnaispanotkin sivuutettiin humalaisena törttöilynä. Suhtauduin jo silloin kännin oikeuttamaan sikailuun hiukan tosikkomaisesti enkä kyennyt unohtamaan lärveissä sanottuja asioita, vaikka itse sanoja oli niistä autuaan muistamaton. Sama pätee edelleen (tosin enää lähipiirissäni kukaan ei juo muistiaan), päihtymystilalla oikeuttaminen tuntuu aina jotenkin hälyttävältä, siltä, että kännikalalla on oikeasti joku paha lukko, joka oirehtii vain kolmen promillen humalassa ja että sille pitäisi tehdä jotain muuta kuin lääkitä sitä viinalla. Vaikka minkäs teet, maailma on täynnä ihmisiä joille alkoholi on ainoa psyykenlääke.

Haluaisin oikeastaan tosi paljon ulkomaille, kaupunkilomalle jonnekin, jossa on valoisampaa. Lomien yhteensovittamisen haasteellisuuden ja sensellaisen takia olemmekin L:n kanssa menossa pienelle matkalle, peräti ihan Tampereelle saakka. Olemme olleet Tampereella yhdessä vain kerran ja silloin nukuimme patjalla puutalon lattialla. Nyt menemme korkeaan kivitaloon jonkun muun petaamaan sänkyyn. On tietysti mukavaa nukkua hyvin, mutta kaipaan kyllä sitä aikaa muiden lattioilla, sohvatyynyä päänalusena ja dyykattua aamiaista kakluunin lämmittämässä keittiössä.

Toisten sanoin

Päätoimiseksi naiseksi älä rupea,

se on silkkaa kuukautiskiertoa, pillereitä ja kierukoita,

meikkiohjeita, joista ei tolkkua saa.

Omin käsin leivottua pullaa ja lattioita

joissa ei rikkaa näy,

tarjouksesta tarjoukseen.

Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.

Sinulla on oltava aina joku tukipylväs, odoteltava almanakka kourassa

mikä tulee ja miksi ei jo tule.

Siivouskykyinen rintarauhaspari.

Valkopyykki on kohtalo.

Huolto pelaa mutta miten on kirjavien laita?


Arja Tiainen

perjantaina, joulukuuta 12, 2008

Aikainen lintu nappaa mehevän tuhatjalkaisen

Olen viimeisen viikon ajan heräillyt siinä kuuden pintaan (huvittavaa, tätä lausetta kirjoittaessani kännykkäni alkoi piipittää herätystä: oli siis TARKOITUS herätä tänä aamuna kahdeksalta mutta heräsinkin viideltä). En herää ahdistukseen tai paniikkiin vaan ainoastaan herään, virkeänä ja hyväntuulisena. Viime lauantaina puuhastelin kuudesta yhteentoista: sain pestyä vessan ja kylppärin, tehtyä loput joulukortit ja silitettyä. On ollut hauskaa ja hyvin tavallisuudesta poikkeavaa lähteä töihin puoli kahdeksaksi, aivan virkeänä. Yleensä nimittäin piippaan tukka sekaisin sisään kymmentä yli yhdeksän, nuokun kahvikupin ääressä puoli tuntia ja katoan sitten vessaan meikkaamaan. En silti pidä tuota edellistä tapaani mitenkään huonona: meitä on moneen junaan ja vahvan iltaihmisen identiteetin omaavana en suostu arvottamaan tämänhetkistä unirytmihäikkääni mitenkään lähtökohtaisesti paremmaksi elämäntilaksi. Pitkään nukkuminen on ihanaa ja ainakin omalla kohdallani maaninen aamutouhottaminen kertoo jostain: tässä tapauksessa stressin laukeamisesta. Minulta on vapautunut työhuolien hellittäessä iso määrä energiaa ja sen sijaan että saisin vihdoin levättyä, purankin sitä puuhailuun ja suunnitteluun. Toivon laskujen iskevän kuitenkin pian: en usko, että hypomania tekee kellekään hyvää pitkällä tähtäimellä vaikka kyseistä nykyään tavoiteltavana pidetäänkin. Onneksi joulu on tulossa: joulu ja vapaat päivät, kaverijoulu glögeineen, joululahjakirjat ja Anna Ystävämme dvd:llä.

En oikein tiedä, mitä haluaisin joululahjaksi. L:n kanssa pidämme aina lahjomiset minimissä, yksi mietitty lahja riittää. Epäromanttisen tylsimysmäisesti sitä ei enää oikein jaksa keksiä toiselle mitään kauhean yllättävää lähinnä siksi, että kaikkea on tarpeeksi ja liikaakin ja pieleenmenon riskit haluaa minimoida. Ylipäätään: vaikka nautinkin lahjojen antamisesta, niitä tuntuu vuosi vuodelta olevan yhä vaikeampi keksiä. Ihmisillä on niin suunnattomat määrät tavaroita, kirjoja, koruja ja viinipulloja. Palveluiden antaminen on sinällään oikein hyvä asia, mutta juuri eilen viinamäkeä ylös tarpoessani ja uuden kauneushoitolan palveluita sivusilmällä tsekatessani tajusin, etten itse lainkaan pidä ”palveluista”. Vuoden takaista ihonpuhdistusta lykkäsin pariinkin kertaan ihan vain siksi, että ajatus vieraasta ihmisestä nyppimässä naamaa tuntui epämiellyttävältä. Kampaajalle menen vasta pakon edessä, joku jalkahoito tai vastaava on ajatuksenakin aivan absurdi. Minulle ”hemmotteluna” toimii parhaiten lasi viiniä ja kikattaminen ystävien seurassa tai sitten ihana, hautova möllötys uimahallin saunassa, ei se, että minulle tehdään jotain käytännössä näkymättömiä mutta kukkaroaloveavia hoitoja täysin vieraan ihmisen toimesta. Sinällään kyllä symppaan tosi paljon immateriaalilahjoja, vaikka nyt jonkinlaisia lifestyle-henkisiä kursseja tai vastaavia.

Tuosta lifestyle-hirvityksestä pääsenkin sopivasti eteenpäin aiheeseen, joka minua aina väliin hymyilyttää. Kun ostimme taannoin sarastuslampun (jonka sarastuksesta en ole päässyt nauttimaan viikkoon, herään aina paria tuntia ennen ”auringon”nousua) huomasimme, että laitteeseen on sisällytetty sekä radio että aparaatti, joka päästelee ”wellness-ääniä”. Pyrskähtelimme kielikukkaselle, mutta itse äänet ovat osoittautuneet aika mukaviksi. Vaihtoehtoja ovat mainingit, keväinen metsä, puron lirinä ja tuulen humina. Metsä ja lirinä ovat parhaita, vaikka jälkimmäinen buustaakin aamupissahätää tehokkaasti. Wellness on käsitteenä mielenkiintoinen. Sillä tarkoitetaan samanaikaisesti itsen hemmottelua ja kuuntelua ja toisaalta melko fasistista kehokontrollia. Koska pääsen (joudun) omalla alallani seuraamaan näitä trendejä, olen pannut merkille sellaisenkin seikan, että ennen laihdutustuotteiksi kutsuttuja pussijauheita ja humpuukiteenlitkuja kutsutaan nykyään wellness-tuotteiksi. Ajatus siitä, että kukaan alle neljänsadan kalorin päiväannoksella (kuten nämä Nutrilett-kuurit) elävä olisi minkään sorttisessa hyvinvoinnin tilassa on sekä naurettava että sairas. Wellness-ajattelun hemmottelu viitannee varmaankin juuri näihin vieroksumiini pedikyyreihin ja kasvonaamioihin, sellaiseen ”olet sen (eli törsäämäsi rahan) arvoinen”-ajatteluun. Pohjimmiltaan wellnessissä on kyse samasta asiasta kuin muussakin, ensisijaisesti naisille suunnatussa markkinoinnissa: olet epäkelpo, mutta pistämällä tarpeeksi rahaa haisemaan, sinusta tulee kelvollinen ja tätä kautta saat oikeuden rakastaa itseäsi.

Toisaalta sitten: luullakseni wellnessin käsitteen voi ulottaa myös vaikkapa lemppariravintolani Silvopleen ruokaan (on oikeasti vähän leimiä pitää Silvopleetä lempiravintolanaan, etenkin kun se on ehkä epäviihtyisin paikka jossa olen koskaan syönyt: miksi elävää ravintoa tarjoavissa paikoissa on niin masentava sisustus loisteputkivaloineen ja mauttomine new age-akvarelleineen?). Se on terveellistä ja melko ekologista ja silti ah niin maittavaa. Myös tämän vuoden aikana omaksumani uudenlainen kehotietoisuus on luultavasti wellnessiä: Nia ja vesijuoksu ja höyrysaunassa vanuminen, kiinnostus rentoutustekniikoihin ja ravitsemukseen. Ehkä on niin, että olen aiemmin vieronut liiallista keho-orientoituneisuutta samasta syystä kuin 60-luvun hippejä: epäpoliittisuuden ja itseensä käpertymisen takia. Nuo muinaiset hipithän puhuivat ”vallankumouksesta pään sisällä” kun taas kommarit istuivat valiokunnissa ja marssivat kulkueissa. Yhä edelleen tuo jälkimmäinen vaihtoehto on enemmän mieleeni (jos tässä nyt olisi pakko alkaa määritellä identiteettiään syntymäänsä edeltäneen vuosikymmenen mukaan, onneksi ei ole) mutta ei mitenkään sulje pois ensimmäistä (oikeasti vedän nyt esiin näin hämäriä ja ontuvia vertauksia siksi, koska kuuntelin äsken Norsuradion 60-luku-aiheisen ohjelman). Jotta olisin vähän selkeämpi, kerron elävän ravinnon kurssista, jolla olin kymmenisen vuotta sitten. Olin tuolloin ollut kasvissyöjä muutamia vuosia ja äitini oli jatkuvista vatsaongelmistaan suivaantuneena alkanut kiinnostua elävästä ravinnosta. Niinpä menimme elävän ravinnon viikonloppukurssille. Olin tuolloisille tavoilleni uskollisena krapulassa ja meinasin yrpätä tervetuliaismaljaksi tarjotun, ruohonleikkurilta maistuneen vehnänorasmehun, jonka oli määrä avata hiussuonia. Totesin heti kättelyssä olevani aika väärässä paikassa: muut kurssilaiset kertoivat kuivaharjaavansa itsensä kaksi kertaa päivässä (!!) eikä kellään ollut meikkiä. Kun mainitsin olevani kasvissyöjä eettisistä syistä, kurssin vetäjä nosti ylähuultaan ja sanoi suoraan, että elävän ravinnon porukoissa ei olla kasvissyöjiä eläinten vaan oman terveyden takia. Valmistimme kurssilla leipää soseuttamalla vehnänoraita (taas) ja liotettuja siemeniä mössöksi. Mössö laitettiin 50-asteiseen uuniin, jossa se muuttui tiukaksi, ruskeaksi jänkiksi. Kaikki mahdollinen tehtiin kertakäyttöastioilla, avokadojen kovertamisesta valmiiden tuotosten nauttimiseen asti (Kaivopihan Unicafen paikalla sijainneessa elävän ravinnon paikassa oli aikoinaan myös kertakäyttöastiat sekä kirkkaanoransseja muovikukkaköynnöksiä). Osa ruoista oli ihan hyviä (rehellisyyden nimissä ne rasvaisimmat) ja idätys- sekä hapatusvinkit tulivat tarpeeseen. Itse huokasin kuitenkin helpotuksesta kurssin päättyessä: minulla ei ollut mitään sanottavaa niille paastopakettinaisille.

Ruokateemaa jatkaakseni: rosolli on ihan mahtava keksintö! Tuskin mikään ruoka on niin pyhimysmäistä: lähialueilla kasvanutta, luomunakin edullista, vegaanista, vähäkalorista. En niin innostu muista jouluruuista (paitsi porkkanalaatikko on ihan hyvää), ne ovat monasti hyvin kummallisia (kuten toissapäivänä maistamani lipeäkala: se maistui ihan kondomiin käärityltä munanvalkuaiselta) tai sitten ihan vaan pahoja, kuten pierunmakuinen lanttulaatikko. Tänä vuonna voisi ehkä tehdä seitanista kalkkunan, muistan pitäneeni aikoinaan kovasti kalkkunasta. Hmm. Nyt aloin suunnitella kalkkunanmuotoista seitan-jöötiä, jolle askartelen ”jalkoihin” paperiröyhelöt. Tulee mieleen se kohta Pepissä, jossa Pepin kuvitteellisen isoäidin kuvitteellinen kotiapulainen tarjoilee joulukinkun omena suussaan ja paperiröyhelö korvansa takana. Sama kotiapulainen taisi kuoria perunoitakin vähän samaan tyyliin kuin itse teen: niin pontevasti, että jäljelle jää pelkkiä kuoria.

sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008

Itsevihasta ja itsetunnosta

Tulin juuri sukujuhlista. Minulla olisi paljonkin hauskoja anekdootteja aiheesta, alkaen siitä, että juhlat pidettiin marttojen tilassa. Kun rakentelin sammalasetelmia marttamatriarkkojen muotokuvien valvovien silmien alla en voinut olla huvittumatta siitä, kuinka harhaoppisena nuo siisteysfriikit ja pedantit tädit näkisivät omat tapani pyyhkiä pöytiä tai huuhtoa rättiä. Ja samalla, itsetuntoisesti kelasin, että vidu, teen tässä oikeasti aika hienoja ja taiteellisia pöytäkoristeita joiden lopputulos korvaa sen, etten osaa laasta lattiaa yhtä kustannustehokkaasti kuin te.

Joka tapauksessa: kohtasin tilanteen, jossa suvun patriarkka otti asiakseen kommentoida parikymppisen tytön lihomista. Kuulin asiasta vasta kun ihmettelin kälylleni, miksi tyttö nyyhkytti vessan eteisessä. Olin hetkessä aivan liekeissä: sama patriakka on kommentoinut sekä sukunimiratkaisuamme (L:n äidin tyttönimi) että lapsettomuuttamme (joka on sikäli erityisen hassua, että oma lapsettomuutemme on vapaaehtoista ja k.o. patriarkan perheessä on hyvinkin vaikeita ja surua aiheuttanita lapsettomuusongelmia). Olin itse asiassa hionut jo valmiiksi pari kommenttia mahdollista perheenlisäyspainostusta varten tyyliin "kaikkien ei tarvitse tehdä lapsia" ja "en näe omia geenejäni jatkamisen arvoisina". Näillä pystypäisillä tekosyillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: jos joku on niin täydellisen tahditon, että näkee aiheelliseksi painostaa minua mukuloidentekoon, koen itseni täysin oikeutetuksi päästelemään vaikka mitä valheita alkaen siitä, että olen kohduton piilomies (jota en kyllä oikeasti ole, kuten lukijani ehkä tietävät).

Koska olin ottanut parikin lasillista punaista uskalsin mennä kuiskaamaan patriarkan korvaan, että nyt olisi anteeksipyynnön paikka. En jäänyt seuraamaan tilannetta, luojan kiitos olimme lähtemässä, inhoan konfliktien näkemistä siitä huolimatta, että joskus tavallaan lietson niitä. Olen kuitenkin aivan tavattoman tyytyväinen siitä, että otin tässä asiassa ohjat käsiini. Ikäni paino-ongelmien kanssa kamppailleena ja luultavasti koko loppuelämäni omista syömistraumoistani (tosin ne ovat nyt erittäin hyvin hoidossa) tietoisena muistan liiankin hyvin ne tikarit, jotka minuun on pistetty "viattomien" kommenttien muodossa. Koska olen premenstruaalisen herkässä tilassa, tirautin aiheesta L:llekin ja äidyin vertaamaan tilannetta raiskauksen aiheuttamaan häpeään. Minua ei ole ikinä raiskattu eikä käytetty muutenkaan seksuaalisesti hyväksi ja pahoittelen jo etukäteen sitä, että vertailen näitä asioita. Kuitenkin, omasta näkökulmastani on kyse samantyyppisestä traumasta: joku loukkaa minua syvästi, ratkaisuni joko a) kieltää asian tapahtuminen tai b) konfrontoida väärintehnyttä tahoa. A-vaihtoehto toimii aikansa: asiat voi painaa pinnan alle, loukkaukset voi unohtaa niin monella tapaa, verhota ne huumoriksi tai itse provosoiduiksi. B-vaihtoehdossa otetaan paska niskaan konkreettisesti: raiskattu ei välttämättä saa oikeutta, jos todisteita ei ole, on periaatteesa tuomarista kiinni, ketä uskotaaan. Voi käydä tosi ikävästikin. Toisaalta voi käydä hyvinkin, väärin tehnyttä rangaistaan s.o. hänelle osoitetaan, että hänen tekemänsä asia on väärä ja satuttava. Ja vaikka oikeutta ei tulisikaan, b-vaihtoehdon valinnut on määritellyt itsensä kyllin arvokkaaksi nostaakseen asiasta metelin. Tässä on mielestäni koko homman pointti: se, joka sanoo ääneen, että häntä on kohdeltu väärin, on potentiaalisempi selviytyjä kuin se, joka sulkeistaa kaiken itseensä kohdistuneen paskan. Olen nähnyt näitä tilanteita aika monissa eri muodoissaan, tunnen hyväksikäytettyjä ihmisiä jotka ovat periaatteessa lallatelleet koko asian pois tietoisuudestaan ja ihmettelevät samalla, mikseivät pysty luomaan kestäviä parisuhteita.

Olen vihainen sukulaistyttöni puolesta. Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida hänen vartaloaan. Olen myös iloinen omasta reaktiostani: vuodattamani kyyneleet olivat myös jälkikäteistä käsittelyä omille kokemuksilleni. Kypsässä kolmenkympin iässä tiedostan aivan eri tasolla asioita kuin kymmenen vuotta sitten ja toivon, että loukattu serkkutyttö kokee jonain päivänä saman emansipaation. Kellään ei ole oikeutta puuttua olemukseesi ja jos niin tapahtuu, sinun ei tarvitse sulkeistaa asiaa pois vaan oikeutesi (ja jopa velvollisuutesi, jotta asiat muuttuisivat) on "vajota samalle tasolle" ja kertoa, kuinka paljon kommentointi sinua satuttaa. Äläkä murehdi sitä, että kommentoijalle tulee paska fiilis, hän on itse vastuussa koko paskuuden levittämisestä, eikä toisen posken kääntäminen ihan oikeasti aina palvele sitä, miten itsesi koet.

tiistaina, joulukuuta 02, 2008

Huolta, tuskaa vailla

Sunnuntaina, ajan kuluessa vääjäämättä kohti maanantaiaamua, pelon tiivistyessä ja kiertyessä uin alasti jääkylmässä vedessä kynttilöiden valaisemassa uima-altaassa. Taustalla soi gregoriaaninen kirkkokuoro, ystävien hilpeä joululaulun luikkaus kantautuu saunasta. Tätä minulta ei voida viedä, ajattelen. Ei, vaikka työsopimustani ei jatkettaisi, vaikka jäisin työttömäksi keskellä pimeintä aikaa. Kotimatkalla laulamme autossa Kesäillan valssin. Ajattelen kesäpääskynä oloa, oloa ilman jatkuvaa huolta ja tuskaa. Ajatus tuntuu etäisyydessään mahdottomalta, en voi kuvitella tilaa, jolloin en jatkuvasti olisi huolissani jostain. Ja samalla tunnen viiltävää iloa, sitä herkistynyttä aistit avoinna-tilaa, joka on vallinnut koko syksyn.

Maanantai-iltana jätän uimahallin väliin, roikun netissä koko illan, puran pelkoani parhaaksi toteamallani tavalla, piikikkyydellä ja sarkasmilla ”ajan ilmiöitä” kohtaan. Mitä itseironiseen vaihtoehtoskenen pilkkaamiseen tulee, olen siinä tarvittaessa aivan omaa luokkaani. Olen melkeinpä parhaimmillani ollessani poleemisen ivallinen, mikä on oikeastaan harmi. En haluaisi olla kyyninen, mutta oma ahdistus pysyy sitä siedettävämpänä, mitä terävämpi kärki kynässäni on.

Tiistaiaamuna istun bussissa kohti fysioterapiaa. Pelko tuntuu fyysisenä, se puristaa vatsalaukun nyrkiksi, saa haluamaan kahvia ja tupakkaa, vaan ei ruokaa. Kun bussi jämähtää keskelle Länsi-Pasilaa sähähdän ”vittu” ja ”voi jeesuksen äiti” ja pongon ulos bussista. Saan peruttua ajan ja totean ehtiväni pääjohtajan lamakatsaukseen. Juhlasali on täynnä huolestuneita ihmisiä, istumapaikkoja ei ole. Kolmen kahvikupin jälkeen vatsa hangoittelee, paikallaan seisominen on vaikeaa. Mietin väitettä, jonka mukaan paniikkihäiriöt vähenisivät, jos ihmiset lopettaisivat kahvinjuonnin. Samalla tulee mieleen kuinka otollinen hetki olisi saada paniikkikohtaus, täpötäydessä kuumassa salissa, jossa omankin tulevaisuuden suuntaviivoja kartoitetaan suorin sanoin. Onneksi itse koen paniikkeja vain unen ja valveen rajalla, kuvitellessani että päässäni poksahtaa tai että mies vieressäni on lakannut hengittämästä.

Puolen päivän aikaan tapaan esimiehen. Jutellessa pelkoni laukeaa, saan kuulla, että prekaariuteni lykkäytyy eteenpäin epävarmasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Saan kehuja aktiivisuudesta ja osaamisesta. Kasvolihakset rentoutuvat, alan hymyillä, en itke vaikka niin pelkäsin. Soitan äidille ja L:lle, syön auringonkeltaisen appelsiinin ja juon kupin rooibosta.

Äkkiä joulukuu näyttäytyy ihanana aikana täynnä juhlia ja ystäviä, mandariinien ja hyasinttien tuoksua. Odotan innolla huomista, ystävän uutta kotia ja yhdessä murrettavaa focacciota. Vaikka epäilemättä keksinkin tässä kohtapikaa jonkin uuden murehtimisenaiheen, tällä hetkellä olo on kesäpääskyn.