sunnuntaina, joulukuuta 23, 2012

Svengiä aatonaattona

Otsikko on Joulupukin juhannusyö -levyltä, kuten tavaksi on näinä Lupiinivuosina tullut. Joulupukin juhannusyö on ehdottomasti hauskin, vinkein ja kriittisin joululaululevy jonka tiedän ja vuosikaudet kuuntelin jouluisin vain sitä. Inhoan osaa joululauluista sekä tekopirteyden että sitten toisaalta jollottavan itkuvirsi-hartauden takia. Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää, perkele. Viime jouluna väsäsin Spottariin kunnon joululaululistan, jossa on Frank Sinatraa, Ella Fizgeraldia, Puppini Sistersiä ja muuta oikein ihanan jenkkihenkistä svengaavaa joulumusaa. Ei synkistelyä jouluun minulle, kiitos. Riittää että on vuoden pimein aika ja krooninen univelka.

Miehellä on joululoma ja olemme sopineet, että mies keskittyy Juhannuspoikaan ja minä Lipsiin. Puolitoistavuotias Juhannuspoika on todella äitiriippuvainen tissi-iili, joka parahtaa itkuun kun joku muu kuin oma vanhempi ottaa syliin. Se tuntuu joskus melko ärsyttävältä, kun miettii, että moni tuonikäinen on tarhassakin. No, varmaan tässä kehittyy joku ihan helvetin vahva kiintymyssuhde sitten *sarkastista naurua* kun kerta pikku-ukko ei kestä oikein mitään eroa minusta. Liekö syynä sukupuoli, ennenaikaisuus tahi oma kotiäitiyteni, mutta muistan Lipsin olleen tässä iässä Juhannuspoikaa jo paljon itsenäisemmän menijän.

Tänään lähdin Lipsin kanssa pulkkamäkeen lähikaupunginosaan. Ilma oli kylmä mutta kovin kaunis, matalaa vihertävää auringonvaloa ja lumisia puita. Reissu pulkkamäkeen oli kerrassaan idyllinen mutta heti paikan päällä lapsi alkoi marista kylmää eikä missään nimessä suostunut vetämään pulkkaansa ylös laskettuaan alas ja tiputtuaan kyydistä. Kun lopulta lähdin sadatellen hakemaan lasta ja pulkkaa mäennotkosta, joku viisvuotias poika laski suoraan päälleni nauraen, oikein taktisesti. Sitten tuli kaveri ja ensin oli kivaa leikkiä piiloa ja sen jälkeen alkoi raivostuttaa, kun ei päässyt heppakiikkuun heti halutessa. Ja sitten itkettiin ja raivottiin kylmää. Onneksi asumme uimahallin vieressä, taitavat jatkopäivät kulua vesileikeissä lumileikkien sijaan. Tänään nukuin myös päikkärit, joita en yleensä koskaan osaa nukkua. Heräsin sopivasti blogipastalle (se avokadopasta), nyt pitää vielä himmailla jouluruokien kanssa etteivät ihan pursu korvista. Rosolli on jääkaapissa tekeytymässä, se on oma all time favouriteni jouluruuista.

Vietämme sukujoulua, kuten aina. Kerrassaan mukavaa ja ihanaa! Lipsillä on tumma kukallinen folklore-mekko, jollaista voisin itsekin käyttää, juhannuspojalla samettiset lappuhaalarit. Sukulaisten iso ruokapöytä, joka viime vuonna oli ääriään myöten täynnä, ei varmaan enää riitä, saas nähdä miten ihmiset plaseerataan. Teimme bataatti- ja punajuurilaatikon ja viemme pullon parempaa punkkua. Tänä vuonna aion jättää perinteiset laatikot kokonaan väliin, en tykkää niistä ja koska en syö kinkkua, tuntuu perin absurdilta nauttia ihanien graavikalojen perään jotain lanttulooraa kuiviltaan. Suklaata vatsani ei oikein kestä, mikä lienee yksinomaan hyvä asia. Odotan joululta yhdessäoloa, lepoa ja naurua, lasten iloa ja aikuisten hassuja juttuja.

Iloista ja levontäyteistä joulua sinnekin!

maanantaina, joulukuuta 17, 2012

Rajankäyntiä

Tänä vuonna on tullut tehtyä pariinkin otteeseen aika ankara rajanveto siihen, kuinka paljon jaksan ottaa vastaan tilitystä ja ahdistusta. Valitettavasti on käynyt niin, että olen ottanut asian puheeksi vasta kun ärsytyskynnys on ylittynyt kirkkaasti ja viisari pojottanut punaisella. Sitten on tullut tölväistyä ja torjaistua rumasti, ja siitä on huono omatunto. En olisi halunnut loukata, mutta niin se vaan meni. Minulla on tapana olla aika pitkään kuunteleva ja myöntyväinen kohde, olen luontaisesti kiinnostunut ihmisistä ja heidän asioistaan ja autan mieluusti jos vain pystyn. Nyt, varmaankin tämän pikkulapsiarjen kanssa tahiessa joku raja on vaan tullut vastaan äkkiyllättäin kuin sumusta esiin lipuva punainen Stop-merkki. Nyt loppui, ei enempää, en jaksa. Ensimmäiseksi reagoin äidille näin, kun hän valitti taas kerran isäni käytöksestä. Muistutin, että isä on minunkin isäni, en haluaisi koko ajan kuulla hänestä pahaa. Ja sen jälkeen tuli pari muuta keskustelua, joissa huomasin, että nyt alkaa tuntua että toimin ilmaisterapeuttina ja kasvatusneuvojana vastoin osaamistani.

Olen myös huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan neuvoa tai opastaa ketään. Pelkään opastamisesta syntyvää vastuuta, koska jos neuvotulle neuvookin "väärin", voi neuvottu suivaantua neuvojalle suhteettomastikin. Huomaan myös, että jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen. Ja sitten setvitään, ja setvitään. Ja hutvahdetaan takaisin vanhaan hetimiten.

Tunnen itseni toisaalta tosi empatiakyvyttömäksi roistoksi vetämällä näin topakasti rajojani. Mutta jos toisen yhteydenotto aiheuttaa akuutin "mitä sillä taas on, en mä jaksaisi hei"-reaktion, rajanveto on pakko tehdä jos haluaa säilyttää sen hyvän mitä on. Ja sitähän usein on paljonkin. Ystäväni, jolla on pitkä terapiatausta, sanoi hauskasti keväällä, että "ei siellä terapiassa kannata käydä, jos omat ongelmat on sen kokoisia että niistä voi puhua ystävilleen". Niinhän se on, tavallaan. Se rajanveto vaan on aika haasteellista. Mutta siinä vaiheessa kun puhutaan hyväksikäytöstä, väkivallasta tai vastaavasta, on ihan pakkokin etsiä terapeutti, koska sellaisten asioiden jättämiä arpia eivät ystävät kykene paikkaamaan, taito ei riitä. Eikä pidä riittää.

Oppisipa vaan olemaan aina jämäkkä ja suora, diplomaattinen ja ystävällinen. Silloin ei tarvitsisi menettää hermojaan ja sanoa pahasti, kun on ensin niellyt liikaa. Eikä lötkäyttelemään piiloaggressiivisesti vaan olemaan rakentavasti kriittinen, jos on pakko olla.

maanantaina, joulukuuta 10, 2012

Mukuloita


Suvun perinteisillä Itsenäisyyspäivän juhlilla hymyilytti muistaa viiden vuoden takaista juhlaa. Silloin ei joukossa ollut vielä yhtään lasta, mutta kaikki jännäsivät, koska serkku oli sairaalassa tositoimissa. Sitten tuli tekstiviesti pojan syntymästä ja kaikki kyynelehtivät, minäkin vähän. Mies katsoi minua vähän kiusaantuneesti naureskellen, pelkäsi kai, että nyt se vauvakuume iskee minuunkin. No ei iskenyt vielä, mutta vuotta myöhemmin olinkin jo sitten alkuraskaana, ihan salaa. Ja nyt niitä lapsia oli sukujuhlilla kuusi kappaletta, viisivuotiaasta vauvaan, ja seitsemäskin jo isona kumpuna toisen serkun paidan alla. Mahaansa hieroskeleva ja tuskastuneesti puhahteleva serkku sai minut ihan vähän haikeilemaan, että voi sentään, minä en tuota enää koskaan tule kokemaan, raskautta iloineen ja vaivoineen. Samalla tunsin suurta helpotusta, raskaudet, vaikka ne menivät minulta fyysisesti aika helpolla, eivät henkisesti olleet helppoja. Olen liian neuroottinen ja tietyllä tapaa kontrollihakuinen nauttiakseni raskauksista hirveästi. Se, että sisällä asuu hauras elämä, jota voi suojella vain tiettyyn rajaan asti, on kuumottavaa. Muistan Juhannuspoikaa odottaessani käyneeni kahdestikin käyrillä, kun vauva liikkui liian vähän. Puhumattakaan nyt siitä ennenaikaisesta synnytyksestä, joka meni sinällään hyvin kuten kaikki sen jälkeenkin, mutta jonka alku oli siitä huolimatta elämäni pelottavin kokemus. 

Olen viime viikolla tavannut ystävän pikkuisen tummatukkaisen vauvan ja kuullut taas yhden vanhasta kaveriporukasta olevan raskaana. Äitiyden onni ja hämmennys on taas ollut käsinkosketeltavaa. Leidien pikkujoulu-krebauskin meni aika pitkälti äitijuttuja jutellessa, niihin ne jutut herkästi kiertyvät. On myös helpottavaa, että itse alkaa olla konkariäiti eikä enää porukan eka lisääntynyt, vaan  pikemminkin se joka liidaa juttuja jo vähän toisiin aiheisiin ja passittaa perheen pulkkamäkeen kun tytöt haluavat vähän punaviinitellä. 

On äitiys kyllä tympäissytkin pahasti viime aikoina. Juhannuspoika on tulossa uhmaikään, se raivoaa erityisesti syömistilanteissa kuin rantapiru. Koska puhetta ei vielä tule, tapahtuu pyytäminen viittilöimällä ja kun en heti tajua, mitä halutaan, alkaa armoton raivo. Tofu pitää saada kaivella paketista omin käsin ja auta armias jos erehdyn syöttämään. Äää! Vää! Herra taapero haluaa syödä itse! Homma vähän hirvittää, kun lapsi näyttää etenkin ripulin jäljiltä erehdyttävästi taaperoversiolta thinspiration-kuvista (anteeksi vaan karkea huumorini). Onneksi sentään rinta kelpaa, itse asiassa se kelpaa turhankin usein ja vierottaminen aiheuttaa kauheaa perserköintiä. Lipsi on jo iso ja taitava syöjä, mutta oma ronkeli ja valikoiva itsensä. Lipsin versiossa Lennä Lennä leppäkertusta syödään puuron lisäksi pastaa ja kutsummekin sitä kotioloissa karppaajan kauhuksi. Yövaipoista ollaan vihdoin pääsemässä eroon tytön omasta vaatimuksesta. Viime yönä sattui pieni vahinko, mutta niitähän sattuu, vahinkoja. Ei haittaa! 

lauantaina, joulukuuta 01, 2012

Pakkomielteisyys

Puhuimme eilen kotibileissä (jes! tykkään kotibileistä paljon enemmän kuin baareista, kotibileitä ei vaan enää järkätä samalla intensiteetillä kuin ennen) muun muassa nettiriippuvuudesta ja siitä, mitä itse kukin tekee rentoutuakseen vastapainona työlle. Ystäväni, joka on tutkija, sanoi kaipaavansa vapaa-ajalla joskus täydellistä aivotnarikkaan-viihdettä ja katsoo silloin poliisisarjoja tai surffaa julkkistyrkkyjen botox-blogeja. Toinen ystävä, toimittaja, surffaa vapaa-ajallaankin usein mahdollisia jutunaiheita ja kaivaa tietoa. Yhdessä ihmettelimme, että mitä pirua sitä ennen vanhaan tehtiin arki-iltaisin? Käsitöitä? Ruokaa? Me kaikki olemme varmaan jossain määrin post-televisiosukupolvea, telkkarin itsestäänselvä huudatus illasta yömyöhään ei ole mikään normi kuten monien vanhempien kotona (esim omilla vanhemmillani) vaan se aivoja lepuuttava rentoutusviihdytys etsitään netistä.

Mutta on vaan niin, että nettihän ei todellakaan aina rauhoita ja ilahduta vaan paskan surffaamisesta tulee pahalle tuulelle ja ärsyyntyneeksi. Ystävä kertoi miehestään, joka tietyllä foorumilla surffattuaan on aina äkäinen. Minä itse taas olen suurella itsehillinnällä lopettanut kokonaan muutamien blogien seuraamisen kun joka kerta luettuani tuntuu, että vanne alkaa kiristää päätä. Aina joskus Facebookissa mietin, pitäisikö pistää ihmisiä hetkeksi piiloon omasta uutisvirrasta, kun päivityksissä tunnutaan niin selkeästi hakevan eripuraa ihmisten kanssa ja huomatessaan itse haluavansa kommentoida tajuaa, että luultavasti tulisi ymmärretyksi väärin ja sitten sitä olisikin loputtomassa internetvääntämisen suossa ja tajuaa luovuttaa samantien.

Nettiä voi käyttää myös ahdistuksen kanavoimiseen. Ja valitettavasti, lisäämiseen. Itse päädyn aika usein googlettamaan erilaisia oireita ja tekemään itsediagnooseja, keväällä pelkäsin ihan tosissani että minulla on MS-tauti. Netti on raivostuttavan helposti aukaistava lääkärikirja, josta kaikille oireilleen löytää kyllä diagnoosin. Aivan kuten äitinikin, jolla oli keväällä keuhko-oireita, sai netin perusteella itsensä uskomaan keuhkoahtaumatautiin. Lapsen oireista nyt puhumattakaan. Kun kuulin syksyllä, että eräs ei minua kovin paljoa vanhempi tuttu nainen oli sairastunut munasarjasyöpään, kävin itse kiireen vilkkaa gynellä (joka olikin hyvä, edellisestä kerrasta oli aikaa ja vuosihuolto on jokaisen naisen viisasta teettää), koska tilanne ahdisti minua niin paljon. Valitettavasti ahdistus kanavoitui myös ihan outona pakkomielteenä lukea eri tavoin vakavasti sairaiden lasten vanhempien blogeja viimeiseksi ennen nukahtamista. Kun sitä huomaa lukevansa yhdeltä yöllä tabletilta äidin kirjotuksia etenevää, taannuttavaa ja varmasti tappavaa aivosairautta sairastavasta lapsestaan, tajuaa, että nyt on mennyt tämä netin kanssa seurustelu liian likeiseksi. Kun Lipsi sitten muutamaa viikkoa myöhemmin "pesi" tablettini eikä tabletti siitä enää toipunut, mietin harmistuksen ohella että ehkä ihan hyvä, nettiriippuvuuteni pysyy paremmin aisoissa. Tämän onnettomuuden jälkeen olen taas peräti alkanut lukea kirjojakin kunnolla.

Joo-o, nytkin pitäisi siivota mutta roikun Facebookissa ja mikä vielä aivottomampaa, seuraan mammablogiskandaalia Kaksplussan keskustelupalstalta. En edes lue yhtäkään näistä skandaaliblogeista,  mutta ainahan se on viihdettä kun joku jää kiinni housut kintuissa anonillityksestä. Ja samalla tuntee itsensä jotenkin lähmäiseksi, vähän kuten olisi syönyt liikaa konvehteja joista ei alunperinkään tykkää, mutta kun ne käden ulottuvilla olivat, niitä vaan huhmutti menemään kunnes rasia on tyhjä.