sunnuntaina, lokakuuta 13, 2013

Ratashaikeus

Olen tässä nostalgiseen tapaani alkanut muistella menneitä, tällä kertaa niitä kaikkia vaunuja ja rattaita, joita olen tämän neljän vuoden äitiyshistoriani aikana työnnellyt. Koska halusimme valmistautua kaikkeen jo esikoisen raskausaikana neuroottisen hyvin, ettei sitten vauvan synnyttyä tarvitse rampata paniikkiostoksilla (hah hah haa, niillä paniikkiostoksilla rampattiin moneen kertaan: sähköinen rintapumppu, rintakumi, korviketta, tuttipulloja, liivinsuojuksia, imetyspaitoa, imetysopas) lähdimme paria kuukautta ennen laskettua aikaa vaunukatselmukselle. Kriteerit olivat tiukat lähinnä vaunujen koon suhteen: niiden piti mahtua 20-luvun talon minihissiin. Löysimmekin monen vertailun ja pähkäilyn jälkeen sopivat, Icoo Plasmat, pienet ja näppärät kaupunkivaunut. Vaunut varattiin ja tilattiin espoolaisesta vaunukaupasta. Paha vaan, että vaunuja ei näkynyt eikä kuulunut, ei sittenkään kun vauva  oli  syntynyt. Soittelimme ja kuumotimme, kuulemma Saksan rahdissa oli ongelmia. Lopulta liikkeen puhelin suljettiin ja tavoitin kauppiaan monimutkaisen numerotiedustelun jälkeen. Kun sain langan päähän ympäri-aamukännisen pomon, tajusin, että etumaksusta huolimatta emme tule saamaan niitä vaunuja koskaan. Teimme valituksen kuluttaja-asiamiehelle, onneksi etumaksu oli maksettu luottokortilla joten saimme rahamme takaisin. Samanlaiset Plasmat löytyivät toisesta vaunukaupasta tuntuvalla alella ilmeisesti niiden repäisevän pinkki-punaisen kuosin takia. Kuosi oli kaikessa räikeydessään tosi hauska ja vaunut palvelivat oikein hyvin, mutta superluminen talvi teki omat haasteensa minivaunujen työntelyn kanssa. Aika usein jouduin kantamaan vaunut pahimpien pöykyröiden yli, eivät ne tosin vauvan kanssa mitenkään kauheasti painaneetkaan. Ja niillä mahtui joka paikkaan, jopa ratikan kapeille käytäville ja kirppiksille.

Myöhemmin, uudessa asunnossa Plasmoista tehtiin parvekevaunut. Siinä positiossa ne palvelivatkin loistavasti. Olen usein veistellyt, että vauvaperheille pitäisi määrätä lakisääteinen parveke. Niin paljon kuopuksen unien rytmittämistä auttoi viileä parvekeilma turvallisissa vaunuissa. Se uinailikin uniaan niissä melkein yksivuotiaaksi.

Esikoisen ollessa piirun vajaa yksivuotias ostimme Emman matkarattaat ensimmäistä ulkomaanmatka (Tukholmaan, wohoo) varten, kumppaniksi Plasmoille. Vihreät, kivan kevyet rattaat sai nukkuma-asentoon, vetivät vaikka kuinka paljon kamaa alalootansa ja verkkopussiin, niillä sai kevyesti kolme-neljä ruokakassillista kotiin, taaperon lisäksi. Rattaissa oli myös työntöaisassa kätevä muovilaari, johon sai asemoitua rusinapaketin, kännykän ja juomapullon (ja lonkeromukin, kuten risteilyllä naureskelimme). Valitettavasti uusi supertalvi katkaisi matkaratasuran, pienten pyörien lukitusmekanismi ei kestänyt lunta ja rattaat alistettiin vähitellen mökkikäyttöön. Mökillä ne ottivat vähän takkiinsa, pintaan kasvoi tummia homepilkkuja ja alaloota rikkui jossain leikeissä. Silti niitä käytetään edelleen, kuopus saattaa nukahtaa vaunuihin ja pitkällä kävelyreissulla kohti keskusmajaa ja leikkipaikka ne saattavat olla tarpeen.

Kaikkein merkittävimmät vaunut, ne, joihin syntyi todellinen tunneside, hankittiin kahden vuoden takaisena keväänä, kun kuopus oli tuloillaan. Valitsimme vertailun jälkeen Phil&Tedsin Explorerit, ne tuntuivat jotenkin vaan hyviltä ja oli itsestäänselvää että halusimme nimenomaan sellaiset vaunut, joissa lapset istuvat päällekäin. Asummehan kantakaupungissa ja reissaamme useimmiten julkisilla. Uusina ostetut vaunut maksoivat tietysti hunajaa, mutta olivat jokaisen senttinsä arvoiset. Mustavihreät, ilmakumitäytteiset vaunut rullasivat ihanan kevyesti ja mahtuivat vastoin odotuksiani uuden kodin hissiin, mikä helpotti elämää huomattavasti etenkin vauva-arjessa. Ensin esikoinen istui yläistuimella ja vauva matkusti alapuolella eräänlaisessa pussissa. Kun vauva kasvoi, se muutti yläistuimelle ja esikoinen alaistuimelle. Vauvalle ostettiin kaunis musta-vihreä-turkoosi makuupussi joka piti sen lämpimänä talvipakkasilla. Meillä ei onneksi syntynyt mitään debattia tai eturistiriitoja istumapaikan sijainnista vaan kumpikin möllötti tyytyväisenä paikallaan ja otti unet aina tarvittaessa, vielä viime kesänäkin pitkä kolmivuotias urvahti käppyrään alaistuimelle hulinapäivän uuvuttamana. Jo vuosi sitten aloin vähitellen valmentaa silloin kolmevuotiasta esikoista valitsemaan kävelyn rattaissa reissaamisen sijaan, sijoitin sisarusistuimelle hoitorepun ja muuta kamaa. Useimmiten homma sujui ihan hyvin, tosin väsymyksen iskiessä päästin esikoisen alatuhdolle. Viime kesänä esikoinen käytti vaunuja enää hyvin vähän, lähinnä ruuhkabussissa tai tosi kiireessä. Aloin pohdiskella, että aika alkaisi olla kypsä tuplien myyntiin, on turha kannustaa nelivuotiasta vaunuissa elbailuun, parempi antaa sen liikkua aina omin jaloin, vaikka matkaan sitten menisikin vähän pidempi aika. Sitten löysinkin kaverinkaverin, joka on halukas ostamaan vaunut. Hinnastakin päästiin sopimukseen. Ja ensi viikolla ne rakkaat paljon elämää nähneet vaunut lähtevät uuteen kotiin.

Vaikka pidänkin tavarasta ihan liikaakin, en kiinny yksittäisiin tavaroihin kovin voimakkaasti. Vauvanvaatteista, kantoliinasta, rintapumpusta, sitteristä jne luopuminen on käynyt kivuttomasti. Siitä huolimatta tuplavaunuista luopuminen vihloo sydäntä ihan kunnolla. Siinä menee se pikkulapsiaika, kotiäitiaika, aika jolloin kummatkin reissasivat turvallisesti vaunuissa, minä kävelin rauhallista tahtia harmaansumuisessa syksyssä vaahteroiden alla, tunsin syvää rauhaa, turvaa ja tyytyväisyyttä vallitsevaan tilanteeseen. Lapset olivat siinä, läsnä ja helposti tavoitettavissa, koko pakka minun käsissäni. Nyt lapset tuntuvat niin isoilta, niillä on oma, minusta riippumaton elämänsä, omia kokemuksia, oma vahva tahto, omat piirteensä, ja vaikka valvonkin niitä hiekkalaatikolla, näen koko ajan toisella silmällä miten elinpiiri laajenee, napanuora venyy, oma merkityksellisyyteni vähenee ja lapsista tulee enenevässä määrin oman elämänsä tyttäriä ja poikia.

tiistaina, lokakuuta 01, 2013

Sisustuksesta ja kodista


Lueskelin tässä äidin meille tuomaa koti-  ja sisustuslehteä. Siinä oli valokuvareportaasi perheestä, jonka äiti toimi sisustusalalla. Sitähän voisi ajatella että sisustusalalla toimivalla ihmisellä olisi tosi päräyttävä koti jossa on esineitä ja huonekaluja, jotka ehkä omissa silmissä näyttävät toistaiseksi rumilta. Esimerkiksi mäntyisiä pirtinpöytiä ja tiffanylasilamppuja. Olen sitäpaitsi lukenut jostain, että mummolatyyli on seuraava sisustustrendi (sitä odotellessa, meidän itämaiset matot, ruususohva ja kolhuiset antiikkilipastot olisivat trendin terävintä kärkeä). Mutta tämä kyseinen koti oli sisustettu niin täydellisen sisustusblogikliseisesti, että oli pakko vähän paasata miehelle ja naureskella. Kodin värimaailma muodostui mustasta ja valkoisesta, tehostevärinä oli, tättädää, jännitys tiivstyy....KELTAINEN! Tuo kaikkien sisustajien ykköstehosteväri. Kodista löytyi Ikean blogimatto, mustavalkoraitainen torkkupeitto, musta, valkoinen ja keltainen kynttilänjalka, mustakehyksinen valokuvakollaasi, palmuvehkan suojaruukuksi aseteltu Varpusen pussi, sisustuskirjaimia, Marimekon pallokuosisia astioita, salmiakkiruutuinen keittiöpyyhe, Keep Calm jne -juliste, washi-teipillä toteutettuja kuvioita seinällä, numerotapetti, Eamesien keittiöntuolit, Lokki-lamppu ja graafisesti kuvioituja sohvatyynyjä, väreinä musta, harmaa, valkoinen ja keltainen. Ihan varmasti kodista löytyivät myös String-hylly ja Cousin Paulin valopallot, mutta niitä ei näkynyt kuvissa. 

Nuo mainitsemani kliseet ovat yksittäisinä esineinä osa kivoja, osa eivät niin omaan makuun. Selailen sisustusblogeja aina silloin tällöin, nyt olen kyllä vähentänyt koska pohden pahaa tavara-angstia ja mahdolliset tulevaisuudensuunnitelmat eivät välttämättä tue kamanhaalintaa ja sitäpaitsi olen vaan jotenkin tosi kyllästynyt siihen, että kodin pitäisi jatkuvasti muuttua. Mutta koska olen koti-ihminen ja esteetikko ja toki jossain määrin vaikutteille altis, löytyy meiltäkin "mutsiblogimatto" (jossa on viime lauantain raviolia ja punaviiniä -illan jälkeen liiloja tahroja) ja ne Cousin Paulin valopallot. Ja pupulamppu. Ja keltaista lastenhuoneesta. Valokuvakollaasikin on. Mutta silti ajatus siitä, että koko kodin sisustuksen vaihtaisi vuosittain kun trendit muuttuvat, tuntuu ihan absurdilta. Ja nehän tosiaan muuttuvat, vielä pari-kolme vuotta sitten vahvasti jyllännyt tanskalaisromanttinen tyyli on jo tosi passe. 

Olen myös ajatellut, että omassa kodissa pitää osata sietää epätäydellisyyttä. Meillä on keittiönkaakeleissa jotain ihme kanankuvia ja muuta ällöä, ei onneksi kaikissa, mutta muutamissa. Kylppärin lattia on "toscana-tyyliä" ja mies inhoaa sitä niin paljon, että lattia on pitänyt peittää matoilla. Keittiön ja eteisen kaapit ovat kokopuuta ja puun värisiä, joka ei tähän nykypäivän korkeakiiltovalkoista ilman vetimiä -stailiin istu alkuunkaan. Minusta ne ovat kuitenkin kodikkaat ja jotenkin meidän näköiset. Ja kymmenen vuotta sitten toteutettu suurremontti, joka oli kotimme edelliselle asukkaalle varsinainen Iisakin kirkko, on pääosin onnistunut. Asuntomme ei näytä 70-lukulaiselta vaikka talo onkin sitä, keittiön ja olkkarin väliin on puhkaistu jättimäinen aukko, keittiötä itseään laajennettu, kylppärissä on hassu ikkuna käytävälle, makuuhuoneissa kiinteät kaapistot jonne mahtuu käsittämätön määrä tavaraa. Mikä ero edelliseen 20-luvun kaksioon, jossa oli peräti yksi kiinteä kaappi! Ja vaikka kaikki pintaratkaisut eivät olekaan sellaisia joita itse valitsisin, korvaavat kylppärin syvänsiniset, fasettihiotut kaakelit todella paljon. Tänne muuttaessamme maalasimme ja tapetoimme lastenhuoneen ja isoin makkari sai tapetin sängynpuoleiselle seinälle, mutta muuta ei tarvinnutkaan tehdä. Se oli siinä vauva ja taapero -elämäntilanteessa todella hyvä ratkaisu. Silti, jos me tästä joskus muutamme, toivoisin, että kerran elämässä pääsisin itse vaikuttamaan keittiön ja kylppärin ulkoasuun. Ne kun ovat aina tulleet annettuna. Ehkä jossain rauhallisessa ja hyvätuloisessa elämäntilanteessa koittaa aika, jolloin ostamme hillitynkokoisen pommikuntoisen asunnon ja teemme siitä täsmälleen oman näköisen. Tai sitten ei, pelkkä ajatus valinnanmahdollisuuksista suorastaan hirvittää. 

Se, mistä jaksan aina olla kiitollinen on, ettei meistä kummallakaan ole minkäänlaista kiinnostusta omakotitaloasumiseen tai vanhan puutalon kunnostamiseen. Olen vähän siinä käsityksessä, että ruuhkavuosiin sijoittuva rakennusprojekti voi tuhota hyvänkin avioliiton. Talouden se ainakin tuhoaa. Toisaalta on todella mukava visiteerata ihmisten luona, jotka asuvat vanhoissa puutaloissa tai maalla ja lämmittävät kotiaan pönttöuunein. Silloin voi huokaista ja ihastella, tuntea vilpitöntä iloa idyllistä ja olla hiljaa mielessään helvetin kiitollinen hissistä ja keskuslämmityksestä.