perjantaina, marraskuuta 25, 2011

Hastaa vaasteeseen, kahdeksan satunnaista asiaa

Bleue haastoi minut vastaamaan haasteeseen jo jonkin aikaa sitten, kiitos! En olekaan vastannut näihin tosi pitkään aikaan. Koska reagoin myöhään, on tämä on vissiin kiertänyt jo ympäri blogimaailmaa niin tehokkaasti, että skippaan haastamisen ja keskityn vastaamiseen. Jos haluatte, napatkaa haaste tästä!

Kahdeksan satunnaista asiaa:

1. Saan kielen nenään. Lukiossa terveystiedon tunnilla kartoitettiin tätä taitoa ja vain yksi luokkakavereista lisäkseni onnistui tässä taidossa.

2. Olen vasenkätinen. Ihan mukava vähemmistö, tosin kerran en saanut yhtä (paskaa) työpaikkaa vasenkätisyyteni takia. Työssä olisi pitänyt maalata sapluunalla kuvioita lasten poskiin, ja lapsettomana parikymppisenä koko idea kuulosti oikeastaan ihan horrorilta. Etenkin kun niitä kuvioita ei saanut suunnitella itse.

3. Minulla on soinut päässä tosi pitkään Pasilan Karrelle palanut enkeli. Lauleskelen lapsille rai rai raita antaumuksella. Katson Pasilaa muutenkin ihan sikana, viime perjantaina meinasin pissata housuun kun nauroin niin paljon kohdalle, jossa Routalempi varjostaa tuhopolttajaa metsässä ja löytää taskustaan kuitin. Itse asiassa synnytyksenikin käynnistyi täysin äkkiarvaamatta kesken Pasilan. Kyseessä oli jakso nimeltä Stalkkeri.

4. En ole pitkään aikaan lukenut mitään kovin pitkäjänteistä tai keskittymistä vaativaa. Jotkut lukevat pikkuvauva-ajan imetysmaratoneilla venäläisiä klassikoita, minä katselin Täydellisten naisten ja L-koodin boksit. Luen lähinnä kasvatusoppaita, lapsiaiheisia lehtiä ja sopivan helppoja historiallisia romaaneita. Joskus pidin itseäni vähän niinkuin lukeneena ihmisenä, saas nähdä milloin tälle mielikuvalle löytyy taas jonkinlaista uskottavuutta. Ehkä sitten, kun unet eivät koostu kolmen tunnin pätkistä.

5. Olen aina aiemmin inhonnut olutta ja köyhänä opiskelijana kärsin kovasti siitä, että halvin juotava baarissa oli kaljaa. Silti siellä baarissa piti käydä, toki. Nyt Juhannuspojan syntymän jälkeen join kuitenkin sammioittain kotikaljaa tehostaakseni maidontuotantoa (ennenaikaisuudesta johtuen Juhannuspoikaa ravittiin pari ekaa viikkoa pullosta, kun se ei jaksanut vielä syödä rintaa ja minua tarvittiin lypsykoneen jatkeena ainakin kahdeksan kertaa päivässä) ja yllättäen aloin pitää myös kolmosoluesta. Olenkin joskus perjantai-iltaisin tehostanut ikuista siivoamistani tölkillisellä olutta ja nauttinut paitsi pikku hutikasta, myös mausta.

6. Asun alueella, jossa en koskaan lapsettomana olisi kuunaan voinut kuvitella asuvani. Mutta viime talvena päätin ajatella laatikon ulkopuolelta ja taivuttelin miehenkin katsomaan ihanaa asuntoa. Ja täällä asutaan, loistavien kulkuyhteyksien päässä, kauniissa asunnossa jossa on parveke ja ikkunat kolmeen suuntaan. Samalla hinnalla olisimme saaneet Kalliosta ahtaan kolmion tai putkiremppakämpän ja nytkin sijaitsemme melkein Kallion naapurissa.

7. Jaksan kahden lapsen arkea pääasiallisesti suhteellisen täyspäisenä. Tietysti tussahtelen aina silloin tällöin ja menen siitä mistä aita on matalin. Olen kuitenkin yllättänyt itseni olemalla kärsivällisempi kuin odotin. Tämä on nostanut kovasti omanarvontuntoani.

8. Nukun perhepedissä Juhannuspojan kanssa, vaikka Lipsin kanssa uskalsin ruveta hommaan vasta sen ollessa jo iso vauva. En enää pelkää juurikaan tukehtumista tai sellaista ja perhepedissä ei tarvitse kunnolla edes herätä kun vauva vaatii ruokaa. Olen kuullut joidenkin neuvolantätien disauttavan perhepetiä, mutta ainakin omassa siihen suhtaudutaan possaristi.

lauantaina, marraskuuta 05, 2011

Rautaa rajalle

Kävin eilen ottamassa hormonikierukan. Vaikka tiedän vanhastaan imetyksen pitävän hormonitoimintani olemattomana niin kuukautiskierron kuin libidonkin (huoh) suhteen, en halua kuitenkaan arpoa raskautumisella. Ystäväpiirissä on useammat "irlantilaiset kaksoset" ja koska suunnitelmissa ei ole tehdä kolmatta lasta enkä toisaalta uskoisi pystyväni aborttiin vahingon tapahtuessa, halusin pelata täysin varman päälle.

Hormonikierukka on vanha ystäväni, minulla oli sellainen kuusi ja puoli vuotta ennen lapsia. Olikin jotenkin huvittavaa tajuta, että otatin edellisen kierukan pois osapuilleen tasan kolme vuotta sitten. Ja siihen kolmeen vuoteen mahtuukin sitten kaksi lasta. Nyt kohtuni on palannut samaan tilaan, kantamaan vierasesinettä joka lopettaa kuukautiset ja ehkäisee raskaudet, mutta kaikki on kuitenkin aivan eri tavalla.

Itse asennus sattui yllättävän paljon. Menin paikalle rennon suvereenilla asenteella, onhan tässä hoideltu kaksi alatiesynnytystä ja kohdunsuukin varmaan pysyvästi vähän auki. Olin toki ottanut särkylääkkeen etukäteen enkä juurikaan jännittänyt, katselin vain gynekologinpöydän yläpuolelle kattoon liimattuja ruskeita tähtiä (tai ne olivat varmaan oikeasti kultaisia, mutta aamun valo sai ne näyttämään ruskeilta) ja mietiskelin niitä näitä, uusiin keittiöntuoleihin tulevaa verhoilua, spelttipuuroa, eteisen kaappien järjestämistä. Silti kipu pääsi yllättämään, minuutin ajan sattui samaan tyyliin inhottavasti kuin joskus hammaslääkärillä, kovasti ja kylmästi ja metallisesti. Kipu ei lainkaan muistuttanut mitään synnytykseen liittyvää. Mutta sitten kaikki oli ohi, kohtua vihloi vähän samaan tyyliin kuin jälkisupistusten aikaan kesällä, tutun ja turvallisen kuukautismaisesti. Äiti, joka oli Juhannuspojan kanssa käytävässä odottamassa, suostui ostamaan minulle miniatyyripullon Jägeriä, joka vei kivun paljon tehokkaammin kuin särkylääke.

En ollut kierukkaa hommatessani mitenkään erityisen haikea, vaikka tämä nyt tosiaan tarkoittaakin sitä, että lapsiluku on täynnä ja vauvat tehty. Ehkä sitten kun Juhannuspoika lakkaa olemasta vauva, haikeus iskee, mutta nyt olo on lähinnä helpottunut. Ei enää koskaan raskauden kanssa käsi kädessä kulkevaa pelkoa ja ahdistusta, ei vessareissujen fobioita, ei ajatuksia kuristavasta napanuorasta tai heti syntymässä paljastuvasta kehitysvammasta. Päin vastoin, olin lähes liikuttunut siitä hienosta, historiallisesti hyvin uudesta asiasta nimeltään naisen oikeus päättää lapsiluvustaan. Mielestäni kyseessä on merkittävä ihmisoikeus: harva asia aiheuttaa niin paljon surua ja kärsimystä kuin hallitsematon lisääntyminen kaikkine lieve- ja jatkoilmiöineen. Vielä omien vanhempien sukupolvi on tätä vahinkolapsiporukkaa, oma mummoni sanoi lapsistaan aina "kolme vahinkoa" ja äiti kantaa omaa ei-toivottuuttaan edelleen mukanaan. Itse tiedän olevani sekä hartaasti toivottu että lääketieteen avulla alkuunsaatettu, ja vaikka tieto siitä onkin joskus kuumottanut minua kaikkine siihen sisältyvine odotuksineen, tiedän ainakin olevani haluttu. Samoin on omien lasten kanssa: vaikka he saivat onnekseni helposti alkunsa, heitä oli suunniteltu ja mietitty hartaasti jo kauan.