perjantaina, helmikuuta 27, 2015

Selviytyjät

Olen tässä viime viikkoina löytänyt ihan uuden audiovisuaalisen viihteen muodon, keskusteluohjelmat ja suomalaiset realityt. En koskaan varsinaisesti jaksa katsoa mitään sellaisia, en jaksa jumittaa töllön ääressä kyttäämässä puhuvia päitä, kun en esimerkiksi harrasta käsitöitä tai mitään vastaavaa. Kuitenkin osa duunistani on sellaista, etten jatkuvasti joudu aivan hulluna skarppaamaan, vaan voin rutiininomaisesti taittaa tai päivittää ja samalla kuunnella kuulokkeista puhetta.

Tiukan duunirupeaman ratoksi löysin Yle Areenasta mainion Aamusydämellä-keskusteluohjelman. Siinä ihmiset kertovat vaikeista elämäntilanteista ja siitä, miten he ovat selvinneet. On selkärankareumaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa, keskenmenoja, puolison sairastumista dementiaan, koulukiusaamista, synnynnäistä sokeutta, uskonnollisen yhteisön painostusta. Kaikki lasten vakava sairaus -jutut olen jättänyt väliin, en halua ahdistua liikaa.

Lisäksi olen löytänyt pari kaupallisten kanavien realitya, joita seuraan luurien läpi epäsäännöllisen säännöllisesti. Ensitreffit alttarilla on aika hauska, Äitien sota (ekaa missijaksoa lukuun ottamatta) nimestään huolimatta yllättävän sympaattinen ja liikuttava (mielipiteeni Niina Mikkosesta muuttui huomattavasti positiivisempaan suuntaan), Mummomafia hauska (ja siinä on Kristiina Halkola!).  Adoptoidut -ohjelmaa kuunnellessa on ihan pakko vähän tirauttaa, niin herkistäviä ihmiskohtaloita ja kohtaamisia siinä käsitellään, eräskin keski-ikäinen nainen kohtaa biologisen isänsä ensimmäistä kertaa tämän ollessa yli kahdeksankymppinen, ja heistä tulee sielunkumppanit, yhyy!

Näillä ihmiskohtaloita käsittelevillä realityilla, joita joku tosikyyninen voisi pitää silkkana sosiaalipornona, on ollut minulle yllättävän tärkeä merkitys oman ihmiskuvan laajentamisessa. Se, että huomaan tuntevani suurta sympatiaa aiemmin julkisuuskuvansa perusteella mulkulta vaikuttaneeseen ihmiseen, on iso juttu. Elämänhallinnaton yksinhuoltaja-suttura, jota olisi helppo kaukaa ylenkatsoa, saa inhimillisiä piirteitä, kun hänen elämäänsä vähän valotetaan.

Selviytymistarinat antavat minulle myös uskoa siihen, että ihmiskeho ja ihmismieli on suunniteltu, no, selviytymään. Selkärankareumaa ja fibromyalgiaa sairastava nainen harrastaa aktiivisesti liikuntaa ja on työelämässä, jopa oman lapsensa itsemurhan läpikäynyt nainen on opiskellut aikuisiällä unelma-ammattinsa ja on siellä telkkarissa kertomassa elämästään. Joskus tuntuu, että kun itse lamaantuu ja nujertuu pienistäkin vastoinkäymisistä ja jaksaa vatuloida päivästä toiseen kaikkia elämän pieniä epäkohtia, on ihan naurettava kitisijä. En tietenkään kannata sellaista "ota itseäsi niskasta kiinni, toisilla ei ole edes käsiä ja silti he maalaavat suullaan mitä upeimpia tauluja" -retoriikkaa, mutta ongelmien suhteuttaminen tekee kyllä hyvää. Ehkäpä sitä voi ajatella kiitollisuusharjoituksena: että jos päivittäin kertaa mielessään mikä kaikki on hyvin ja onnellisesti, sitä osaa tosiaan arvostaa. Ettei välttämättä tarvitse itse kokea kaikkein kovimpia kolhuja tajutakseen jälkijättöisesti, että olipas silloin asiat hyvin, kun eniten vitutti alv-tilitys ja lasten pitkä tarhamatka.

lauantaina, helmikuuta 14, 2015

On mennyt aika nuoruuden, tuskin huomasin sen

Oli lauantaiaamu. He ajoivat perhautollaan espoolaisella moottoritiellä, kohti isoa kauppakeskusta, ostamaan erilaisia ruoka-aineksia Ruokatorstain maukkaalta kuulostavaa ohjetta varten. Taivas oli harmaa, puut mustia, autot värikkäitä ja nopeita. Lapset hihkuivat takapenkillä, nauroivat ja juttelivat vessajuttuja. Äiti ja isä kielsivät laiskasti, äiti joskus naurahtikin jutuille. Äiti hapuili paperilappua marilaukustaan, selaili ruokaohjetta uudelleen, mietti, mistä mitäkin ainesta kannattaisi ostaa. 

Perheauto alkoi kaartaa kohti ison kauppakeskuksen parkkihallia. Äkkiä äiti muisti hetken, jolloin he olivat aikoinaan ajaneet sinne samaan parkkihalliin. Kauan, kauan sitten, melkein kymmenen vuotta sitten, sydänkesän aattona, auringonpaisteessa, häiden aatonaattona, Kallioon muuton aatonaatonaattona. Ostamaan hääkakkua saman kauppakeskuksen ketjuliikkeestä. Isä ja äiti, kahdestaan. Ennen kuin heistä tuli isä ja äiti. 

Äiti oli silloin töissä ketjuliikkeen mainostoimistossa, ensimmäisessä kunnollisessa työpaikassaan, innoissaan ja onnellinen. Onnellinen ja innoissaan. Onnea pulppuileva, piirun alle kolmikymppinen, kohta naimisiin menevä nuori nainen täynnä suunnitelmia ja riemua. Auto ja espoolaiskoti pelkkää larppia, vitsi, hetkellinen elämäntilanne, joka kohta tulisi väistymään. Mielessä tulevat hääbileet, ihanista ihanin häämekko, häämatka Berliiniin ja myöhemmin vielä Havannaan, lyhyt, mutta täyteen toimintaa ahdettu kesäloma, bileet, kaverit, kaverimuutto, ihana ruutuikkunakoti rakkaassa Kalliossa. Keikat, leffat, bileet, kaverit, työ, elämä, rakkaus. 

Äkkiä äiti, tämä lauantaiaamun äiti, keski-ikäinen väsynyt äiti alkoi itkeä kesken lauseen. Isä lohdutti, silitti, ei oikein tajunnut. Äiti itki mennyttä nuoruutta, menneitä bileitä, menneitä kavereita, mennyttä ruutuikkunakotia, sitä pulppuavaa iloista tyttöä, josta äidin keski-ikäisessä, lihoneessa, silmäpussisessa naamassa oli enää kalpea aavistus. Sitä tyttöä, joka suhtautui tulevaisuuteen suurena seikkailuna, kuunteli musiikkia silmät loistaen, nauroi ja kohkasi, eikä suhtautunut kaikkeen uuteen aina varmuuden vuoksi kyynisenä ja varuillaan. 


Sitten äiti kokosi itsensä, pyyhki kyyneleensä, auttoi lapset ulos turvaistuimista, neuvotteli isän kanssa, että isä menee pullonpalautusautomaatille ja äiti pähkinäkauppaan, ja tavataan sitten kirjastossa. 

lauantaina, helmikuuta 07, 2015

Heittäytyjät ja me muut

Aina väliin, tai itse asiassa aika useinkin mielessä pyörivät erilaiset ihmiset erilaisine ratkaisuineen. Tunnen jonkin verran heittäytyjiä. Ihmisiä, jotka päättävät hetkellisen inspiraation seurauksena muttaa toiseen kaupunkiin tai jopa toiseen maahan, alkaa opiskella aivan uutta alaa, alkaa seurustella uuden ihmisen kanssa ja hommata pikaperheen, ostaa vanhan kansakoulun maalta, ja sitä rataa.

Tähän ikään mennessä olen nähnyt, että näistä ihanista inspiroitumisista seuraa joskus aivan karmivaa jälkeä. Avioeroja, huoltajuuskiistoja, vihaa, syytöksiä. Homealtistumista, valtavia taloudellisia tappioita, pysyvää terveyden menettämistä. Tällaisia tarinoita kohdatessani huomaan itsessäni joskus ikävän, narisevan, keski-ikäisen tukarin äänen: olisko kannattanut vielä miettiä? Olisiko kannattanut hetken odottaa, millainen tuo ihminen on, olisiko kannattanut olla kuuntelematta sitä ensimmäistä mahanpohjatunnetta? Olisiko kannattanut ajatella omien lasten tulevaisuutta?

Myönnän, olen monessa mielessä tylsä, ennakoiva, asioita pitkään ja monelta kantilta harkitseva tukari, keski-ikäinen tylsimys. Olin sitä tavallaan jo nuorempana, vältin aina kaikki kuumat paikat, en joutunut vaikeuksiin, en juonut muistiani, en pannut holtittomasti, en vaihtanut asuntoa, en ajautunut epäilyttäviin seurueisiin. Samalla osa minusta hinkusi vaaralliseen elämään, levottomille jatkoille, päihdekokeiluihin, epämääräisiin ihmissuhteisiin, laittomuuksiin. Silti oma keskiluokkainen, turvallinen taustani esti sen. Ja sama turvallisuushakuisuus on määrittänyt myös aikuiselämääni. Parisuhde, avioliitto, asunto, lapset hankittiin kaikki vakaan harkinnan jälkeen. Lapsiluku päätettiin, koska se tuntui hyvältä ja sopivan helpolta. Asunto ostettiin lapsiperhe-elämää ajatellen, autoon sijoitettiin nikotellen, mutta todeten, että se helpottaa elämää.

Ja samalla, kun se elämä ei aina noudattele niitä helpoimpia polkuja, tuntuu ahdistavalta ja epävarmalta ja toisaalta kuitenkin nautinnollisen vapaalta, että oma uudelleentyöllistyminen kotiäitiaikojen jälkeen, laman hutkittua vanhaa vakaata duunia isolla kartulla, työllistää itse itsensä. Ruveta pienyrittäjäksi, jonka tavoite ei ole fancy start up -firma tai hipsteriuskottava pössis, vaan ihan vaan itsensä työllistäminen, toimeentulo. Olisi varmaan hieman helpompaa, jos olisi rohkeampi, heittäytyvämpi ja villimpi. Mutta kun on tällainen: keski-ikää lähestyvä keskiluokkainen perheenäiti, jolle äitiys on edelleen se kaikkein tärkein juttu. Joka tekee sitä ja tätä, halvalla ja joskus ilmaiseksikin, kehittää innolla itseään, opiskelee lisää, nauttii uudelleensaavutetusta vapaudesta ja Kallion kivitaloista, ja samalla säätää vanhempaintoimikuntaa, miettii lasten välikausivaatteita, säntää bussiin että ehtisi ajoissa tarhaan, varaa harrastuksia, merkkaa kalenteriin milloin sen-ja-sen lastentapahtuman liput tulevat myyntiin. On edelleen ensisijaisesti äiti, äitinä hyvä ja asiansa osaava, ja samalla yrittää olla uskottava ammattilainen.