maanantaina, syyskuuta 22, 2014

Sukupolvikokemus


Flunssassa on omat hyvät puolensa: ehtii tehdä erilaisia puhdistustöitä, kuten läpikäydä vanhoja arkistoja ja raakata turhia pois. Olen tässä suhteessa kuten äitini, tykkään arkistoida muistoja, mutta haluan myös rajata aika tarkkaan, mitä arkistoin. Käyn aina muistaessani vanhoja valokuvia ja muuta paperikamaa läpi ja heitän ei-niin-merkitykselliset paperinkeräykseen. Jos oikein jaksaisin, skannaisin parhaat. 

Tällä kertaa löysin pahvisen kansion, jossa lukee Praha 2000. Olen näemmä 23-vuotiaalle itselleni epätyypillisen pedantisti säilönyt suurimman osan lehtiartikkeleista, joita ilmestyi Hesarissa vuoden 2000 Maailmanpankin ja IMF:n huippukokouksen ja siitä siinneiden mielenosoitusten tiimoilta. 

Tapahtuman nimi oli S23, syyskuun kahdeskymmenes kolmas, jonka haluttiin jäävän historiaan suurena protestipäivänä. Ja niin se jäikin, tosin osittain eri tavalla kuin toivottiin, isot mielenosoitukset kääntyivät mellakoiksi, oli holtitonta poliisiväkivaltaa, oli italialaisten autonomien aggressiivsta urpoilua. Mutta myös mahtavaa yhteishenkeä, pinkki-hopeisen blokin sambakulkuetta musiikkeineen tanssijoineen, auringonpaistetta, intiaanikesää, yhdessä laulettu El Pueblo Unido vanhassa ratikkahallissa. 

Meitä lähti Suomesta parisataa ihmistä osoittamaan mieltään paremman maailman puolesta. Olin alun alkaenkin vähän skeptinen sen suhteen, kuinka väkivallattomina mielenosoitukset tulisivat pysymään ja miten vanha Itäblokin maa suhtautuisi aggressiivisesti demottaviin länkkärikakaroihin. Olin toki varautunut turvaamaan oman selustani, mutta samalla pelkäsin, ettei sekään riittäisi. Oli kaikkia koulutuksia, ohjeistuksia ja opastuksia, ensiapuryhmä ja toive siitä, että kaikki muodostaisivat keskenään jonkinlaisia miniblokkeja, sopisivat pelisäännöistä ja bee-suunnitelmista.

Lähdimme reissuun hyvin varhain aamulla, kolmella tai neljällä bussilla, en enää muista. Tunnelma oli jännittynyt, väsynyt ja riehakas, samaan aikaan. Muistan nauttineeni matkustamisesta, vaikka samaan aikaan kahden yön bussiunet tympäisivät pahasti, en edes nuorena osannut nukkua pystyasennossa. Samalla kuitenkin bussin yhteishenki hitsautui mahtavasti yhteen, jotenkin se, kun elää suljetussa tilassa ihmisten kanssa pari vuorokautta, tekee kanssakäymisestä väistämättä intiimiä ja lämmintä, tosin myös ärsyyntyminen nousee herkästi. Hipit vituttivat jonkun verran, samoin känniset örsöttäjät. Mutta pääosin oli kivaa, oli ihanaa ajella alkusyksyisen Itä-Euroopan läpi, ihailla päärynäpuita, autobahneja, istua tanskan-saksan lautalla pelaamassa ristiseiskaa ja jauhamassa löysiä tovereiden kanssa. Oli ihanaa herätä varhain aamulla ihmettelemään Tsekin aamusumua, Prahan esikaupunkialueita, lopulta saapua jonnekin keskustaan, jossa eksäni (johon minulla vielä silloin oli aika läheinen suhde) odotti megafonin kanssa ja tiedotti kaikista mielenosoitusjärjestelyistä.

Asuimme hassussa neukkuhostellissa korkean mäen päällä. Henkilökuntaa ei näkynyt, huoneissa ei ollut vessoja, ketään ei itse asiassa hittojakaan kiinnostanut, että meitä asui siellä monenkirjava joukko. Yhtenä aamuna kävin aikaa säästääkseni aamupissalla miestenvessassa ja istuin vahingossa ripulipaskaan (tästä on revitty huumoria pitkään ja hartaasti) ja jätin sen seurauksen raivostuneena alushousuni lattialle. Aamaista ei ollut, suuhunpantavia ostettiin metroasemilta tai sieltä ratikkahallilta, Convergence Centeriltä, jossa oli tarjolla mehevää kolhoosilimppua, voita ja kasviskeittoa. 

Itse mielenosoituspäivä oli helteinen ja kaunis, joka paikka täynnä ihmisiä, erilaisissa kostyymeissa, sambahörhelöissä, valkoisissa haalareissa, itse patjoista väsätyissä turvaunivormuissa, naamioissa ja naamareissa. Mukana oli merkittävää porukkaa, silloinen kansanedustaja ja monta luullakseni tulevaa kansanedustajaa, tulevaisuuden tutkivia journalisteja ja paperittomien lääkäreitä, tulevaa intelligentsiaa. Tulevia ennakoivaan tapaani mietin asiaa jo silloin, mietin, että tästä porukasta kuullaan vielä.

MIelenosoituspäivänä muistan pelänneeni silloin vielä aika radikaalin eksäni puolesta, hän oli yksi valkohaalareista, altis poliisiväkivallalle ja kyynelkaasulle. Meidän maltillinen sambablokkimmekin meni pitkän ja hauskan rytmikulkueen jälkeen jokseenkin pilalle, kun eturivissä alettiin heitellä katukiviä ja poliisit vastasivat siihen kyynelkaasulla ja savupommeilla. Minulla oli kaulassani valmiina hengityssuojain ja pari valokuvaa on jäänyt todisteeksi huolestuneesta naamastani, jota peittää osittain valkoinen maski. 

En enää tarkkaan muista, miten kuviot menivät ja mikä lässäytti mitäkin. Kuitenkin, me maltilliset maailmanrauhan kannattajat olimme harmissamme mellakkakäänteestä, sanouduimme irti jättidemoista ja päätimme linnoittautua vanhan kaupungin Aura-nimiseen baariin, josta sitten seurasimme telkkarista raportointia mellakoista ja haimme prahalaiseen tapaan tukkimiehen kirjanpito -tyyliselle lapulle lisää ja lisää kaljaa. Ja söimme ihmeellisen hyviä friteerattuja juustopötkylöitä, jotka olivat suomalaiseen nihkeään kasvisruokaa baarissa -kulttuuriin tottuneille todella elämyksellisiä. Tovereita lappasi ovesta sisään, humala syveni, puitiin päivän kulkua läpi.

Seuraavana päivänä muistaakseni osoitettiin mieltä maltillisemmin ja pidettiin rauhanpiknikkiä lähellä konferenssikeskusta, jossa IMF kokoontui. Juotiin viiniä maiharinsuusta, jotkut tekivät ihmispyramidia, toiset päivittivät läppärillä tapahtumia nettiin, mikä lieni vuonna 2000 oleellisen paljon hankalampaa kuin nyt. Jossain vaiheessa liukenimme ystävän kanssa porukasta, kävimme katsomassa perinteiset nähtävyydet, Linnavuoren ja Kaarlensillan. Illalla baareiltiin taas, vaikka Kaarlensiltaa yritettiinkin sulkea aktivisteilta. Oli kaikkea hässäkää, puhetta siitä, että uusnatsit ovat ehkä hyökkäämässä toverien hostelliin, mutta ei kuitenkaan. Mieleen jäi silti jatkuva väkivallan, mielivallan ja hässäkän uhka ja tyytyväisyys siitä, että näytti itse hennatukassaankin suht tavalliselta, että saattoi tarvittaessa sulautua turistiksi. 

Osa meistä lähti jatkamaan mielenosoituksia Skotlantiin, me lähdimme bussilla kotiin kiertoreittiä. Bussikuski oli saanut kiellon ajaa Saksan läpi oman mielenosoitusmenneisyytensä takia. Reissasimme Puolan poikki, väsyneinä ja hiljaisina, kotiinpääsyä odottaen. Jotain olennaista meni varmaan pieleen, vääriä tyyppejä pidätettiin, ikävyyksiä tapahtui. Silloin se tuntui isolta jutulta, mutta unohtui nopeasti. Eniten jäi kuitenkin mieleen tunne sukupolvikokemuksesta, tieto siitä, että oli hetken osa jotain suurempaa, ehkä jonkinlaisena mainintana historiankirjoissa. Eikä tuo reissu vieläkään kaduta. Se oli tärkeä osa omaa aktivistinuoruutta, muistutus siitä, mihin joukkovoima pystyy hyvässä ja pahassa, opetus itselle, mihin kykenee ja mihin ei. Tapahtuma, jota on hauska muistella näin keski-iän kynnyksellä, tavoittaen ehkä hetkeksi sen haltioitumisen tunteen ratikkahallissa. 

tiistaina, syyskuuta 09, 2014

Perhe

Olimme ystäväporukalla viikonloppuna Vartiosaaressa ammattiliiton huvilalla. Vartiosaari... sanat eivät oikein riitä kuvailemaan sitä paikkaa. Maaginen, sadunomainen saari Itä-Helsingissä, lähellä Laajasaloa ja Roihikaa, ja samalla niin kaukana kaikesta. Autoton, kerrostaloton, sillaton, asfaltiton hassu pieni saari, jossa on kotkansiipilehto, tapionpöytäkuusi, ketunkalloin koristeltu metsäkirkko, harvinaisia kasvilajeja kuten ruotsin lippunakin tunnettu kaksivärinen lehtomaitikka, ruosteinen hehkukupumoottori keskellä metsää, pikkupetoja, hippiäisiä, joutsenia. Toivon todella, että Vartiosaari tulee säilymään sellaisena kuin se nyt on, ettei sinne rakenneta leuhkoja ison rahan omakotitaloja venepaikkoineen citymaasturin mentävine autotalleineen, ettei saarta silloiteta kiinni Laajasaloon. Toivon, että laajeneva Helsinki löytää paikkojaan muualta.

Sää suosi meitä ihmeellisesti. Oli lämmintä kuin keskiarvokesäkuussa, lapset pärjäsivät teepaidoissa ja suuren osan aikaa alasti, nuo lämminveriset pellavapäät. 15-asteiseen Itämereen ei enää hirvinnyt uimaan, mutta saunassa ja soutamassa tuli käytyä. Ja luontopolulla. Yksi itselle merkittävä havainto oli, että kolme- ja viisivuotiaat lapset ovat antoisassa luontosuhde-iässä, jaksavat kävellä pitkiäkin matkoja ja innostuvat toisaalta pysähtelemäänkin, tutkimaan luonnon kummallisia asioita, rahkasammalta, tuntemattoman pedon kakkaa, isoa sittisontiaista. Kukaan ei marise eikä vaadi rattaisiin, eikä nukahda kesken reissun. Puhuimmekin ystävän kanssa, sen, jolla on Juhannuspoikaa puoli vuotta vanhempi lapsi, että kolme vuotta on rajapyykki, jonka jälkeen vuorovaikutus muuttuu paljon vivahteikkaammaksi eikä vanhempien kaikki aika enää mene perustarpeista huolehtimiseen. Kaikesta kiinnostunut, kommunikoiva ja vaipaton lapsi on tavattoman hauskaa seuraa.

Meitä oli huvilalla yhdeksän ihmistä. Kokkasimme isossa keittiössä ihanaa sienirisottoa (johon ujutettiin peräti yksi sieniretkemme tulos - herkkutatti), söimme ja kahvittelimme pitkän pöydän ääressä, tiskailimme, nautimme hillitysti viiniä, juttelimme kaikesta mahdollisesta. Yksi meistä sanoi: "Hei, eletäänkö sitten vanhana näin? Asutaan isossa huvilassa, syödään yhdessä ja hengaillaan?". Ajatus oli jotenkin aivan mahtava. Että ei vaan käpertyisi siihen omaan ydinperheeseensä ja olisi sitten aikanaan sureva leski, jota lapset käyvät liian harvoin tapaamassa, vaan osa vapaamuotoista yhteisöä. Että sitten, kun ollaan eletty ruuhkavuodet ja työelämät, palataan taas yhteen kuten nuoruuden juhannuksina, istutaan pihakeinussa höpöttämässä, kahvitellaan ja ehkä otetaan joskus pienet sherryt.

Samoihin aikoihin tajusin, miten ylikorostunut, keinotekoinen ja esiintymistiheydeltään oletettua harvinaisempi sellainen ilmiö kuin "heteroseksuaalinen ydinperhe" on. Meidän perhe oli tuossa porukassa ainoa sellainen, ja silti kaikki meistä ovat osa perhettä, kukin tavallaan. Ja miten ilahduttavaa oli tajuta, että lapsillemme ei muodostu kuvaa yhdestä ainoasta oikeasta perhemallista, vaan he väistämättä näkevät monenlaisia tapoja aikuisten elää elämäänsä. Vähän kuten tatuoinnit: Lipsi nosti yhden meistä paitaa ja kehui innostuneena tämän vatsassa olevaa tatskaa. Sitten naureskelimme, että kellään meidän äideistä ei ollut tatskoja, kun olimme pieniä, eikä ole vieläkään. Ja nyt meillä kaikilla taitaa olla.

Kun mietin omaa skismaista äitisuhdettani, omien vanhempieni taakkaa ja kyvyttömyyttä, hyvää tarkoitusta ja pieleen menevää toteutusta, ja kun mietin naidun sukuni skismoja, salaisuuksia ja pinnanalaisia riitoja ja sukupolvesta toiseen jatkuvia vääriä malleja, olen äkkiä hyvin onnellinen itse valitusta perheestäni. Ihmisistä, jotka ovat olleet elämässäni jo pitkään, joiden kanssa ystävyyssuhde on lempeä, salliva, toisen onnesta iloitseva. Että miten etuoikeutettu olen, kun omassa elämässäni, lasteni elämässä on viisaita, lämpimiä, hauskoja ja kummallisia ihmisiä, sellaisia minun kaltaisiani ihmisiä, joiden kanssa murretaan yhdessä patonkia ja nauretaan.