perjantaina, toukokuuta 29, 2015

Hajanaisia havaintoja ulkonäöstä ja sen kohentelusta

Tänään, päiväkodin kevätjuhlassa pidättelin naurua hassuja esityksiä katsellessani ja ilmeilin aina väliin kannustavasti kuopukselle, joka tapansa mukaan mökötti penkillä rytmimunan kanssa ja irvisteli aina väliin, eikä ainakaan osallistunut tansseihin. Esikoistakin tuppasi jännittämään, kotioloissa kovin esiintymishaluinen ja riehakas tyttö pureskeli paidankaulustaan ja kiemurteli ujona. Eivätpä nuo korkeatemperamenttisetkaan lapset mitään sirkushevosia ole.

Minusta on ihanaa katsella omia lapsiani, niinkuin tietysti kaikista vanhemmista on. Nyt kun esikoinen on kohta kuusivuotias ja kasvojen taaperomaisuus on jo melko lailla haihtunut, mietin usein, että siitä taitaa tulla aika kaunis tyttö. Tottakai katson häntä äitinä ja äärimmäisen värittynein silmälasein, mutta vaalea kihara tukka, suloinen ruususuu ja isot sinisilmät ovat kyllä tosi suloiset. Tytär on myös luonnostaan hoikka, joka on ulkonäkömarkkinoilla haluttu piirre. Ääh. Ja tässä vaiheessa törmään käärmeissäni kaikkeen mahdolliseen: inhoon omaa konformismia kohtaan, feminismiini, pullean pikkutytön traumoihin, kaikkeen. Inhosin lapsena sitä, kun nätit tytöt saivat kaiken anteeksi nätteydellään. Inhosin, että he saivat pääroolit näytelmissä ja Lucia-neitoina, eräs erityisen suloinen ja pikkuinen sai juoksukilpailussa ykköspalkinnon, vaikka hänen kanssaan täsmälleen samassa ajassa juoksi toinen, hevosen näköinen hapsutukkatyttö. Itse opin varsin pian, että minun avuni ovat toisaalla. Että jos en olekaan suloinen pikkutyttö, olen aika hyvä esittämään noitaa, aika hyvä piirtämään ja aika hyvä kirjoittamaan äikän aineita. Ja aika hauska. Kun ei ollut prinsessa, piti kehittää muita ominaisuuksia. Sellaista kyllä toivon omillekin lapsilleni.

Meillä ei myöskään kotona erityisesti painotettu ulkonäköasioita. Siisteyteen ja perushygieniaan tietysti kannustettiin, ja olemme äidin kanssa aina olleet jonkinlaisia vaate-esteetikkoja. Äiti ei kuitenkaan ollut mikään laittautujatyyppi, eikä minultakaan odotettu samaa. Jostain omituisesta oikusta keksin alkaa meikata 11-vuotiaana ja äiti suhtautui asiaan hämmästyttävän joviaalisti, hän antoi minun tilata pari kertaa Yves Rocherilta pastellisia luomivärejä ja liilaa huulipunaa. Niillä (sekä lampaankäkkäräpermiksellä) tehokkaasti rumensinkin itseäni, kunnes aloin lukea vanhoja tyttökirjoja ja friikahdin viktoriaaniseen tyyliin, lopetin meikkaamisen siihen paikkaan ja aloin käyttää palmikkoja satiininauhoin. Toki tämäkin tyyli kohtasi ajan saatossa loppunsa ja rupesin hieman gootahtavaksi hipiksi (tosin gooteista ei 90-luvun Porvoossa oltu kuultukaan), hennasin tukkani ja aloin käyttää mustia virkattuja paitoja ja leveälahkeisia farkkuja. Hurjimmillaan, lukiossa, minulla oli Fiskarsin vasenkätisten saksien värinen tukka, mutta ihan sikaradikaaleihin ulkonäkökokeiluihin en koskaan lähtenyt, en kovin näkyviin lävistyksiin, rastoihin tai isoihin tatskoihin. Nykyään minulla on ihan sama hennatukka kuin teininäkin, ja samanlainen Marimekon laukku kuin parikymppisenä. Kun sitä tyylinsä löytää, turhaa siitä on sitten enää lipsua.

No joo. Mutta omien lasten ihastelun ja omien tyylivalintojen lisäksi tämän bloggauksen piti käsitellä nykyajan laittautumiskulttuuria ja sen hämmentävyyttä omasta näkökulmasta. Mietin juuri eilen jossain julkisessa kulkuvälineessä ohimennen, etten koskaan ole nähnyt yksiäkään ripsienpidennyksiä, jotka näyttäisivät aidoilta ja viehättäviltä. Yleensä ne näyttävät kutittavilta, korpinmustilta kynnysmatonpalasilta kantajansa yläluomella. Ja yleensä rakennekynnet näyttävät halvan pornoleffan (onko niitä kalliitakin?) kannesta revästyiltä munakynsiltä (kiitos termistä Taikinanaamalle) ylenpalttisine pituuksineen ja tekotimantteineen. Ja hiuslisäkkeetkin tekevät tukasta jokseenkin epäluontevan näköisen. Tai sitten on niin, että oma, eittämättä varsin harjaantumaton silmäni poimii joukosta vain ne epäluonnolliset versiot, ja onnistuneet saavat minut vain kuvittelemaan, että tuotapa on siunattu upeilla naamakarvoilla/pääkarvoilla/jne. Kuitenkin aina näin pennosiaan laskeskelevana pienyrittäjänä pyörii mielessä, että kuinka paljon massia noihin menee? Pienyrittäjiähän ne kynsiteknikot ja kampaajatkin ovat, joten hieno homma, että he saavat elantonsa, mutta minä en koskaan vaan voisi kuvitella tilannetta, jossa omaan budjettiin sisältyisi kuukausittainen ripsi- tai kynsihuolto. Että mistä se ulkonäköön panostaminen on pois, noin niinkuin rahallisesti? Ja ajallisestikin? Mietin tätä eilen, kun haudutin omaa tukkaani hennamöllöllä koko illan. Mitä pidempi kärsivällisyys, sen parempi vaikutus. Ja sen enemmän sotkuisia pyyhkeitä ja kylpytakkeja. Onneksi henna sentään maksaa vain 7,90 per pussi ja siihen losotettava väkiviinaetikka on vielä halvempaa. Kärsivällisyys palkittiin, nyt tukka on juurta myöten punainen.


torstaina, toukokuuta 21, 2015

Lapsuuden leikkikunnaat, osa x

Lapset lähtivät toissapäivänä kotieläintilalle päiväkodin kanssa. Hieno homma! Lasten päiväkoti on tosi kiva, enkä nyt tällä kertaa aloita urputusta siitä, että itse asiassa kaikkien päiväkotien pitäisi olla tuollaisia kuin lasten yksityinen päiväkoti on. Olisi kiva että olisivat, mutta eivät ole. No can do, vaikka parhaani olen yrittänyt.

Huomasin, että kotieläintila oli eri kuin viime keväänä. Tämä viimeisin viisiitti suuntautui Porvooseen, Sikilän kylään (onkohan siellä tosi hedelmällistä porukkaa?). Kulmat kuulostivat tutuilta, muistin yli kahdenkymmenen vuoden takaisen ravihevostallin, sen, kuinka me luokkakaverin kanssa reissasimme 11-vuotiaina uskollisesti lähes jokaisen koulupäivän jälkeen bussilla Sikilään hoitamaan ja rapsuttamaan hevosia. Sikilä oli (ja on) vähintään parinkymmenen kilometrin päässä Porvoon keskustasta ja bussi kiersi kaikki mahdolliset maitolaiturit. Perillä tallilla me värjöttelimme suurimman osan aikaa ulkosalla heppoja ihailemassa, kunnes viideltä-kuudelta hevosten omistajat veivät ne talliin, ja saimme hetken aikaa hoitaa ja helliä niitä. Oma hoitohevoseni oli nimeltään Monia Prophet, kunnes se melko pian vietiin teuraaksi. Seuraavan hevosen nimeä en muista. Olimme kuitenkin kaikkien hevostyttö-kategorioiden alimmalla paaria-portaalla. Todellisten hevostyttöjen mielestä ravurit olivat silkkaa paskaa ja tulevaa meetwurstia, ja jossain vaiheessa minulle selvisi, etten edes ollut Monian ykköshoitaja, vaan lähikylän tyttö, meikattu yläasteikäinen, oli se, joka Monian tarpeista ensisijaisesti vastasi. Mukana raahaamilleni, Helsingistä asti ostetuille harjoille ja kumisuille naurettiin, sain lähinnä luoda lantaa. Tallille rakennettiin uutta, nykyaikaista lisäosaa, jossa oli oma halli keinosiemennykselle. Kävimme kaverin kanssa äimistelemässä tamman muotoista härveliä, johon oli asennettu jonkinlainen putki siemennestettä varten. Keinotamman kyljessä oli veriviiruja ja jotain valkoista, jota hieman kavahdimme. 

Sattumoisin tämä hevoshullu kaverini oli hiljattain tullut uskoon äitinsä myötävaikutuksella. Uskoontulo oli hyvin tuomitsevaa ja hihhuloivaa hommaa ja ne tyhjät tunnit ennen hevosten sisälletuontia vietimme kylmällä tallipihalla hengaillen, kaverin kertoessa vanhatestamentillisen jumalan loppumattomasta vihasta ja pikkumaisuudesta: jumala kutsuu sinua vain kerran, ja jos siitä käskystä kieltäydyt, joudut ikuiseen helvettiin, tulijärveen ja kadotukseen. Vaikka olinkin jo aika nuorena skeptikko ja agnostikko, olin 11-vuotiaana sen verran kykenemätön lähdekritiikkiin, että ahdistuin propagandasta vähintäänkin riittävästi. Ja olin muutenkin varsin ahdistunut varhaisteini. Kaverin hihhuliuskonto harsuuntui ajan myötä ja niin myös hevoshulluutemme: emme enää sen kylmän kevään jälkeen jaksaneet reissata maalaiskuntaan taistelemaan elintilasta isompien hevostyttöjen kanssa. Sama fiilis leimaa koko muutakin hevostyttöaikaani: ratsastin mielelläni, pidin hevosista ja niiden hoitamisesta, rakastin laukkaavan hevosen askellusta jalkojeni välissä, mutta kaikki oheispaska, hierarkiat, kiusaaminen ja pompottelu saivat minut lopettamaan ratsastusharrastuksen parissa vuodessa. 

No, tämän lasten kotieläintilavisiitin myötä intouduin surffailemaan lapsuudenkaupunkini tuttuja kulmia Google Steet Viewin avustuksella. On kyllä mainio palvelu, se! Sieltä voi nähdä, miltä oma lapsuuden kotitalo näyttää, ja onko se ikivanha keilahalli edelleen samassa osoitteessa. Surffailu omilla leikkikunnailla tuntui hyvin ristiriitaiselta. Lapsuuslähiöni Keväkummun kadut aiheuttivat paitsi toki hyvin nostalgisia fiiliksiä, myös ahdistusta. Tympeä, tasapäinen ja -kattoinen 70-luvun pikkukaupungin lattapäälähiö, uh. Paikka, johon meidän perhe ei koskaan sopeutunut, paikka, jossa pienimpiäkin poikkeuksia normista, lapsilukua tai ammattia katsottiin karsaasti. Kaikki äidit (paitsi minun) olivat perhepäivähoitajia, kaikkien (paitsi minun) isä oli urakoinut talon pystyyn hartiapankkivoimin. Sinällään näihin lapsuudenmuistoihin liittyy myös paljon hauskoja muistoja: harhailevia pyöräretkiä kouluihastusten kaduille (Wallgreninkatu, Mustikkapolku), orastavaa valokuvausharrastusta puutalokortteleissa, orastavaa talonvaltausta kaverin naapurikorttelin hylätyssä puutalossa, (jonka puutarha oli elämänlankojen valloitama ja josta sisään murtauduttuamme löysimme varhaisen Aku Ankka -suomennoksen nimellä Ankka Lampinen sekä käsinpuhalletun  pullon) ja villivihannesten keräilyä. 

Itse aloitin kotikaupunkini inhoamisen siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei siellä ole nuorisoteatteria näyttelemistä isoavalle sielulle, ja keskitin kaikki tarmoni ilmaisutaidon lukioon pääsyyn. Ja kun pääsin, samassa myllerryksessä pois Porvoosta muuttivat myös vanhempani. Me kaikki olemme sielultamme helsinkiläisiä, niin se vaan on. En silti tarkoita dumata Porvoota itsessään, sehän on aivan hurmaava, kaunis, taiteellinen pikkukaupunki ja etenkin Vanhan kaupungin vertaista ei löydy koko maapallolta. Ymmärrän hyvin helsinkiläisperheitä, jotka pakenevat Stadin hulinoita ja ristiriitoja idylliseen ja kai toistaiseksi melko kohtuuhintaiseen rintamamiestaloon Porvooseen. Vierailen mieluusti sellaisissa kodeissa, ajatus omasta talosta ja puutarhasta kuulostaa ihanalta. Samalla olen ihan kauhean iloinen tästä peri-stadilaisesta 70-luvun betoniviidakosta, jossa asun. Kaksi ratikkaa, miljoona junavaihtoehtoa, miljoona bussivaihtoehtoa. Hippejä, tukareita, maahanmuuttajia, spugeja, taiteilijoita, lapsiperheitä. Oma kuplani on täällä. 


sunnuntaina, toukokuuta 17, 2015

Krinks-klonks, niin kuin rahtilaivan akselit konehuoneen syvyyksissä

...kun se kääntää hitaasti kurssia.

Otsikon sitaatti on runoilijaystävältäni, jonka kanssa joskus meilitse pohdimme sitä, miten äiti-ihminen vähitellen tulee uudestaan itsekseen, kun lapset ovat vähän isompia. Itsekseen, ja kuitenkin ihan toiseksi.

Omat krinksahdukseni eivät varsinaisesti, ainakaan suoraan liity lapsiin. Tai liittyvät sikäli, että erosin ainakin Facebookin Taaperoimetys-ryhmästä, koska perheessä ei pitkään aikaan ole ollut yhtään taaperoa ja vaikka imetys on ja tulee olemaan ehkä yksi siisteimmistä jutusta koko maailmassa, se ei silläviisiin kosketa enää omaa elämää.

Olen tämän kevään, tai sanotaanko puolen vuoden ajan elänyt hidasta, tietoista muutosta ihmiseksi, joka haluaisin olla. Matka on pitkä, elämän pituinen, kai. Olen niin kyllästynyt siihen huolen ja melankoliaan viittaan, jota kannan mukanani, ja kaikista kyllästynein niiden sivussa tuleviin tympeisiin kavereihin: kyynisyyteen ja ikisarkasmiin ja kyräilevään itsesääliin. En hemmetti soikoon ole ainoa köyhyysrajalla kituuttava pienyrittäjä tässä maailmassa, enkä myöskään ainoa niskakipuinen plantaarifaskiitista ja muista tympeistä elintasovaivoista kärsivä varhaiskeski-ikäinen. En ainoa äiti, joka huutaa lapsilleen joskus turpa umpeen, ja pistää pyörimään sen ännännen Rasmus-Nallen.

Ja samaan aikaan, kun oivallan, että ongelmani ja haasteeni eivät ole uniikkeja, enkä minä pienessä tai suuressa kärsimyksessä ylevä, oivallan, että minun pitää samaan aikaan olla itselleni armollinen ja kannustaa itseäni parempaan elämään. Se, että sorruin syöttämään miljoonatta kertaa lapsille einessoijanakkeja, ei tarkoita, että voisin sitten performatiivisen itsesäälisesti päättää, että olen muutenkin ihan surkea vanhempi, ja antaa niiden katsoa niitä videoita enemmän kuin niille on hyväksi ja komentaa ne ärhentäen iltapalalle. Se, että 5:2 -dieetin ensimmäinen paastopäivä lipsahtaa illalla yli vaaditun kalorimäärän, ei tarkoita sitä, ettenkö voisi toteuttaa seuraavaa päivää tavallaan ihan nollasta lähtien. Elämässä voi mokailla, ja niistä mokista voi ottaa oppia, eikä esimerkiksi toistaa niitä varmuuden vuoksi aina uudelleen. (Nyt alan kuulostaa Maaret Kalliolta, ja tässä olisi oiva tilaisuus irvistellä kyseisen kirjoittajan falskiudelle ja itsestäänselvyyksiä korulausein viljelevälle tyylille, mutta uusi, parempi Lupiini, versio 2.0 ei sorru nyt moiseen ilkeilyyn).

Minulla on siis halua kehittyä ihmisenä. Tämän halun ääneen tunnustaminenkin on ollut jonkinlainen virstanpylväs, kun olen omaksunut sellaisen skepsisläisen asenteen, että mitään muutosta nyt ei ainakaan intentionaalisesti tapahtu kellekään ja suuret oivallukset ovat vain life coachien tyhjää pep talkkia, jolla ei ole kenekään elämään positiivisia pitkäaikaisvaikutuksia. Mutta tuo uber-skepsismihän on ihan paskaa meininkiä, eikä ollenkaan mielekästä jos ihmisluontoa ajattelee. Niinpä olenkin pyrkinyt tietoisesti kehittämään itseäni ensiksikin käymällä Elävä Järjestys -kurssin, jossa käytiin hienoja ja avartavia keskusteluja lapsiperheen tavararöykkiöistä, elämänhallinnasta, itsensä johtamisesta ja siitä, mikä merkitys kaaoksen hallinnalla on omaan hyvinvointiin. Nyt käyn parhaillaan Toimiva perhe -kurssia, jota vetää ihana ja inspiroiva ystävä, jonka asenteesta haluaisin omaksua paljon itselleni. Työhommissanikin kurssitan itseäni parhaillaan.

Olen antanut itselleni luvan nauttia viattomista, pienistä asioista, vaikka jotkut pitäisivät niitä pinnallisina. Olen yrittänyt päästää irti kyynisyydestä esimerkiksi kaupalliseksi määrittelemieni blogien suhteen. Osa niistä on kaupallisuudestaan huolimatta tosi ihania ja visuaalisesti inspiroivia ja nostan vilpittömästi hattua ihmisille, jotka pystyvät markkinoimaan osaamistaan. Aiemmin pidin itseäni vähän falskina, kun kuvasin Instagramiin ihania hyvänmielen fiiliskuvia perheestäni, vaikka sydämessäni asui jatkuva melankolia ja suru. Nyttemmin olen todennut, että nätit kuvat eivät vahingoita ketään, eikä kukaan oletakaan, että lapsiperheen elämä olisi pelkkää puistopiknikkiä ja yhdessä askartelua. Kyllä niitä kura-aamuja mahtuu ihan kaikilla mukaan, niitä ei vaan ehkä halua taltioida. Elämässä pitää olla kauneutta ja keveyttä, viatonta hyvää fiilistä ilman saivartelua ja sarkasmia.

Kesän tullen haluan harrastaa vesiurheilua säännöllisesti. Olen kyllästynyt karmivaan niskajumiin ja huimaukseen, yöllä puutuviin käsiin ja Voltarenin napsimiseen. Ostin jo kahvakuulankin, sellaisen oikein pirteän vihreän.