maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Leipää, ruusuja, aurinkoja ja vapautta

eli uudelleenrakastumisen huumaa. Olen löytänyt taas, ITunesin suosiolla avustuksella vanhan rakkauteni Ultra Bran. Kuuntelin UB:ta parikymppisenä suorastaan kompulsiivisesti, jo silloin kun sen nimi oli Kerkko Koskinen Ensemble. Porvoonystävän veli lauloi UB:ssa, myöhemmin tutustuin vähäsen Anniin ja muutenkin bändi tuntui koostuvan itseä vähän vanhemmista, ihailtavista ja esikuvallisista kuvitteellisista ystävistä. Satuin vasemmistopiireissä pyöriessäni bändin ihan ensimmäiselle keikalle, muistaakseni Aleksi Bardyn vaalibileisiin ja huumaannuin heti siitä kommarisaundista ja LAADUKKUUDESTA, siihen aikaan aktivistiskenessä kuunneltiin lähinnä punkkia, jota olen aina inhonnut.

Jossain vaiheessa laitoin Ultra Bran naftaliiniin, ehkä siksi että sen musiikki kuului niin tiettyyn elämänvaiheeseen. Joskus hyvienkin muistojen herääminen sattuu nostalgisella tavalla niin paljon, että musiikkimuistotunnekuohuja haluaa välttää. Nyt noista Body Shopin kookoshajuvedeltä tuoksuvista vuosista on kylliksi aikaa, kuunteleminen ei enää vihlaise samoin. Ehkä tuosta vihlonnasta johtuen jäti aikoinaan ostamatta UB:n viimeisen levyn, nyt pääsen perehtymään ensimmäisiä kertoja loistavaan "Lauluun Marsalkka Mannerheimista", jonka pelkkä nimen asettelu, itse laulun paatoksesta puhumattakaan, kutkuttaa Anna-Leena Härköstä lainaten "kommunistin sydäntäni", joka määre ei viittaa poliittiseen vakaumukseen vaan siihen, että on aina aivan liekeissä kun kuulee korkealta ja kovaa laulettua svengausta.

Aamulla herätessäni omituiseen krokotiili- ja sammakkopainajaiseen olin ihan että plääh maailma, antakaa mun nukkua. Ensimmäiset tunnit töissä vietin passiivis-aggressiivisen maanantaivitutuksen lamaamana, mutta kun kuulokkeista alkoi soida Villiviini, haaveet sohvatyynyistä vaihtuivat kaipuuseen heinäkuisille rautatieasemille ja hautausmaille. Vietän kyllä heinäkuun paitsi tuoreena rouvana myös kokonaan töissä, mutta voihan sitä haaveilla.

"Lähettäkää minulle kirjoja, jotka päättyvät hyvin" laukaisi liikutuksen, mikä on avokonttorissa vähän noloa ja kakoa, onneksi voin painaa pääni jättimäisen näytön taakse ja turauttaa vaivihkaa pitsinenäliinaani.

Lähettäkää minulle kirjoja
Jotka päättyvät hyvin
Joissa
siipirikko lentokone
Laskeutuu turvallisesti

Joissa
lääkäri hymyillen
Jättää leikkaussalin
Ja sokean lapsen
silmät
Avautuvat näkemään

Joissa sissi
vapautuu
Murhaajan, murhaajan jo tähdätessä
Joissa
kymmenen vuotta
Odotettu kirje
Vihdoin saapuu lintujen
mukana

Joissa ihmiset seisovat
Ja jonottavat
runoilijoitten kirjoja
Joissa rakastavaiset
tapaavat
Eikä kukaan menehdy, menehdy kaivaten
Leipää,
ruusuja, aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle
kirjoja
Jotka päättyvät hyvin
Sillä kerran
myös
Meidän tuskallinen, rohkea
Tarinamme päättyy
hyvin

lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Ruumiillisuudesta ja feministitaiteilijoista

Lueskelin tuossa äsken Tulvaa, jossa oli artikkeli nuorista naistaiteilijoista, jotka käsittelevät ruumiillisuutta teoksissaan. Jo klassikoksi muodostunut Heidi Romon Keittiö ja pukuhuone on aina etonut minua jotenkin ihan munaskuita (sarjoja) myöten. Nainen, joka on pukeutunut ruokaan, eww. Tämä etominen ei ole mitenkään negatiivissävytteistä, kuten on sanottu, postmodernin taiteen tarkoitus ei ole ainoastaan ylevöittää ja kohottaa, kuvata kaunista, vaan pikemminkin läväyttää katsojaa kartulla naamaan. Ruokanainen on kyllä nerokas teos, se muistuttaa kierosti Arcimboldoa ja kommentoi samaan aikaan niin kulutuskulttuuria, ruumiillisuutta kuin pornoakin. Käytännön maamies minussa ahdistuu kuvista tosin lievästi; kai nuo kuvien safkat ovat edes dyykattuja, herrajumala, eihän kukaan niitä enää halua syödä sen jälkeen kun ne on kelmutettu hikisen ihon ja mummosukkisten väliin?

Toisen artikkelissa mainitun taiteilijan Marjaterttu Harrin sarja Todellisuus puree käsittelee taiteilijan omaa syömishäiriötä. Grafiikkaa teemoilla "Ruoka ei koskaan hylkää" ja sitä rataa. Punaista ja raadollista ja suorasukaista. En ole nähnyt kyseisen sarjan töitä, mutta huomasin suhtautuvani niihin jotenkin penseästi. Olen jo pitkään ollut havaitsevinani tiettyä oman syömishäiriöhistorian (tai nykyisyyden) ryöstöviljelyä suomalaisten nuorten naistaiteilijoiden töissä. Tavallaan oudoksun omaa reaktiotani, pidänhän taiteesta joka ammentaa omista kokemuksista, olenhan feministi ja pidän ilmiöiden politisoinnista. Noissa neuroositarinoissa on vaan jotain iholletunkevan intiimiä, ja toisaalta näen että monista töistä puuttuu se kaipaamani politisointi. Taiteilija kuvaa käpertymistään ruoan tai syömättömyyden ympärille, mutta ei useinkaan etsi syitä siihen. Tai jos etsiikin, homma menee tosi banaaliksi Barbie-nukke vs aito nainen-läpäksi.

Salla Tykkä on käsitellyt teoksissaan omaa anoreksiaansa verhotummin, eläen asian ylitse. Nähdäkseni oman ruumiin käyttö kuvissa mallina on ollut jonkinlaista terapiaa, rohkeuden kautta vapauttavaa. Valokuvaamalla itseäni sain tyydytyksen tunteen ja varmuuden omasta ruumiistani. Muille halusin lavastetuilla kuvillani yksinkertaistetusti sanoa, etteivät mainoskuvakulttuurin tarjoamat kuvat olleet totta, eivätkä ne luoneet terveitä esikuvia. sanoo Tykkä itse. Ehkäpä voimauttava valokuva on tuosta yksi variaatio? Opinnäytetyötä tehdessäni sivusin myös Maailman ihanin tyttö-projektia (eikö tuo etusivun kuva ole jotain ihan sydäntäsärkevän kaunista), jossa oli kuvattu lastenkotityttöjä oman elämänsä sankareina. Kuulemma voimauttavaa valokuvaa käytetään terapeuttisena metodina laajemminkin, esimerkiksi juuri toipuvien syömishäiriöisten hoidossa.

Miksi sulan voimauttavalle valokuvalle, mutta penseilen aikuisten naistaiteilijoiden ruumiillisuuspohdintojen edessä? En osaa sanoa. Ehkä olen vatuloinut kyseistä asiaa omakohtaisesti liikaa, ruoka- ja ruumissuhteen pohdinta tasolla "nyyh, ruoka on meitsin ainoa kaiffari" tuntuu jotenkin hirveältä yksinkertaistamiselta.

Olen ollut viime aikoina jotenkin henkilökohtaisessa kriisissä feminismin kanssa. En siis oman feminismini, vaan feminismien kirjon. Ennen kuin liityin Valtakunnanfeministien sähköpostilistalle, en tajunnutkaan kuinka linnanneitoja monet k.o. instanssin feministeiksi itseään kutsuvat naiset ovat. Lisää liksaa-läppä ällöttää minua näinä maailmanaikoina todella paljon, vähemmän liksaa KAIKILLE olisi paljon olennaisempaa ja suorastaan välttämätöntä jo tulevaisuuden sukupolvien hengissäpysymisen kannalta. Oman vasemmistolais-humanistis-ekologisen maailmankatsomukseni nojalla, jossa seksismi on vain yksi epätasa-arvon muodoista, on hämmentävää nähdä, kuinka kapea-alaisesti monet feministit ajattelevat. Lumis tokaisi joskus hyvin, että "tavallaanhan feminismi on pelkkää omien etujen ajamista", ja niin se tuntuu monelle olevankin. Vaaditaan palkkatasa-arvoa ja tuskitellaan lasikattoa, mutta ei puhuta globaalilla tasolla tai edes huomata sosiaalisia pointteja. Itselleni kulminaatiopiste oli lukea erään vanhemman naisasianaisen kannanotto "syömishäiriöt ovat typerien ja kouluttamattomien tyttöjen ongelma", tämän jälkeen erosin vaivihkaa listalta, koska en jaksa sähköpostin välillä tapahtuvaa kädenvääntöä, osallistuin sellaisiin nuorempana ihan liikaa.

No, se emansipaatiosta tällä kertaa, menen ripustamaan pyykkejä.

torstaina, helmikuuta 22, 2007

Ajatukset unissa

Olen ollut tämän viikon niin väsynyt. Nukun kahdeksan tunnin yöunia ja haaveilen silti jatkuvasti täkinmutkasta ja kainaloon rutistettavasta pötkylätyynystä, sekä siitä oudosta maailmasta joka aukeaa heti kun ummistan silmät. Enää en lue tunteja ja valvota miestä, nyt olen se joka murisee valosta ja nukahtaa jopa kovaksi topatulle Jugend-sohvalle. Tiedän nyt, että uni on säälimätön ulosottomies, on turha kuvitella pärjäävänsä viikkoa viiden tunnin yöunilla ilman, että yölasku erääntyy ja kasvaa vielä korkoa, kuten laskuilla on tapana.

Mietin väsyneeseen ruumiiseen liitettävää määrettä lyijynraskas. Jäseneni eivät ole lyijynraskaita, vaan päin vastoin, jotenkin leijuvia ja rajoiltaan epämääräisiä, jatkuvasti nautinnon kynnyksellä. Syy, miksi olen täysin addiktoitunut torkkuherätykseen, on juuri se ruumiin ihana unihöttö, johon saa sukeltaa vielä tunniksi-puoleksi tunniksi-viideksi minuutiksi. Samaa nautinnonsukuista irtonaisuutta ruumiissa on vesijuoksun, saunan, kylvyn ja seksin jälkeen.

Uneliaana sitä jotenkin elää puoliksi unimaailmassa. Muistelen vanhoja uniani, haluan jotenkin vangita, taltioida ne. Mielessäni on vuosia ollut näky öisestä metsäaukiosta, jossa on vanhanaikainen, jykevä kirjoituspöytä, sen päällä maitolasikupuinen pöytälamppu, joka sulkee pöydän ja aukion keltaiseen valokehään. Ja se kadulta nähty valtava, aitojen kynttilöiden koristama joulukuusi Empire-talon kaariportaiden välissä, ruutuikkunan kehystämänä. Ja ne eri kokoiset, kultaiset ja hunajaiset kissat Puu-Käpylässä saattamassa minua kotiin.

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Ihmisiä

Kuulen, että entisellä miehellä on perhesurua. Kerään rohkeutta soittaa, mietin kaikkia mahdollisia vääriä sanoja. Erostamme on kohta yhdeksän vuotta, emmekä silloinkaan oikein puhuneet kipeistä asioista. Entinen ei itkenyt sen viiden vuoden aikana kuin pari kertaa, joista ensimmäinen tapahtui, kun ahdistelin häntä joulusuunnitelmista.

Kuulen myös, että läheiseksi käynyt ihminen ei osaa rakastua eikä muutenkaan tunne hirveän paljoa mitään. Yritän vedota ja esittää päinvastaisia esimerkkejä, turhaan, ystävä pysyy jyrkkänä. Uskoutumisen jälkeen näen ystävän iloisuuden ja sosiaalisuuden toiselta kantilta, puolustusreaktiona. Tunnistan tavan, avoimen ihmisen tyylin sulkeutua. Vaikka toisen läheisen töykeys loukkaa, on se helpommin tartuttavaa, tajuttavampaa. Jurosta angsti näkyy, iloisesta höpöttäjästä ei, ainakaan ellei halua nähdä. Menin itsekin iloinen höpöttäjä-moodiin kun olin surullinen, pelkäsin näyttää heikkouteni jopa ystävilleni, joka tuntuu nyt ihan käsittämättömältä. Toisaalta iloinen höpöttäjä hoitaa seurassa itseään vähän kuin kipeänä kehräävä kissa, tekoiloisuus voi joskus oikeasti muuttua aidoksi.

Koen tarvetta jotenkin auttaa tätä ystävää ja häneen liittyvää toista ihmistä. En kuitenkaan oikein tiedä miten, sähköpostin lähettäminen tuntuu jotenkin päällekäyvältä ja tungettelevalta. Itse uskon suorastaan fanaattisesti kaiken selvittämiseen ja puimiseen, mutta en voi vaatia muilta samaa. Miten olla hiljaa läsnä ja apuna, tarjoilematta röyhkeästi omia ideoitaan, etenkin kun ideat ovat aika mullistavia? Uskon siihen, että kauempaa näkee joskus paremmin, mutta uskon myös itsemääräämisoikeuteen. Ihmisiä ei saa auttaa väkisin, vai saako?

maanantaina, helmikuuta 19, 2007

Kukkia

Lauantaina oli L:n siskon juhlat meillä. Emäntä, eli minä, sain ainakin kuusi tulppaanikimppua, liljoja, ruukkuruusun ja maailmasta hienoimman sidotun kimpun. Kun valmistuin, pyysin äidiltä "sidottua kimppua, sellaista kallista", jonka laista olen aina halunnut mutten koskaan saanut. Valmistujaisissa kimppuja tuli kuitenkin niin paljon, että sidottu kimppu jäi odottamaan x-ajankohtaa. Nyt saamani kimppu on ainakin piirakkavuoan kokoinen, koostuu punavalkeista ruusuista, ohdakemaisista jutuista, laakerinlehdistä ja harmaasta lonkerojäkälästä. Se on ihana. Jotkut eivät pidä leikkokukista, koska ne aina kuolevat kumminkin. Minua kasvin kuihtumisprosessin seuraaminen ei ahdista (paitsi jos kukat ovat imeskelleet kaikki vetensä ja näivettyvät kuivana, se raastaa) vaan päin vastoin kiinnostaa. Etenkin tulppaanit käyvät läpi hienoja aukirevähtämis- ja irvistysvaiheita ennen lehtien tippumista. Ja niiden tuoksukin voimistuu. Sen sijaan esimerkiksi hyasinttien tuoksu muuttuu hurmaavasta tukahduttavaksi ja selkeästi kuoloa ennustavaksi.

Olin kerran perhospuutarhassa Tikkurilassa. Siellä oli tropiikin lämpötila (jonka jälkeen ulkona vallitseva 30 asteen helle tuntui suloisen viilakalta) ja isokokoisia, eksoottisia perhosia. Koska perhosten elinikä on lyhyt, lepatteli kasvihuoneessa myös repalesiipisiä ja haalistuneita, pahastikin kärsineitä perhosia, kasvien lehdillä näki kuolleita, harmaaksi muuttuneita siivekkäitä. Kuten Suomessa asiaan kuuluu, oli joku lapsiperhe ehtinyt imailla verkkomelonin nenäänsä moisesta brutaaliudesta, joka saattaa järkyttää kasvavaa nuorisoa. Perhospuutarhan pitäjä oli vastannut kuoleman kuuluvan aitoon tropiikkiin osana kiertokulkua. Mistä tuleekin mieleeni se, että kuulemma jenkeissä ei saa laittaa supermarketin lihatiskille possun tai lemmun kuvia markkeeraamaan lihalaatua, voi nimittäin tulla kuluttajalle itku kurkkuun tajutessaan syövänsä päivittäin söpöjä röhköttäjiä. Eilen, bloggaajien kudontatapaamisessa (jossa en kutonut vaan kirjailin sametinpalasta) oli puhetta Our daily bread-dokumentista, jonka jälkeen kuulemma alkaa tarkastella syömistä täysin uudesta vinkkelistä. Harmi vain, että yleensä valistukselliset dokumentit tavoittavat ne ihmiset, jotka jo valmiiksi veggieilevät ja kierrättävät ja suosivat lähiruokaa. Vaikka eipä pieni hengennostatus tee pahaa, esimerkiksi itse ostelen surutta (tai no, en surutta mutta ostelen) pahoja lentotomaatteja, jotka on poimittu halpatyövoimalla. Mutta minkäs teet, en ainakaan vielä ole bongannut Espoosta luomutomaatteja talvella, ja tomaatit ovat ehkä olennaisin osa ruokavaliotani (fetan ja aiemmin pastan ohella, turha tässä teeskennellä jotain puritaania, joka elää pelkällä tomaattikeitolla). Tämänkin takia odotan muuttoa Helsinkiin, oikeastaan sijoittumiskriteerinä voisi pitää kävelymatkaa johonkin halliin tai torille.

Manasin Espoon ja joukkoliikenteen keskinäistä suhdetta eilen, kun tuskastuttavan vapaaehtoistyö-kuumotuspuhelun takia missasin reittioppaan arpoman välineen ompelukerhoon. Lopulta matkustin yhteensä vissiin kuudella bussilla ja matkaankin meni nöpäkät pari tuntia. Ompelukerhon rauhallisenintensiivinen ilmapiiri, rakkaus- ja aikakeskustelut sekä megalomaaninen laskiaispulla taltuttivat bussiturhauman heti miten. Kiitos osanottajille ja erikoisesti kokoonkutsujalle, oli taas niin mukavaa!

Menin (tulin) tänään ratikalla töihin. Olipa kivaa. Rakastan ratikoita. Takanani oli spurgu, joka jutteli toiselle spurgulle, että "vaikka mä nyt dokaankin, mä en hetkeäkään epäile ettenkö mä saisi opiskeltua. Mä aion käydä lukion ja sitten yliopiston maisteriksi, siis tohtoriksi saakka". Virnuilin itsekseni että "joo niin varmaan, pääaineena puistokemia vissiin", mutta sitten häpesin ajatuksiani. Mitä pahaa siinä on, että kännikala uskoi vielä saavuttavansa tohtorinhatun?

perjantaina, helmikuuta 16, 2007

Kiireestä

Olen aina suhtautunut varauksellisesti toivomukseen siitä, että vuorokaudessa olisi lisää tunteja. Tai no, okei, olen aina irvistellyt sitä ääneen toivoville ihmisille heidän menestyjänselkänsä takana. On eri asia toivoa lisää aikaa kuin meltota siitä joka foorumilla. Samat ihmiset muuten usein viljelevät sanontaa "heittäydyn sataprosenttisesti kaikkeen". Tekisi mieli sanoa niille tuosta tuntitoiveesta, että opetelkaa nyt daiut vähän ajankäyttöä, ja kysäistä vielä siitä sataprosenttisuudesta, että koskeeko se myös vessansiivousta, avioseksiä ja excel-taulukoita. Ehkä koskee, mistäs minä tiedän. Olen siis itse usein aika huono ajankäyttäjä, mutta en kyllä kiillota sillä kilpeäni, vaan pikemminkin yritän järjestää niin, että aikatauluongelmia tulisi mahdollisimman vähän. Siis noin teoriassa, heh.

Oma viikkoni on ollut ehkä tähänastisen elämäni kiireisin. Päivätyön lisäksi olen hoitanut pariakin eri vapaaehtoisprojektia, ja alan olla jo aika puhki. Osastopalaverin (minä osastopalaverissa, kipeetä!!) jälkeen nautittu skumppa aiheutti terävän päänsäryn, jatkuvasti viestejä ja puheluita suoltava puhelin tekisi mieli vaientaa voimakeinoin. Stressi aiheuttaa minulle vielä sellaista ärsyttävää varmistusmaniaa, en osaa jaotella asioiden tärkeyttä vaan metsästän hulluna jotain turhanaikuista puhelua tai meiliä.

Ääh, oikeasti tekisi mieli pohdiskella tuota kiire-asiaa nyt vähän enemmänkin, mutta en ehdi. Kohta lähden onneksi viettämään LAATUAIKAA kuten menevän dinkun kuuluukin. Tarvitsen kyllä viikossa vähintään yhden päivän, jolloin voin maata sängyssä ja lukea Hesaria vaikka koko päivän, torkahtaa vaikka aina välillä ja tahria lakanat appelsiinien mehulla.

maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Stressiuni

Haluatteko kuulla uneni? No kerron sen kuitenkin: (olen koko viime viikon nähnyt toistuvia unia siitä, että olen taas lukiossa ja joku matikankurssi on suorittamatta)

Unessa kuulen, että lukion liikuntatuntien pakollinen uimatunti on jäänyt suorittamatta. Tämän takia kaikki tähänastiset saavutukseni, opinnot, työpaikat ja sen sellaiset uhataan peruuttaa. Suorittaakseni uimatunnin minun on pakko löytää uimalippu. Etsin uimalippua Helsingin keskustassa ja Vanhan edessä huomaan olevani pelkässä yöpaidassa liikkeellä. Yöpaita on se jo tosimaailmassa räteiksi päätynyt viininpunainen vanhanaikainen rusettiyöpaita, joka on unessa revennyt edestä, tahrainen ja vielä väärin päin. Yritän naamioida yöpaitaa hippimekoksi, mutta en voi olla ajattelematta kuinka oudolta hippimekkokin näyttää helmikuussa. Jossain vaiheessa, yrittäessäni vaivihkaa kääntää yöpaitaa oikein päin, katson itseäni näyteikkunasta ja huomaan vasemman rintani muuttuneen tumman liilaksi. Yritän hangata väriä pois, mutta se on tulehdusta eikä puhdistu. Samaan aikaan tajuan, että olen lintsannut vahingossa töistä ja saan varmasti nyt potkut.

Sitten kuulen, että tärkeä, elämäni pelastava uimalippu on Porvoossa. Ajan Porvooseen autolla pitkin lumista vuoristotietä, meinaan jatkuvasti livetä. Auto on korkea ja hutera. Porvoossa haahuilen ensin uimahallissa, josta en löydä mitään. Parkkipaikalla meinaan luovuttaa, mutta sitten tajuan, että uimalippu on tietenkin lapsuudenkodissani. Kävelen metsän läpi vanhaan kotiini, johon on rakennettu toinen kerros ja lisäsiipiä. Kodissani asuu iso, uskovainen perhe, joka antaa minun etsiä lippua mutta on samalla täysin pihalla. He eivät tajua epätoivoista vitsailuani, vaan esittelevät minulle lemmikkieläimiään, joilla on pitsivaatteita päällä. Kuulen perheen isän harrastavan eläimenpitsivaatteiden tekoa, ja ihastelen kiusaantuneena kissaa sanomalla "no sepäs on tuiman näköinen". Samalla tajuan, että kaikki lemmikit ovat täytettyjä, kultainen noutaja, kissat ja marsut. Tajuan, että nyt on päästävä pois, homma menee niin sairaaksi. Onneksi tosielämän puhelin soi, langan päässä on rakas Nassu, joka kutsuu kylään.

Nassulla söin heinäsirkkoja.

lauantaina, helmikuuta 10, 2007

Imaami pyörtyi

Ja päätyi uunivuokaan ja sitä mukaa suuhumme. Kevyttä mutta ravitsevaa ja vielä helppoa, vaikka helppous on ruuassa oikeastaan sivuseikka, etenkin lauantaisin. Munakoiso on ihana kasvis, ikään kuin kesäkurpitsan advanced-versio, varustettuna paremmalla maulla ja miellyttävämmällä ulkonäöllä. Vaikkei kesäkurpissakaan nyt mitään vikaa ole, mutta liila on veggiessä paljon coolimpaa kuin vihreä.

Eilen, ollessani töissä, koin taas sen huimaavan tunteen, onnellisen hetken. Taitoin esitettä ja tsiigailin sivusilmällä ITunesin tarjontaa, jonka olin jo aikasemmin pintapuolisesti kartoittanut. Löysin tarkemman etsinnän avulla TYÖVÄENLAULUJA. Hallelujaa, istun tekemässä unelmatyötäni ja kuuntelen kuulokkeilla, kun Kristiina Halkola laulaa että jos rakastat liikaa kirjoja! Oikeasti, vaikka olen todennut työni aika stressaavaksi, olen kuitenkin elänyt viimeisen viikon leijailevassa happiness-tilassa, hymyillyt jatkuvasti ilman syytä, säteillyt vähän kaikille, nauranut pienimmästäkin syystä ja maistellut eri versioita niistä kymmenistä eri kahvivaihtoehdoista, joita automaatissa on. Tiedän kyllä, että tämä tunne tulee tasaantumaan, tulen manaamaan monotonisuutta ja feissaamaan itseäni uravalinnastani ja sitärataa, mutta yritän kerrankin nauttia hetkestä ja olla maalaamatta tulevaisuuspiruja seinille. En oikein tiedä, mistä olen tulevaisuuteen äärimmäisen varauksellisesti suhtautuvan asenteeni perinyt, mutta pyrin aina kartoittamaan huonoimman vaihtoehdon ja varautumaan siihen. Viimeksi tänään, kun keskustelimme L:n kanssa tulevasta asumistilanteesta väläyttelin jatkuvasti "jos se nyt ylipäätään onnistuu"-skenaarioita, kunnes L huomautti että joo, voidaanhan me jäädä autonkin alle huomenna, eikä sitäkään nyt tässä vaiheessa kannata ottaa suunnitelmissa lukuun. Eli, että ei kannata aina varautua siihen pahimpaan vaihtoehtoon!

Olen miettinyt tykönäni, sekä myös analysoinut Lumiksen kanssa tätä tulevaisuuteen suhtautmista. Sitä tulee helposti ajateltua, että jos ei mitään odota, ei petykään. Ja jos että varautuu pahimpaan, se pahin ei lyö aivan niin pahasti kartulla naamaan kuin mitä muuten. En kuitenkaan oikein tiedä, onko huonoimpaan mahdollisuuteen asennoituminen se oikea ratkaisu? Mitä sitä sitten menettää, jos odottaa jotain asiaa innolla, vaikka sitten pettyisikin? Olen itse kokenut viime vuonna paljon pettymyksiä, mutta toisaalta kukaan ei jälkeenpäinkään voi ottaa minulta pois sitä iloista odotusta, joka edelsi pettymyksentunnetta. Näin jälkeenpäin tajuan myös sen, kuinka paljon revin paitaani ihan turhastakin. Ei ole mitenkään jokapäiväistä, että ihminen heti valmistuttuaan työllistyisi unelmapaikkaansa. Näen myös, että nöyrtyminen teki minulle hyvää. Suotuisten olosuhteiden takia en ole joutunut opiskeluaikana tekemään nk paskaduunia kuin keikka- ja pätkäluontoisesti, ja se ehkä tuuditti minut illuusioon absoluuttisesti ansaitusta oman alan työstä. Jouduin kuitenkin elättämään itseäni viime vuoden aikana myös semipaskaduuneilla, sellaisilla joissa tavallaan viihdyin, mutta jotka eivät vastanneet odotuksiani ja aiheuttivat minulle sen takia henkilökohtaisia huonoudentuneita. Nuo huonoudentunteet olivat, näin jälkeenpäin ajatellen myös osaksi tarpeellisia. Mutta myös tosi vihlovia, en ikinä unohda sitä, kun seisoin Kauklahden seisakkeella itkien omaa TARPEETTOMUUTTANI, käytyäni työhaastattelussa vaikka vihasin tarjottua työtä sydämestäni, tuijottaen kaamoksessa siintäviä tyhjiä asuntomessutaloja. Kunpa tämän päivän Lupiini olisi silittänyt sen Lupiinin poskea ja kertonut, että kyllä se kuule vielä onnistuu! L, ihana L, jaksoi aina sanoa minulle, että se on vain ajan kysymys, kun se oma paikka löytyy. Ja L oli oikeassa.


Asumisesta sen verran, että tämä väliaikseksi jatkuvasti tiedetty asumismuoto luonnonkauniissa Tapiolassa on saanut selkeän loppuetappinsa vuoden lopussa tulevan putkiremontin muodossa. Se on helpotus. Muuttaessamme tänne olin aika ahdistunut Torkkelinmäki-näköalan ja ratikoiden kirskunnan menetyksestä, mutta toisaalta sopeuduin myös vähän luonnonläheisempään yhteisöön hyvin. Nautin tosi paljon parvekkeen suomista mahdollisuuksista, merinäköalasta ja valkovuokonpoimintatilaisuudesta. Ja noloa kyllä, nautin myös markettimahdollisuudesta (tämä on oikeasti todella noloa), mutta kun on elänyt monta vuotta kantakaupungin paskimman lähikaupan vieressä, alkaa arvostaa isoa osuuskauppaa, josta saa paitsi savutofua, myös bonusta. Mutta se oli ohimenevää viehtymystä joka perustui siihen, että on elänyt nuoruutensa niin marginaalissa ja aktivistina, että kaikki taviksuuteen viittaava saa jotain outoa kiehtovaa sädekehää. Sädekehä on kuitenkin rapissut pahasti, koen, että markettitodellisuus on nyt koettu ja tylsäksi havaittu, ja nyt pitää muuttaa takaisin ratikan varrelle. Vielä yhden kesän haluaisin vielä asua täällä, koska tiukkaan vaatimuslistaamme ei valitettavasti kuulu parveke. Jos haluaa asua Jugend-talossa mieluiten erkkerin kera, ei saa rutista liikoja.

Hääpukukangas on ostettu. Taftia, pitsiä ja tylliä, aah. Ostin kirpparilta halvat varakengät(kultaiset), mikäli mustat fetissit alkavat puristaa. Vanhaa ja uutta löytyy, sinistä ei mitenkään, en osaa pukeutua siniseen, vaikka se onkin oikeassa ympäristössään oikein kiva väri. Muukin puuha on kai aika hyvässä mallissa. Kukkaseppeleen teko pitää diilata jossain vaiheessa, se on ehkä tärkein osa koko hääkostyymiani. En ole kyllä missään vaiheessa varsinaisesti stressannut asiasta, kun ei-niin-usein-tavattavat tutut kysyvät että "no stressaako" alan selvittää niille monisanaisesti elämäntilannettani kunnes tajuan, että joo, häitähän ne meinaa. Ei kyllä tule mitään kauheita stressinaiheita mieleen, kunhan on ruokaa, viinaketta ja musiikkia, eiköhän siitä kivat juhlat synny, uskoisin. Ja loppuillasta työväenlauluja, tosin sitä ennen pitää huolehtia että kaikkein sinisin osa suvusta on poistunut.

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Aamumörri

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka rasittava Helsingin aamuruuhka on. Kun kävin Espoossa töissä, sain istua yksin joukkoliikennevälineissä, mikä on tietysti globaalisti ajatellen hanurista mutta sisälsi ihan henkilökohtaisella tasolla aika miellyttäviä elementtejä. Kuten rauhan ja hiljaisuuden. Missasin liukkauden ja revähtäneen takareiden (viikonloppuonnettomuus) takia työbussini, mikä nyt ei sinällään ole katastrofi, koska minulla on ekaa kertaa elämässäni liukuva työaika, mutta bussipysäkeillä seisominen siperiapakkasissa ei varsinaisesti paranna aamuäreyttäni.

En halua ensimmäiseksi aamulla lukea uutisia, vaan uppoutua mahdollisimman syvälle johonkin kirjaan. Koska herään viime tipassa, matkalla pitäisi ehtiä myös ehostaa ilman erityisen huomion herättämistä. Viereen änkevät kanssaihmiset ja joka paikasta vyöryvät ilmaisjakelulehdet kiristävät aamuherkkää hermoa. Ja ne hemmetin touhottajat! Jengi juoksee paniikissa metroon, vouhottaen ja jättisalkuillaan muita tönien, vaikka metroaseman ikkunarakennelman heijastuksesta näkee aivan hyvin, ettei asemalla edes ole mitään metroa. Talvitamineiden raskauttamat, täysin hyödyttömät ja rengassilmäiset pyrähtelyt jaksavat aina jotenkin ärsyttää minua, lähtisitte pässit aikaisemmin! Turha kai mainitakaan, että harrastan itse ihan samoja paniikkisyöksähtelyjä joskus :) Olen aamuisin kyräilevä misantrooppi, mutta yleensä vain ensimmäiset puoli tuntia. Olen aina vältellyt kaikkia yhteisiä työ/koulumatka-juttuja juuri aamuäksyyteni takia. Ei yhtään kiinnosta jorista yhdentekeviä jonkun puolitutun kanssa, kun mieli askaroi vielä edellisyön unissa.

Mutta siis oikeasti olen tosi iloinen siitä, että pitää herätä aikaisin. Vielä kun oppisin nukkumaankin aikaisin. Vaikka olisin kuinka nuokku päivällä, virkistyn iltaa kohden ja alan puuhastella kaikkea hyödyllistä, eilenkin piti ruveta kiillottamaan kenkiä. Harkitsin myös hopeiden kiillottamista (!!) mutta siitä sentän luovuin.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Kuorossa ja sen jälkeen

Lauloimme tänään Keski-Euroopan matkan ohjelmistoa, matkan jolle minä en pääse. On luonnollisesti sääli missata tilaisuus laulaa Budapestin, Prahan ja Wienin keskiaikaisissa kirkoissa, mutta en kyllä valita. Ja onhan meillä kevätkonsertti kotikaupunkini keskiaikaisessa kirkossa, paikassa jossa en ole vielä ikinä käynyt ja joka herättää nostalgisia tunteita jo etukäteen, koska se muistuttaa kovasti Porvoon tuomiokirkkoa. Täysin epäuskonnollisena ihmisenä rakastan kirkkoja, aikansa arkkitehtitaidon komeita ilmentymiä. Värikkäänä siilautuva valo, holvit, kynttilänkäry, hartauden ja ajattomuuden tunne. Kun olimme äidin kanssa aikoinaan Pietarissa Iisakinkirkossa, kävin läpi hyvin vaikeaa ihmissuhdetilannetta (niitä harvoja elämässäni, oli se vaan traumaattista ja koomistakin, eh). En koko matkan aikana kyennyt oikein muuhun kuin vatkaamaan poikasutinoitani, mikä oli varmaankin äidin mielestä suhteellisen pitkästyttävää. Iisakinkirkossa opas kertoi, että ortodoksikirkoissa korkein kupoli edustaa Taivasta ja sieltä roikkuva kyyhkynen no... taivasta tai Jeesusta tai jotain. Ja että kuulemma kupolin alla seisominen rauhoittaa. Menin hetimiten kupolin alle seisoskelemaan, ja ainakin hetkellisesti tunsin jonkin sortin rauhaa sisälläni.

Kaikkien aikojen lempikirkkoni on Barceonan Sagrada Familia (how original). Siitä puuttuu ihan täydellisesti se kaavamaisuus ja konservatiivisuus, joka kymmenien eri Euroopan kirkkojen jälkeen alkaa melko lailla turruttaa. Sagrada Familian lasimaalauksetkin ovat ihan toista maata, puhumattakaan nyt niistä kaikista morbideista, kiveen veistetyistä yksityiskohdista. Ja sen ikuisesta keskeneräisyydestä ja niistä enganninlakupussin sisällöltä näyttävistä tornikoristeista.

Takaisin tähän päivään palatakseni, kävimme kuoron jälkeen vanhan ystäväni J:n kanssa yhdellä paikallisessa. J, kahden lapsen äiti, pääsee ulos melko lailla harvoin ja arvelin jo matkalla että nyt on jotain vähän tärkeämmänluontoista puhuttavaa. Kuten olikin, puhuimme J:n eroprosessista pitkään. Asia oli minulle uusi muttei millään muotoa yllätys, jotain sen suuntaista olin aavistellutkin. Kaksi hyvää tyyppiä joilla kaksi ihanaa lasta, mutta ei tulevaisuutta perheenä. Huomasin taas kerran, miten joskus kauempaa katsoessa näkee asiat paremmin. Kun viime viikolla tilitin lähipiirille omista keloistani, huomasin ainakin parin aavistelleen jotain sellaista tulevaksi. Nyt pääsin itse postuumin ennustajaeukon asemaan, vahvistamaan J:n oivalluksia. Puhuimme paljon siitäkin, miten omasta perheestä saatu malli vaikuttaa omiin parisuhteisiin. J on vahvan äidin kasvatti, äidin, joka uskoi aikansa voivansa torhistaa boheemin renttumiehen. Projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta vasta, kun lapset olivat jo aika isoja. J on tavallaan toistanut samaa mallia.

Käsittelimme myös monogamiaa ja rakastumisen sattumanvaraisuutta. Ristipisto-ilmiö ei olekaan vain oman kaveripiirini vanha vitsi, sitä tapahtuu monissakin läheisissä skeneissä. Ja kun hommaan sotkeutuu vanha kaveruus ja lapsen kummius ja ystäväpariskunta-meiningit, on lopputuloksena viihderomaaniin sopivaa lemmensalaattia. Tuli taas todettua, kuinka vaikeaa polygamia on (tosin ei ole omaa kokemusta, osallistuin toteamiseen lähinnä niinkus teoriapohjalta). Yhteiset sopimukset alkavat usein rakoilla, ja niihin vetoaminen oman juoksuajan oikeuttamiseksi voi tuntua kohtuuttomalta. Eiväthän tunteet toimi sillä logiikalla, että "me sovittiin, kulta, että me saadaan käydä vieraissa, täähän oli sulle vielä vuosi sitten täysin ookoo." En siis tuomitse polyamorisuutta, kukin tyylillään, mutta siipensä siinä kyllä saattaa polttaa helpostikin.

Olen tehnyt äidin kanssa kasviremonttia. Ihanaa, kun on itseä käytännöllisempi äitee, itse olisin saanut hommaan tuhraantumaan kaksinkertaisen ajan. Columnea sai ansaitsemansa kokoisen ruukun, mystinen puuköynnös pätkittiin pienempiin osiin, peikonlehti pääsi nuutuneisuudesta eroon. Huonoja kasviuutisia tältä päivältä on lähinnä se, että kissa oli raadellut naamaliljani (Hakusi - naamalilja - ei vastaa yhtään sivua).