Kuulen, että entisellä miehellä on perhesurua. Kerään rohkeutta soittaa, mietin kaikkia mahdollisia vääriä sanoja. Erostamme on kohta yhdeksän vuotta, emmekä silloinkaan oikein puhuneet kipeistä asioista. Entinen ei itkenyt sen viiden vuoden aikana kuin pari kertaa, joista ensimmäinen tapahtui, kun ahdistelin häntä joulusuunnitelmista.
Kuulen myös, että läheiseksi käynyt ihminen ei osaa rakastua eikä muutenkaan tunne hirveän paljoa mitään. Yritän vedota ja esittää päinvastaisia esimerkkejä, turhaan, ystävä pysyy jyrkkänä. Uskoutumisen jälkeen näen ystävän iloisuuden ja sosiaalisuuden toiselta kantilta, puolustusreaktiona. Tunnistan tavan, avoimen ihmisen tyylin sulkeutua. Vaikka toisen läheisen töykeys loukkaa, on se helpommin tartuttavaa, tajuttavampaa. Jurosta angsti näkyy, iloisesta höpöttäjästä ei, ainakaan ellei halua nähdä. Menin itsekin iloinen höpöttäjä-moodiin kun olin surullinen, pelkäsin näyttää heikkouteni jopa ystävilleni, joka tuntuu nyt ihan käsittämättömältä. Toisaalta iloinen höpöttäjä hoitaa seurassa itseään vähän kuin kipeänä kehräävä kissa, tekoiloisuus voi joskus oikeasti muuttua aidoksi.
Koen tarvetta jotenkin auttaa tätä ystävää ja häneen liittyvää toista ihmistä. En kuitenkaan oikein tiedä miten, sähköpostin lähettäminen tuntuu jotenkin päällekäyvältä ja tungettelevalta. Itse uskon suorastaan fanaattisesti kaiken selvittämiseen ja puimiseen, mutta en voi vaatia muilta samaa. Miten olla hiljaa läsnä ja apuna, tarjoilematta röyhkeästi omia ideoitaan, etenkin kun ideat ovat aika mullistavia? Uskon siihen, että kauempaa näkee joskus paremmin, mutta uskon myös itsemääräämisoikeuteen. Ihmisiä ei saa auttaa väkisin, vai saako?
Mä olen vähän sitä mieltä, että saa. Kriisiterapiankin pointti on puuttuminen, ja kriisin "katkaiseminen". Hyvin masentunut saattaa sulkeutua kuoreensa, eikä haluaisi tavata ketään, kun ei jaksa. Jos joku tunkee hänen kotiinsa väkisin, höpöttelee, siivoilee, se saattaa ahdistaa masentunutta, mutta tekee kuitenkin hyvää. Yksinäisyyteen eristäytyminen masentuneena on itseään ruokkiva kierre.
VastaaPoistaEn tiedä, mikä läheistäsi vaivaa, mutta mä neuvoisin ottamaan ohjat kauniiseen käteen ja edes yrittämään.
Suomalaisten individualismi on mennyt liian pitkälle. Joskus "ei" voi tarkoittaa kyllä, vaikka asianomainen ei edes itse tajua.
T: http://www.laurarantanen.net/ joka oikeasti tietää, mistä puhuu
Höpöttäjä-dilemmasta olen samaa mieltä: olen itse sitä sorttia. Joskus valitettavasti, joskus onneksi.
VastaaPoistaTuosta auttamisesta/neuvon antamisesta olen hieman kahta mieltä. Monesti ihminen, joka avautuu ongelmistaan, ei kaipaa siihen ratkaisuehdotuksia. Se voi tuntua jopa loukkaavalta. Ihan kuin ongelmat olisivat ratkaistavissa niin helposti, että ulkopuolinen ihminen pystyy hetkessä keksimään ratkaisumalleja pahaan mieleen. Yleensä avautuva haluaa ystävältä vain kuuntelevia korvia. Kannattaa ainakin hyvin tarkkaan miettiä kuinka ratkaisuehdotukset tekee, jos päätyy siihen. Kysymyksillä pääsee helpommin eteenpäin, kuin suorilla ehdotuksilla. Joskus on parasta "johdatella" keskustelun ja kysymysten avulla ongelman kanssa painiva itse oivaltamaan jonkin ratkaisumahdollisuudet. Silloin ne ovat aina hänen itsensä näköisiä ja loukkaamisen mahdollisuus pienenee huomattavasti.
Siinä olen kyllä samaa mieltä yllä olevan anonyymin kanssa, että joskus räväkkä yksinäisyyden kierteen katkaisu tekee vain hyvää. Tässä kohtaa vain on oltava tuntosarvet värisemässä, jotta voi huomioida toisen ihmisen persoonan kauniilla tavalla.
Laura, totta, joskus vaikka akuutin kriisin tullessa voi suorastaan pelastaa toisen auttamalla vähän "väkisin", menemällä ovesta sisään ja käymällä kaupassa yms, muistuttaen samalla että elämä jatkuu.
VastaaPoistaPurrrina, toi "ihan kuin ongelmat olisivat ratkaistavissa niin helposti.."-kohta oli tosi osuvasti sanottu. Rynnivässä auttamisessa on aina vähän sellainen ongelmienvähättelyn maku, siis jos kyse on vaikka pitkäkestoisesta masennuksesta.
Kaippa se on tapauskohtaista. Ja hienotunteisuutta on aina noudatettava.
purrrrina puhuu kans osuvia.
VastaaPoistaJotenkin pitäis vaan onnistua määrittelemään, minkälaista apua toinen kaipaa. Vaikeeta se tietenkin on, kun se on vaikeeta alan ammattilaisillekin, mutta itse olen onnellinen, että jotkut uskaltaa yrittää;)
Harvemmin sillä pelillä ruumiita tulee.
Lisäksi sellainen pieni huomio, joka varmasti jotakin ärsyttää, mutta joskus ihan oikeasti se ulkopuolinen saattaa jopa keksiä ratkaisun ongelmiin:) Ainakin osaan niistä.
Yrittänyttä ei laiteta. (Vaikka tää sanonta on mun mielestä maailman kaksimielisin)
Iloa, anonyymi-Laura