Olin ehtinyt unohtaa, kuinka rasittava Helsingin aamuruuhka on. Kun kävin Espoossa töissä, sain istua yksin joukkoliikennevälineissä, mikä on tietysti globaalisti ajatellen hanurista mutta sisälsi ihan henkilökohtaisella tasolla aika miellyttäviä elementtejä. Kuten rauhan ja hiljaisuuden. Missasin liukkauden ja revähtäneen takareiden (viikonloppuonnettomuus) takia työbussini, mikä nyt ei sinällään ole katastrofi, koska minulla on ekaa kertaa elämässäni liukuva työaika, mutta bussipysäkeillä seisominen siperiapakkasissa ei varsinaisesti paranna aamuäreyttäni.
En halua ensimmäiseksi aamulla lukea uutisia, vaan uppoutua mahdollisimman syvälle johonkin kirjaan. Koska herään viime tipassa, matkalla pitäisi ehtiä myös ehostaa ilman erityisen huomion herättämistä. Viereen änkevät kanssaihmiset ja joka paikasta vyöryvät ilmaisjakelulehdet kiristävät aamuherkkää hermoa. Ja ne hemmetin touhottajat! Jengi juoksee paniikissa metroon, vouhottaen ja jättisalkuillaan muita tönien, vaikka metroaseman ikkunarakennelman heijastuksesta näkee aivan hyvin, ettei asemalla edes ole mitään metroa. Talvitamineiden raskauttamat, täysin hyödyttömät ja rengassilmäiset pyrähtelyt jaksavat aina jotenkin ärsyttää minua, lähtisitte pässit aikaisemmin! Turha kai mainitakaan, että harrastan itse ihan samoja paniikkisyöksähtelyjä joskus :) Olen aamuisin kyräilevä misantrooppi, mutta yleensä vain ensimmäiset puoli tuntia. Olen aina vältellyt kaikkia yhteisiä työ/koulumatka-juttuja juuri aamuäksyyteni takia. Ei yhtään kiinnosta jorista yhdentekeviä jonkun puolitutun kanssa, kun mieli askaroi vielä edellisyön unissa.
Mutta siis oikeasti olen tosi iloinen siitä, että pitää herätä aikaisin. Vielä kun oppisin nukkumaankin aikaisin. Vaikka olisin kuinka nuokku päivällä, virkistyn iltaa kohden ja alan puuhastella kaikkea hyödyllistä, eilenkin piti ruveta kiillottamaan kenkiä. Harkitsin myös hopeiden kiillottamista (!!) mutta siitä sentän luovuin.
"Ei yhtään kiinnosta jorista yhdentekeviä jonkun puolitutun kanssa, kun mieli askaroi vielä edellisyön unissa"
VastaaPoistaälä muuta sano, mieluiten aamutyömatkat yksin, kun on vielä ihan syvällä itsessään. ja paluumatkalla haluaa jo takaisin omaan itseensä ))
minä olen se, joka ei koskaan kysy: mennäänkö samaa matkaa ...
Kauhee ajatus, mennä jonkun kanssa aamulla samaa matkaa. Mulla huutaa luurit päässä ja huokailen pysäkeillä kun ratikkaan änkeää ihmisiä, jotka jäävät ostelemaan lippujaan viidenkympin setelillä.
VastaaPoistaAsiaa hankaloittaa vielä se, että menen ratikalla ja metrolla ja olen tasalta töissä jos juoksen kaikki rullaportaat ja välit. Siksi täytyy kärppänä singahtaa metrosta ulos, että pääsee reunimmaisiin rullaportaisiin ennen kuin ne tukkiutuu. Pakkoneuroosi. Haluan kuunnella musiikkia ja olla katsomatta ihmisiä. Onneksi en nöe muutenkaan mitään, eipähän tule moikkaultua tai juteltua kenenkään kanssa, kun tuijotan lasittuneesti eteeni...
aamut on ihan kauheita..
-minh-
Tiäks, nyt kun koulumotivaatio on kohdillaan, nautin aamubussista! Se suhahtaa suht nopeaan koululle ja on jotenkin leppoisan piristävä kokemus. Nousen Mannerheimintiellä pois ja monena aamuna taivas on ollut vaaleanpunaisen oranssi kävellessäni kohti luentosalia. Ei valittamista.
VastaaPoistaTäysin eri tarinan voisin kirjoittaa työmatkoistani. Niillä vallitsee aina tasaisen kalvakka ja ahdistavan tietoisen väsynyt tunnelma. Junassa istuessani murhaan mielessäni kaikki keski-ikäiset työmatkan kimpassa matkustavat toimistohenkilöt, jotka kaakattavat kaikestaeiyhtäänkiinnostavastajahelvetinärsyttävästäkovaanääneen.
Aamuun tosiaan vaikuttaa ilmakin tosi paljon. Esim jos aamulla näkee haloilmiön, kuten viikko sitten, aamupeenis otsasta kutistuu hetimiten . Jotkuthan herää aina iloisina ja alkaa heti rupatella ja lukea Hesaria ja juoda appelsiinimehua hymyillen. Ollapa sellainen!
VastaaPoista