Lauantaina oli L:n siskon juhlat meillä. Emäntä, eli minä, sain ainakin kuusi tulppaanikimppua, liljoja, ruukkuruusun ja maailmasta hienoimman sidotun kimpun. Kun valmistuin, pyysin äidiltä "sidottua kimppua, sellaista kallista", jonka laista olen aina halunnut mutten koskaan saanut. Valmistujaisissa kimppuja tuli kuitenkin niin paljon, että sidottu kimppu jäi odottamaan x-ajankohtaa. Nyt saamani kimppu on ainakin piirakkavuoan kokoinen, koostuu punavalkeista ruusuista, ohdakemaisista jutuista, laakerinlehdistä ja harmaasta lonkerojäkälästä. Se on ihana. Jotkut eivät pidä leikkokukista, koska ne aina kuolevat kumminkin. Minua kasvin kuihtumisprosessin seuraaminen ei ahdista (paitsi jos kukat ovat imeskelleet kaikki vetensä ja näivettyvät kuivana, se raastaa) vaan päin vastoin kiinnostaa. Etenkin tulppaanit käyvät läpi hienoja aukirevähtämis- ja irvistysvaiheita ennen lehtien tippumista. Ja niiden tuoksukin voimistuu. Sen sijaan esimerkiksi hyasinttien tuoksu muuttuu hurmaavasta tukahduttavaksi ja selkeästi kuoloa ennustavaksi.
Olin kerran perhospuutarhassa Tikkurilassa. Siellä oli tropiikin lämpötila (jonka jälkeen ulkona vallitseva 30 asteen helle tuntui suloisen viilakalta) ja isokokoisia, eksoottisia perhosia. Koska perhosten elinikä on lyhyt, lepatteli kasvihuoneessa myös repalesiipisiä ja haalistuneita, pahastikin kärsineitä perhosia, kasvien lehdillä näki kuolleita, harmaaksi muuttuneita siivekkäitä. Kuten Suomessa asiaan kuuluu, oli joku lapsiperhe ehtinyt imailla verkkomelonin nenäänsä moisesta brutaaliudesta, joka saattaa järkyttää kasvavaa nuorisoa. Perhospuutarhan pitäjä oli vastannut kuoleman kuuluvan aitoon tropiikkiin osana kiertokulkua. Mistä tuleekin mieleeni se, että kuulemma jenkeissä ei saa laittaa supermarketin lihatiskille possun tai lemmun kuvia markkeeraamaan lihalaatua, voi nimittäin tulla kuluttajalle itku kurkkuun tajutessaan syövänsä päivittäin söpöjä röhköttäjiä. Eilen, bloggaajien kudontatapaamisessa (jossa en kutonut vaan kirjailin sametinpalasta) oli puhetta Our daily bread-dokumentista, jonka jälkeen kuulemma alkaa tarkastella syömistä täysin uudesta vinkkelistä. Harmi vain, että yleensä valistukselliset dokumentit tavoittavat ne ihmiset, jotka jo valmiiksi veggieilevät ja kierrättävät ja suosivat lähiruokaa. Vaikka eipä pieni hengennostatus tee pahaa, esimerkiksi itse ostelen surutta (tai no, en surutta mutta ostelen) pahoja lentotomaatteja, jotka on poimittu halpatyövoimalla. Mutta minkäs teet, en ainakaan vielä ole bongannut Espoosta luomutomaatteja talvella, ja tomaatit ovat ehkä olennaisin osa ruokavaliotani (fetan ja aiemmin pastan ohella, turha tässä teeskennellä jotain puritaania, joka elää pelkällä tomaattikeitolla). Tämänkin takia odotan muuttoa Helsinkiin, oikeastaan sijoittumiskriteerinä voisi pitää kävelymatkaa johonkin halliin tai torille.
Manasin Espoon ja joukkoliikenteen keskinäistä suhdetta eilen, kun tuskastuttavan vapaaehtoistyö-kuumotuspuhelun takia missasin reittioppaan arpoman välineen ompelukerhoon. Lopulta matkustin yhteensä vissiin kuudella bussilla ja matkaankin meni nöpäkät pari tuntia. Ompelukerhon rauhallisenintensiivinen ilmapiiri, rakkaus- ja aikakeskustelut sekä megalomaaninen laskiaispulla taltuttivat bussiturhauman heti miten. Kiitos osanottajille ja erikoisesti kokoonkutsujalle, oli taas niin mukavaa!
Menin (tulin) tänään ratikalla töihin. Olipa kivaa. Rakastan ratikoita. Takanani oli spurgu, joka jutteli toiselle spurgulle, että "vaikka mä nyt dokaankin, mä en hetkeäkään epäile ettenkö mä saisi opiskeltua. Mä aion käydä lukion ja sitten yliopiston maisteriksi, siis tohtoriksi saakka". Virnuilin itsekseni että "joo niin varmaan, pääaineena puistokemia vissiin", mutta sitten häpesin ajatuksiani. Mitä pahaa siinä on, että kännikala uskoi vielä saavuttavansa tohtorinhatun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!