Ruumiillisuudesta ja feministitaiteilijoista

Lueskelin tuossa äsken Tulvaa, jossa oli artikkeli nuorista naistaiteilijoista, jotka käsittelevät ruumiillisuutta teoksissaan. Jo klassikoksi muodostunut Heidi Romon Keittiö ja pukuhuone on aina etonut minua jotenkin ihan munaskuita (sarjoja) myöten. Nainen, joka on pukeutunut ruokaan, eww. Tämä etominen ei ole mitenkään negatiivissävytteistä, kuten on sanottu, postmodernin taiteen tarkoitus ei ole ainoastaan ylevöittää ja kohottaa, kuvata kaunista, vaan pikemminkin läväyttää katsojaa kartulla naamaan. Ruokanainen on kyllä nerokas teos, se muistuttaa kierosti Arcimboldoa ja kommentoi samaan aikaan niin kulutuskulttuuria, ruumiillisuutta kuin pornoakin. Käytännön maamies minussa ahdistuu kuvista tosin lievästi; kai nuo kuvien safkat ovat edes dyykattuja, herrajumala, eihän kukaan niitä enää halua syödä sen jälkeen kun ne on kelmutettu hikisen ihon ja mummosukkisten väliin?

Toisen artikkelissa mainitun taiteilijan Marjaterttu Harrin sarja Todellisuus puree käsittelee taiteilijan omaa syömishäiriötä. Grafiikkaa teemoilla "Ruoka ei koskaan hylkää" ja sitä rataa. Punaista ja raadollista ja suorasukaista. En ole nähnyt kyseisen sarjan töitä, mutta huomasin suhtautuvani niihin jotenkin penseästi. Olen jo pitkään ollut havaitsevinani tiettyä oman syömishäiriöhistorian (tai nykyisyyden) ryöstöviljelyä suomalaisten nuorten naistaiteilijoiden töissä. Tavallaan oudoksun omaa reaktiotani, pidänhän taiteesta joka ammentaa omista kokemuksista, olenhan feministi ja pidän ilmiöiden politisoinnista. Noissa neuroositarinoissa on vaan jotain iholletunkevan intiimiä, ja toisaalta näen että monista töistä puuttuu se kaipaamani politisointi. Taiteilija kuvaa käpertymistään ruoan tai syömättömyyden ympärille, mutta ei useinkaan etsi syitä siihen. Tai jos etsiikin, homma menee tosi banaaliksi Barbie-nukke vs aito nainen-läpäksi.

Salla Tykkä on käsitellyt teoksissaan omaa anoreksiaansa verhotummin, eläen asian ylitse. Nähdäkseni oman ruumiin käyttö kuvissa mallina on ollut jonkinlaista terapiaa, rohkeuden kautta vapauttavaa. Valokuvaamalla itseäni sain tyydytyksen tunteen ja varmuuden omasta ruumiistani. Muille halusin lavastetuilla kuvillani yksinkertaistetusti sanoa, etteivät mainoskuvakulttuurin tarjoamat kuvat olleet totta, eivätkä ne luoneet terveitä esikuvia. sanoo Tykkä itse. Ehkäpä voimauttava valokuva on tuosta yksi variaatio? Opinnäytetyötä tehdessäni sivusin myös Maailman ihanin tyttö-projektia (eikö tuo etusivun kuva ole jotain ihan sydäntäsärkevän kaunista), jossa oli kuvattu lastenkotityttöjä oman elämänsä sankareina. Kuulemma voimauttavaa valokuvaa käytetään terapeuttisena metodina laajemminkin, esimerkiksi juuri toipuvien syömishäiriöisten hoidossa.

Miksi sulan voimauttavalle valokuvalle, mutta penseilen aikuisten naistaiteilijoiden ruumiillisuuspohdintojen edessä? En osaa sanoa. Ehkä olen vatuloinut kyseistä asiaa omakohtaisesti liikaa, ruoka- ja ruumissuhteen pohdinta tasolla "nyyh, ruoka on meitsin ainoa kaiffari" tuntuu jotenkin hirveältä yksinkertaistamiselta.

Olen ollut viime aikoina jotenkin henkilökohtaisessa kriisissä feminismin kanssa. En siis oman feminismini, vaan feminismien kirjon. Ennen kuin liityin Valtakunnanfeministien sähköpostilistalle, en tajunnutkaan kuinka linnanneitoja monet k.o. instanssin feministeiksi itseään kutsuvat naiset ovat. Lisää liksaa-läppä ällöttää minua näinä maailmanaikoina todella paljon, vähemmän liksaa KAIKILLE olisi paljon olennaisempaa ja suorastaan välttämätöntä jo tulevaisuuden sukupolvien hengissäpysymisen kannalta. Oman vasemmistolais-humanistis-ekologisen maailmankatsomukseni nojalla, jossa seksismi on vain yksi epätasa-arvon muodoista, on hämmentävää nähdä, kuinka kapea-alaisesti monet feministit ajattelevat. Lumis tokaisi joskus hyvin, että "tavallaanhan feminismi on pelkkää omien etujen ajamista", ja niin se tuntuu monelle olevankin. Vaaditaan palkkatasa-arvoa ja tuskitellaan lasikattoa, mutta ei puhuta globaalilla tasolla tai edes huomata sosiaalisia pointteja. Itselleni kulminaatiopiste oli lukea erään vanhemman naisasianaisen kannanotto "syömishäiriöt ovat typerien ja kouluttamattomien tyttöjen ongelma", tämän jälkeen erosin vaivihkaa listalta, koska en jaksa sähköpostin välillä tapahtuvaa kädenvääntöä, osallistuin sellaisiin nuorempana ihan liikaa.

No, se emansipaatiosta tällä kertaa, menen ripustamaan pyykkejä.