Imaami pyörtyi

Ja päätyi uunivuokaan ja sitä mukaa suuhumme. Kevyttä mutta ravitsevaa ja vielä helppoa, vaikka helppous on ruuassa oikeastaan sivuseikka, etenkin lauantaisin. Munakoiso on ihana kasvis, ikään kuin kesäkurpitsan advanced-versio, varustettuna paremmalla maulla ja miellyttävämmällä ulkonäöllä. Vaikkei kesäkurpissakaan nyt mitään vikaa ole, mutta liila on veggiessä paljon coolimpaa kuin vihreä.

Eilen, ollessani töissä, koin taas sen huimaavan tunteen, onnellisen hetken. Taitoin esitettä ja tsiigailin sivusilmällä ITunesin tarjontaa, jonka olin jo aikasemmin pintapuolisesti kartoittanut. Löysin tarkemman etsinnän avulla TYÖVÄENLAULUJA. Hallelujaa, istun tekemässä unelmatyötäni ja kuuntelen kuulokkeilla, kun Kristiina Halkola laulaa että jos rakastat liikaa kirjoja! Oikeasti, vaikka olen todennut työni aika stressaavaksi, olen kuitenkin elänyt viimeisen viikon leijailevassa happiness-tilassa, hymyillyt jatkuvasti ilman syytä, säteillyt vähän kaikille, nauranut pienimmästäkin syystä ja maistellut eri versioita niistä kymmenistä eri kahvivaihtoehdoista, joita automaatissa on. Tiedän kyllä, että tämä tunne tulee tasaantumaan, tulen manaamaan monotonisuutta ja feissaamaan itseäni uravalinnastani ja sitärataa, mutta yritän kerrankin nauttia hetkestä ja olla maalaamatta tulevaisuuspiruja seinille. En oikein tiedä, mistä olen tulevaisuuteen äärimmäisen varauksellisesti suhtautuvan asenteeni perinyt, mutta pyrin aina kartoittamaan huonoimman vaihtoehdon ja varautumaan siihen. Viimeksi tänään, kun keskustelimme L:n kanssa tulevasta asumistilanteesta väläyttelin jatkuvasti "jos se nyt ylipäätään onnistuu"-skenaarioita, kunnes L huomautti että joo, voidaanhan me jäädä autonkin alle huomenna, eikä sitäkään nyt tässä vaiheessa kannata ottaa suunnitelmissa lukuun. Eli, että ei kannata aina varautua siihen pahimpaan vaihtoehtoon!

Olen miettinyt tykönäni, sekä myös analysoinut Lumiksen kanssa tätä tulevaisuuteen suhtautmista. Sitä tulee helposti ajateltua, että jos ei mitään odota, ei petykään. Ja jos että varautuu pahimpaan, se pahin ei lyö aivan niin pahasti kartulla naamaan kuin mitä muuten. En kuitenkaan oikein tiedä, onko huonoimpaan mahdollisuuteen asennoituminen se oikea ratkaisu? Mitä sitä sitten menettää, jos odottaa jotain asiaa innolla, vaikka sitten pettyisikin? Olen itse kokenut viime vuonna paljon pettymyksiä, mutta toisaalta kukaan ei jälkeenpäinkään voi ottaa minulta pois sitä iloista odotusta, joka edelsi pettymyksentunnetta. Näin jälkeenpäin tajuan myös sen, kuinka paljon revin paitaani ihan turhastakin. Ei ole mitenkään jokapäiväistä, että ihminen heti valmistuttuaan työllistyisi unelmapaikkaansa. Näen myös, että nöyrtyminen teki minulle hyvää. Suotuisten olosuhteiden takia en ole joutunut opiskeluaikana tekemään nk paskaduunia kuin keikka- ja pätkäluontoisesti, ja se ehkä tuuditti minut illuusioon absoluuttisesti ansaitusta oman alan työstä. Jouduin kuitenkin elättämään itseäni viime vuoden aikana myös semipaskaduuneilla, sellaisilla joissa tavallaan viihdyin, mutta jotka eivät vastanneet odotuksiani ja aiheuttivat minulle sen takia henkilökohtaisia huonoudentuneita. Nuo huonoudentunteet olivat, näin jälkeenpäin ajatellen myös osaksi tarpeellisia. Mutta myös tosi vihlovia, en ikinä unohda sitä, kun seisoin Kauklahden seisakkeella itkien omaa TARPEETTOMUUTTANI, käytyäni työhaastattelussa vaikka vihasin tarjottua työtä sydämestäni, tuijottaen kaamoksessa siintäviä tyhjiä asuntomessutaloja. Kunpa tämän päivän Lupiini olisi silittänyt sen Lupiinin poskea ja kertonut, että kyllä se kuule vielä onnistuu! L, ihana L, jaksoi aina sanoa minulle, että se on vain ajan kysymys, kun se oma paikka löytyy. Ja L oli oikeassa.


Asumisesta sen verran, että tämä väliaikseksi jatkuvasti tiedetty asumismuoto luonnonkauniissa Tapiolassa on saanut selkeän loppuetappinsa vuoden lopussa tulevan putkiremontin muodossa. Se on helpotus. Muuttaessamme tänne olin aika ahdistunut Torkkelinmäki-näköalan ja ratikoiden kirskunnan menetyksestä, mutta toisaalta sopeuduin myös vähän luonnonläheisempään yhteisöön hyvin. Nautin tosi paljon parvekkeen suomista mahdollisuuksista, merinäköalasta ja valkovuokonpoimintatilaisuudesta. Ja noloa kyllä, nautin myös markettimahdollisuudesta (tämä on oikeasti todella noloa), mutta kun on elänyt monta vuotta kantakaupungin paskimman lähikaupan vieressä, alkaa arvostaa isoa osuuskauppaa, josta saa paitsi savutofua, myös bonusta. Mutta se oli ohimenevää viehtymystä joka perustui siihen, että on elänyt nuoruutensa niin marginaalissa ja aktivistina, että kaikki taviksuuteen viittaava saa jotain outoa kiehtovaa sädekehää. Sädekehä on kuitenkin rapissut pahasti, koen, että markettitodellisuus on nyt koettu ja tylsäksi havaittu, ja nyt pitää muuttaa takaisin ratikan varrelle. Vielä yhden kesän haluaisin vielä asua täällä, koska tiukkaan vaatimuslistaamme ei valitettavasti kuulu parveke. Jos haluaa asua Jugend-talossa mieluiten erkkerin kera, ei saa rutista liikoja.

Hääpukukangas on ostettu. Taftia, pitsiä ja tylliä, aah. Ostin kirpparilta halvat varakengät(kultaiset), mikäli mustat fetissit alkavat puristaa. Vanhaa ja uutta löytyy, sinistä ei mitenkään, en osaa pukeutua siniseen, vaikka se onkin oikeassa ympäristössään oikein kiva väri. Muukin puuha on kai aika hyvässä mallissa. Kukkaseppeleen teko pitää diilata jossain vaiheessa, se on ehkä tärkein osa koko hääkostyymiani. En ole kyllä missään vaiheessa varsinaisesti stressannut asiasta, kun ei-niin-usein-tavattavat tutut kysyvät että "no stressaako" alan selvittää niille monisanaisesti elämäntilannettani kunnes tajuan, että joo, häitähän ne meinaa. Ei kyllä tule mitään kauheita stressinaiheita mieleen, kunhan on ruokaa, viinaketta ja musiikkia, eiköhän siitä kivat juhlat synny, uskoisin. Ja loppuillasta työväenlauluja, tosin sitä ennen pitää huolehtia että kaikkein sinisin osa suvusta on poistunut.