lauantaina, marraskuuta 22, 2008

Juopunut suttura

Huhhuh. Pitäisiköhän nyt huolestua kun toinen bloggaukseni lyhyen ajalla käsittelee ja sisältää krapulaa? No, tuskinpa kuitenkaan, olihan minulla eilen melko hyvä ja suomalaiskansallinen syy ottaa kuppia, nimittäin firman pikkujoulut. Pikkarit sujuivat odotusten mukaan: istuin pöydässä keskustelemassa työtoverini kanssa maahanmuutosta ja marxismista (olemme aika eri linjoilla mutta keskustelumme on yleensä aika hedelmällistä ja lämminhenkistä) kunnes meille tultiin sanomaan, ettei juhlissa saa puhua vakavia. Sitten tanssin jykevä on rakkautta ja lauloin karaokessa jo perinteeksi muodostuneen Sukkulan veenukseen. Täytyy myöntää, että vanhaa ilmaisutaidon lukiolaista hivelevät hyvä!-huudot, taputukset ja halaukset. Pidän oikeastaan esiintymisestä todella paljon ja on tietyssä mielessä harmi, ettei oma työnkuvani sisällä sitä laisinkaan (paitsi tietty juuri kännissä, karaokessa). Olen parhaimmillani pienen paineen alla, minusta tulee ihmisten katseiden kohteena rauhallinen, suvereeni ja sanavalmis. Tuon ominaisuuteni takia olen kokenut oman viisitoistaminuuttiseni jo parikymppisenä, silloin kun olin kova anarkoaktivisti ja feministi. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka absurdia on, että olen keskustellut ajankohtaisohjelmassa Kirsti Paakkasen kanssa aivan rauhallisena, asiaa sen enempää äimistelemättä ja että lärvini on roikkunut sivun kokoisena Nyt-liitteen henkilökuva-artikkelissa (naurettavaa, henkilökuva 22-vuotiaasta hipistä jonka mielestä feminismi on jees ja meissä naisissa on munasarjaa). Julkisuuteen suhtaudun kyllä nykyään todella penseästi. Sattumoisin sanojani on siteerattu tämän syksyn aikana sekä Tulvassa että City-lehdessä, joissa kummassakin vaadin saada olla nimetön . Cityn kohdalla vetosin "mainosalalla työskentelemiseen" mutta ei se ollut oikeasti mikään syy. Syy oli tasan se, etten halua lukea poikkeuksetta enemmän tai vähemmän väärinymmärrettyjä kommenttejani nimeni kera. Tulvan juttu käsitteli aborttia ja olin nimetön siksi, ettei kukaan fundis keksisi alkaa uhkailla minua helvetintulella.

Krapulan aikana elimistössä on edelleen alkoholia, mikä näkyy myös tekstini polveilevuudessa. Saan yleensä kännissä todella nerokkaita bloggausideoita joita kirjaan kalenteriini. Eiliseen pikku hopealaukkuun ei kalenteria mahtunut, joten puhelimeni viestiluonnoksista löytyi hämärähköjä juttuja kuten "rakas pää", "kääretorttu" ja "elän jännityksestä". Rakas pää viittaa luultavasti siihen, että rakastan kovasti päätäni. Se on joskus kipeä ja kova unohtelemaan asioita, sen pinnasta puskee kerran kuussa näppylöitä eikä sitä peittävä karvakerros tottele tahtoani (näkisittepä tukkani nyt: eilinen pikkulettikreppaus glitter-kukkasineen ja lakka-geeli-pöyhötyksineen on muuttunut länöttäväksi leijonanharjaksi jota haron vähän väliä tuskissani), mutta silti se on oikein hyvä pää. Empaattinen ja iloinen, ajoittain fiksu ja nokkela pää, jonne vuodet kerryttävät yhä lisää ja lisää muistoja ja taitoja.

Tuo "elän jännityksestä" on kyllä hämärä ja aikamoista potaskaa. Olen äärimmäisen turvallisuushakuinen ihminen, pidän rutiineista ja rauhasta ja vakaudesta. Tosin samalla nautin odottamattomista tapahtumista, ihmissuhdedraamoista ja haltioitumisesta, mutta näin kolmekymppisenä sitä jo kehtaa tunnustaa, että on ensisijaisesti aikamoinen nynny ja konservatiivi monissa asioissa (paitsi ei kyllä politiikassa, ikinä, ellei konservativismilla sitten tarkoiteta hyvinvointivaltion SÄILYTTÄMISTÄ, jolloin kyllä olen konservatiivi, hmmm).

Kääretortun pystyn palauttamaan keskiviikkoon, hopeasavikurssin tarjoomuksiin. Koska kurssin vetäjä leikkasi ystävällisesti koko porukalle kääretorttua koin velvollisuudekseni syödä yhden palan. Kaupan vakuumipakattu torttu maistui todella tympeältä hötöltä: metallisen ylimakealta, kuivakkaalta ja oikeastaan makeutta lukuunottamatta täysin mauttomalta. Palaa syödessäni tajusin, etten ole syönyt kaupan kääretorttua vuosiin, enkä mitään valmismakeita muutenkaan toukokuun jälkeen. Joskus aiemmin ostin kääretorttua ja marjapiirakoita ja ties mitä ällöjä kiiwi-kakkuja useinkin, muistan meidän Nassun kanssa esimerkiksi useita kertoja jakaneen kääretortun kahdestaan. Nyt koko touhu näyttää sairaalta ja ällöttävältä ja hyvin vieraalta, suunnilleen samalta kuin että pitäisi pinkkiä pipoa jossa on turkistupsu, tai että ajaisi autolla joka lauantai Prismaan (jota olen tehnytkin, edellisessä elämässäni, jolloin "tavallisuus" oli siinä määrin eksoottista että hypermarketin käytävillä jaksoi hörähdellä joka kerta omalle mukatavikseudelleen, kunnes kypsähti siihen, että L oli kadonnut jonnekin kilometrien päähän ja sille piti soittaa, Franzeninkadun Siwassa suunnistamiseen tottuneelle seikkailu neljäntoista tuhannen neliön kaupassa oli todella uutta). Tätä kirjoittaessani muistan ilokseni, että L on huolehtivaisena krapulaenkelinä ostanut minulle jäätelöä. Ja TÄTÄ kirjoittaessa minulle tuotiin eteen annos sitä jäätelöä. Nyt menen syömään sitä. Mortonki.

keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008

Hiljaisuus

Elän aikoja, jolloin kaikki asiat menevät lävitseni. Elämässäni on tiettyjä, isoja epävarmuustekijöitä, eikä hyvin olevien asioiden luettelointi auta. Eikä auta mikään muukaan, olen hirveän huono suggestoitava, mikään rentoutus tai meditointi ei tähän päähän uppoa. Aamiaiseksi join panacod-poretabletin, iltapalaksi siivun rommia itkua taltuttamaan. Samaan aikaan näen, kuinka falskia tämä vatkaava itsesäälini on, kuuluihan iltapalaan myös itsetehty jogurtti itsetehdyllä luumuhillolla, iltaan naurua ja uuden oppimista. Ja tosiaan, nauran päivittäin, olen viiltävän onnellinen monista asioista. Silti nyt on surkea aika.

Inhoan sitä typerää, ärsyttävää paskalinkoa, joka mielessäni pyörii. Se alkaa työttömyydenpelosta ja päättyy jonnekin Kontulan takamaille. Viime yönä näin unta, että olin työpaikan juhlissa jossa oli hirveästi erilaisia ruokia. Otin niitä innoissani lautaselleni ja maistoin vain huomatakseni, että kaikki on tehty vedestä tai jostain epämääräisestä hötöstä. Omalla historiallani on kuitenkin virkistävää tajuta, ettei uni liittynyt mitenkään syömiseen vaan aivan muihin pelkoihin ja pettymyksiin. Syöminen on ongelmistani pienin, sitä ei oikeastaan enää edes ole. Minun pitäisi olla tästä riemuissani, mutta näen tarpeellisemmaksi vatkuttaa muita, akuutimpia ongelmiani. Joskus tuntuu siltä, että en voi olla olemassa, ellen jatkuvasti sureksi ja mureksi jotain. Jos en keksi muuta, alan miettiä syöpää ja sokeutumista. Tai ei, nyt kirjoittaessani tätä tajuan, että sairauspelot ovat vähenneet mielessäni aivan oleellisesti. Hyvänä puolena voi siis todeta, että olen selättänyt vanhoja mörköjäni ja kaapannut kainalooni uusia.

Joka tapaukesssa, ahdistaa. Jos en tänään saa laittaa jouluvaloja ikkunaan, ei hyvä heilu.

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008

Asetaldehydin hapettamista sunnuntaiaamussa

Tattadadaa: minulla on ensimmäistä kertaa krapula yli kahteen kuukauteen. Mitä olenkaan menettänyt? Moikuvan päänsäryn, käsien vapinan ja oudon, asiattoman hilpeyden ainakin. Pahimmillaan myös pahoinvoinnin. Krapulani ei ole kovinkaan paha, nyt kun asiaa muistelen, on jyskyttävä päänsärky ollut aiemmin ihan sunnuntaiaamun peruskauraa. Ihmettelen kyllä, miten olen sellaista sietänyt, krapulahedari on nimittäin todella kova, kuin joku paukuttaisi perunanuijalla päälakea rytmikkäästi ja nauraisi häijysti päälle. Onneksi minulla on vielä jättiburanoita viisurileikkauksesta, napostelin sellaisen yhdessä greippilimonadin kanssa ja olo on jo paljon parempi. Luojan kiitos, minulla ei ole (ainakaan vielä) krapulaan kuuluvaa instant-masennusta.

Osasyy alkoholinkäyttöni vähenemiseen on ollut se, että olen ollut oikeasti todella surullinen krapulaisena: herännyt painajaisiin jossa niin ystäväpiirini, vanhempani kuin työyhteisönikin näyttävät minulle ovea ja nureksinut niitä painajaisia hereillä. Krapulani ovat myös selkeästi pahentuneet (tämä on aihe, joka tulee aina esille kun samassa tilassa on useampi kolmekymppinen kallistelemassa mukia) enkä halua haaskata arvokkaita vapaapäiviä pöntön halimiseen (ellei pöntöllä tarkoiteta kissaa). Viime kesänä kun tuhosimme joukolla Veloenan ja Vompin hääviinejä puistossa, taisi useammallekin tulla pienoinen ”myrkytys” ”vanhentuneesta” viinistä (oikeasti taisimme vain juoda sitä ihan liikaa). Seuraavana aamuna tarvoin töihin pää humisten, piilottelin tietsikkani takana, ettei kukaan vaan nakittaisi minulle mitään sekä kävin tarkastamassa konsernimme saniteettitiloja useammassakin kerroksessa (minua hävetti käydä samassa vessassa puolen tunnin välein). Onneksi oli vielä kesäloma-aika eikä kukaan tainnut kuulla oodejani arabialaiselle. Viimeinen niitti krapuloille olivat syntymäpäiväni pikkumökillä: johonkin lievään hippajännitykseen litkin useita booli- ja punaviinimukillisia ja vieraiden lähdettyä katselinkin televisiosta jotain yhdentekevää toimintaleffaa vain yksi silmä kerrallaan auki, koska muuten olisi pyörryttänyt liikaa. Ja seuraava päivä menikin sitten sohvalla inistessä vaikka piha oli täynnä tuulen ja sateen paiskomia kertakäyttöastioita.

Eilen taisin juoda hiukkasen liikaa silkkaan hermoiluuni.Olimme 30-vuotisjuhlissa, joista en oikein ilkeä sanoa muuta, kuin että joillekin ei todellakaan sovi viina. Siinä vaiheessa kun pihalle sisävaatteissa laukannut, kalliolle torkahtanut päivänsankari saatiin raahattua sisään hyperventiloivana päätimme lähteä pois. Kotona joimme vielä vähän ja poltin L:n sikareiden seuraksi jotain kolme tai neljä tupakkaa. Puolen tunnin sisällä. Yök.

Krapulaani ei vähennä lainkaan se seikka, että minulla on parastaikaa kuukautistet (tästä tulikin melko naturalistis-kehollinen bloggaus). Olen menkoistani täpinöissäni kuin teinityttö (paitsi että teininä inhosin ja häpesin kuukautisiani ja salailin niitä muilta, olihan se ihan kauhean noloa että keho oli valmis vauvaan mutta ei ollut ikinä edes pussannut ketään), tulevathan ne ensimmäistä kertaa kunnolla yli puoleen vuosikymmeneen. Ehkäisyvälineratkaisun muutettua muotoaan hieman vähemmän mekaaniseksi kehoni on palautumassa takaisin omaan kiertoonsa. Jonkinlainen kierto minulla on tietenkin ollut kierukankin aikana, pemssiä on vain ollut vaikeaa hahmottaa, kun sitä ei ole seurannut helpottava vuotojakso. On vain todennut, että kylläpä viime viikolla itketti ja suretti, nyt ei enää. Mutta nyt, oi! Kehoni toimii kuten naisenkehon kuuluukin, kohdun limakalvo poistuu tarpeettomana tehdäkseen tilaa seuraavan kierron prosesseille. Alavatsa on ajoittain kipeä mutta ei tulisi mieleenkään ottaa särkylääkettä: kivut eivät vastaa niitä teiniaikojen tuskia ollenkaan (silloin olin aivan halvaannuksissa kivusta ja sain ensimmäisien kuukautisteni aikaan myös pari migreenikohtausta, hirveä yhdistelmä) ja tuntuvat niin eksoottisilta, että oikeastaan nautin niistä. Kipu liittyy euforiseen puhdistumisen tunteeseen, sen normaalius ja ei-vaarallisuus tekee siitä helposti kestettävän. Nyt taitaa olla niin, että minun täytyy vihkiä itseni kuukuppilaiseksi. Ostaessani siteitä kaupassa olin suunnilleen yhtä hukassa kuin mies rintsikkaosastolla: miten näitä käytetään, miksi nämä ovat niin erilaisia keskenään, hurjasti erivärisiä pakkauksia ja koristeellisia kuoseja, osaako tämmöisiä nyt ostaakaan? Eivätkä siteet edelleenkään tunnu kovin mukavilta (puhumattakaan tamponeista, niitä en ole pystynyt ikinä käyttämään).

Krapulassa on, näin harvoin koettuna, jotain rappeutuneen hauskaa. Krapula on väärän kuninkaan päivä: elämänhallinnan voi heittää hetkeksi tunkiolle (olen elänyt koko syksyn kuin nunna paitsi mitä hmm.. avioelämään tulee), voi tuijottaa dvd:ltä Simpsoneita ja syödä pizzaa (oi, pizzaa, siitä on kuukausia ja taas kuukausia) ja kikattaa aivottomana. Nuorempana krapulapäivä saattoi tarkoittaa uutta baariturneeta: oltiin menty perjantaina jatkoille johonkin kommuuniin, dokailtu aamuun asti ja nukahdettu ties mille sohville tai ties kenen kainaloon. Seuraavana päivänä heräiltiin, syötiin krapulanälkään kaapit tyhjiksi (ja verotettiin kämppistenkin safkoja) ja alettiin soitella porukkaa kokoon. Sitten istuttiinkiin siinä halvassa Kalevankadun baarissa koko päivä, poltettiin aski tupakkaa (tuona outona aikana baareissakin sai polttaa) ja naurettiin mahat kipeiksi. Välillä mentiin jonkun kotiin syömään siivottoman kalliita juustoja ja jatkettiin kotihippoihin, jossa booliin oli lorautettu pirtua. Ja lopulta ajeltiin taksilla puolisalaa jonkun ihanan kanssa kotiin eikä todellakaan menty heti nukkumaan, ja vielä seuraavanakin aamuna nauratti ja vähän vapisutti ja vanhempien kanssa sovitulla lounaalla piti yrittää vaikuttaa siltä, ettei haluaisi juoda koko kannullista vettä kerralla.

Nyt puntaroin kahden vaihtoehdon välillä: vietänkö krapulapäivää vai normipäivää uinteineen ja muine vapaapäivähommineen? Koen ansainneeni vaihteeksi jotain epäterveellistä (hullua, miten yksi epäterveellisyys oikeuttaa toisen, mutta niin se vain menee, vähän kuten silloin, kun isäni hävisi pariisilaiselle korttihuijarille ison summan rahaa ja äiti vei hänet lohduksi syömään kalliiseen ja hyvään ravintolaan: kaksi rahareikää ikäänkuin neutraloivat toisensa) mutta toisaalta huominen (maanantai!) on paljon helpompi, jossen aivan villaannu irtokarkki-hömppäleffailijaksi.

lauantaina, marraskuuta 01, 2008

Minä ja herra Darcy

Vii-hani lainasi minulle tällä viikolla BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo –sarjan dvd-taltioinnin. Olen katsonut sarjaa melkein joka ilta innoissani, samalla liian luiroa, mutta silti päättäväisesti jatkettua mohairkaulahuivia kutoen. En jaksa hävetä sitä, etten ole ikinä lukenut Jane Austenia vaan sivistykseni näistä ihmissuhdestooreista perustuu ainoastaan elokuviin ja sarjoihin. Jotkut pukujutut toimivat paremmin visualisoituina, en aivan välttämättä osaisi kuvitella 1800-luvun alun pukuja oikein, etenkin jos käännökset ovat epätarkkoja. Hahmotin vasta aikuisena, millainen oli Pikku Naisissa usein esiintynyt ”hilkka”, uudemmassa käännöksessä se oli nimittäin käännetty oikeaoppisesti bonetiksi. Lapsena Pikku Naisia lukiessa kuvittelin hilkan aina vauvanhattumaiseksi kypäräviritelmäksi ja ihmettelin, miten sellainen päässä voi käydä teatterissa. En muuten lainkaan pidä yrjöjen aikaisesta (nauran tässä kohtaa ihan hulluna tuolle ”yrjöjen ajalle”, kypsää, vai mitä) pukeutumistyylistä, miehillä on omituisia, edestä pussittavia housuja (ehkä ns punkotuksen peittämiseksi) ja naisilla heti rintojen alta säkkimäisiksi leviäviä, lakanakankaasta tehdyn näköisiä mekkoja joissa kaikki näyttävät raskaana olevilta (mahdollisesti tarkoituksella). Hmm, aika mielenkiintoista: miesten sukupuolitunnukset on peitetty ja naisten hedelmällisyyttä korostettu, nykyään me kaikki voimme (emmekä vain voi vaan meiltä lähes odotetaan sitä) tasavertaisesti korostaa omia hedelmällisiä paikkojamme, oh. Nyt eksyn pahasti sivuraiteelle, mutta olen hiukkasen käärmeissäni luettuani Hesarin välissä jaettua Ilta-Paskan viikonloppuliitettä (miksi! miksi? eikö Nyt-liitteessä ole tarpeeksi? Tosin nyt kun Anu Silferberg kolumnoi Nytissä on lehden profiili noussut noin sata prosenttia). Iltaläsyssä kulmakarvaton supermalli ohjeisti tuoreita äitejä korostamaan naiseuttaan eikä selvästikään tarkoittanut sillä keisarileikkaushaavojen tai nännitulehdusten esittelyä vaan sitä, että oman markkina-arvon pimppaaminen takaisin huippulukemiin on pikkuvauvan äidille ensiarvoisen tärkeää, ettei mies lähde kävelemään. Vauvakilot pois, korkkarit jalkaan ja sotamaalaus naamaan. No, mikäs siinä, jos oma fiilis paranee laittautumisesta (ja tietty se paranee, kun taannoin luin, että Kätilöopistolla oli kokeiltu kiertävän kosmetologin palveluita vastasynnyttäneille äideille, pidin ideaa tosi hyvänä, en ainakaan itse ottaisi mieluusti tuttuja vastaan kulmakarvattomana ja punapilkullisena ja valvomisesta mustasilmäisenä), mutta tuonkin pitäisi lähteä omasta jaksamisesta eikä joistain natsihtavista neuvoista. En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta? Entisenä pikkukaupungin pääsiäisnoitana (minua sanottiin yläasteella pääsiäisnoidaksi, koska olin niinkin hurja että pidin vihreää duffelia, miettikää, vihreää duffelia!) vieroksun kaikkea toisten pukeutumiseen puuttumista, manifestoituu se sitten jakkupukupakkona tai suomalaismammojen tyylittömyyden kauhisteluna tai huorahtavaksi leimaamisena. Harmillista on sekin, että tuota tuntuvat tekevän pääosin naiset toisilleen.

Minun piti kirjoittaa herra Darcysta. Colin Firthin esittämä Darcy on kieltämättä todella kuuma, tumma ja palavasilmäinen, täynnä pidätettyä intohimoa. Samalla Darcy on myös ylimielinen, penseä ja kanssaihmisiään aliarvioiva mulkku. Tiedän, että tarinan edetessä (olenhan nähnyt Ylpeyden ja Ennakkoluulon myös elokuvissa, tosin meinasin lähteä kesken pois koska Keira Knightley oli niin katastrofaalisen huono Elizabeth, on harmillista, kuinka lahjattomasta ihmisestä voi tulla Hollywoodin juhlittu tähti skilleinään pelkkä huomiotaherättävä alipaino ja mutruiset huulet) Darcy paljastuu kelpo mieheksi, kunnialliseksi ja rehdiksi. Minun silmissäni Darcyn ylimielisyys ja epäystävällisyys ovat vain niin suuria syntejä, etten tule pitämään hänestä sittenkään kun pääparin huulet yhtyvät. Olen tästä huomiostani oudon iloinen. Herra Darcy nimittäin muistuttaa niitä miehiä, joihin olen menneisyydessä rakastunut. Hymyttömiä, tunteetpeittäviä ja ihmisiin hiukan ylhäältäpäin hymähdellen suhtautuvia, joita minä olen vänkäämällä yrittänyt saada myöntämään olevansa edes joskus väärässä. Olen pitänyt tuollaista sähköistä väittelyä aika seksuaaliviritteisenä ja sitä se on joskus ollutkin. Nyttemmin, vakiintuneena ja siten väittelyt pelkkinä väittelyinä hahmottavana pidänkin tahtojen taisteluun perustuvaa soidintanssia aika epämiellyttävänä ajatuksena. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän iloisista, kilteistä ja kohteliaista miehistä, sellaisista joiden hymy on vilpitön eikä sarkasmin vääristämä.

Ylpeys ja ennakkoluulo piirtää tarkkanäköisen ja raadollisen ajankuvan naisen asemasta 1800-luvun alun Englannissa. Perintölakien takia perheen isän kuollessa, mikäli perheessä on vain naispuolisia jäseniä, koko omaisuus siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, jonka hyväntahtoisuudesta riippuu, millaiseksi jälkeen jääneiden naisten elämä muodostuu. Naisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rikas naimakauppa ja niinpä nuoria tyttäriä kaupataaan hyvinkin härskisti. Keskustelusäännöt ovat tiukkoja; mitään tunnekeloja ei voida sanoa suoraan (saatikka että ryhdyttäisiin fyysisiksi, kädestäpitely tanssiaisissa on hurjinta mahdollista kanssakäymistä) vaan kaikki puetaan monipolviseen korukieleen, mutta toisaalta rahatuloista puhutaan aivan avoimesti ”hänen vuositulonsa ovat 500 000 vuodessa, iske kiinni tuohon miekkoseen”-tasolla. Köyhtyneiden yläluokan naisten elämän on täytynyt olla hirvittävän pitkäveteistä. Työtä ei tietenkään tehdä ja koska raha ei riitä teattereissa ja kutsuilla hurvittelemiseen, arkipäivät koostuvat kukkien poimimisesta ja koruompelusta. Kumpikin aktiviteetti on sinällään paikallaan (osaisinpa koruommella!) mutta elämänsisällöksi ne tuntuvat aika köykäisiltä. Elizabeth on siinä mielessä aikaansa edellä, että hän sentään hoitaa kuntoaan kävelemällä pitkiä matkoja (ja ilmiselvästi myös siksi, että rakastaa karua nummiluontoa) ja törmäilee aina välillä reissuillaan Darcyyn, josta seuraa molemminpuolista ilmehdintää ja jäykistelyä. Elizabethin nuoremmat sisarukset, kaksi pissistä ja nörtti rikkovat myös omalta osaltaan ajan naisihannetta, pissikset vonkaavat solttuja hyvin aktiivisesti, kikattavat ja hilluvat, nörttisisko lukee ja soittaa eikä piittaa pojista vähääkään.

Haluaisin hanskat. Ottaisin mieluiten nahkaiset, mutta etiikkani ei oikein taivu siihen. Tekonahkaiset eivät oikein toimi, niillä on taipumus kesiä ennen pitkää. Jos löytäisin oranssit tai punaiset, käytetyt ja tarpeeksi isot (mikä juttu sekin on että naisilla on ollut ennen vanhaan suunnilleen koivunlehden kokoiset kädet) nahkasormikkaat, olisin ihan onnesta soikeana. Tai sitten en, kulutusilolla on ikävä taipumus lyhytkestoisuuteen, kohta varmasti hinkuisin pipoa tai uusia talvikenkiä (minulla on kahdet talvikengät, toiset ovat nätit mutta liukkaat, hiertävät ja rikki, toiset taas mukavat ja toimivat mutta masentavan tylsät), uutta tietokonetta ja talvitakkia ja keittiönpöytää.