Juopunut suttura

Huhhuh. Pitäisiköhän nyt huolestua kun toinen bloggaukseni lyhyen ajalla käsittelee ja sisältää krapulaa? No, tuskinpa kuitenkaan, olihan minulla eilen melko hyvä ja suomalaiskansallinen syy ottaa kuppia, nimittäin firman pikkujoulut. Pikkarit sujuivat odotusten mukaan: istuin pöydässä keskustelemassa työtoverini kanssa maahanmuutosta ja marxismista (olemme aika eri linjoilla mutta keskustelumme on yleensä aika hedelmällistä ja lämminhenkistä) kunnes meille tultiin sanomaan, ettei juhlissa saa puhua vakavia. Sitten tanssin jykevä on rakkautta ja lauloin karaokessa jo perinteeksi muodostuneen Sukkulan veenukseen. Täytyy myöntää, että vanhaa ilmaisutaidon lukiolaista hivelevät hyvä!-huudot, taputukset ja halaukset. Pidän oikeastaan esiintymisestä todella paljon ja on tietyssä mielessä harmi, ettei oma työnkuvani sisällä sitä laisinkaan (paitsi tietty juuri kännissä, karaokessa). Olen parhaimmillani pienen paineen alla, minusta tulee ihmisten katseiden kohteena rauhallinen, suvereeni ja sanavalmis. Tuon ominaisuuteni takia olen kokenut oman viisitoistaminuuttiseni jo parikymppisenä, silloin kun olin kova anarkoaktivisti ja feministi. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka absurdia on, että olen keskustellut ajankohtaisohjelmassa Kirsti Paakkasen kanssa aivan rauhallisena, asiaa sen enempää äimistelemättä ja että lärvini on roikkunut sivun kokoisena Nyt-liitteen henkilökuva-artikkelissa (naurettavaa, henkilökuva 22-vuotiaasta hipistä jonka mielestä feminismi on jees ja meissä naisissa on munasarjaa). Julkisuuteen suhtaudun kyllä nykyään todella penseästi. Sattumoisin sanojani on siteerattu tämän syksyn aikana sekä Tulvassa että City-lehdessä, joissa kummassakin vaadin saada olla nimetön . Cityn kohdalla vetosin "mainosalalla työskentelemiseen" mutta ei se ollut oikeasti mikään syy. Syy oli tasan se, etten halua lukea poikkeuksetta enemmän tai vähemmän väärinymmärrettyjä kommenttejani nimeni kera. Tulvan juttu käsitteli aborttia ja olin nimetön siksi, ettei kukaan fundis keksisi alkaa uhkailla minua helvetintulella.

Krapulan aikana elimistössä on edelleen alkoholia, mikä näkyy myös tekstini polveilevuudessa. Saan yleensä kännissä todella nerokkaita bloggausideoita joita kirjaan kalenteriini. Eiliseen pikku hopealaukkuun ei kalenteria mahtunut, joten puhelimeni viestiluonnoksista löytyi hämärähköjä juttuja kuten "rakas pää", "kääretorttu" ja "elän jännityksestä". Rakas pää viittaa luultavasti siihen, että rakastan kovasti päätäni. Se on joskus kipeä ja kova unohtelemaan asioita, sen pinnasta puskee kerran kuussa näppylöitä eikä sitä peittävä karvakerros tottele tahtoani (näkisittepä tukkani nyt: eilinen pikkulettikreppaus glitter-kukkasineen ja lakka-geeli-pöyhötyksineen on muuttunut länöttäväksi leijonanharjaksi jota haron vähän väliä tuskissani), mutta silti se on oikein hyvä pää. Empaattinen ja iloinen, ajoittain fiksu ja nokkela pää, jonne vuodet kerryttävät yhä lisää ja lisää muistoja ja taitoja.

Tuo "elän jännityksestä" on kyllä hämärä ja aikamoista potaskaa. Olen äärimmäisen turvallisuushakuinen ihminen, pidän rutiineista ja rauhasta ja vakaudesta. Tosin samalla nautin odottamattomista tapahtumista, ihmissuhdedraamoista ja haltioitumisesta, mutta näin kolmekymppisenä sitä jo kehtaa tunnustaa, että on ensisijaisesti aikamoinen nynny ja konservatiivi monissa asioissa (paitsi ei kyllä politiikassa, ikinä, ellei konservativismilla sitten tarkoiteta hyvinvointivaltion SÄILYTTÄMISTÄ, jolloin kyllä olen konservatiivi, hmmm).

Kääretortun pystyn palauttamaan keskiviikkoon, hopeasavikurssin tarjoomuksiin. Koska kurssin vetäjä leikkasi ystävällisesti koko porukalle kääretorttua koin velvollisuudekseni syödä yhden palan. Kaupan vakuumipakattu torttu maistui todella tympeältä hötöltä: metallisen ylimakealta, kuivakkaalta ja oikeastaan makeutta lukuunottamatta täysin mauttomalta. Palaa syödessäni tajusin, etten ole syönyt kaupan kääretorttua vuosiin, enkä mitään valmismakeita muutenkaan toukokuun jälkeen. Joskus aiemmin ostin kääretorttua ja marjapiirakoita ja ties mitä ällöjä kiiwi-kakkuja useinkin, muistan meidän Nassun kanssa esimerkiksi useita kertoja jakaneen kääretortun kahdestaan. Nyt koko touhu näyttää sairaalta ja ällöttävältä ja hyvin vieraalta, suunnilleen samalta kuin että pitäisi pinkkiä pipoa jossa on turkistupsu, tai että ajaisi autolla joka lauantai Prismaan (jota olen tehnytkin, edellisessä elämässäni, jolloin "tavallisuus" oli siinä määrin eksoottista että hypermarketin käytävillä jaksoi hörähdellä joka kerta omalle mukatavikseudelleen, kunnes kypsähti siihen, että L oli kadonnut jonnekin kilometrien päähän ja sille piti soittaa, Franzeninkadun Siwassa suunnistamiseen tottuneelle seikkailu neljäntoista tuhannen neliön kaupassa oli todella uutta). Tätä kirjoittaessani muistan ilokseni, että L on huolehtivaisena krapulaenkelinä ostanut minulle jäätelöä. Ja TÄTÄ kirjoittaessa minulle tuotiin eteen annos sitä jäätelöä. Nyt menen syömään sitä. Mortonki.