Elän aikoja, jolloin kaikki asiat menevät lävitseni. Elämässäni on tiettyjä, isoja epävarmuustekijöitä, eikä hyvin olevien asioiden luettelointi auta. Eikä auta mikään muukaan, olen hirveän huono suggestoitava, mikään rentoutus tai meditointi ei tähän päähän uppoa. Aamiaiseksi join panacod-poretabletin, iltapalaksi siivun rommia itkua taltuttamaan. Samaan aikaan näen, kuinka falskia tämä vatkaava itsesäälini on, kuuluihan iltapalaan myös itsetehty jogurtti itsetehdyllä luumuhillolla, iltaan naurua ja uuden oppimista. Ja tosiaan, nauran päivittäin, olen viiltävän onnellinen monista asioista. Silti nyt on surkea aika.
Inhoan sitä typerää, ärsyttävää paskalinkoa, joka mielessäni pyörii. Se alkaa työttömyydenpelosta ja päättyy jonnekin Kontulan takamaille. Viime yönä näin unta, että olin työpaikan juhlissa jossa oli hirveästi erilaisia ruokia. Otin niitä innoissani lautaselleni ja maistoin vain huomatakseni, että kaikki on tehty vedestä tai jostain epämääräisestä hötöstä. Omalla historiallani on kuitenkin virkistävää tajuta, ettei uni liittynyt mitenkään syömiseen vaan aivan muihin pelkoihin ja pettymyksiin. Syöminen on ongelmistani pienin, sitä ei oikeastaan enää edes ole. Minun pitäisi olla tästä riemuissani, mutta näen tarpeellisemmaksi vatkuttaa muita, akuutimpia ongelmiani. Joskus tuntuu siltä, että en voi olla olemassa, ellen jatkuvasti sureksi ja mureksi jotain. Jos en keksi muuta, alan miettiä syöpää ja sokeutumista. Tai ei, nyt kirjoittaessani tätä tajuan, että sairauspelot ovat vähenneet mielessäni aivan oleellisesti. Hyvänä puolena voi siis todeta, että olen selättänyt vanhoja mörköjäni ja kaapannut kainalooni uusia.
Joka tapaukesssa, ahdistaa. Jos en tänään saa laittaa jouluvaloja ikkunaan, ei hyvä heilu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!