lauantaina, marraskuuta 01, 2008

Minä ja herra Darcy

Vii-hani lainasi minulle tällä viikolla BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo –sarjan dvd-taltioinnin. Olen katsonut sarjaa melkein joka ilta innoissani, samalla liian luiroa, mutta silti päättäväisesti jatkettua mohairkaulahuivia kutoen. En jaksa hävetä sitä, etten ole ikinä lukenut Jane Austenia vaan sivistykseni näistä ihmissuhdestooreista perustuu ainoastaan elokuviin ja sarjoihin. Jotkut pukujutut toimivat paremmin visualisoituina, en aivan välttämättä osaisi kuvitella 1800-luvun alun pukuja oikein, etenkin jos käännökset ovat epätarkkoja. Hahmotin vasta aikuisena, millainen oli Pikku Naisissa usein esiintynyt ”hilkka”, uudemmassa käännöksessä se oli nimittäin käännetty oikeaoppisesti bonetiksi. Lapsena Pikku Naisia lukiessa kuvittelin hilkan aina vauvanhattumaiseksi kypäräviritelmäksi ja ihmettelin, miten sellainen päässä voi käydä teatterissa. En muuten lainkaan pidä yrjöjen aikaisesta (nauran tässä kohtaa ihan hulluna tuolle ”yrjöjen ajalle”, kypsää, vai mitä) pukeutumistyylistä, miehillä on omituisia, edestä pussittavia housuja (ehkä ns punkotuksen peittämiseksi) ja naisilla heti rintojen alta säkkimäisiksi leviäviä, lakanakankaasta tehdyn näköisiä mekkoja joissa kaikki näyttävät raskaana olevilta (mahdollisesti tarkoituksella). Hmm, aika mielenkiintoista: miesten sukupuolitunnukset on peitetty ja naisten hedelmällisyyttä korostettu, nykyään me kaikki voimme (emmekä vain voi vaan meiltä lähes odotetaan sitä) tasavertaisesti korostaa omia hedelmällisiä paikkojamme, oh. Nyt eksyn pahasti sivuraiteelle, mutta olen hiukkasen käärmeissäni luettuani Hesarin välissä jaettua Ilta-Paskan viikonloppuliitettä (miksi! miksi? eikö Nyt-liitteessä ole tarpeeksi? Tosin nyt kun Anu Silferberg kolumnoi Nytissä on lehden profiili noussut noin sata prosenttia). Iltaläsyssä kulmakarvaton supermalli ohjeisti tuoreita äitejä korostamaan naiseuttaan eikä selvästikään tarkoittanut sillä keisarileikkaushaavojen tai nännitulehdusten esittelyä vaan sitä, että oman markkina-arvon pimppaaminen takaisin huippulukemiin on pikkuvauvan äidille ensiarvoisen tärkeää, ettei mies lähde kävelemään. Vauvakilot pois, korkkarit jalkaan ja sotamaalaus naamaan. No, mikäs siinä, jos oma fiilis paranee laittautumisesta (ja tietty se paranee, kun taannoin luin, että Kätilöopistolla oli kokeiltu kiertävän kosmetologin palveluita vastasynnyttäneille äideille, pidin ideaa tosi hyvänä, en ainakaan itse ottaisi mieluusti tuttuja vastaan kulmakarvattomana ja punapilkullisena ja valvomisesta mustasilmäisenä), mutta tuonkin pitäisi lähteä omasta jaksamisesta eikä joistain natsihtavista neuvoista. En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta? Entisenä pikkukaupungin pääsiäisnoitana (minua sanottiin yläasteella pääsiäisnoidaksi, koska olin niinkin hurja että pidin vihreää duffelia, miettikää, vihreää duffelia!) vieroksun kaikkea toisten pukeutumiseen puuttumista, manifestoituu se sitten jakkupukupakkona tai suomalaismammojen tyylittömyyden kauhisteluna tai huorahtavaksi leimaamisena. Harmillista on sekin, että tuota tuntuvat tekevän pääosin naiset toisilleen.

Minun piti kirjoittaa herra Darcysta. Colin Firthin esittämä Darcy on kieltämättä todella kuuma, tumma ja palavasilmäinen, täynnä pidätettyä intohimoa. Samalla Darcy on myös ylimielinen, penseä ja kanssaihmisiään aliarvioiva mulkku. Tiedän, että tarinan edetessä (olenhan nähnyt Ylpeyden ja Ennakkoluulon myös elokuvissa, tosin meinasin lähteä kesken pois koska Keira Knightley oli niin katastrofaalisen huono Elizabeth, on harmillista, kuinka lahjattomasta ihmisestä voi tulla Hollywoodin juhlittu tähti skilleinään pelkkä huomiotaherättävä alipaino ja mutruiset huulet) Darcy paljastuu kelpo mieheksi, kunnialliseksi ja rehdiksi. Minun silmissäni Darcyn ylimielisyys ja epäystävällisyys ovat vain niin suuria syntejä, etten tule pitämään hänestä sittenkään kun pääparin huulet yhtyvät. Olen tästä huomiostani oudon iloinen. Herra Darcy nimittäin muistuttaa niitä miehiä, joihin olen menneisyydessä rakastunut. Hymyttömiä, tunteetpeittäviä ja ihmisiin hiukan ylhäältäpäin hymähdellen suhtautuvia, joita minä olen vänkäämällä yrittänyt saada myöntämään olevansa edes joskus väärässä. Olen pitänyt tuollaista sähköistä väittelyä aika seksuaaliviritteisenä ja sitä se on joskus ollutkin. Nyttemmin, vakiintuneena ja siten väittelyt pelkkinä väittelyinä hahmottavana pidänkin tahtojen taisteluun perustuvaa soidintanssia aika epämiellyttävänä ajatuksena. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän pidän iloisista, kilteistä ja kohteliaista miehistä, sellaisista joiden hymy on vilpitön eikä sarkasmin vääristämä.

Ylpeys ja ennakkoluulo piirtää tarkkanäköisen ja raadollisen ajankuvan naisen asemasta 1800-luvun alun Englannissa. Perintölakien takia perheen isän kuollessa, mikäli perheessä on vain naispuolisia jäseniä, koko omaisuus siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, jonka hyväntahtoisuudesta riippuu, millaiseksi jälkeen jääneiden naisten elämä muodostuu. Naisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rikas naimakauppa ja niinpä nuoria tyttäriä kaupataaan hyvinkin härskisti. Keskustelusäännöt ovat tiukkoja; mitään tunnekeloja ei voida sanoa suoraan (saatikka että ryhdyttäisiin fyysisiksi, kädestäpitely tanssiaisissa on hurjinta mahdollista kanssakäymistä) vaan kaikki puetaan monipolviseen korukieleen, mutta toisaalta rahatuloista puhutaan aivan avoimesti ”hänen vuositulonsa ovat 500 000 vuodessa, iske kiinni tuohon miekkoseen”-tasolla. Köyhtyneiden yläluokan naisten elämän on täytynyt olla hirvittävän pitkäveteistä. Työtä ei tietenkään tehdä ja koska raha ei riitä teattereissa ja kutsuilla hurvittelemiseen, arkipäivät koostuvat kukkien poimimisesta ja koruompelusta. Kumpikin aktiviteetti on sinällään paikallaan (osaisinpa koruommella!) mutta elämänsisällöksi ne tuntuvat aika köykäisiltä. Elizabeth on siinä mielessä aikaansa edellä, että hän sentään hoitaa kuntoaan kävelemällä pitkiä matkoja (ja ilmiselvästi myös siksi, että rakastaa karua nummiluontoa) ja törmäilee aina välillä reissuillaan Darcyyn, josta seuraa molemminpuolista ilmehdintää ja jäykistelyä. Elizabethin nuoremmat sisarukset, kaksi pissistä ja nörtti rikkovat myös omalta osaltaan ajan naisihannetta, pissikset vonkaavat solttuja hyvin aktiivisesti, kikattavat ja hilluvat, nörttisisko lukee ja soittaa eikä piittaa pojista vähääkään.

Haluaisin hanskat. Ottaisin mieluiten nahkaiset, mutta etiikkani ei oikein taivu siihen. Tekonahkaiset eivät oikein toimi, niillä on taipumus kesiä ennen pitkää. Jos löytäisin oranssit tai punaiset, käytetyt ja tarpeeksi isot (mikä juttu sekin on että naisilla on ollut ennen vanhaan suunnilleen koivunlehden kokoiset kädet) nahkasormikkaat, olisin ihan onnesta soikeana. Tai sitten en, kulutusilolla on ikävä taipumus lyhytkestoisuuteen, kohta varmasti hinkuisin pipoa tai uusia talvikenkiä (minulla on kahdet talvikengät, toiset ovat nätit mutta liukkaat, hiertävät ja rikki, toiset taas mukavat ja toimivat mutta masentavan tylsät), uutta tietokonetta ja talvitakkia ja keittiönpöytää.

4 kommenttia:

  1. Anonyymi5:22 ip.

    Paitsi että Mr. Darcy tienaa "ten thousand a year" (sanotaan ihailevalla mutta pöyristyneellä äänellä), mikä nykymittapuulla kuulostaa jotenkin liikuttavalta. :)

    -Poppis

    VastaaPoista
  2. Ei kannata potea Austen-lukemattomuus-kompleksia. Olen lukenut muutaman suomeksi ja yhden englanniksi, eivät mitenkään järisyttäneet maailmaani, laittaisin pikemminkin keskiverron ja tylsän välille. Varmaankin niiden arvo perustuu enemmän johonkin kirjallisuushistorialliseen merkitykseen?

    VastaaPoista
  3. ten thousand a year! meitsihän vois tossa kontekstissa alkaa rehvastella omilla (erittäin hillityillä jos ei rehellisesti sanoen niukoilla) vuosituloillaan :)

    kicke, mäkin oon vähän ymmärtänyt että ne ovat aikansa hämeen-anttiloita, sillai sujuvaa ja terävää ihmissuhdekuvausta mutta ei nyt mitään megaintellektuaalista kirjallisuutta. ja just tollasissa epookeissa parhaiten juttu uppoaa ehkä elokuvaformaatissa, kun ammattilaiset on visualisoineet jutut viimosen päälle (en usko että osaisin kuvitella ainakaan kovin tarkkaan, miltä 1800-luvun englantilaissotilaan asu näyttää) ja itse voi keskiä nauttimaan sanailusta...

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!