tiistaina, heinäkuuta 30, 2013

Hyvän mielen haaste

Täti-ihminen Arjen takaa heitti haasteella jo kesäkuun puolella. Olen surkean myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä! Eli tarkoitus on listata 11 hyvää mieltä aiheuttavaa asiaa. Olen ollut vähän kesäbluesissa, tuleva elämänmuutos ahdistaa hetkittäin paljonkin, joten nyt on hyvä aika kiitollisuusharjoitukselle. Täältäpä pesee!

1. Kesä
No kesähän se on aivan mahtavaa aikaa. Ei tarvitse pukea haalareita, välihaalareita, vedenpitäviä kenkiä ja miettiä jatkuvasti, tuliko sittenkin liikaa tai liian vähän päälle. Kesäreppuun pakataan uikkarit ja pyyhe, astiat puistoruokailua varten, vesipullo ja aurinkorasva. Ja jos oikein intoutuu, vaunujen aisaan pääsee roikkumaan myös piknikviltti. Ja sitten huristellaan ratikalla tai kävellen puistoon, nähdään kavereita ja läträtään altaassa. Ellei sitten nasauteta metrolla mökille, laiteta sadetinta suhisemaan ja pompita siinä. Ja illalla maistuu uni.

2. Oma perhe
Ihana rauhallinen mies ja mahtavat jatkuvasti kehittyvät lapset. Vaikka pidänkin vauvoista ja nautin kovasti lasten vauva-ajasta, niiden kasvaminen tuntuu hyvältä ja helpottavalta. Juhannuspoikakin alkaa puhua, raivo on vähentynyt kun kommunikaatio paranee. Esikoinen on ihan kohta neljä, kyselee visaisia, neuvoo ja komentaa. Hoivaa ja kurmuttaa pikkuveljeään, leikkii mielikuvitusleikkiä, kertoo kakkavitsejä, haaveilee ponista ja rakastaa vadelmia.

3. Ystävät
Hauskat, tarkkasilmäiset, älykkäät, riemukkaasti kuohahtelevat aikuiset ystävät. Äitiystävät ja vanhat ystävät, lämmin aikuisten naisten välinen ystävyys ilman valtataisteluja ja kyräilyjä. Ystävät, joita näkee harvoin ja juttu alkaa heti luistaa, ystävät joiden kanssa juttelee joka päivä ja juttua vaan riittää. Ystävät, joihin tutustuu ja löytää heti yhteisen sävelen. Nauraminen, yhdessä uiminen, yhdessä humaltuminen, yhdessä angstaaminen. Vilpitön kadehtimaton ystävyys.

4. Siirtolamökki
Punainen tupa ja vihreä puutarha, vatut ja kesäkurpitsat, esikoisen oma kukkapenkki joka rehottaa ruiskukkaa, unikkoa, harsokukkaa ja vaaleanpunaista tunnistamatonta kukkaa. Japanilaiset lehtivihannekset, hiekkalaatikko, turvallisuus. Itse maalaamani linnunlaulupuu vaatehuoneen ovessa, en lakkaa ihailemasta sitä, olenko joskus saanut aikaan jotain niin kaunista? Pienuus ja suloisuus, harmittomuus, kaiken kolossaalisuuden puute. Joukkoliikenteellä saavutettavuus.

5. Yleistajuiset elämäntaito-oppaat
Basam booksin kirjat ovat auttaneet minua oman ahdistuksen ja tulevaisuudenpelon käsittelyssä. Vaikka olenkin kärsimätön ja pompahteleva lukija tällä hetkellä, olen tavoittanut muutaman hyvän ydinajatuksen. Vieroksun kaikkea new agehtavaaa hörhöilyä ja minuun vetoaa parhaiten asiallinen faktateksti, mutta yllättäen hieman buddhalaisempikin läppä on soitellut kelloja.

6. VHS-nauhuri
Meillä ei vuosiin ole ollut vhs-nauhuria mutta mökillä on. Tosin lapset rikkoivat sen tunkemalla sinne värikynän (klassikko!) mutta huutiksesta löytyi halpa. Mökillä, saadessani hetken omaa aikaa, katselen isännänhuoneessa vuodesohvalla ikivanhoja nauhoituksia, Niskavuorta ja klassikkoleffoja. En normaalisti juurikaan katso elokuvia (mikä on harmi) mutta mökille se jotenkin kuuluu. Muistan miten Lipsin odotuksen loppumetreillä, kun en enää saanut aamuöisin unta, valvoin ja katselin leffoja aamuun asti rampaten välillä pissalla. Yhden tällaisen leffakatselmuksen (suomalainen todella hulvaton "trilleri" nimeltä Hän varasti elämän) jälkeen synnytys sitten käynnistyikin.

7. Kirjasto
Kirjasto on yksi niistä hyvinvointivaltion palveluista johon saa vielä ihan uuden tatsin lasten kanssa. Lastenosastolla on kirjojen lisäksi pelejä ja piirustusvälineitä ja aikuisillekin oma hylly. Vietämme sadepäivinä tunteja kirjastoissa, lapset selaavat kirjoja, pyllyilevät leikkialueella ja minä varastan hetkisen omaa aikaa lehtien tai kirjojen parissa. Ja kotiin tulee aina iso satsi uusia kirjoja. Eikä kirjastoissa enää ole yhtään sellaista hyshys-mentaliteettia vaan lapset saavat kuuluakin.

8. Viro
Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, olen ihan lemmessä Viroon. Haluaisin opiskella taas kieltäkin ja reissata siellä useammin. Virolaisissa ruokakaupoissakin meinaa aina lähteä lapanen kädestä niiden kaikkien ihanien säilykkeiden kanssa.

9. Aikuisuus
Näen aikuisuuden jonkinlaisena itsetuntemuksena ja mielenrauhana. Mielenrauhaan on tietysti matkaa, ja itsetuntemukseenkin, mutta sitä tavoitellaan. Aikuisuuteen kuuluu myös se, ettei ole aina pakko olla kyseenalaistamassa kaikkea ja olla periaatteellisesti vastarannan kiiskenä. Voi valita taistonsa.

10. Pisamat
Vaikka tällaisen vaalean wannabe-punapään pitäisi tietysti suojautua auringolta superhyvin, en aina malta. Saan vuosi vuodelta enemmän pisamia ja alan näyttää melkein aidolta punapäältä. Ikääntymisen hyviä puolia!

11. Pyörä 
Viime kesänä epämuodostunut polvilumpioni alkoi oikutella pyörän selässä. Nyt niin ei ole käynyt, kop kop! On mahtavaa nasauttaa parissa minuutissa toiseen kaupunginosaan uimaan ja sitten takaisin. Harva asia synnyttää sellaista vapaudentunnetta kuin pyörän selässä kiitäminen.

torstaina, heinäkuuta 18, 2013

Lapsia vihaavat vanhemmat

Tullessamme Viron matkalta, vietimme laivalla aikaa leikkihuoneessa. Leikkihuone oli mahtava, löytyi pallomerta, liukumäkeä, jättilegoja, piirustusvälineitä ja leffoja. Lapset olivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta liekeissä, mitä nyt Juhannuspoika sai yhdet raivarit kun en suostunut päästämään häntä "uima" ikkunasta näkyvään Itämereen. Pallomeressä seisoskeli sellainen poliisi-iskä, joka tylytti muita lapsia ja räkytti jollekin äidille, että "sä oot just sellainen joka ei vahdi lapsiaan". On tosi hyvä ja tärkeää huolehtia siitä, etteivät isommat lapset jyrää pienempiään eivätkä kiilaa. Itsekin pidän tätä reiluusperiaatetta hyvin tärkeänä osana kasvatusta. tämä Poliisi-iskä oli kuitenkin ärsyttävä kontrollifriikki joka ei antanut lapsille tilaa olla omia hilpeän kaoottisia itsejään. Kun iskä alkoi paasata, osa vanhemmista poistui vaivihkaa ja minäkin keräsin omani pois sieltä pallomerestä puuhailemaan jotain muuta.

Näitä haukankatseisia oikeudenjakajia näkee aina joskus leikkipuistoissa ja perhekerhoissa. Vanhempia, jotka säälimättä repivät lelut vieraiden lasten käsistä jos ne on otettu mukaan omalle lapselle, pyytämättä esimerkiksi vieraan lapsen äitiä suostuttelemaan lelua pois. En ylipäätään oikeasti tajua, miksi ihmeessä leikkipuistoihin tai perhekerhoihin pitää raahata niitä omia napakohtaisia leluja mukaan, etenkin jos muut eivät saa niihin koskea? Tai jos julkisen hiekkalaatikon kymmenestä eri lapiosta tai hiekkamuotista jossain lukee lapsen nimi, on äiti natsina määräilemässä, että se on muuten sitten meidän Anni-Matiaksen lelu, annahan pois. Tai kun vähän vanhempi lapsi tekee kiinnostuneena tuttavuutta omaan lapseen, ollaan kyttäämässä ja tuiskimassa jo valmiiksi, että älä sitten heitä hiekkaa äläkä mene siihen neljän istuttavaan leikkiautoon, kun meidän lapsi on siinä jo. Menen tällaisen lapsiin kohdistuvan ihmisinhon edessä itse ihan lukkoon. Minussa ei ole tarpeeksi naista kommentoimaan tai asettumaan jämäkästi sorretun lapsen puolelle, yritän vaivihkaa liueta tilanteesta. Mielestäni toisia lapsia saa ja pitääkin kieltää, jos nämä sikailevat, kiilaavat, repivät leluja tai käyttäytyvät muuten ikävästi. Mutta kun nelivuotias kyselee hyväntahtoisesti mistä toisen hiekkaämpäri on ostettu, en kyllä oikein sulata sitä, että toinen äiti vastaa kysymykseen ärtyneesti tiuskaisten. Toivon, että vanhemmat noudattaisivat lasten kohdalla samoja kohteliasuussääntöjä kuin aikuisten kohdalla ja ajattelisivat myös sitä, millaisen esimerkin tiuskiminen ja repiminen antaa omalle lapselle.

Ylipäätään ahdistaa vanhemmat, jotka näkevät muiden lapset potentiaalisina uhkina omalle lapselle. Ei yhteiskunta vaan toimi niin. Eivät muut lapset ole lähtökohtaisesti huonosti kasvatettuja pikku pirulaisia vaan, no, lapsia. Monella tapaa keskeneräisiä, kukin omaa vaihettaan läpikäyviä pieniä olentoja, joille pitää olla jämäkkyyden ohella lempeitä.

Lapsen perässä kulkevat, konekivääritulituksen lailla EI EI EI EI:tä hokevat vanhemmat sitäpaitsi väsyttävät itsensä. Tottakai lasta pitää valvoa, mutta leikkipuiston välineet on itsessään suunniteltu aika lapsiturvalliksi. Meidän perheessä on sääntö, että kiipeilytelineisiin ei mennä, jos ei sinne itse päästä. En siis auta noita kiipeilyssä (toki seison alhaalla passissa) mutten myöskään erikseen kiellä menemästä. Ja olen silti mielestäni aika huolehtiva vanhempi. Näen ilolla, kun mammariippuvainen Juhannuspoikakin alkaa tehdä iloisia tutkimusretkiä ympäri puistoa eikä aina muistakaan olemassaoloani. Tämä varmaan pehmittää myös tulevaa päiväkodin aloitusta.

perjantaina, heinäkuuta 12, 2013

Outo ihana naapuri

Olimme Virossa perheen kanssa. Asiaankuuluvasti nolostellen tunnustan, että tämä oli ensimmäinen koko perheen reissu, joitain Tallinnan keikkoja lukuunottamatta. Kuten olen kirjoittanut, emme pidä lentämisestä (ja minä suorastaan pelkään sitä) ja toistaiseksi kaikki matkasäätö rahanmenoineen on tuntunut rankemmalta kuin siitä saatava hupi. Plus meillä on täällä kesällä tuo rakas siirtolamökki, jolta ei halua olla kauaa poissa. Haaveilen kuitenkin jatkuvasti kovenevalla intensiteetillä sellaisesta lomasta, että vuokraisimme jonkun huvilan esimerkiksi Italiasta tai Espanjasta ja tekisimme itse siellä ruokaa niistä jumalaisista raaka-aineista. Ajatus vasta kalastetusta kalasta, lähes purppuraan vivahtavan kypsistä ja makeista tomaateista sekä jostain ihastuttavasta tilaviinistä kuulostaa ihanalta. Itse asiassa ihanammalta kuin All Inclusive -loma (puhun tässä nyt kyllä ilman alaleukaa, kun en ole ollut kummankaan laisilla reissuilla perheellisenä), koska arjen rutiineista kaikkein kivintä on se ruuanlaitto ja  ruokalistan suunnittelu ja voin vain kuvitella meidät perheenä ehkä jonkun ystäväperheen kanssa kun lapset ovat vähän vanhempia ja omatoimisempia, istumassa pitkää iltaa viineineen bruschettoineen humalaköynnös- tai visteriapergolan alla, ah, en kestä! Sitä odotellessa!

No joo, oli tämä Viron matkakin tosi hieno. Olimme siis ystävän mökillä, tai oikeastaan maatilalla Läänemaalla, länsi-Virossa. Ensimmäisen yön asuimme tallinnalaisessa hassussa neukkuhotellissa, joka sijaitsi hylätyn urheilukentän laidalla ja oli veikkauksemme mukaan rakennettu Moskovan olympialaisiin. Hotellissa oli pyöreät ikkunat ja omituinen, vuoristoa imitoiva fasadi ja se sijaitsi itse asiassa todella kaukana keskustasta. Kaukaisuus oli sekä tietoinen että budjettikysymys, kun kerran autolla reissattiin, päästiin näkemään Tallinnan esikaupunkialueita, vaurasta Piritaa ja kansanomaista Lasnamäkeä, pröystäilevä Rocca Al Mare ja Haapsalun tien varrella oleva valtavan suuri Nommen kaupunginosa, joka koostui aivan lumoavista funkis- ja jugendhuviloista. Kortteli korttelin perään sellaisia ihania laivamaisia pyöreäikkunaisia linjakkaita rapattuja taloja tai ihania puuhuviloita, joiden keskellä on tiilinen rappukäytävä. Aikansa tyyppitaloja, paljon jännittävämpiä ja kauniimpia kuin kotoiset rintamamiestalot. Lasnamäkikin oli tosi hieno kaikessa kolhossa rapistuneessa fallisuudessaan, kävimme tarkoituksella kolmessa eri Prismassa (talk about leimiä perhelomailua!) nähdäksemme mahdollisimman paljon erilaista Tallinnaa.

Huomasimme, että joka puolella oli ihan sikana lapsia. Ilmeisesti Virossakin on iskenyt lamavauvabuumi, onhan siellä ilmeisesti kohtuullisen hyvät äitiysavustukset. Ainakin emäntiemme virolainen, umpiköyhä naapuriperhe oli laittanut kuudennen lapsen maailmaan äidin ollessa neljänkympin paremmalla puolella, saadakseen edes jotain säännöllistä tuloa. Tämä vauvabuumi näkyi Tallinnassa ainakin siten, että lastenkulttuuritarjontaa oli paljon (tai sitten sekin on neukkujäänne, Neukuissahan oli monen huonon asian vastapainoksi paljon loistavaa lastenkulttuuria). Kävimme piknikillä Kadriorgin puistossa, jossa entiseen maauimalaan oli rakennettu hieno leikkipuisto ja ihanaan matalaan puutaloon, entiseen urheilukouluun perustettu lastenmuseo Miia Milla Manda. Museossa sai ommella vanhalla ompelukoneella, kuunnella eläinten ääniä, rakentaa palikoilla, askarrella ja leikkiä olevansa vuosisadanvaihteen valokuvassa. Kaikki oli miniatyyrimittakaavassa, lasten ulottuvilla. Kadriorg on muutenkin lapsiperheiden mekka joutsenlampineen nurmikenttineen Kumuineen. Näimme siellä pari potkupyörääkin.

Toinen lastenmuseo sijaitsi Kalamajan kaupunginosassa, joka on vähän niinkuin Tallinnan Kallio, tai sinnepäin. Tämä lastenmuseo oli myöskin tosi ihana, vanhoilla neukkuleluilla sai leikkiä vapaasti ja askarrella. Olimme ainoat asiakkaat, museota piti sellainen itäeurooppalainen museomummo-tyyppi. Museossa oli näyttely virolaisesta vauva- ja äitiyshuollosta, vanhoja rintapumppuja ja tuttipulloja ja lastenruokapurkkeja, viroksi käännetty Benjamin Spockin lastenhoito-opas jne. Pienellä markkinoinnilla museoon varmaan virtaisi paljon enemmän porukkaa, halpakin se oli, euron tai pari koko perheeltä. Kalamajan liepeillä, tai oikeastaan rautatieaseman takana kävimme yhdessä ehdottomassa suosikkikohteessani, Balti Jaama Turgilla. Se on venäläinen tori, jossa myydään kaikkea kittelkleiteistä (se virolainen mummojen kirjava kotitakki) ja leopardikuvioisista horoleggareista mansikoihin, raastinrautoihin, kengännauhoihin ja pornolehtiin. Torin perällä on vielä kirppisosasto ja neukkuantiikkia. Erillisessä kauppahallissa on vielä maito- ja lihaosasto. Rakastan vaellella tällä kummallisella torilla, etenkin kun virolais-venäläinen palvelukulttuuri on niin rauhoittavan töykeää, ettei kukaan helppoheikki ala tyrkyttää mitään, vaikka pysähtyisikin vähän pidemmäksi aikaa ihmettelemään emalipannuja. Säästeliäänä ostin torilta Juhannuspojalle henkselit, itselleni punaisen hainhammaspinnin sekä pienen, munamandoliinia muistuttavan esineen, jolla voi suikaloida porkkanoita. Ja ai niin, kuparisen kattilanpesimen, joka näyttää ihan nutturavalkilta. Jaama turgilta on aina pakko ostaa jotain samaan aikaan hyödyllistä ja omituista, joskus ostin sieltä ritilän lavuaariin, kun sellaisia ei löydä Suomesta mistään.

Matka Tallinnasta Haapsaluun sujui räyhäkkäissä merkeissä (mokasimme lasten ruokailun kanssa ja rikoin ehkä noin 15 vuotta kestäneen Mäkki-boikottini. Mäkissä oli kamala jono, Juhannuspoika sai elämänsä pahimman raivarin, sellaisen jota kaikki tuijottavat kauhistuneena, salaatiton ja tomaatiton kalahampurilainen maistui paskalta ja jäätelöt piti jättää pöytään sen raivarin takia), lapset kitisivät ja nahistelivat. Onneksi kauniit maisemat rauhoittivat ainakin etupenkkiläisiä. Viron maaseutu on ihana, todella erilainen kuin Suomen maaseutu, havupuita ei ole juurikaan vaan metsät ovat täynnä tammia ja vaahteroita. Pinnanmuodostus on hyvin tasaista, meri pilkottaa puiden välistä, joka puolella on luonnontilaisia niittyjä ja harmaita maataloja, joiden maataviistävät jyrkät katot saavat ne näyttämään tonttujen mökeiltä. Näimme kattohaikaroitakin. Tien poskessa oli nauhoilla koristeltu salko, jonka päällä oli valtava haikaranpesä ja siellä kaksi haikaraa. Luulin salkoa ensin juhannussaloksi (onhan länsi-Virossa näitä ranna-rootsalaisia) mutta sitten kuulin, että virolaisen hääperinteen mukaan sulhanen kiipeää salkoon tai pylvääseen jonka päälle haikara on pesinyt, ja yrittää sitoa matkalla niin monta nauhaa kuin pystyy. Nauhojen määrästä lasketaan tuleva lapsiluku.

Itse kohteemme, vanha maatalo Tuurun kylässä, oli sellainen tyypillinen virolainen maatalo matalalla sijaitsevine ikkunoineen, villiviiniköynnöksineen, jyrkkine kattoineen, talon yhteydessä sijaitsevine eläinsuojineen. Suojissa ei tietenkään enää eläimiä ole, niistä tulee jonain päivänä lisähuoneita. Talo oli jotenkin maaginen sekä sisältä että ulkoa. Löysimme jatkuvasti uusia ikkunoita ja ovia, ikkunoista näkyi suoraan heinikkoon, koska noissa virolaistaloissa ei ole varsinaista kivijalkaa, ulko-ovesta vaan astutaan suoraan sisään maan tasalle. Ulko-ovet olivat matalia, ihan kuin menninkäisten ovia, makuuhuoneemme oli kolmesta ikkunastaan huolimatta hyvin hämärä, villiviiniköynnös kasvoi tiiviinä ikkunoissa. Yläkertaan johtivat jyrkät tikapuut eikä lapsilla ollut sinne asiaa, koska kattoterassilla ei ollut kaidetta. Koko talo oli hauska, oikullinen yhdistelmä koristeellista pittoreskia maalaishuvilaa, remonttityömaata ja hobittien kotia. Talon nurkalta avautui lempimaisemani, näkymä suoraan länteen, auringonlaskuun päin, niitylle, jonka takaa saattoi aistia meren ankaruuden. Nurkalla tuuli jatkuvasti, kaskaat sirittivät, sammakot kurnuttivat ja muuten oli aivan hiljaista. Olisin voinut tuijottaa sitä maisemaa etenkin iltaisin vaikka kuinka kauan, ja se on kaltaiselleni urbaanille ahdistujalle aika paljon.

Grillasimme, kokkailimme, seikkailimme uimarannalla, ihmettelimme tasaista kalkkikivitietä, pelasimme hulvatonta Party Aliasta kunnes esikoinen sanoi suu väärässä "teistä lähtee liian kova ääni". Kävimme lähikylä Kiidevassa, sen pienessä lintutornissa katselemassa vastarannan tuulivoimaloita. Löysimme hylätyn, paanupintaisen kartanon, jonka seinistä kasvoi koivuja. Kävimme Poodissa, sekatavarakaupassa ostamassa lisää kaljaa ja sipsejä ja hapukooria, lapset keinuivat Poodin takaisessa ainakin 50 vuotta vanhassa punaiseksi maalatussa leikkipuistossa. Seurueen koira liehui onnellisena ympäriinsä ja Juhannuspojasta tuli kerralla koiraihminen. Ihmettelimme Sinalepan kirkonraunioita ja omituista pientä neukkukerrostalojen keskittymää satelliittiantenneineen.

Kotimatkalla kävimme Haapsalussa katsomassa Piispanlinnaa ja pyörimässä suloisissa puutalokortteleissa. Haapsalu on toiminut innoittajana Ilon Wikladin kuvituksille ja olinkin tunnistavinani sieltä peppimäisiä taloja. Ostin paikalliselta superhalvalta Samariakirppikseltä soikean puristelasilautasen, 60 senttiä. Siinä oli hinta kohdillaan! Ilmeisesti euron tulo on nostanut Virossa hintoja paljon, mutta Tallinnan ulkopuolella oli heti huomattavasti halvempaa. Haapsalussa olisi ollut vaikka mitä ihania käsityökauppoja, joissa myydään niitä pitsiangorahuiveja jotka mahtuvat sormuksesta läpi, mutta lauttaan ehtiminen oli ensisijalla ja päätimme palata asiaan ensi kesänä.

Viro on ihana, kummallinen naapurimaa, aivan erilainen kuin Suomi. Sitä tuntee lähtevänsä oikeastaan paljon kauemmaksi mennessään Viroon. Ja silti siellä puhutaan melkein samaa kieltä. 


maanantaina, heinäkuuta 01, 2013

Poikkeuksellisen älykäs ihminen

Juhannus on ohi, kohta Viron matka edessä. Autoilu kahden lapsen kanssa sujuu jotenkuten, vaikkemme vielä ole investoineet dvd-soittimiin tai uhranneet ainokaista tablettiamme. Se toinen kun meni lunastukseen pienen pesuoperaation jälkeen. Kolmen-neljän tunnin automatkalla hittejä olivat puuhakirjat, tarrat ja digestive-keksit. Minulla oli jotain yleviä periaatteita siitä, ettei lasten suuta tukita sokerilla. Kun kirkumista ja turpasaunaa oli jatkunut puoli tuntia, luovutin. Puolustaudun sillä, että normaalisti lahjon niitä vain matikaisilla ja vedellä. Ja banaanilla. Olimme varanneet mukaan myös musiikkia. Kun Lauluyhtye Rajattoman lastenlevy oli soinut puoli minuuttia, aloimme vilkuilla miehen kanssa toisiamme (paitsi että miehen piti vilkuilla tietäkin aika taajaan) ja kysyimme toisiltamme, kumpi sanoo sen ääneen. Minähän sen sanoin, ehdotin levyn nakkaamista motarille, mutta koska se oli kirjaston, tyydyimme painamaan ejectiä. Olisi pitänyt kyllä vanhastaan tietää, että inhoaisin Rajatonta vivahteikkaasti. Kuuntelimmekin sitten Jaakko Teppoa, Ankia ja progea vuoron perään, upposi lapsiinkin.

Juhannus oli ihana, perinteinen sukujuhannus saunoineen kokkoineen kukkapeltoineen, kävimme ihan Jyväskylässäkin ja näimme mukavaa ystäväperhettä. Toki sukuyhteys asetti omat sudenkuoppansa: sitä kun viettää samaan aikaan läheisen mutta kuitenkin yksilöistä, eri ikäisistä ja -taustaisista koostuvan porukan kanssa, voi jossain vaiheessa pinna hieman kiristyä. Yritin selättää pienet kuittailut oman "asialliset hommat hoidetaan mutta muuten ollaan kuin ellun kanat"-kasvatuspolitiikkaani kohdistuen. Minä en ole kiinnostunut istumaan lapsen vieressä hiekkalaatikolla, jos läsnä on monta muuta vahtimiseen joutavaa ihmistä. En kellota päivärutiineita ja päästän lapset sänkyyni nukkumaan. Unirytmiä tuli venytettyä kun joka ilta löytyi seuraa turisemiseen. Onnistuin ihme kyllä nukkumaan juhannuspäivän kankkusessa kolmen tunnin päiväunet, joka johtui varmaankin maalaisilmasta.

Yksi homma mikä on pohdituttanut, on puhe älykkäistä ihmisistä. Sattumoisin omassa suvussa on useampi tyyppi, josta aina silloin tällöin todetaan ylpeän selittelevästi "hänet on testattu poikkeuksellisen älykkääksi" ja "hän on erittäin älykäs" ja sitä rataa. Voipi olla. Itse olen kyvytön arvioima kaikkia älykkyyden ilmiasuja ja vivahteita, mutta täytyy kyllä sanoa, että jos tämä poikkeuksellinen älykkyys ei ole sosiaalista älyä, ei koulu- ta työmenestystä, poikkeuksellista viehätysvoimaa tai jotain erikoislahjakkuutta, jään itsekseni miettimään, että siinäpä aika hyödytön älykkyyden laji. Nämä huippuälykkäät heput ovat nimittäin äkkipikaisia, äänekkäitä ja sosiaalisesti jossain määrin puusilmäisiä oman asiansa jankkaajia, joihin itse huomaan kauhukseni suhtautuvani vähän kuten arvaamattomiin lapsiin. Kohteliaasti, ystävällisesti, pidättyvästi, varovaisesti. Koska pienkinkin leikinlasku, varomaton sanankäänne voi reuhauttaa omituisen raivokohtauksen. Harmitti huomata, esikoiseni alkoi pelätä yhtä näistä poikkeuksellisen älykkäistä möyhöttäjistä, koska tämä ojensi lasta aggressiivisesti räyhäten. Ja me muut olimme liian hämillämme ja kohteliaita puuttuaksemme tilanteeseen, paitsi että minä kyllä halittelin viereeni kivunnutta esikoista aivan erityisesti. Näiltä älyköiltä ei myöskään vaadita samaa kuin muilta, ei osallistumista yhteisiin puuhiin eikä samoja käytöstapoja kuin muilta. Tiedostan toki, että näillä hepuilla on oikeastikin jotain lievää ongelmaa/oppimisvaikeutta, jonka takia tätä älykkyyttä pitää puheissa korostaa. En vaan aina jaksaisi sitä, että ihmisille on olemassa eri säännöt.

Pieneen mustaan vihkooni on taas kertynyt bloggauksenaiheita. Listassa lukee Tuomas Enbuske - Eve Hietamies - Annaleena Härkönen: keskinkertaisuuden ylistys. Milloinkohan ehtisin kaivaa terävän kriitikonkynäni esiin ja analysoida sitä, miksi itsestäänselvyyksiä toistelevat, munattomasti (munaton on vähän sovinistinen ilmaisu, mut joskus paikallaan) "provosoivat" ja hauskankin parodian tylsäksi vesittävät kirjoittajat komeilevat kansakunnan kaapin päällä? Siksikö, että niiden juttuja lukiessa tulee fiilis siitä, että saattaisi itsekin osata ilmaista asiat melkein yhtä nasevasti?

Sitten siinä vihkossa lukee myös: "Milloin beessistä ja nalleista tuli taas hienoa?". Tämä viittaa lastenvaatteiden kuoseihin ja omaan laumasieluisuuteen. Kun näin niitä Mini Rodinin nallevaatteita ja beessejä rusettipaitoja ekan kerran, pidin niitä kamalina. Nyt ne ovat musta aika hienoja. Nallet? Beessi?? Olenko laumasielu? Joo!