sunnuntaina, joulukuuta 23, 2012

Svengiä aatonaattona

Otsikko on Joulupukin juhannusyö -levyltä, kuten tavaksi on näinä Lupiinivuosina tullut. Joulupukin juhannusyö on ehdottomasti hauskin, vinkein ja kriittisin joululaululevy jonka tiedän ja vuosikaudet kuuntelin jouluisin vain sitä. Inhoan osaa joululauluista sekä tekopirteyden että sitten toisaalta jollottavan itkuvirsi-hartauden takia. Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää, perkele. Viime jouluna väsäsin Spottariin kunnon joululaululistan, jossa on Frank Sinatraa, Ella Fizgeraldia, Puppini Sistersiä ja muuta oikein ihanan jenkkihenkistä svengaavaa joulumusaa. Ei synkistelyä jouluun minulle, kiitos. Riittää että on vuoden pimein aika ja krooninen univelka.

Miehellä on joululoma ja olemme sopineet, että mies keskittyy Juhannuspoikaan ja minä Lipsiin. Puolitoistavuotias Juhannuspoika on todella äitiriippuvainen tissi-iili, joka parahtaa itkuun kun joku muu kuin oma vanhempi ottaa syliin. Se tuntuu joskus melko ärsyttävältä, kun miettii, että moni tuonikäinen on tarhassakin. No, varmaan tässä kehittyy joku ihan helvetin vahva kiintymyssuhde sitten *sarkastista naurua* kun kerta pikku-ukko ei kestä oikein mitään eroa minusta. Liekö syynä sukupuoli, ennenaikaisuus tahi oma kotiäitiyteni, mutta muistan Lipsin olleen tässä iässä Juhannuspoikaa jo paljon itsenäisemmän menijän.

Tänään lähdin Lipsin kanssa pulkkamäkeen lähikaupunginosaan. Ilma oli kylmä mutta kovin kaunis, matalaa vihertävää auringonvaloa ja lumisia puita. Reissu pulkkamäkeen oli kerrassaan idyllinen mutta heti paikan päällä lapsi alkoi marista kylmää eikä missään nimessä suostunut vetämään pulkkaansa ylös laskettuaan alas ja tiputtuaan kyydistä. Kun lopulta lähdin sadatellen hakemaan lasta ja pulkkaa mäennotkosta, joku viisvuotias poika laski suoraan päälleni nauraen, oikein taktisesti. Sitten tuli kaveri ja ensin oli kivaa leikkiä piiloa ja sen jälkeen alkoi raivostuttaa, kun ei päässyt heppakiikkuun heti halutessa. Ja sitten itkettiin ja raivottiin kylmää. Onneksi asumme uimahallin vieressä, taitavat jatkopäivät kulua vesileikeissä lumileikkien sijaan. Tänään nukuin myös päikkärit, joita en yleensä koskaan osaa nukkua. Heräsin sopivasti blogipastalle (se avokadopasta), nyt pitää vielä himmailla jouluruokien kanssa etteivät ihan pursu korvista. Rosolli on jääkaapissa tekeytymässä, se on oma all time favouriteni jouluruuista.

Vietämme sukujoulua, kuten aina. Kerrassaan mukavaa ja ihanaa! Lipsillä on tumma kukallinen folklore-mekko, jollaista voisin itsekin käyttää, juhannuspojalla samettiset lappuhaalarit. Sukulaisten iso ruokapöytä, joka viime vuonna oli ääriään myöten täynnä, ei varmaan enää riitä, saas nähdä miten ihmiset plaseerataan. Teimme bataatti- ja punajuurilaatikon ja viemme pullon parempaa punkkua. Tänä vuonna aion jättää perinteiset laatikot kokonaan väliin, en tykkää niistä ja koska en syö kinkkua, tuntuu perin absurdilta nauttia ihanien graavikalojen perään jotain lanttulooraa kuiviltaan. Suklaata vatsani ei oikein kestä, mikä lienee yksinomaan hyvä asia. Odotan joululta yhdessäoloa, lepoa ja naurua, lasten iloa ja aikuisten hassuja juttuja.

Iloista ja levontäyteistä joulua sinnekin!

maanantaina, joulukuuta 17, 2012

Rajankäyntiä

Tänä vuonna on tullut tehtyä pariinkin otteeseen aika ankara rajanveto siihen, kuinka paljon jaksan ottaa vastaan tilitystä ja ahdistusta. Valitettavasti on käynyt niin, että olen ottanut asian puheeksi vasta kun ärsytyskynnys on ylittynyt kirkkaasti ja viisari pojottanut punaisella. Sitten on tullut tölväistyä ja torjaistua rumasti, ja siitä on huono omatunto. En olisi halunnut loukata, mutta niin se vaan meni. Minulla on tapana olla aika pitkään kuunteleva ja myöntyväinen kohde, olen luontaisesti kiinnostunut ihmisistä ja heidän asioistaan ja autan mieluusti jos vain pystyn. Nyt, varmaankin tämän pikkulapsiarjen kanssa tahiessa joku raja on vaan tullut vastaan äkkiyllättäin kuin sumusta esiin lipuva punainen Stop-merkki. Nyt loppui, ei enempää, en jaksa. Ensimmäiseksi reagoin äidille näin, kun hän valitti taas kerran isäni käytöksestä. Muistutin, että isä on minunkin isäni, en haluaisi koko ajan kuulla hänestä pahaa. Ja sen jälkeen tuli pari muuta keskustelua, joissa huomasin, että nyt alkaa tuntua että toimin ilmaisterapeuttina ja kasvatusneuvojana vastoin osaamistani.

Olen myös huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluan neuvoa tai opastaa ketään. Pelkään opastamisesta syntyvää vastuuta, koska jos neuvotulle neuvookin "väärin", voi neuvottu suivaantua neuvojalle suhteettomastikin. Huomaan myös, että jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen. Ja sitten setvitään, ja setvitään. Ja hutvahdetaan takaisin vanhaan hetimiten.

Tunnen itseni toisaalta tosi empatiakyvyttömäksi roistoksi vetämällä näin topakasti rajojani. Mutta jos toisen yhteydenotto aiheuttaa akuutin "mitä sillä taas on, en mä jaksaisi hei"-reaktion, rajanveto on pakko tehdä jos haluaa säilyttää sen hyvän mitä on. Ja sitähän usein on paljonkin. Ystäväni, jolla on pitkä terapiatausta, sanoi hauskasti keväällä, että "ei siellä terapiassa kannata käydä, jos omat ongelmat on sen kokoisia että niistä voi puhua ystävilleen". Niinhän se on, tavallaan. Se rajanveto vaan on aika haasteellista. Mutta siinä vaiheessa kun puhutaan hyväksikäytöstä, väkivallasta tai vastaavasta, on ihan pakkokin etsiä terapeutti, koska sellaisten asioiden jättämiä arpia eivät ystävät kykene paikkaamaan, taito ei riitä. Eikä pidä riittää.

Oppisipa vaan olemaan aina jämäkkä ja suora, diplomaattinen ja ystävällinen. Silloin ei tarvitsisi menettää hermojaan ja sanoa pahasti, kun on ensin niellyt liikaa. Eikä lötkäyttelemään piiloaggressiivisesti vaan olemaan rakentavasti kriittinen, jos on pakko olla.

maanantaina, joulukuuta 10, 2012

Mukuloita


Suvun perinteisillä Itsenäisyyspäivän juhlilla hymyilytti muistaa viiden vuoden takaista juhlaa. Silloin ei joukossa ollut vielä yhtään lasta, mutta kaikki jännäsivät, koska serkku oli sairaalassa tositoimissa. Sitten tuli tekstiviesti pojan syntymästä ja kaikki kyynelehtivät, minäkin vähän. Mies katsoi minua vähän kiusaantuneesti naureskellen, pelkäsi kai, että nyt se vauvakuume iskee minuunkin. No ei iskenyt vielä, mutta vuotta myöhemmin olinkin jo sitten alkuraskaana, ihan salaa. Ja nyt niitä lapsia oli sukujuhlilla kuusi kappaletta, viisivuotiaasta vauvaan, ja seitsemäskin jo isona kumpuna toisen serkun paidan alla. Mahaansa hieroskeleva ja tuskastuneesti puhahteleva serkku sai minut ihan vähän haikeilemaan, että voi sentään, minä en tuota enää koskaan tule kokemaan, raskautta iloineen ja vaivoineen. Samalla tunsin suurta helpotusta, raskaudet, vaikka ne menivät minulta fyysisesti aika helpolla, eivät henkisesti olleet helppoja. Olen liian neuroottinen ja tietyllä tapaa kontrollihakuinen nauttiakseni raskauksista hirveästi. Se, että sisällä asuu hauras elämä, jota voi suojella vain tiettyyn rajaan asti, on kuumottavaa. Muistan Juhannuspoikaa odottaessani käyneeni kahdestikin käyrillä, kun vauva liikkui liian vähän. Puhumattakaan nyt siitä ennenaikaisesta synnytyksestä, joka meni sinällään hyvin kuten kaikki sen jälkeenkin, mutta jonka alku oli siitä huolimatta elämäni pelottavin kokemus. 

Olen viime viikolla tavannut ystävän pikkuisen tummatukkaisen vauvan ja kuullut taas yhden vanhasta kaveriporukasta olevan raskaana. Äitiyden onni ja hämmennys on taas ollut käsinkosketeltavaa. Leidien pikkujoulu-krebauskin meni aika pitkälti äitijuttuja jutellessa, niihin ne jutut herkästi kiertyvät. On myös helpottavaa, että itse alkaa olla konkariäiti eikä enää porukan eka lisääntynyt, vaan  pikemminkin se joka liidaa juttuja jo vähän toisiin aiheisiin ja passittaa perheen pulkkamäkeen kun tytöt haluavat vähän punaviinitellä. 

On äitiys kyllä tympäissytkin pahasti viime aikoina. Juhannuspoika on tulossa uhmaikään, se raivoaa erityisesti syömistilanteissa kuin rantapiru. Koska puhetta ei vielä tule, tapahtuu pyytäminen viittilöimällä ja kun en heti tajua, mitä halutaan, alkaa armoton raivo. Tofu pitää saada kaivella paketista omin käsin ja auta armias jos erehdyn syöttämään. Äää! Vää! Herra taapero haluaa syödä itse! Homma vähän hirvittää, kun lapsi näyttää etenkin ripulin jäljiltä erehdyttävästi taaperoversiolta thinspiration-kuvista (anteeksi vaan karkea huumorini). Onneksi sentään rinta kelpaa, itse asiassa se kelpaa turhankin usein ja vierottaminen aiheuttaa kauheaa perserköintiä. Lipsi on jo iso ja taitava syöjä, mutta oma ronkeli ja valikoiva itsensä. Lipsin versiossa Lennä Lennä leppäkertusta syödään puuron lisäksi pastaa ja kutsummekin sitä kotioloissa karppaajan kauhuksi. Yövaipoista ollaan vihdoin pääsemässä eroon tytön omasta vaatimuksesta. Viime yönä sattui pieni vahinko, mutta niitähän sattuu, vahinkoja. Ei haittaa! 

lauantaina, joulukuuta 01, 2012

Pakkomielteisyys

Puhuimme eilen kotibileissä (jes! tykkään kotibileistä paljon enemmän kuin baareista, kotibileitä ei vaan enää järkätä samalla intensiteetillä kuin ennen) muun muassa nettiriippuvuudesta ja siitä, mitä itse kukin tekee rentoutuakseen vastapainona työlle. Ystäväni, joka on tutkija, sanoi kaipaavansa vapaa-ajalla joskus täydellistä aivotnarikkaan-viihdettä ja katsoo silloin poliisisarjoja tai surffaa julkkistyrkkyjen botox-blogeja. Toinen ystävä, toimittaja, surffaa vapaa-ajallaankin usein mahdollisia jutunaiheita ja kaivaa tietoa. Yhdessä ihmettelimme, että mitä pirua sitä ennen vanhaan tehtiin arki-iltaisin? Käsitöitä? Ruokaa? Me kaikki olemme varmaan jossain määrin post-televisiosukupolvea, telkkarin itsestäänselvä huudatus illasta yömyöhään ei ole mikään normi kuten monien vanhempien kotona (esim omilla vanhemmillani) vaan se aivoja lepuuttava rentoutusviihdytys etsitään netistä.

Mutta on vaan niin, että nettihän ei todellakaan aina rauhoita ja ilahduta vaan paskan surffaamisesta tulee pahalle tuulelle ja ärsyyntyneeksi. Ystävä kertoi miehestään, joka tietyllä foorumilla surffattuaan on aina äkäinen. Minä itse taas olen suurella itsehillinnällä lopettanut kokonaan muutamien blogien seuraamisen kun joka kerta luettuani tuntuu, että vanne alkaa kiristää päätä. Aina joskus Facebookissa mietin, pitäisikö pistää ihmisiä hetkeksi piiloon omasta uutisvirrasta, kun päivityksissä tunnutaan niin selkeästi hakevan eripuraa ihmisten kanssa ja huomatessaan itse haluavansa kommentoida tajuaa, että luultavasti tulisi ymmärretyksi väärin ja sitten sitä olisikin loputtomassa internetvääntämisen suossa ja tajuaa luovuttaa samantien.

Nettiä voi käyttää myös ahdistuksen kanavoimiseen. Ja valitettavasti, lisäämiseen. Itse päädyn aika usein googlettamaan erilaisia oireita ja tekemään itsediagnooseja, keväällä pelkäsin ihan tosissani että minulla on MS-tauti. Netti on raivostuttavan helposti aukaistava lääkärikirja, josta kaikille oireilleen löytää kyllä diagnoosin. Aivan kuten äitinikin, jolla oli keväällä keuhko-oireita, sai netin perusteella itsensä uskomaan keuhkoahtaumatautiin. Lapsen oireista nyt puhumattakaan. Kun kuulin syksyllä, että eräs ei minua kovin paljoa vanhempi tuttu nainen oli sairastunut munasarjasyöpään, kävin itse kiireen vilkkaa gynellä (joka olikin hyvä, edellisestä kerrasta oli aikaa ja vuosihuolto on jokaisen naisen viisasta teettää), koska tilanne ahdisti minua niin paljon. Valitettavasti ahdistus kanavoitui myös ihan outona pakkomielteenä lukea eri tavoin vakavasti sairaiden lasten vanhempien blogeja viimeiseksi ennen nukahtamista. Kun sitä huomaa lukevansa yhdeltä yöllä tabletilta äidin kirjotuksia etenevää, taannuttavaa ja varmasti tappavaa aivosairautta sairastavasta lapsestaan, tajuaa, että nyt on mennyt tämä netin kanssa seurustelu liian likeiseksi. Kun Lipsi sitten muutamaa viikkoa myöhemmin "pesi" tablettini eikä tabletti siitä enää toipunut, mietin harmistuksen ohella että ehkä ihan hyvä, nettiriippuvuuteni pysyy paremmin aisoissa. Tämän onnettomuuden jälkeen olen taas peräti alkanut lukea kirjojakin kunnolla.

Joo-o, nytkin pitäisi siivota mutta roikun Facebookissa ja mikä vielä aivottomampaa, seuraan mammablogiskandaalia Kaksplussan keskustelupalstalta. En edes lue yhtäkään näistä skandaaliblogeista,  mutta ainahan se on viihdettä kun joku jää kiinni housut kintuissa anonillityksestä. Ja samalla tuntee itsensä jotenkin lähmäiseksi, vähän kuten olisi syönyt liikaa konvehteja joista ei alunperinkään tykkää, mutta kun ne käden ulottuvilla olivat, niitä vaan huhmutti menemään kunnes rasia on tyhjä.

perjantaina, marraskuuta 23, 2012

Myötä- ja vastamäessä


Tänään on mietityttänyt aihe, josta minulla ei onneksi ole omakohtaista kokemusta. Luin nimittäin taas vaihteeksi Oliviaa, jossa oli juttu aiheella "jättäisinkö masentuneen miehen?". Artikkelissa ex-vaimo kertoi liitostaan vähitellen yhä syvemmälle masennukseen ryömivän miehen kanssa, raivokohtauksista, alkoholismista, täydellisestä kyvyttömyydestä hallita arkea ja ennen kaikkea siitä, miten mies onnistui pitkään teeskentelemään töissä ja ystävien kesken tervettä. Ex-vaimo tajusi jossain vaiheessa parisuhteen muuttuneen huoltosuhteeksi, miehen kumppanista potilaaksi, lapset sijaiskärsijöiksi. Mies makasi kaikki illat pimeässä makkarissa, surffasi pakonomaisesti nettiä, ei ottanut vastuuta perheestä, alkoholia käyttäessään menetti pelin kokonaan ja muuttui aggressiiviseksi ja jopa väkivaltaiseksi. Silti vasta oman lapsen kommentti sai naisen ottamaan ratkaisevan askeleen. Juttu loppui siihen, että ex-vaimo hoiti miehelleen uuden kämpän, muistutti vakuutuksista ja lainaeristä ja totesi sivusilmällä, että mies oli aloittanut deittailusuhteen netissä. Mies siis pääsi tavallaan kuin koira veräjästä ja nainen halusi kaikesta katkeruudesta ja kaunasta huolimatta taata miehelle inhimillisen tulevaisuuden ja tunsi jonkinlaista helpotustakin miehen deittiviritelmistä. Voin kyllä tajuta tuon. Ei kai rakkaus useinkaan kokonaan kuole, vaikka sitä kuinka koeteltaisiin. Ja haluaahan sitä ihminen varmaan lastensa isälle esimerkiksi kodin, johon lapset uskaltaa lähettää. Etenkin kuitenkin nostin hattua tälle naiselle: hän osasi irrottautua tuhoisasta suhteesta ja tehdä sen vielä tavalla, joka ei repinyt kaikkea auki. 

Tästä kyseisestä artikkelista, jolla oli omalla tavallaan onnellinen loppu, tuli mieleen toinen artikkeli muutaman vuoden takaa, Meidän Perhe -lehdestä. Siinä käsiteltiin myös perheenisän masennusta ja muun perheen hissuttelua ja mukautumista isän kaikennielevän suuritarpeisuuden ympärillä. Tämän artikkeliperheen äiti oli ammatiltaan terapeutti ja ymmärsi miestään loputtomasti, hoiti työn ja lapset, oli palkannut kotiin lastenhoitajan vaikka mies oli koko ajan kotona. Jutussa minua ärsytti monen muun asian ohella myös se, että tämä terapeuttiäiti vastusti päiväkoteja ja halusi nimenomaan että lapsilla on hoitaja kotona. Itse kun näin perstuntumalta uskoisin, että lapsille tekisi todella paljon parempaa olla päiväkodissa näkemässä muita lapsia kuin viettää koko hereilläoloaikansa täysin sairaaksi vinksahtaneessa perheyhteisössä. Vaikka toki jutussa asiat esitetään aina tietyssä valossa ja paljon jää kertomatta, tuon perheenäidin loputon ymmärtäväisyys ja terapeuttijargon poissa pelistä olevaa miestä kohtaan oudoksutti. Mieleeni tuli sellainenkin asia, että eikö aikuinen nainen halua esimerkiksi seksielämää? Saati sitten niitä vielä oleellisempia asioita, isää lapsilleen, toista laskunmaksajaa, elämänkumppania? 

Masennuksessa kai pahinta on, että se tekee uhristaan joskus kusipään. Tätä Oliviankin jutussa puhuttiin, miehen totaalisesta vastenmielisyydestä, kaljanpöhöisestä raivaroinnista ja tiuskinnasta. Että miten ne tunteet pikkuhiljaa kuolevat toista kohtaan, vaikka minkäkokoinen rakkaus olisi taustalla. Itselläni on suvussa masennuksesta kärsinyt ihminen, jota varoin pari-kolme vuotta todella visusti, vältin jopa tervehtimistä, koska tämä sukulainen oli masennuksen syövereissä niin pohjattoman ilkeä. Tajusin toki, että ilkeys johtui masennuksesta, mutta eipä auttanut, en halunnut jokaisilla sukujuhlilla nieleskellä kyyneleitä (olin koko ajan raskaana tai imettävä tämän masennuksen ollessa pahimmillaan, en normaalisti ole ihan superherkkä sentään), minun oli pakko varjella itseänikin. Ja samalla tajusin, että nyt teen juuri sitä mitä ei saisi, eristän masentunutta omalla käytökselläni. Onneksi tilanne on sittemmin lähtenyt purkautumaan ja tämä sukulainenkin paljon lämpimämpi ja ystävällisempi. Pahinta kai tuossa ilkeydessä itselle oli se, että pidin koko ajan tästä sukulaisestani ja tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan ja olisin mieluusti osoittanut häntä kohtaan lämpöä, mutta torjunta oli niin kokonaisvaltaista etten uskaltanut. Yritin toki tolkuttaa itselleni, että tylyys on tavallaan eräänlainen luottamuksenosoitus, mutta ei se hirveästi auttanut. 

Oma mieheni on vakaa ja turvallinen, varsinainen peruskallio, johon me muut nojaamme. Joskus tunnen tästä huonoa omatuntoa, vaikka en olekaan mikään varsinainen nutcase tai neurootikko, mutta silti pelkään väliin, että mies joutuu kannattelemaan perhettä liikaakin. Taloudellisesti etenkin, mikä nyt näin hoitovapaalla kai onkin ihan sallittua. Ja kai muutenkin. Toisaalta hän pääsee päivittäin pois rauhalliseen, aikuisten ihmisten kansoittamaan toimistoon, syömään lounaita ilman suttaamista ja kirkumista, istumaan omissa ajatuksissaan ilman kolmivuotiasta joka kinuaa "Poti Kissaa" tai yksivuotiasta, joka haluaa syliä, ruokaa, hytkytystä, taputusta, pöräytystä tai mitä vaan, kunhan siihen liittyy aikuisen täydellinen intensiteetti. 

torstaina, marraskuuta 15, 2012

Tunnustus

Jee, sain yhdeltä suosikkibloggaajaltani, Pihalla kotona-Liisalta tunnustuksen elikkä haasteen paljastaa itsestä kahdeksan faktaa. Koska olen bronkiittisena ihan jälkijunassa ja pihalla, laitan haasteen eteenpäin kahdeksalle bloggajalle ihan myöhässä ja olette varmaan ehtineet saada tämän muualtakin, mutta täältä kuitenkin pesöö: Sininen keskitie, Rouvan ruuhkavuodet, Sekavuustila, Going Inside, Leijonalapsen kanssa, Leopardikuningatar, Pudonneita omenoita ja Jenny from the Bush.

1. Olen vähän pakkomielteisen rakastunut Kallion kaupunginosaan. Tämä rakastuminen alkoi 12-vuotiaana, kun ystävän isoveli pääsi Kallion ilmaisutaidon lukioon ja menimme tämän ystävän kanssa sinne jonain esittelypäivänä. En kyllä yhtään muista, oliko jommankumman äiti mukana, vaikeaa uskoa että oma äitini olisi päästänyt minua noin nuorena eri paikkakunnalle bussilla, äiti oli aika huolehtivaa sorttia. No enivei, olin samantien ihan myyty Kallion lukioon (siellä oli eräskin tyttö jolla oli peppiletit ja niissä siniset tekoruusut) ja koko kaupunginosaan, korkeisiin ankariin kivitaloihin, porttikongeihin ja ratikoihin. Tämä rakkaus oli hyvin kestävää sorttia. Muutaman vuoden päästä aloitin itse Kallion lukiossa, muutin sitä myötä helsinkiin ja lukion kolmannella ihan koulun viereen silloisen poikaystäväni kanssa. Elelin Kalliossa yhdeksän vuotta muuttaakseni pariksi vuodeksi Espooseen (!) ja sieltä taas takaisin Kallioon, samalle kadulle kuin viimeksikin. Olen siis asunut Kalliossa melkein puolet elämästäni. Kaupunginosa on muuttunut koko ajan parempaan suuntaan (sitä mukaa kuin omakin tukariuteni on lisääntynyt), luomukahvilat ja sushiravintolat ja design-putiikit ovat ihan yhtä yleisiä kuin pullapuodit ja kirppikset 90-luvun laman aikaan. Emme nytkään asu kaukana Kalliosta, kävelymatkan päässä, ja kyllähän siellä tulee edelleen viikottain pyörittyä, leikkipuistoissa ja Hakiksen torilla.

2. Minä olen ainoa perheemme jäsen, jonka nimi ei ole tuplakonsonantti.

3. Roikun Facebookissa aika tosi paljon. Jotenkin se sopii mediana tällaiseen hyppelehtivään pikkulapsielämään. Onneksi minulla ei ole vielä älypuhelinta, koska sitten tekisin samaa myös ulkona. Nyt viihdytän itseäni lukemalla kirjoja tai lehtiä, jos puistossa ei satu olemaan juttuseuraa.

4. Olen kokenut harmin ohella vapautumista, kun esikoinen "pesi" iPadin eli "tappelin" pari viikkoa sitten niin, että se meni rikki. Olen peräti ihan lukenut kirjojakin sen jälkeen. Luen parhaillaan mainion osuvaa ja tarkkanäköistä esseekokoelmaa nimeltään Vapaa nainen törmää todellisuuteen, suosittelen kaikille!

5. En ole varsinaisesti mikään romantikko, vaikka pidänkin kauniista eleistä ja sopivan pienistä yllätyksistä. Esimerkiksi se, että mies toi minulle äsken Geishan kaupasta, kun olen kipeä, oli mukava romanttinen yllätys. Tai kun hän toissa jouluna antoi minulle bonus-lahjaksi (olin raskaana) korvakorut, vaikka varsinaiset lahjat oli vaihdettu jo kotona. Sen isommista romanttisista elkeistä en sitten riehannukaan ja temperamentiltani jossain määrin varautuneena ihmisenä pidän näitä salamarakkaus-jutskia ihan hämmentävinä, etenkin kun niitä tapahtuu aikuisille ihmisille jotka dumppaavat harmillisiksi käyneet eksänsä Kaikennielevän Tunteensa takia. Viittaan tällä Jungnerin pariskuntaan, joiden eroilmoitus aiheutti minussa akuutin "hähää"-reaktion. Joku siinä, että aikuiset ihmiset suunnilleen ronkkaavat toistensa genitaaleja teeveekameroiden edessä ja viittailevat jatkuvasti räjähtävän kiihkeään seksielämäänsä, vaan kertakaikkiaan ällöttää. Että miksi sitä rakastumista pitää niin hirveästi vakuutella? Siksikö, että oikeasti ei ollakaan ihan satavarmoja asiasta?

6. Olen kerran haastatellut Janina Frostellia yhteen suhteellisen laajalevikkiseen lehteen. En ole toimittaja enkä ole kirjoittanut juuri muita artikkeleita tuon kyseisen lisäksi. Se oli tosi absurdi kokemus, mutta Frostell oli oikein mukava ja maanläheinen tyyppi.

7. Osaan määritellä aika tarkkaan vanhempien asuinpaikan, sosiaaliluokan ja kiinnostuksenkohteet katsomalla heidän lastensa vaatteita leikkipuistossa. Tämä on minusta tosi mielenkiintoinen sosiologinen leikki ja harrastankin joskus mielessäni "yhdistä lapset ja vanhemmat"-arvuuttelua. Tunnistan merkit, tyylit ja "yksilölliset" valinnat. Ja toteutan näitä itsekin vaikka suhtaudunkin ilmiöön asiankuuluvan pilkallisesti.

8. Olemme nyt kipeänä ollessani syöneet pelkkiä eineksiä ja totesin eilen miehelle spontaanisti "en tajua miksi näitä haukutaan, näähän on helvetin hyviä!" Eikä jää tiskiäkään yhtään samalla tavalla. Kirjolohilaatikkoa, tuorepastaa, kalakeittoa, pinaattikeittoa. Kun esikoinenkaan ei enää oirehdi lehmänmaitoa, on tämä aika helppoa. Mutta siirrymme kyllä takaisin itse tehtyyn heti kun tervehdyn, ruuanlaitto on nimittäin oikeasti tosi kivaa ja yksi juttu mistä kotiäitiydessä tykkään on, että ruokaa ehtii laittaa rauhassa ja pitkän kaavan mukaan ja suunnitella vilijonkkamaisesti, miten saisi eilisen tähteet mahdollisimman innovatiivisesti tämän päivän ruokaan piilotettua.


maanantaina, lokakuuta 29, 2012

Harvenevat rivit ja vaahterat

Äitiystävä, se, joiden kanssa meillä on ihan samanikäiset lapset ja hyvä syvä ystävyys, lähti tuossa jokin aika sitten töihin. Tällä viikolla lähtee toinen tärkeä äitiystävä ja muitakin tuttuja äitejä, takaisin aikuisten maailmaan, ruuhkavuosiin multitaskaamaan. Blogeissakin siirrytään poispäin kotiäidin elämästä. Ja Facebookin feedissä juhlitaan läpi menneitä kuntavaaliehdokkaita, raportoidaan bileiden jatkoilta ja peukutetaan ristiin riehakkaana ja voitonriemuisena, linkitetään biiseihin ja kaulaillaan virtuaalisesti. On kummallista seurata tätä sivusta, haikeaa ja samaan aikaan jotenkin vähemmän haikeaa kuin odottaisi.

En tiedä onko krooninen univelka yksinkertaisesti latistanut tunne-elämääni siinä määrin, etten osaa kunnolla edes tuntea harmia, surua tai haikeutta, jotenkin asiat vaan virtaavat eteenpäin. Ja samaan aikaan olen jotenkin jännästi myös tyytyväinen siitä, miten asiat ympärilläni muuttuvat. Kotiäitiajan päättyminen tulee luultavasti kirpaisemaan ensi kesänä paljon vähemmän, kun ehdin ensin itsekin tympääntyä hiekkalaatikolla oikein kunnolla. Vähän kuten se, että en tullutkaan Juhannuspojan kanssa heti ekasta kierrosta raskaaksi (joo-o, naurettavalta kuulostaa, tiedän) vaan vasta tokasta, sai minut ihan tosissaan kaipaamaan vauva-aikaa ja raskautta ja peräti vauvakuumeilemaan. Että on tavallaan hyvä, että toiveet ja odotukset alkavat joskus tuntua melkein kipeiltä, silloin ne palkitsevat isommalla volyymillä.

Mutta nyt on se hiekkalaatikkoaika, hitaiden pienien päivien aika. Myöhemmin tulee toinen aika, se, jolloin osallistun taas työelämään, on pikkujouluja ja baari-iltoja, säpinää ja mööttejä ja oma uusi ammatti-identiteetti. Vielä tämä alkanut talvi on toppatakkitalvi. Seuraava onkin jo leikatun mustan villakangastakin talvi.

lauantaina, lokakuuta 27, 2012

Sosiaalisuudesta

Olen viime aikoina miettinyt paljon sosiaalisuutta. Olen ekstrovertin äidin ja superintrovertin isän jälkeläinen, sekoitus avoimuutta ja pidättyväisyyttä, kuten kai meistä useimmat. Että sikäli, en oikein voi itsestäni todeta olenko introvertti vai ekstrovertti, jälkimmäistä kyllä enemmän, etenkin mieheen verrattuna, joka taas on aika introvertti mutta sellaisella ystävällisellä ja mukavalla tavalla, ei mörösti.

Luin tässä eilen ystävältä saatua Olivia-lehteä (hyvä naistenlehti!) ja siinä oli artikkeli ulkopuolisuuden skeemasta, ja siitä miten toimittaja selätti sen. Toimittaja oli tutustunut itsellenikin tuttuun skeematerapiaan ja tunnelukkoihin ja alkanut sitten treenata itseä häiritsevää toimintatapaansa, ulkopuoliseksi jättäytymistä/identifioitumista, itsestään vähän vähemmälle. Jutussa todettiin mielestäni hyvin, ettei ihminen kokonaan parannu omista tunnelukoistaan, oppiipa vaan elämään niiden kanssa paremmin. Itsellenikun tuo ulkopuolisuuden skeema oli jossain määrin tuttu. Sisaruksettoman ja melko yksinäisen varhaislapsuuden, sekä vähän vanhempana iskeneen pikkukaupunkiahdistuksen kokeneena on vaivannut pitkälle aikuisikään jonkinlainen erillään seisoskelun tarve.

Lukiossa, jonne hinkusin samanmielisen seuran toivossa, en tutustunutkaan luokkakavereihini vaan aloin hengailla vaihtoehtoskenessä, joka katseli suorituskeskeisiä ja pikkuporvarillisia Espoosta käsin lukiota käyviä duffelitakkityttöjä pitkin nenänvarttaan. Myöhemmin taidekoulussa muut opiskelijat tuntuivat sitten taas aivan liian hörhöiltä ja raivostuttavalla tavalla epärealistisilta ja sitäpaitsi minulla oli edelleen se vaihtoehtoskene poikakavereineen. Ammattikorkeakoulussa tunsin itseni liian vanhaksi ja opiskeluun vakavasti suhtautuvaksi muiden, pari vuotta nuorempien ja bileorientoituneempien kanssaopiskelijoiden seurassa ja keskityin tuuttaamaan opintoni mahdollisimman äkkiä valmiiksi, että pääsisin aikuisten maailmaan. Töissäkin pidin pitkään vähän varautunutta linjaa, mainostoimistojengin oletettu pinnallisuus ja kokoomuslainen arvomaailma tuntuivat siinä vaiheessa vielä liian suurelta gäpiltä syvempään ystävyyteen, mutta niin vaan kävi, että solmin lämpimän työtoveruuden jopa Jussi Halla-ahon kannattajan kanssa (tätä mainiota jamppaa ikävöin edelleen, tekisi mieleni laittaa meiliä ja pyytää joskus kaljalle... meillä oli ihan parhaat väittelyt ja yhteinen huumori). Duunissa aloin tosissaan tajuta ihmisten erilaisten arvojen ja taustojen aitoa hienoutta ja varianssia. Ja sitä, että vaikka saatamme äänestää eri tyyppiä vaaleissa, meillä on silti paljon yhteistä ja ystävyys tai ainakin tuttavuus voidaan pohjata sille. Ja ettei kaikista ihmisistä tarvitse hakea sitä syvintä sielujen sympatiaa. 

Niinpä olinkin aika hyvin siedättynyt entisestä, vetäytyvästä ja muita arvioivasta itsestäni kauemmas, kun minusta tuli äiti. Alussa, esikoisen pikkuvauva-aikana pari ennestään tuttua äitikaveria riitti hyvin vertaistueksi mutta vähitellen lapsen kasvaessa elinpiirikin laajeni. Tuli muskaria ja värikylpyä, puistossa seisoskelua ja muuta aktiviteettia. Muskarista löytyi muutama hyvä äitiystävä, samoin naapurirapusta. Puistoissa kävin pitkään lähinnä kanssa-hoitovapaalaisten kanssa, mutta pikku hiljaa keräsin rohkeutta vieraillekin jutusteluun. Vaikka mielellään edelleen sovin nimenomaan puistotreffejä, onnistuu yksikseenkin seisoskelu ja tarvittaessa keskustelun aloittaminen. Aina ei huvita ja silloin luen kirjaa tai surffailen tabletilla. Nykyään käymme lasten kanssa parissakin eri säännöllisessä perhekerhossa, joissa käy aika paljon vaihtoehtovanhempia. Alussa vähän kuumottelin mielessäni kotisynnytysihmisiä ja mietin, miten rento asenteeni purkkiruokiin ja rakkauteni länsimaiseen lääketieteeseen otetaan vastaan, mutta huomasin heti, että ei se nyt ihan todellakaan mikään ongelma ole, ihmiset ovat yleisesti ottaen avoimia ja suvaitsevaisia toistensa ratkaisuille. Se, että suhtaudun vaikkapa Steiner-pedagogiikkaan todella varautuneesti ja kriittisesti, ei ole poikinut mitään räkytyksiä vaan tunnustelua ja yhteisten tulokulmien hakemista. Ja sitten toisaalta, äitikavereissani on monia äitejä, jotka tulevat ihan eri taustoista ja äänestävät ihan eri tyyppejä (näköjään käytän nyt äänestyskäyttäytymistä metaforana, mutta se johtuu sunnuntain vaaleista) ja meillä on tosi hauskaa. Eniten arvostan näissä ja kaikissa muissa äitikavereissa huumoria, älyä ja tietynlaista avoimuutta, ettei mitään täydellisen perhe-elämän kulisseja tarvitse pitää epätoivoisesti pystyssä vaan sitä voi oikeasti avata sydäntään vähän kipeämmistäkin jutuista, tai ristiriitaisista. Kesällä tajusin hilpeänä, että rupattelin äitiystävän kanssa kummankin aborttikokemuksesta, ihan tuosta vaan, kun lapset taapersivat ja söivät hiekkaa siinä sivussa.

Kun muutimme nykyiseen asuntoomme, tein aktiivisesti itseäni tykö talon muille äideille. Täällä ei ole yhtään samalla tavalla lapsiperheitä kuin jossain Arabianrannassa tai toisaalta jossain Pohjois-Haagassa, koska talojen iästä johtuen sukupolvi on vasta vaihtumassa, mutta kyllä sitä kivoja kontakteja löytyy kun vähän yrittää. Tällainen aktiivinen suhteiden solmiminen on minulle edelleen aika uutta ja siten tosi hienoa. Voitan itseni ja oman epäsosiaalisen puoleni aina kun avaan suuni hiekkalaatikolla tai hissiä odottaessa. Ja se palkitsee. Yläkerrassa asuu ihana kolmilapsinen perhe, joka kävi kesällä mökillämmekin. Ja pihan toisella puolen asuu Juhannuspojan ikätovereita hauskoine vanhempineen.

On kivaa huomata olevansa kykenevä muuttumaan ja sivuuttamaan omia asenteitaan. Bondaamisesta tulee aina hyvä mieli. Ja siitä, kun huomaa moikkailevansa kadulla vaikka kuinka montaa tyyppiä. Että on jotenkin juurtunut tähän vanhempien maailmaan, tietää aiheet ja teemat eikä ota taktiikakseen sitä "muahan ei teidän mammajutut kiinnosta"-asennetta, koska tajuaa, että ei ole mitään homogeenistä oikeiden äitien joukkoa, johon minä en kuuluisi.

tiistaina, lokakuuta 16, 2012

Pos./Neg.

Tässä kun on ollut keskustelua kaikenlaisista blogikulttuureista, kirjoitustyyleistä, blogimainonnasta sekä siitä, miten äitiyttä blogeissa esitetään (voi hitto kun en ole sosiologi, tätä aihetta olisi niin kiva vatkata jos olisi käsitteet vielä inasen paremmin hallussa) ja onko äitiblogien jakolinja "positiiviset hömppäblogit" ja "negatiiviset rutinablogit" ajattelin pistää korteni kekoon esittämällä tiistaipäivämme (aamupäivän, kello näkyy olevan kahden pintaan) kahdella eri tavalla.

Versio 1.
Herään aamulla siihen, että kiharapäinen esikoinen kiipeää viereeni ja alkaa kertoa, millaista unta näki. Kuopus nukkuu kiinni kyljessäni ja hieroskelee unisia silmiään. Juttelemme vähän aikaa esikoisen kanssa ja päätämme sitten nousta aamiaisen tekoon. Keitän kuopukselle ja itselleni puuroa, esikoinen saa hedelmiä ja jogurttia. Juon myös ihanan vahvat mutteripannukahvit ja luen Hesaria. Sitten hoidamme muut aamutoimet rivakkaan tahtiin, valitsen kuopukselle suloisen velourhaalarin ja esikoiselle ihanan, juuri Huuto.netistä kotiutuneen kukkatunikan. Ulkona näyttää olevan kaunis, vaihteleva syyssää joten varustan tuplavaunut sadesuojalla.

Kärryttelemme bussipysäkille, bussi tuleekin ihan heti ja mahdumme hyvin kyytiin toisista vaunuista huolimatta. Lupsakka setämies jutustelee lapsille koko bussimatkan ajan, kuopukselle näyttäisi tulevan vähän lämmin, mutta itkuilta vältytään. Jäämme pois ja kävelemme kauniin syysmetsän läpi perhekerhon tapaamiseen idylliseen puutaloon. Perillä on paljon lapsia ja vanhempia, lapset kirmaavat iloisina lelujen pariin ja minä istun kahvikupin kanssa pöytään juttelemaan muiden äitien kanssa. Paikalla on pari kunnallisvaaliehdokasta ja juttelemme päivähoidon tilanteesta. Olen iloinen, että he vaikuttavat niin skarpeilta ja asiatietoisilta ja mietin ehkä äänestäväni toista. Ehdimme jutella parin muun äidin kanssa niin maaseutuasumisesta, imetysvaatteista kuin sukupuolten eroistakin. Lämmitän lapsille edellispäivänä tehtyä maukasta ja edullista kasvisruokaa, kuopukselle maistuu hyvin. Loput syön itse, eipä tarvitse ostaa kallista lounasta mistään.

Kerhon loppuessa puemme ripeästi ja lähdemme läheiselle lastenvaatekirpputorille, jossa minulla on pöytä. Järjestän pöytää ja katselen uusia löytöjä, rupattelen tuttujen kanssa. Esikoinen saa luvatun mehun ja kuopus leikkii innoissaan leikkipaikalla, innostuupa kirmailemaan ovellekin. Kun huomaan kuopuksen hukanneen piponsa, kysyn missä pipo mahtaisi olla ja kuopus ihan tosiaan hakee pipon! Olen yllättynyt ja iloinen, että yksivuotias ymmärtää asioita niin hyvin. Myytävää tavaraa on mennyt todella hyvin. Jaamme esikoisen kanssa vielä maukkaan korvapuustin ja lähdemme kohti päiväkerhoa. On alkanut sataa, onneksi vaunujen sadesuoja tuli tosiaan mukaan ja onneksi esikoisen välikausiasu on vedenpitävä, laadukas Ticket Outdoors jonka kuopus aikanaan perii. Ajamme bussilla muutaman pysäkinvälin ja kävelemme läpi kauniin syksyisen puiston esikoisen kerhoon. Kerho sijaitsee äärettömän kaunissa 20-luvun korttelissa, valtava piha on täynnä keltaisia ja punaisia puita, koristeomenapuita ja tummia kuusia. Sisällä laululeikit ovatkin jo alkaneet, jätän nukkuvan kuopuksen vaunuissaan pihalle odottamaan ja esikoinen jää iloisena laulamaan.

Kävelen kotiin nukkuvan kuopuksen kanssa, rupattelen matkalla äidin kanssa puhelimessa ja havainnoin, miten lihakset ovat selvästi harjoitetun oloiset toissapäiväisen hydrobicin jäljiltä. Kotiovelle päästyämme aurinko alkaa paistaa ja piha näyttää hyvin kauniilta.

Versio 2.
Herään siihen, että esikoinen römeltää makuuhuoneen ovella ja tömähtää päälleni. Olen kuolemanväsynyt, haluaisin nukkua enemmän kuin mitään muuta. Kuopus on valvottanut ensiksikin öpeltämällä puolille öin ja sitten reklamoimalla yön aikana jotain omia hammas-asioitaan tuhanteen kertaan. Mietin, että imetän sitä varmaan vielä koulussakin ellei hommalle aleta pistää rotia. Lahjon kuopuksen hiljaiseksi iPadilla, sieltä tulee Pipsa Possua ja jotain venäläisiä lastenohjelmia, ihan sama mitä, kunhan saan nukkua. Lopulta meuhaaminen ja äninä äityy niin kovaksi että nousen lasten kanssa aamiaiselle. Keitän Elovenan valmispikapuuroa vedenkeittimellä minulle ja kuopukselle, esikoinen saa yksittäispakatun juotavan jugurtin, koska en jaksa vääntää heti aamusta. Truuttaan antibioottia (virtsis) esikoisen suuhun, se pursuttaa lääkkeen paidalleen. Kello on jo vaikka mitä ja haluaisin perhekerhoon ei-niin-sikapahasti myöhässä kuin viimeksi, että riisumisen ja pukemisen välissä ehtisi vähän oleillakin. Kuopus vastustaa vaipanvaihtoa, mandariininsiivun viemistä kädestä, pyllynpesua ja kaikkea muuta. Esikoinen heittäytyy raivomakaroniksi kun ehdotan sukkahousujen pukemista. Toinen raivis tulee siitä, että hiirimekko on likaisena pyykkikorissa. Lopulta puen esikoiselle sukkikset ja huomaan niiden vyötärökuminauhan lörähtäneen. Etsin jostain legginsit siihen päälle. Kuopuksen velourhaalarissa on keltainen tahra, mutta en välitä vaan puen sen silti. Hammaspesu on yhtä hulinaa, esikoinen harjaa mielummin seinää ja kuopus puree harjaa, kun äiti yrittää auttaa, alkaa raivo.

Huomaan, että ulkona sataa taas. Sitten muistan, että esikoiselle pitäisi jotain evästäkin laittaa kerhoa varten. Mandariinit saava kelvata, tänä aamuna ei asetella leipiä voipaperikääreessä eväsrasiaan. Kaivan tuplavaunujen sadesuojan esiin eteisarkusta, jätän sormeni arkunkannen väliin. Sadesuoja on valtavan kokoinen ja äärimmäisen jäykkää materiaalia, eikä sitä kerta kaikkiaan saa sullottua sille tarkoitettuun taskuun, jonka muka pitäisi kulkea vaunuissa. Sen sijaan se on soputeltan kokoinen, mutta jäykempi muoviläpyskähirvitys, jonka paikalleen asettelu vaatii ähellystä ja kirosanoja.

Olemme niin myöhässä, että olen jo ehtinyt harkita että jäisimme vaan kotiin. Koska sadevermeet, kumpparit ja muut on suurella vaivalla kiskottu päälle, kävelemme kuitenkin bussipysäkille. Pysäkillä on kahdet vaunut ja bussissa yhdet, äiti joka joutuu tekemään meille tilaa, näyttää kireältä. Bussissa istuu humalainen hölisijämies, oikea luomakunnan kruunu, joka juttelee typeriä juttujaan joille minä ja toinen äiti jähmeästi hymyilemme. Mies selittää meille (ei siis lapsille vaan meille äideille), että kaarteissa bussi ajaa hitaampaa ja tasaisella lujempaa. No shit. Hikoileva kuopus heittää hattunsa kauas lattialle ja saan sen suurella vaivalla ja ähellyksellä koukittua. Jäämme pois bussista ja totean, että olisi pitänyt ottaa toinen bussi koska tämän pysäkki on tosi kaukana. Kävelemme liukkaitten lehtien päällä, sade vihmoo ja tuuli repii vaunusuojaa. Lopulta olemme perillä perhekerhossa.

Ovella tulee vastaan kireänhymytön nainen, ei lämpene vaikka hymyilen ja moikkaan. Naisella on varmasti jotain harmia, mutta ihmettelen silti, miksi perusäkäiset ihmiset käyvät sosiaalisissa eventeissä, vittuuntumassako? Sitten muistan millainen itse joskus olen, ehheh. Perillä on kova hulina, desibelit katossa, kiljuntaa ja hilluntaa. Esikoinen ja kuopus nahistelevat ja rähisevät, olisi monta mielenkiintoista keskustelunaihetta mutta mihinkään ei ehdi keskittyä kun lapset vaativat huomiota. Esikoinen nipistää suunsa kiinni kun tarjoan lounasta ja pyytää itkien mehua. Annan mehua. Kuopus suttaa velourhaalarinsa ruualla ja haluaa välttämättä syödä itse. Aina välillä itketään ja rähistään. Sitten kello onkin jo kaksitoista ja puemme sadevaatteet hikipisaroiden helmeillessä otsalla.

Kävelemme lastenvaatekirppikselle. Myyntipöytäni näyttää siltä, kuin joku olisi käynyt tekemässä siinä heinää. Kama on myllätty ylösalaisin ja pöytä on täynnä vieraita kamoja. Nostelen niitä lähipöydille ja yritän paimentaa eri tahoille ponkoilevia lapsia. Esikoinen kärttää mehua ja annan periksi. Kuopus katoaa pariin otteeseen ja yrittää päästä ulko-ovesta ulos, röpeltää myytäviä leluja ja hukkaa piponsa. Shoppaan heräteostoksena oravapaidan, vaikka kaappi tursuaa paitoja. Morkkistelen. Esikoisen kumppareissa on iso palkeenkieli ja etsin kirppikseltä uusia, mutta en löydä. Suurella itsehillinnällä saan itseni puhuttua yli sydämenmuotoisen vaunukoristeen ostamisesta. Nyt vähän kaduttaa, vaunukoriste oli tosi ihku. Kello on taas vaikka mitä, lähdemme kohti kerhoa. Sataa ja koska olen jättänyt sadesuojan levälleen, kuopuksen istuin on läpimärkä. Asettelen oravapaidan tilkkeeksi. Onneksi kuopus nukahtaa, koska bussin tulo kestää ja kestää. Seisomme valtatien varressa ja vesi roiskuu. Lopulta pääsemme bussiin ja esikoinen yrittää kupsahtaa kumoon pari kertaa. Jäämme pois väärällä pysäkillä ja hopotamme läpi märän ja kuraisen puiston kohti kerhoa. Huomaan, että kerholaiset ovat jo sisällä ja jätän kuopuksen talon eteen nukkumaan ja riivin sadevaatteet esikoisen päältä pikavauhtia. Tyttö kirmaa jo alkaneeseen laululeikkiin ja minä lähden kärryttelemään kotiin miettien, että kylläpä lantiota kolottelee jumpan jäljiltä. Sataa koko matkan, sade loppuu juuri kotipihalle astuessa.

Jaa-a, kumpikohan oli minulle omempaa tyyliä? Ehkä tuo jälkimmäinen kuitenkin, hehee.


torstaina, lokakuuta 11, 2012

Apinaorkesteri



Olen viime päivinä miettinyt muun muassa sitä, kumpi lapsistani on ärsyttävämpi. Pitkään esikoinen oli tietysti sitä kaikkine kaksivuotiaan kiukkuineen ja oikkuineen. Juhannuspoika oli puolivuotiaana herra hymynaama, iloinen killistelijä ja hinkuvasti naurava hippuhiiri. Kun vauva-aika alkoi huveta, alkoi löytyä omaa tahtoa ja taitoja sekä uusia hampaita, jotka itkettivät ja sotkivat unia. Yksivuotispäivän jälkeen tajusin välähdyksenomaisesti, että nyt ne ovat vaihtaneet paikkaa rasittavuudessa. Kolmivuotiaan kanssa voi neuvotella, kolmivuotias ymmärtää käskyjä ja siitä on jo apuakin, sillä on empatiakykyä ja hulvattomat jutut. Yksivuotias kipuilee eroahdistusta, puree uusilla hampaillaan äidin käsivarret mustelmille, valvottaa yöllä eikä taatusti ymmärrä käskyjä. Nyt kun Juhannuspojan toista vuottakin on jo neljäsosa takana, tuntuu se edelleen aika haastavalta pikku paviaanilta. Onnettomuusalttius, tahto tehdä enemmän kuin osaa, edelleen vallitseva vahva äitiriippuvuus ja jatkuvasti mielialakäyrää madaltava hampaiden tulo tekevät pikku-ukosta varsinaisen pakkauksen. Onneksi kaksi hammasta on taas puhjennut ja yöt hieman parantuneet. Ja eroahdistus on vähentynyt.  Perhekerhoissa ja synttäreillä pikku rimpula taapertaa eteenpäin hihitellen eikä aina äitiä huomaakaan.

Ystävä totesi tässä taannoin, että alkaa vasta nyt tajuta, että lapsen kanssa voi olla hauskaa ja hoitovapaasta voi tosiaan nauttia. Lapsi on puolitoistavuotias, kommunikoiva ja omatoiminen, tykkää rutiineista eikä huuda hulluna ilman syytä. Hän pohti myös, olisivatko ne tuttavaäidit, jotka lähtivät töihin lasten vauva-aikana koska touhu tuntui niin hirveältä, alkaneet hekin nauttia kotona olosta eri tavalla taaperoaikana. Tiedä häntä. Olen tässä itse monta kertaa äitejä ja lapsia seuratessani todennut, että "vauva-aika ei sovi kaikille" viitaten sekä äiteihin että vauvoihin. On olemassa sellainen tietty vauvatyyppi, temperamenttinen, eteenpäinpyrkivä, puuhakas ja vaikeasti nukahtava tyyppi, jota marisuttaa ja kitisyttää koko vauva-ajan mutta annas olla kun jalat alkavat kantaa: jo muuttuu ääni kellossa ja entisestä ränkkä-Keijosta tulee itse auringonpaiste. Kaikki äidit eivät myöskään selvästikään saa erityisiä kiksejä vauva-ajan erityispiirteistä: rytmittömyydestä, vauvan vaikeatulkintaisuudesta ja tietynlaisesta tyhjyyden tunteesta. Vaikka itse nautinkin kovasti noiden lapsukaisteni vauvuudesta, on kyllä mukavaa tämäkin, kun kumpikin on pikkulapsi-iässä ja puistossa riittää puuhaa kummallekin.

Sitten on olemassa äitejä, jotka ovat hulluina vauvoihin mutta eivät oikein tahdo kestää taaperoita ja pikkulapsia oikkuineen. Ystäväni, joka työskentelee ongelmaperheiden parissa, kertoi, että traumatisoituneille äideille on yleistä pärjätä sujuvasti pienen, täysin hoivattavan vauvan kanssa, mutta kun vauvasta alkaa tulla persoona ja oma tahto löytyä, epävakaa äiti ei kestä sitä vaan alkaa purkaa vihaansa lapseen. Ajatus on jokseenkin karmiva, etenkin jos tällaista "oh, ei se olekaan enää söpö vauva vaan uhmaava pikkulapsi"-kelaa hoidetaan tehtailemalla uusia vauvoja. Joka ei ilmiönä liene niinkään harvinainen.

Ylipäätään, kun tässä itse on saattanut kaksi lasta vauva-ajan karikoiden halki suhteellisen ehjinä, huokaisee syvään helpotuksesta. Olemme myyneet ahkerasti vauvakamaa Huuto.netissä ja lastenvaatekirppiksellä ja jaelleet pikkuvaatteita poikiville ystäville ja sukulaisille. Koska lastenvaatekirppiksellä kauppa käy kuin siimaa, piti minun oikein penkoa lisää myytävää täyhkää kappien takanurkista. Sieltäpä sitten löytyi myös vanha kunnon kätkythälytin, laite, jota käytin Lipsin kanssa vissiin vuoden (vaikka se siirtyikin viereeni nukkumaan siinä kahdeksan-yhdeksänkuisena) ja Juhannuspojan kanssa pari ekaa kuukautta kunnes keskos-ahdistus hellitti ja kunnes se siirtyi viereeni (jossa se edelleen nukkuu, tuleekohan siitä Mother ShaBooboo?). Mietin ääneen miehelle, josko laittaisin sen Huuto.nettiin myyntiin morbidilla mainoslauseella "Tällä laitteella pidettiin kaksi vauvaa hengissä."?

tiistaina, lokakuuta 02, 2012

Gräyyrh!

Vastapainoksi edellisen kirjoituksen ruskafiilistelyille ajattelin vähän avautua ärsyttävistä jutuista. Jos avautuisin KAIKISTA ärsyttävistä jutuista, tulisi kirjoituksesta pitkä kuin nälkävuosi, joten aloitetaan siitä mikä ekana mieleen tulee.

1. RÖYHKEYS
Mitä vanhemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi muutun, sitä tärkeämpänä alan pitää yhteisiä pelisääntöjä ja sitä pahemmin minua vituttaa ihmiset, jotka pitävät itseään erikoistapauksina, maailman napoina tai muuten vaan niin spessuina, etteivät heitä säännöt koske. Olen se ärsyttävä kyylä, joka soittelee pysäköinninvalvontaan kotikadun pyörätielle parkkeeratuista autoista. Se on kuulkaa laitonta, ja sitäpaitsi todella röyhkeää, kun kyseessä on KÄVELYKATU. Eikä nyt ole edes talvi ja isoja lumikasoja. Tänään piipahdin lastenvaatekirppiksellä jossa oli, kuten aina, valtaisat jonot, kova metakka ja kaksi myyjää kassalla palvelivat ihmisiä minkä ehtivät. Edelläni oli parivuotiaan lapsen äiti (luulin häntä mummoksi, ei liity tähän mutta kuriositeettina mainittakoon) joka kailotti kersansa nimeä kitarisat suusta retkottaen, teki itseään muutenkin ärsyttävällä tavalla tiettäväksi ja kaiken kukkuraksi yritti saada ylityöllistettyjä myyjäparkoja lämmittämään lapsensa pilttipurkkia. Kirpparilla on kaksikin, ellei kolme itsepalvelumikroa, mikä on ihan huippua. Mutta sepä ei kaikille riitäkään vaan myyjiltä pitäisi saada vielä tarjoilijapalveluita. Onneksi myyjät eivät suostuneet sitä putelia lämmittämään vaan neuvoivat ystävällisesti mutta tiukasti lähimmän mikron sijainnin. No, sitten noustessamme bussiin ei bussi päässytkään lähtemään pysäkiltä, koska eräs keski-ikäinen nainen katsoi oikeudekseen viedä kuskin ja kaikkien matkustajien aikaa väittelemällä siitä, saako hän astua bussiin ilman käteistä rahaa, koska kuskihan voisi aivan hyvin kirjoittaa hänelle laskun. Nainen näytti ulospäin ihan skarpilta (ei siis kyseessä esim nisti tai kovin graavisti mielenterveysongelmainen) ja artikuloi kuin jotain järjellistäkin juttua, mutta asia vaan oli ihan seko. Kuski komensi lopulta naisen ulos sanoen että kyllä aikuisella ihmisellä pitäisi olla käteistä rahaa bussimatkan verran. Hykertelin loppukaneetille.

2.  BESSERWISSERÖINTI
Luinpa tässä blogia, jossa ihmeteltiin, miksi kaikki eivät tee vauvanruokia alusta asti itse ja todettiin, että on järjetöntä ostaa valmiita vauvan puurojauheita. En nyt linkkaa siihen blogiin enkä jaksa myöskään käydä siellä kommentoimassa koska blogikiistoista tulee aina niin tuskastuttavaa velliä, mutta moinen muiden ratkaisujen taivastelu tuntuu aina perin kummalliselta. Tosi hienoa jos jaksaa itse soseuttaa ja jauhaa puurotkin, mutta on noin miljoona syytä, miksi kaikki eivät siihen pysty tai jaksa. En minäkään ala päivitellä ääneen sitä, miksi joku äiti ei imetä ja ala uhota että vieroittautumisaika on vasta joskus kaksivuotiaana (tai jotain, mitä näitä argumentteja nyt on) vaikka itse siis ihan tosiaan imetänkin vielä tuota yli yksivuotiasta ja ajattelin imettää jatkossakin, ts mitään erityisiä lopetusaikeita ei juuri nyt ole. Silti tajuan aivan sataprosenttisesti miksi joku ei imetä eikä tulisi mieleenkään pitää itseäni yhtään parempana tämän oman valintani takia. Vähän kuten se, että nyt moni kaveri lähtee töihin ja lapset menevät päiväkotiin. Minä en lähde, koska paluutyöpaikkaa ei ole enkä suoraan sanottuna halua vielä töihin. Silti en kuunaan pidä huonona tai vääränä vaihtoehtona sitä, että taaperot menevät tarhaan. Koska niin yhteiskunnan rattaat pyörivät, vanhemmat tekevät työtä ja lapset saavat varhaiskasvatusta.

Joo, ja vielä lisää besserwisser-angstia. 99% erilaisissa lapsiharrastuksissa tapaamistani äideistä on todella mukavia, hauskoja, fiksuja ja lämpimiä ihmisiä. Olen ilolla havainnut saaneeni näistä muutamia ihan tosiystäviä ja niiden etäistempienkin kanssa juttu luistaa. On kuitenkin olemassa yksi äiti, jolta selkeästi puuttuu aika iso sosiaalinen palikka. Nimitän tätä äitiä mielessäni "määräilijä-äidiksi" tai "miksi et -äidiksi". Kohtaan tätä äitiä vähän väliä erilaisissa harrastuksissa ja välttely-yrityksistäni huolimatta joudun aina väliin juttelemaan tämän kanssa. Äiti on sellainen, että kun hän näkee jonkun syöttävän lapselleen Pilttiä, hän tulee kysymään "miksi ette sormiruokaile" ja kun joku antaa pulloa, hän tiedustelee (arvaatte jo mitä) miksei äiti imetä lastaan. Hän tekee oudon henkilökohtaisia kysymyksiä ylhäältä päin arvottaen ja aloittaa sitten pitkän ja itsekehuisen monologin omista valinnoistaan. Kas kun hän kotiäitinä haluaa tarjota lapselleen ilmaisia elämyksiä eikä mitään Hoploppeja ja kehoittaa muitakin niin tekemään. Ja samaan hengenvetoon voi valitella sitä, miksei lähileikkipuistossa järjestetä aikuisten jumppia ja miksi vauvajumppatapaaminenkin oli väärässä paikassa ja miksi maailma ei nyt aina hänen ja hänen lapsensa napakohtaiseen elämänrytmiin asetu. Hän ei myöskään arkaile paljastaa, että ei käy tietyissä leikkipuistoissa koska siellä on "liikaa tummia". Jos olisin piirun verran jämäkämpi, sanoisin tälle äidille suoraan pari asiaa, mutta koska en ole, nyökyttelen lammasmaisesti ja yritän olla mahdollisimman eleetön. Olen myös terveesti varovainen, vihollisia ei kannata hankkia, koskaan ei tiedä kuka istuu työhaastattelupöydän toisella puolella tai ottaa verinäytettä labrassa.

Joo, mitäköhän muuta mulla oli? Marttyyrit on nyt tietysti yksi suosikkiärsyynnys-ihmisryhmä ja sitten on nää meuhkaajat, jotka kääntävät oman elämänhallinnan puutteensa jotenkin aina jännästi muiden syyksi. Viime mainittua harrastan itsekin. On aina rasittavaa huomata, miten monta arjen pientä ikävyyttä olisi välttänyt ennakoinnilla ja valmistautumisella ja pakkaamalla hoitolaukun edellisenä iltana...

sunnuntaina, syyskuuta 30, 2012

Jännittäviä havaintoja mm joukkoliikenteestä

Mies kertoi äsken, että ruskea on alun alkaen tarkoittanut punaista. Sillä selittyvät termit aamurusko, iltarusko sekä ruska. Olenkin aina mielessäni ihan hiukkasen ihmetellyt, että mitä ruskeaa on vaikka nyt auringonnousussa. Aina oppii uutta. Ruska on tosi hieno. Eilen näin niin hienon vaahteran Kumpulanlaaksossa, että pysähdyin sitä pitkäksi aikaa ihmettelemään, selitin Lipsillekin vaahteran hienoutta vaikka Lipsiä kiinnosti enemmän tammenterhon litistäminen kengänkärjellä. Vaahtera oli harvinaisen komea yksilö, lähellä Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan laakson puoleista porttia. Se oli kolmivärinen, jykevä ja tuuhea ja sitä pitkin kiipesi jokin todella isolehtinen köynnös, joka oli muuttunut aivan kirkkaan keltaiseksi. Itse vaahtera oli vihreä-kelta-punainen kuin Jamaican lippu. Muutakin ihmeellistä nähtiin. Kumpulassa kävelytien varrella on nimittäin varsin erikoinen pariskunta, tiiviisti toisissaan kiinni kasvavat haapa ja koivu. Ne ovat juuresta aivan yhdessä ja halaavat toisiaan pitkin vartta ja siitä kohtaa missä ne ovat erillään, on kummankin puun kaarnassa selviä haavoja, jonkinlaisia repeämiä. On kuin kumpikin olisi ihan avohaavoilla pelkästä ajatuksesta, ettei saa olla toisen välittömässä läheisyydessä joka hetki. Ihan kuin vastarakastunut pari tai äiti ja pikkuvauva.

Mietin eilen sitäkin, että kroonisessa univelassa ehkä parasta on tunne, että kaikki aika tavanomaisetkin asiat ja ilmiöt näyttäytyvät perin ihmeellisinä ja jännittävinä. Otetaan nyt vaikka joukkoliikenne. Jos sitä matkustaa ensin Pasilasta Punavuoreen ja sitten Punavuoresta Sörnäisiin ja sieltä Kumpulaan, kohtaa perin erilaisia paikkoja, ihmisiä, ilmiöitä ja äänimaisemia. Ja nämä kaikki tunnelmanvaihdokset voi tehdä täysin ilmaiseksi, kunhan liikkuu tuplavaunuilla. Olen aina liikkunut lasten kanssa julkisilla paljon ja etenkin Lipsi tuntuu rakastavan ratikoita. Hän kyselee aina, mennäänkö pian ratikalla ja saako istua omalla penkillä ja ketä mennään tapaamaan. Ratikassa voi joskus vähän riekkua ja kieppua tangon ympärillä, mutta koskaan mitään muksausta ei ole sattunut, koska kolmevuotias tajuaa jo, että kiinni pitää pitää. Juhannuspoika joskus vähän hermostuu, mutta syliin ottaminen ja maisemien ihmettely yleensä auttaa. Tai sitten pikku tirsat. Molemmat lapset tykkäävät edelleen nukkua vaunuissa (vaikka Lipsi ei muuten päiväunia enää nuku) ja aina joskus tulee tilanne, jolloin luotsaan kaksipaikkaisen mukavuuslippulaivan ratikan keskisillalle, molemmat vetelevät sikeitä ja minä kaivan nautinnollisesti esiin kirjan taikka lehden ja keskityn lukemiseen kun kerrankin saan. Etenkin matka vanhempien luota meille on tällainen, se kestää ratikalla puolisen tuntia ja optimaalisesti ajoitettuna saan sen puoli tuntia aivan itselleni.

Ja sitten kun ei mennä ratikalla, voidaan kävellä. Kolmevuotias kävelee mielellään eikä enää höntyile vaarallisesti autotielle päin. Kolmevuotiaan tahti on vaihteleva ja pysähtelevä, siinä ehtii ihmetellä vastaantulevat koirat, vaahteranlehdet ja omituiset muoviset suikaleet, joita kolmivuotias aina poimii mukaansa. Suikaleet ovat oletettavasti lähtöisin ilmaisjakelulehtien nipuiksi sitomiseen tarkoitetusta muovinauhasta ja niistä syntyy käsittämättömiä mielikuvitusleikkejä. Suikale voi olla koira, ilmapallo tai auto ja suikale pitää tuoda kotiin asti mukaan.

Joskus ratikassa tai kävelyllä saatetaan kohdata spurgu tai sekakäyttäjä. Vakiratikassa saattaa Hesarilla astua kyytiin sellainen tosi äänekäs ja äksy puliakka joka melskaa omiaan kovaan ääneen. Silloin Lipsi kyselee, mikä naisella on ja minä vastaan, että naisella on paha mieli. Luultavasti vastaus on aika kattava, koska Lipsille tulee mietteliäs ilme eikä asiasta sen ihmeemmin puhuta. Tykkään siitä, että lapseni näkevät kaupungin koko kirjon, ettemme piiloudu keskiluokkaiseen lähiöön pelkästään kaltaistemme hyvinvoivien ydinperheiden sekaan. En usko, että rähisevän kännikalan näkeminen vahingoittaa, uskon että vahingoittava elementti on enemmänkin se vanhemman reaktio. Enkä tässä kolmen vuoden äitiystaipaleen aikana ole kohdannut kertaakaan oikeasti uhkaavaa ja ahdistavaa ihmistä lasten kanssa liikkuessani. Yleensä ne kaikista huonoimmin voivat kunnioittavat pieniä ihmisiä. Toivon, että omat pienet ihmiseni oppivat kunnioittamaan myös heitä.

perjantaina, syyskuuta 14, 2012

Kotiäiti

Tänään käydessäni Käpylän K-marketissa kansanmusiikkimuskarin (mahtava!) jälkeen, silmäni osuivat lehtihyllylle. Olin hetken näkevinäni hyllyssä lehden nimeltä Kotiäiti. Mieleni kuohahti potentiaalisen "no voi saatana, nyt pitää soittaa ystävälle ja paasata"-ajatuksen liepeillä kunnes luin tarkemmin ja huomasin kyseessä olevan Kotilääkäri-lehden jossa otsikon päälle oli asemoitu jonkun pärstä niin, että osa kirjaimista peittyi. Netissä kiersi joskus joku kuva, jossa lehti nimeltä Parenting tms näytti samaisen taitollisen ratkaisun takia siltä, että siinä lukisi penis. Hihhihii. No joo, kotiäitilehti jäisi ihan salettiin lukematta, mutta näin muuten täytyy sanoa, että en ole koskaan viihtynyt näin hyvin kotiäitinä kuin nyt. Nythän olen nimittäin ihan täysimääräinen kotiäiti, esikoinen lopetti tarhailun kesään ja siirtyi kerhoilemaan kahtena iltapäivänä. Kävellessämme naapurikaupunginosan kerhosta kotiin teemme matkaa kaikessa rauhassa. Ihmettelemme syksyn kukkia ja pihlajanmarjoja, katuun liiskautuneita purkkia ja juttelemme siitä mitä kerhossa tehtiin. Lipsi tapailee kerholauluja ja Juhannuspoika hihkuu ja pötkylöi vaunuissa. Tuplavaunujen alakertaan on asemoitu aina yhtä painava hoitolaukku, kerhorepun Lipsi tahtoo aina kantaa itse. Kolmivuotias kävelee mielellään ja hyvä niin. Bussiin se kiipeää hartaasti ja tarkasti, jalkojaan venyttäen, ratikassa haluaa ehdottomasti istua omalla paikallaan ja kommentoi maisemia. Kiireessä sekin pakataan vaunuihin, mutta kiire meillä on lähinnä aamuisin. Muuten on aikaa, riittämiin ja joskus liiaksikin asti, mutta useimmiten päivät kuluvat joutuisasti, sopivan joustavien rutiinien siivittäminä. Ehditään pysähtyä katselemaan purettavaa pesulaa, keskustellaan kauhakuormaajista ja betonin ominaisuuksista ja siitä, miksi toinen setä suihkuttaa vesiletkulla kun toinen purkaa taloa isolla yleiskoneella, joka näyttää dinosaurukselta.

Ystävä, jolla oli vaikeanpuoleinen vauva-aika, totesi, että oikeastaan vasta nyt, kun oma lapsi alkaa lähennellä puoltatoista vuotta, alkaa hoitovapaa tuntua kivalta ja ihanalta. Vaikka itse muistan nauttineeni vauva-ajasta (vaikka oli se kipeääkin, omien pelkojeni ja tyhjyydentunteen takia) tunnistan tuon kelan kyllä. Itse ratkaisin esikoisen kohdalla todella pahaksi paisuneen kotiäitivitutukseni menemällä töihin (joka ei edes ollut mitään ihan oikeaa-oikeaa työtä) vaikka olin raskaana. Esikoinen meni tarhaan ja asiat menivät ihan hyvin, mutta silti nyt tuntuu siltä, että haluan olla kotona siihen asti kun kuopus täyttää kaksi. Onneksi se on mahdollista, enkä itse millään muotoa tuomitse tai kritisoi muiden tarhakuvioita. Jos minulla olisi mielenkiintoinen duuni odottamassa, voisin hyvinkin olla jo kieli pitkällä odottamassa aikuiselämää haasteineen. Nyt juuri tämä tilanne, saada pitää pienet ihan lähellä ja elää pienimuotoisten rutiinien täyttämää elämää, tuntuu oikealta. Tiedän, että tämä on ainutlaatuista aikaa. Enempää lapsia ei tule, ei tule uusia hitaita ja polveilevia kävelyjä paikasta toiseen. Sitten kun hyppään ruuhkavuosiin, se on menoa, kellotusta ja aikataulutusta, toisella tavalla antoisaa. Tämä hetki, lasten tarvitsevuus ja pienuus täyttää elämän joka nurkalta. Varmaan tämä täyteys ja tyytyväisyys johtuu siitäkin, että lapsia on kaksi, eri kehitysvaiheissa mutta molemmat vielä kuitenkin hyvin pieniä.

Totesimme tänään ystävän kanssa, että äitiyteen kasvaa hitaasti. Esikoisen kohdalla jotkut nykyään luontevat asiat tuntuivat vierailta, kiire takaisin "omaksi itseksi" oli paljon kovempi. Halusi tietoisesti korostaa sitä, että on muutakin kuin äiti. Tokihan niin on nytkin, mutta se on itsestäänselvempää. Omaa äitiyttä ei tarvitse analysoida tai puida, se kulkee pohjavirtana mukana silloinkin, kun pääsee uimahalliin tai baariin itsekseen.

perjantaina, syyskuuta 07, 2012

Historiattomuus ja sielunmaisema

Kävimme tänään perheen kanssa lähikaupungissa kun miehellä oli vapaapäivä. Sanonpa vaan, että Sellon kirjasto on mahtava paikka! Helsingistä ei oikeastaan vastaavaa kirjastoa löydy, keskustakirjastokin puuttuu. Vaikka keskustakirjaston paikan on tainnut nyt ottaa Kaisaniemen uutukainen Yliopiston kirjasto, joka on kuulemma sekä arkkitehtoonisesti että käytöllisesti kerrassaan upea. Onhan minullakin jossain lompsan pohjilla yliopiston kirjastokortti, joten kaipa sinne pitää ekskursio tehdä. Nykyään käytän lähinnä Pasilan pääkirjastoa ja Vallilan kirjastoa sekä toki vanhaa rakasta Kallion kirjastoa, jossa kävimme Vauvakinossa Juhannuspojan kanssa viime keväänä monta kertaa. Huippuhommeli sekin, tosin ikärajalain tiukennus-niuhotus on nyttemmin karsinut sieltä kaikki K-leffat, pöh. Vauvakinossa sai pötkötellä soffalla tai säkkituolilla, leffa pyöri ja lopuksi tarjottiin kahvia ja keksejä. Käsittämättömän siistiä!

No mutta se Sellon kirjasto, vanha espoolaisaikojeni suosikkikirjasto. Sellosta on tehty todellinen kansalaisten olohuone, kirjat ja leffat ovat fiksusti ja selkeästi esillä, löytyy deliä ja sohvia. Parasta tällä kertaa oli kuitenkin lastenosasto, valtava huone täynnä kirjoja, leffoja ja leluja. Sillä aikaa kun armas puolisoni etsiskeli kirjoja aikuisten osastolta (ja palautti pahasti myöhässä olleen Myyrän vuodenajat -kirjan) me lasten kanssa hengasimme lastenosastolla. Lipsi leikki jättimäyräkoiralla ja Juhannuspoika treenasi erittäin kehittyneitä kiipeilytaitojaan eräänlaisen penkkipyramidin päällä. Ja minä luin mukavassa nojatuolissa Oliviaa (en Olivia possua vaan sitä akkainlehteä) ja kikattelin itsekseni artikkelille "terapiapuheesta". Osui ja upposi! Itsehän olen aina vetelemässä kaikkia lapsuudentraumoja ja tunnelukkoja esiin pohtiessani miksi henkilö X teki tavalla Y. Menkää Selloon jos siellä päin liikutte!

Noo, ennen Sellon reissua kävimme ex-tempore pyörähtämässä jossain espoolaislähiössä jonka nimeä en nyt muista mutta jossa asuu miehen työkaveri. Lähiö on jossain hornan tuutissa moottoritien lähellä ja kaikki talot on rakennettu samana vuonna. Notkelma täynnä täsmälleen samanlaisia, punertavia pientaloja, rivareita ja kerrostaloja. Talojen edessä lasten pyöriä, vaunuja, callunaistutuksia ja ovissa söpöjä kylttejä, olipa eräässäkin talossa sellainen häistä säilytetty Minttu ja Ville (nimet muutettu) -sydänkyltti. Aloin voihkia teatraalisesti ja vyöryttää pramille omia lapsuudentraumojani 70-luvun omakotilähiöstä, jossa joka ikinen talo oli puristettu samasta muotista ja niistä jokaisessa asui kaksilapsinen perhe joista jompikumpi vanhemmista työskenteli kotikaupunkini tehtaassa ja naiset usein perhepäivähoitajina. Tämä nimetön espoolaislähiö ahdisti minua naurettavuuksiin saakka, vähän kuten maaseutu kesällä kun teimme maakuntaretkiä eri paikkoihin. Yritin analysoida miehelleni, mikä niissä söpöissä pikku rivareissa kalvoi. Samanlaisuus, kantti kertaa kantti -arkkitehtuuri, pääkaupunkiseudun hintatasosta johtuvat miniatyyritontit joille mahtuu kahden auton lisäksi juuri ja juuri pakolliset kauden muotikasvit rottinkiruukussa. Tuollaisesta nurkasta nurkkaan ulottuvasta idyllistä minulle tulee aina ja auttamatta mieleen Tunnit -elokuvan Laura Brown puhtoisessa 50-luvun lähiössään ahdistumassa ja leipomassa epäonnistunutta kakkua. Yritys olla muuta kuin on, yritys vaimentaa ristiriidat ja mylläävät ajatukset keskittymällä kaikkeen pieneen ja somaan, hallittavaan. Ehkä tämän takia en jaksa lukea sisustusblogeja (vaikka tykkäänkin sisustaa), kaikki vesittyy nopeasti samaan maalaisromantiikka - suomalainen design - Ikean kukkalamppu -soosiin. Enkä nyt väitä olevani itse mikään yksilöllisyyden ylipapitar, meiltäkin löytyy erinäisiä tuotteita joista inspiraatio on saatu seuraamalla lehtiä ja nettiä, mutta omassa kodissamme on historiaa, kerroksia, muistoja. Huonekaluista osa on ostettu yhdessä, osa on peritty suvulta tai löydetty ties mistä homeisista aitoista, kirjoista puhumattakaan.

Vaikka mikäpä minä olen muiden elämäntapaa, kotia tai asuinpaikkaa määrittelemään tai kritisoimaan. Kukin löytää onnen omalla tavallaan. Se onkin jännä juttu: omat vanhempani löysivät sielunmaisemansa vasta puolessa välissä seitsemääkymmentä Helsingin kantakaupungista. Minä taisin löytää omani jo 12-vuotiaana kun päätin haluta Kallion lukioon. Olen asunut muissakin paikoissa, mutta Kallio on aina se meitsin paikka. Sitten kun lapset tuosta kasvavat tai viimeistään kun he aikuistuvat, luulen, että huristelemme ysillä pari pysäkkiä takaisin päin ja asetumme takaisin Kallioon.

perjantaina, elokuuta 24, 2012

Taiteiden yö 2007

Minulla on hyvä muisti kaikissa tunnepitoisissa pikkuasioissa. Toivoisin että muistini olisi yhtä hyvä esimerkiksi asuntolainan euriborin, puhelinnumeroiden, lasten sosiaaliturvatunnusten tai vastaavien oikeasti tärkeiden juttujen suhteen, mutta valitettavasti se toimii vain nostalgian ja pienten yksityiskohtien suhteen.

Taiteiden yö viisi vuotta sitten, 30-vuotissyntymäpäiväni aattona. Lähdimme L:n kanssa uudesta ihanasta Torkkelinmäen kodistamme ratikalla keskustaan, jäimme pois kyydistä Varsapuistikon kohdalla. Kävelimme trooppisen lämpimässä loppukesän illassa kohti Senaatintoria, minulla oli päälläni petroolinsininen salsahame ja siihen sopiva, Barcelonasta ostettu emalinen kukkakaulakoru ja korvikset (ja toki paitakin, en hengannut yläosa paljaana julkisesti ennen lasten saantia, ehheheh). Kävimme Kaupunginmuseon Helsinki ja rikos -näyttelyssä, jossa oli valokuvia helsinkiläisasunnoista joissa oli tapahtunut henki- tai muita rikoksia. Muistan siellä olleen useampiakin kuvia Merimiehenkadulta, joka joskus 50-luvulla oli ehtaa trokari-Rööperiä, ja toki myös paljon kuvia kalliolaisista hellahuoneista. Näyttely oli Taiteiden yönä ilmainen joten siellä kuhisi porukkaa, kuten Engelin korttelissa muutenkin. Sieltä kävelimme kohti Kasarmitoria ja L poikkesi Saksalaiseen kirkkoon kuuntelemaan urkumusiikkia. Koska en itse ollut, enkä ole, urkumusiikin ystävä, seikkailin hetken itsekseni, tietäen, että pian kohtaan ystäviä. Löysin Kasarminkadulta sisäpihan, jossa esiintyi harppu-huilu -duo. Lumoavan kauniit keskiaikaiset sävelet kohosivat ylös kuusikulmaista vaaleansinistä valokaivoa kivitalon keskellä.

Kasarmitorilla kohtasin ison joukon ystäviä ja urkukonsertista palannut L liittyi seuraamme. Torilla esiintyi ensin M.A. Numminen jonka mukana hoilotimme riemukkaasti ja otimme huikkaa punkkupullosta. Sen jälkeen vuorossa oli minun ja Nassun ikisuosikki Maritta Kuula, jota kuuntelimme eturivissä, mukana laulaen ja kyynelehtien, etenkin Silmät kiinni -kappaleen kohdalla.

Törmäsimme vanhoihin tuttuihin, nauroimme ja muistelimme vanhoja juttuja. Torilla oli näytteillä Mimosa Palen jättipimppi, johon osa porukastamme änkesi sisään riemastuneena. Kikatimme niin että meinasimme pissata housuun, joimme lisää punkkua. Kauniit, valaistut Jugend-talot kehystivät meitä joka puolelta, elokuun tummuva taivas kaareutui syvänsinisenä torin yllä, meidän kaikkien päiden yllä, ja tuntui, että olimme juuri siinä taivaankannen korkeimmassa kohdassa, ihmeellisen riemun ja onnen virrassa, kaikki yhdessä ja huolettomina nauramassa.

sunnuntaina, elokuuta 19, 2012

Kerro rakkauteni

Hauskan baari-illan jälkeen otan taksin Stokkan edestä kotiin. Istun takapenkillä, poistelen vanhoja viestejä puhelimestani ettei taksikuski luulisi että haluan jutella niitänäitä. Juttelen ihan mieluusti pari sanaa random-ihmisten kanssa, mutta lasten kanssa liikkuessa näitä rupattelutilanteita tulee päivittäin joten silloin kun olen yksin ja juonut ainakin pullon skumppaa, haluan olla vain hiljaa.

Vallilan makasiinien kohdalla radiosta alkaa soida Jenni Vartiaisen kappale Missä muruseni on. Musasnobina olen aina dissannut moista mainstreamia ja ivannut ihmisiä, joille diipein sanallistus omista angsteista tulkitaan hittibiisien kautta ja verrannut ilmiötä Da Vinci koodiin ja Coelhon Alkemistiin. Että toki itse olen niin älykäs ja lukenut ihminen, että omien tunteideni tulkkina toimii joku paljon vähemmän tunnettu laulu tai runo.

Koska olen kuitenkin jo vähän laskuhumalassa, laulun sanat osuvat itkuhermoon. Alan äkkiarvaamatta valuttaa kyyneleitä Lidlin kohdalla ja kuuntelen sanoja tarkasti:

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan.

ja tajuan, miksi moni keskenmenon tai kohtukuoleman kokenut on saanut lohtua tästä laulusta. Ja tunnen itseni elitistiseksi roistoksi joka sortuu täydelliseen Kyösti Pöysti -kyyniseen virnistelyyn kanssaihmisten tärkeiden asioiden äärellä. Ja sitten muistan Juhannuspojan syntymän, pelon ja kauhun, verenvuodon ja hätäsektiouhkan, lääkärin sanat siitä ettei sydänääniä löydy. Että kukaan meistä ei ole turvassa suurelta surulta ja suurelta pelolta. Että kaikki on kovin haurasta.

Kotona uniltaan herännyt Juhannuspoika konttaa eteisessä vastaan ja meinaan pakahtua rakkaudesta ja suojelunhalusta. Minulla on kaksi elävää ja tervettä lasta, kuinka voisin ikinä pyytää enempää? Onni on tässä.

torstaina, elokuuta 09, 2012

Vaieten saa sua odottaa

Morjens taas täältä Lupiinilasta. Kuuntelen parhaillaan Kerkko Koskista Spotifystä, johon otsikkokin viittaa. En malta odottaa levynjulkkarikeikkaa! Rakastan Kerkon siekailematonta mahtipontisuutta ja slaavilaista paatosta. Miksi tehdä asiat minimalistisesti kun ne voi vetää aivan överiksi, kysynpä vaan?

Musiikki vaikuttaa hämmentävällä tavalla mielialaan. Niin tekee myös liikunta. Eilen oli kauhea vitutushetki, molemmat lapset olivat kamalia (esikoinen riehui, rikkoi kananmunat iPadin päälle, kuopus känisi ja raivosi ja puri minua polvesta noin seitsemän kertaa ja repi jukkapalmun alas) ja riitelin taas vaihteeksi äidin kanssa, joka oli tullut vahtimaan lapsia kun leivoin muffinsseja esikoisen synttäreille. Sitten kun lopulta mies tuli kotiin ja syöksyin pyörävarastoon, vedin pihalla vitutusröökin (poltan aina joskus, olen onnistunut pitämään tavan viimeiset seitsemän vuotta satunnaisena) aivan tapojeni vastaisesti arkena. Siitäpä sitten pyörän selkään ja Kumpulanlaakson läpi maauimalaan ja takaisin. Tulomatkalla olinkin jo mahtavilla fiiliksillä ja valittelin ystävälle chatissa miten hemmetin endorfiinit onnistuivat pilaamaan lupaavan vitutuspäivän. Näin se hyvän olon rakentuminen toimii: liikuntaa, saunaa, ystäväseuraa. Toki hyvä olo rakentuu myös punaviinin ja jäätelön voimin mutta viimeksi mainittua lajia on tullut harrastettua ihan liikaa kesällä.

Olen siis kliseisesti palannut arkeen, aloittanut elämäntaparemontin ja ties mitä. Sopivasti liikuntaa, säännöstellysti punaviiniä (ei mitään jokailtaista lasillista), keittoja illalliseksi ja sitä rataa. Säännöllisyyttä ja rutiineja, tarpeeksi unta. Hyvän elämän resepti on yksinkertaisuudessaan paitsi tylsä myös aika nerokas. Detoxit tai karpit tai suuret elämänmuutokset jätän muille (niille jotka vielä niihin uskovat) ja luotan itse pieniin muutoksiin.

Loppukesä on aika kivaa aikaa, tapahtuu kaikkea jännää ja ihmiset palaavat Helsinkiin. On synttäriä ja konserttia ja kulttuuria ja syyskuussa alkavat perheharrasteet. Nyt kun olemme lasten kanssa kotona kokonaan, on rutiinien luominen entistä enemmän omasta viitseliäisyydestä kiinni. Tästä alkaa viimeinen kotiäitivuoteni, jännää on. Ensi syksynä puhaltavatkin varmaan jo ihan uudet tuulet. Vielä ei ole kiire ruuhkavuosiin, vielä haluan elää tätä pikkulapsivaihetta hitaine ja pienine päivineen.

sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2012

Tuuli kääntyy

Työntäessäni tuplavaunuja ylös tuttua kotimäkeä huomaan äkkiä sen. Olen hyvällä tuulella. Elämä tuntuu sujuvan, on kesä, lapset ihania, olen tavannut äitiystäviä, syönyt mansikoita, naureskellut naperoiden Tarzan-elkeille, pohtinut vauva-ajan ohikiitävyyttä ja potenut syvää helpotusta siitä, että ne ajat ovat ohi. Hyvä tuuli on oikullinen ilmiö, se lennähtää luokse äkkiä, odottamatta. Koko alkukesä on mennyt jokseenkin ynseissä tunnelmissa. Muistan saman ilmiön toissa kesältä ja silloin se liittyi selkeästi imetyksen vähentämiseen ja sitä seuranneeseen hormonaaliseen myrskyyn. Nytkin imetys on vähentynyt, mutta paljon vaivihkaisemmin kuin viime kerralla. Liekö kolmen vuoden jatkuva univelka alkanut periä korkojaan vai mikä onkaan vaivannut, mutta melkoisilla surkeiluoloilla ollaan menty. Oikeastaan sen huomaa vasta nyt, kun tuntuu siltä, että itseenkäpertynyt murjotus- ja mökötyspilvi on äkkiä väistynyt ja aurinko paistaa taas.

Olen miettinyt paljon omasta perheestä periytyneitä käytösmalleja, jokaisen suvun puhumattomia mörköjä, ahdistuksen siirtymistä sukupolvelta toiselle. Nyt kesällä kun vietän väistämättä aikaa vanhempieni kanssa mökillä, saan harmaita hiuksia heidän välisestään kommunikaatiosta. Yksinkertainen kysymys "oletko laittanut perunat tulelle" tulkitaan säännönmukaisesti syyllistykseksi/vittuiluksi ja siihen kuuluu vastata "missäs välissä mä olisin ehtinyt kun korjaan täällä ihmisten jälkiä koko päivän" ja sitten onkin mukava tunnelma kaikilla. Inhoan tuota kommunikaatiotapaa yli kaiken, tulee ihan säikky olo kun jokainen omasta suusta tuleva, vaikka kuinka neutraaliksi muotoiltu interaktio halutaan tarkoitushakuisesti tulkita väärin.

Vanhempien stressiherkkyyttä ja kaunailua on raskasta seurata, vaikka toisaalta heidän seurassaan on mukavaa ja he rakastavat kovasti lapsiani. Ja heistä on apua vaikeissa paikoissa. Huomaan silti olevani hyvin päättäväinen sen suhteen, että noita kommunikaatiotapoja, ahdistumisalttiutta ja sitä IÄNIKUISTA KRIITTISYYTTÄ ei siirretä enää eteen päin. Joskus tekee mieli repiä tukkaa, kun äiti keksii kaikista mukavista asioista, syntymäpäivistä, kukkaistutuksista, uusista kampauksista ja ruokailuryhmistä aina jotain niristävää ja kritisoitavaa. Tunnistan tuon mallin nimittäin joskus itsessänikin ja pidän sitä pohjimmiltaan hyvin tuhoisana ja sabotoivana: kivat ja helpot asiat pitää tärvätä omassa mielessä takertumalla siihen faktaan, ettei mikään ole täydellistä ja kehittämällä tästä epätäydellisyydestä ylitsepääsemättömän asian. Juhlat ovat tästä hyvä esimerkki, yhtään juhlaa emme ole viettäneet ilman että saan äidiltä jälkikäteen puhelun, jossa aletaan vatuloida jotain yksittäistä pikkuvirhettä, hankaluutta tai hiljaista vierasta ja mietitään syitä ja vaikuttimia. Ja minä kun haluaisin muistaa lasteni synttärit tai omat hääni ihan vaan iloisina ja hauskoina tapahtumina.

No joo, siinäpä tuli marinaa kerrakseen. Mutta syvissä vesissä ollaan porskuteltu ja elämäntaito-oppaita lueskeltu. Olen oivaltanut myös iloisia ja voimaannuttavia (hyi että tuota sanaa, voimaannuttava, mutta minkäs teet, sopi tähän yhteyteen) asioita: Sukupolvien ahdistusketjun voi myös katkaista. Tapasin alkukesällä sukulaisiani, joita näen hyvin harvoin. 60-luvulla syntyneet sukulaiset on kasvatettu aikansa tapaan alistavasti ja vähättelevästi ja kummastakin on tullut eri tavoin hyvin jännittyneitä ja stressiherkkiä ihmisiä. Heidän peruskouluikäiset lapsensa olivat kuitenkin aivan hurmaavia tyyppejä: iloisia, kontaktia ottavia, avoimia ja ystävällisiä. Ei lainkaan sellaisia murjottavia ja tuppisuisia varhaismurkkuja, millaisia muistan oman sukupolveni pitkälti olleen. On mahtava ajatus, ettei omasta lapsuudesta omaksuttuja malleja kerta kaikkiaan tarvitse siirtää eteenpäin. Uskonkin, että oma tietoisuus on itsessään asia, jonka avulla pääsee pitkälle kasvatuksessa. Kaikki vähättely ja kritisointi ja tunteiden kieltäminen on vaan lastenkasvatuksessa niin perseestä. Tuossa taannoin olimme leikkipuistossa, jossa Lipsi kiipesi vähän liian korkeaan leikkitelineeseen eikä uskaltanut laskea mäkeä alas. Sukulaisnainen vitsaili, että nyt vaan alas sieltä, sinusta ei vellihousua kasvateta. Tuossa tilanteessa olisin toivonut olevani tomera ja reipas ja suorapuheinen ja sanoneeni naiselle, että meidän lasten pelkoja ei vähätellä, etenkin kun sama nainen on ennenkin kommentoinut sitä, että olemme liian huolehtivaisia vanhempia. No, en kuitenkaan sanonut vaan väänsin jotain tyhmää sanaleikkivitsiä ja nyt purnaan aiheesta täällä. Tässäkin on minulle yksi kasvunpaikka, oppia olemaan rakentavasti suora ja jämäkkä, eikä kätkeä harminaiheita itseeni ja alkaa kasvattaa niitä omassa mielessäni isommiksi kuin ne ovatkaan, jolloin ne alkavat peittää alleen hyvät kokemukset.

Jaaha, tämä itseriittoinen jorina pitääkin nyt lopettaa tähän, koska vauva (tai siis taapero, onhan se jo viisihampainen kiipeilevä yksivuotias) karjuloi ja vaatii päästä ensimmäisille unilleen.




perjantaina, kesäkuuta 22, 2012

Useamman aikakauden loppu sekä alku

Tänään esikoinen, Lipsi lapsukainen, oli viimeistä kertaa päiväkodissa. Syksyllä alkaa päiväkerho kahtena iltapäivänä, mikä on minulle hitaiden aamujen hömelönä oikein hyvä ratkaisu. Ja toki Lipsillekin, sekään ei ole mikään aamunvirkku otus. Ensi viikon alussa Juhannuspoika täyttää vuoden, joka tuntuu aivan absurdilta ja myös naurettavalta. Ei voi tuollainen kalju yksihampainen rääpäle vielä vuotta täyttää! Juhannuspojalla on tietysti eräänlainen etumatka tuohon vuosikas-hommaan, hänenhän piti syntyä vasta heinäkuun lopussa, joten ajattelin kyllä mennä ihan vauva-meiningeillä jatkossakin. Imetys ei näytä mitään merkkejä loppumisesta eikä minulla ole mikään kiire. Lipsi vierotti itsensä tissistä tosi tehokkaasti (tosin yösyötöt jatkuivat imetyksen loppumisen jälkeenkin - pullon kanssa. Samaa virhettä en aio enää tehdä toiste, sitä velliruljanssia ei kestä kukaan täysjärkisenä) mutta pikkupoika on vielä ihan tissimies. Ja koska hän on perheen viimeinen vauva villahousu, saa vierottaminenkin vielä odottaa. Ei ole kiire meillä.

Tapasimme tänään hyvän äitiystävän kanssa vauvakkain keskellä ihanaa Kesä-Helsinkiä. Tajusin siinä tavatessamme, että tämä oli viimeisiä vauvatreffejä. Samanikäiset kuopuksemme eivät enää kauaa ole vauvoja, joten treffit suuntautunevat tulevaisuudessa entistäkin enemmän neljän lapsen dynamiikalle sopivasti leikkipuistoihin. Ellei sitten viinittelyyn, mikä kuulostaa myös hyvältä suunnitelmalta. Puhuimme siitä, miten vauvajutuista alkaa pikku hiljaa vierottua kauemmas. Keskustelut imetyksestä ja tuplavaunuista on käyty aika moneen kertaan, eikä niihin enää löydy kovin tuoretta tulokulmaa. Ja se tuntuu ihanalta, oman itsen löytäminen jatkuvan vauvahormonihöyryn alta tuntuu kuin tapaisi jonkun uuden ihmisen.

Eilen minulle näytettiin erään esikoisraskauden ultrakuvia. Kommentoin niitä iloisena kauan odotetun raskauden toteutumisesta, mutta huomasin suhtautuvani ultrajuttuihinkin jo aika etäännytetysti. On perin helpottavaa ajatella, ettei enää koskaan tarvitse maata lavetilla ultrasauva alapäässä sohien ja pelätä, löytyykö sieltä elämää ja ovatko kaikki mitat kunnossa. Ei tarvitse ahdistua sahaavasta sf-käyrästä, ei sikiön hiljaisista hetkistä, ei pohdinnoista, tuliko lounaalla syötyä jotain sopimatonta juustoa.

Meille alkaa myös uusi juhannusperinne, sukujuhannus Keski-Suomessa. Luvassa on perinteistä jussinviettoa kokkoineen saunoineen, odotan innolla. Sitä ennen pitää ajaa kolmisensataa kilometriä kahden autoiluun melko harjaantumattoman pikkuapinan kanssa, huoh. Trippimehuja ja puuhakirjoja on pakattu vinot pinot ja muutenkin kasseja on varmaan ainakin kuusi. Huomaamme varmasti puolimatkassa että jotain tärkeää unohtui, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Ihana keskikesä on täällä ja nyt se tarkoittaa omassa elämässä paitsi puistoruokailuja, kahluualtaita ja aurinkostikkiä, myös nukkumista ja relaamista. Aion mennä ensi viikolla terdelle keskellä viikkoa ja lauantaina vietetäänkin sitten viisivuotishääpäivää ilman lapsia. Skumppaa, saaristoristeilyä, syömistä ja muuta ässällä alkavaa. Jee!

keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012

Höhlät ilmiöt ja sovellettu sanonta

Saisikohan tänne kirjoitettua useammin jos tekstit pitäisi lyhyempinä, anekdoottimaisempina? Olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta epigenetiikasta ja ahdistuksen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta se edellyttäisi googlettelua ja wikipedian kaivelua ja muuta paneutumista. Ja nämä hetket, jolloin pääsen näpyttelemään, pitäisi käyttää pieniin duunintapaisiin joita minulla on muutamia, eikä lätkyttämiseen.

Meillä on hyvän ystävän kanssa tapana chatata gmailissa illan päätteeksi aina jonkun aikaa. Pasteamme toisillemme linkkejä ja taivastelemme yhdessä maailmanmenoa ja nauramme lasten hölmöilyille. Ja ärsyynnymme riemastuneesti kaiken maailman pöljyyksistä. Kuten esimerkiksi siitä, että kaikkea kivaa, rauhoittavaa, tasoittavaa ja stressiä vähentävää pitää nykyään kutsua terapiaksi. On puutarhaterapiaa, saunaterapiaa, uintiterapiaa ja ystäväterapiaa. Ja sitten ihan tavallisista kissoista ja koirista on tullut äkkiarvaamatta tassuterapeutteja. Tassuterapeutteja! Hiljaa! Ja sitten sekin on hassua, miten viljelemisestä on tullut jokaisen kaupunkilaisen pakollinen kesäjuttu. Siis itsehän olen ihan viljelyhullu, viljelen sekä parvekkeella että mökillä ja sitä ennen palstailin, mutta juuri siksi voinkin naureskella ilmiölle, koska olen siinä sisällä osittain. Se mikä meitä erityisesti virnuilutti, on viljelytrendi, jossa rajatussa tilassa, esimerkiksi parvekkeella, kuuluu viljellä jotain mahdollisimman tilaa vievää kasvia, kuten perunaa. Perunaa, jota saa torilta sikahalvalla kesäisin. Tai kesäkurpitsaa, joka jää parvekkeella väistämättä rääpälemäiseksi ja jota saa myös sikahalvalla torilta. Viljelmät täytyy tietysti sijoittaa sellaisiin ihan hemmetin rumiin harmaisiin viljelysäkkeihin, koska ne ovat jotenkin tosi trendikkäitä nyt. Ja viljelmää kuuluu kutsua sissiviljelmäksi ja nähdä siinä kaupunkitilan haltuunottoa. Kutsukaa meitsiä vanhanaikaiseksi, mutta itse tykkään enemmän kasvattaa yrttejä ja pelakuita näteissä saviruukuissa.

Sitten mietin eilen sellaista juttua mennessäni Kätilöopiston ohi bussilla ja nähdessäni sen edessä ambulanssin, että synnytykseen voi soveltaa vanhaa sanontaa jumalasta ja ihmisestä muotoon "nainen päättää, luonto säätää". Ei se ambulanssilla synnyttämään saapunut nainen varmaan varsinaisesti suunnitellut, että synnytys alkaa pelolla ja pillit soiden, aivan kuten minäkään en suunnitellut synnyttäväni viikolla 35 keskellä juhannusyötä, koettuani massiivisen verenvuodon ja kuultuani lääkärin sanat "sydänääniä ei kuulu" ja kun ne alkoivatkin kuulua, huudot "ablaatio, hätäsektio!" ja päädyttyäni siitä huolimatta nopeaan ja helppoon alatiesynnytykseen jonka seurauksena syntyi yhdeksän pisteen vauva. Että nainen voi päättää kaikenlaista kivaa synnytykseen liittyen: ollaan altaassa, ei käytetä kivunlievitystä, kuunnellaan musiikkia, painellaan akupisteitä. Siitä huolimatta synnytys on niin rajua, vaarallista ja väkivaltaista hommaa, että voidaan päätyä kaikkiin mahdollisiin kivunlievitysmenetelmiin, käynnistykseen, hätäsektioon, vauvan joutumiseen osastolle. Ettei niihin fiilisteltyihin suunnitelmiin pidä liikaa kiintyä, ettei tositapahtumien kohtaaminen liikaa masenna. Ettei tunne itseään jotenkin huonoksi tai vääryyttä kohdanneeksi kun synnytys meni eri tavalla kuin suunnitteli. Itse kieltäydyin aika pontevastikin tekemästä mitään synnytyssuunnitelmia (paitsi sen, että haluan kaikki tropit) etten sitten kipuilisi sitä, etteivät asiat pysyneetkään kontrollissani. Meitä on tässä suhteessa moneen junaan, minulle avoimena pysyminen oli selvästi paras vaihtoehto, koska en saanut esikoisen synnytyksestä, joka oli objektiivisesti ottaen vaikea ja raskas, minkäänlaisia traumoja tai ahdistuksia tai pelkoja.

Nyt vauva hermostui, sillä on kauhia eroahdistus eikä äiti saisi tehdä oikein mitään eikä ainakaan mennä vessaan, ää!!


lauantaina, toukokuuta 19, 2012

Toisen roska on toisen roina

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kama-angstista, jota olen kipuillut Facebookia myöten. Joillekin ärtymykseni kirpputorimeininkiä kohtaan näyttäytyy selvästi sekä käsittämättömän että jotenkin henkilökohtaisena kuittailuna, olen esimerkiksi äitini kanssa vääntänyt tästä aiheesta jonkin verran. Siksi haluankin sanoa, että kannatan lämpimästi kirpputoreja, kierrätystä ja sen sellaista aivan erityisesti lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden suhteen, käyn itse paljon kirpputoreilla ja hankin käytännössä kaikki lasten ulkovaatteet Huutonetistä. Kirppareilla shoppailuun liittyy kuitenkin häiritsevä kerskakulutuksen sivujuonne, jota Pudonneita omenoita -blogin kirjoittaja osuvasti kuvaili. Ainakin itselläni lähtee kirppiksellä helposti lapaset kädestä ja mopo hanskasta: huomaan arvioivani nopeasti kirpputorin yleistason ja sovittavani ostelun sen mukaan: viime vuoden keväällä, pyöriskellessäni iltapäivällä Puu-Vallilan pihakirppiksillä Lipsin kanssa havaitsin heti, että kama oli sekä halpaa että aikamoista ryönää. Niinpä osteleiksin parit trikoohousut, jotka olivat vähän liian isot ja toisessa taisi olla reikäkin. Mutta halvalla lähti! No, ainakin toisista trikoista tuli myöhemmin rättejä, tuljuiset college-housut eivät vaan oikein miellyttäneet silmää tai sopineet minkään paidan kanssa yhteen. Tätä on käynyt minulle juuri lastenvaatteiden kohdalla useasti. Kama on niin halpaa, ettei haittaa vaikka tulisi hommattua vikaostoksia. Ongelma on vain se, ettei niitä trikoisia pöytärättejäkään tarvitse loputtomiin, etenkin kun äitini tuo joka kerta vieraillessaan lahjaksi erilaisia taikaliinoja ja mikrokuiturättejä.

Kaman ilmaisjakelukin on alkanut ahdistaa. Vuodenvaihteessa laitoin Facebookin annetaan -ryhmään ilmoituksen neljästä keittiöntuolista. Tuoleista kaksi oli hyvässä kunnossa, kaksi vaati pientä laittelua. Minuun otti yhteyttä pari melko härön oloista tyyppiä ja yksi, joka tuntui olevan tosissaan. Tämä viimemainittu sopi kanssani kolme eri noutokertaa ja perui jokaisen viime hetkessä. Anottuaan neljättä uutta mahdollisuutta pistin hommalle stopin ja sanoin, etten tykkää kovin monista ohareista. Eräs tuoleista kiinnostunut ruinasi kaupan päälle autokuljetusta Eiraan. Kun sanoin, ettei meillä ole autoa (kuten ei silloin ollutkaan) tyyppi kuittasi viestini tosi tylysti. Ärsyynnyin siinä määrin, että vastasin viestiin nälväisemällä ettemme olisi lähteneet ilmaistuoleja roudailemaan muutenkaan. Onneksi eräs vanha tuttava bongasi nurinani ja haki tuolit omalla autollaan, ne saivat varmaankin hyvän kodin.

Tuore esimerkki kama-angstista  kulminoitui viikko sitten, kun minua alkoi siivouspuuskassa raastaa  työhuoneessamme (meillä on sellainenkin, mutta se on tuleva Juhannuspojan huone) kuukaudesta toiseen notkuva vanha, risa pöytälamppu. Pöytälamppu on kaunis esine, olen saanut sen sukulaisilta 18-vuotislahjaksi ja se on muodoiltaan hieman Jugend-tyylinen. Lamppu on kuitenkin valitettavasti monella tapaa risa ja sen varjostin on hieman kärventynyt. Lampun simahtaessa puhuimme, että kätevä mieheni voisi korjata sen jossain vaiheessa. No, se jokin vaihe antoi odottaa itseään, kuten lapsiperheessä helposti käy. Rämä lamppu alkoi vituttaa siinä määrin, että kannoin sen eteiseen ja ilmoitin topakasti miehelle, että tästä lähin rikkinäisiä tavaroita katsellaan tasan kuukauden ajan ja jos ne eivät siinä ajassa korjaudu, ne lähtevät roskikseen. Mies oli ihan samaa mieltä. Kävi kuitenkin niin, että äitini tuli kylään ja vaati lamppua itselleen jotain tulevaa taiteellista projektia varten. Minua ärsytti tuo homma ihan periaatteesta, äitini on varsinainen harakka (kuten minäkin pohjimmiltani) ja huomaan haluavani koulia hänessä piilevää pula-ajan hamsteria, mutta suostuin antamaan lampun, kunhan minun ei tarvitse sitä enää katsella. No, kävi kuitenkin siten, että äidillä oli lähtiessä niin paljon kantamuksia, ettei lamppu sopinut mukaan. Äitienpäivänä oli vähän sama juttu, lamppua ei edelleenkään saatu kuljetettua meiltä pois. Lopputulos on se, että saamarin lamppu pyörii edelleen siellä työhuoneessa, pakattuna rumaan muoviseen Snoopy-kassiin. Tekisi mieleni kyörätä koko paska sekajätteeseen, mutta en jaksa kuunnella sitä nillitystä jota siitä seuraisi. Ja onhan toki ekologisempaa kehittää lampunjalasta jokin jännittävä amppeli-helmi-decoupage-taideteos kuin dumpata se kaatikselle.

Tuossa taannoin ostin sukat lapselle. Sukkien mukana tuli muovinen ripustinsysteemi. Ajattelin ensin säästää ripustinsysteemin "koska tästähän voi askarrella vaikka mitä". Sitten heräsin ja heitin ripustinsysteemin energiajakeeseen. Se päivä, jolloin alan askarrella ripustinsysteemeistä himmeleitä saattaa joskus hyvinkin koittaa. Se päivä ei kuitenkaan ole nyt, eikä huomenna eikä ensi kesänä. Siihen asti yritän haalimisen sijaan suitsia.

Viikonloppuna on ainakin kaksi ihanaa pihakirppistä lähikaupunginosissa. Saas nähdä, kuinka hyvin ylevät periaatteeni pitävät. Olen aika peto keksimään tarpeita lapsille, kun rahantuhlaus- ja kamanhaalintavimma alkaa kutkuttaa takaraivossa. Nyt tiukkana!


sunnuntaina, toukokuuta 13, 2012

Lumbago

Kirjoitan lyhyesti, koska istuminen ei ole nyt paras vaihtoehto. Sain perjantaina täysin äkkiarvaamatta ikävän vaivan, noidannuolen. Olimme lasten ja ystävän ja häen lastensa kanssa Leikkiluolassa, kun kohotessani kumarasta pystyyn tunsin ristiselässä ilkeän vihlaisun. Näitä vihlaisuja tuli joskus raskausaikana, mutta ne katosivat heti. Tällä kertaa vihlonta ei loppunut vaan jatkui niin ikävänä, että oli pakko soittaa mies töistä avuksi. Seisominen ja kävely sattuivat, samoin istuminen. Selkä oli ookoo lähinnä maatessa selällään jalat koholla tuolin päällä. Arki on ollut pari päivää hyvin makailukeskeistä. Imetys ja esikoiselle lueskelu sujuvat, mutta muu ei oikein. Eilen nasautin taksilla lääkäriin (yksityiselle, tietysti, en ikinä kipeyden pahasti iskiessä jaksa jonotella, onneksi olemme kaikki olleet varsin terveitä) ja testien perusteella lääkäri teki saman diagnoosin minkä itsekin ehdin tehdä. Koska imetän, relaksantteja ei saa käyttää. Sinnittelen siis buranan, voltaren-voiteen, kylmäpussin ja näin äitienpäivän kunniaksi kuoharin voimalla. Vituttaa, mutta toisaalta yritän tukeutua siihen, että noidannuoleksi tämä ei kai ole kauhean paha tapaus, pystyn kuitenkin liikkumaan vaikkakin kivuliaasti. Ja tämän kokemuksen jälkeen tajuan varmaan pitää entistä parempaa huolta korsetin kunnosta.

Vesijuoksen ja vesipilatoin mutta se ei selkeästikään tässä jatkuvassa lasten nosteluun nojaavassa arjessa riitä. Minun pitää opetella nyt ergonomisempia nostotapoja (perjantaina nostin ihan klassisen väärin, pelkällä selällä vinosti, taakka kaukana kehosta) ja yrittää miettiä etenkin tuplavaunuja työnnellessä, miten toimitaan mahdollisimman ergonomisesti. Etsin netistä jo pari selkäjumppaa, joita alan tehdä päivittäin, kunhan selkäkipu tästä hellittää. On ärsyttävää vain maata, vaikka yritänkin ajatella Frida Kahloa. Onneksi sain rakkaalta mieheltäni ennenaikaisen äitienpäivälahjan jo perjantaina, iPadin. Nyt onkin ollut aikaa surffailla selkäsivujen ohella esimerkiksi Lupiinin arkistoja ja omia vanhoja Facepäivityksiä, hehheh.

IPad on mahtava, vaikka ei sillä voikaan juuri kirjoittaa. Ajatuksia bloggauksiin on syntynyt paljon, eniten haluaisin käsitellä aihetta "toisen roska on toisen roina", olen nimittäin kokenut viime aikoina aika pahaa krääsä- ja kirppariähkyä ja kokenut suurta zeniläisyyttä dumpatessani vanhoja vaatteitani Uffiin. Äiti protestoi, koska joukossa oli myös merkkivaatteita, mutta niillä muutamilla euroilla, jonka olisin mahdollisesti netonnut, en tee hirveästi mitään. Äitiysloma ja äitiyspäiväraha loppui, mutta Liiton tyttönä minulla on vielä yli puolet ansiosidonnaisesta käyttämättä. Saan siis onnekseni nauttia suunnilleen samanlaisena jatkuvasta elintasosta enkä joudu tuijottelemaan senttejä sen enempää kuin nytkään. Ei sillä, että olisin mikään holtiton tuhlari, päinvastoin, olen harkitseva kuluttaja, mutta en halua muuttua ylipihiksi tinkaajaksi.





tiistaina, maaliskuuta 27, 2012

Päätös


Olen pitkällisen puntaroinnin, arpomisen, vehtaamisen ja jahkaamisen jälkeen päättänyt luottaa intuitiooni. Intuitio käskee ottamaan Lipsin pois tarhasta ja näin ollen soitin viime viikolla tarhan pomolle ja otin asian esille. Prosessi on vielä kesken, tapaamme pääsiäisen jälkeen ja keskustelemme vaihtoehdoista, eli lähinnä niistä ohjatuista leikkipuistoista tai kerhoista, mitä näitä nyt onkaan. Mutta tämän muotoinen hoitojärjestely loppuu kesään mennessä ja siinä onkin sitten useita kuukausia ihan puhdasta kotoilua ennen kuin kerhot (jos sellaiseen pääsemme) alkavat syyskuussa. Puhetta oli "hoidon keskeytyksestä", joka voidaan tehdä enimmillään kahdeksi vuodeksi. Tämä on hyvä tietää, koska tarhapaikkoja on vaikeaa saada ja luultavasti alan vuoden päästä katsella työpaikkaa.

Miksi päätin tehdä näin? Syitä on monia, joista tärkein on kai se, että minua ahdistaa viedä Lipsi hoitoon. Tarha on naapurissamme ja hoitoa kolmena päivänä max 5 tuntia, joten käytännön järjestelyt eivät tunnu hankalilta. Ehkä eniten hiertää se, että minun ei ole pakko jättää lasta hoitoon (en käy töissä) ja jos lapsi jää sinne huonolla fiiliksellä, minulle jää huono omatunto. Ja nyt, kun Juhannuspoika ei ole enää jatkuvasti nukkuva pikkuvauva eikä minulla ole niin massiviista univelkaa (tai onhan sitä, tosi paljon, mutta meillä kuitenkin nukutaan yöt vaikka heräilläänkin), olen jotenkin hukassa sen suhteen, että mitäs sitä tässä seuraavat viisi tuntia tekisi? Yhtenä päivänä meillä on vauvamuskari, mutta muuten aamupäivät ovat vapaita. Käyn kirjastossa ja kaupungilla ja mietin siinä sivussa, että tämä saattaisi ehkä onnistua taaperonkin kanssa. Olemme aina liikkuneet paljon vaunuilla ja Lipsi viihtyy niissä edelleen niin hyvin, että nukkuu päiväunensakin joskus niissä. Juhannuspojan ollessa ihan pieni, meillä oli ennenaikaisuus-kontrolleja jonkin verran ja minulla oli yksi säännöllinen meno, joka on nyttemmin loppunut. Eikä yhdeksänkuisen kanssa sellainen vauvakahvila-hengailu tule enää kovin kauaa onnistumaan.

Yksi syy on se, että en ole tyytyväinen Lipsin tarhaan vaan siellä toteutuvat oikeastaan kaikki ne epäkohdat, joista nykytarhoja kritisoidaan. Henkilökunta vaihtuu jatkuvasti, sairastelee ja sitä on liian vähän, vaikka he parhaansa yrittävätkin. Pidän siitä, että tarhaan työllistetään maahanmuuttajanaisia (on aina ilo nähdä maahanmuuttajanaisia integroitumassa yhteiskuntaan eikä kulkemassa mykkinä ja hunnutettuina lastenvaunujen kanssa), mutta heidän työharjottelunsa kestää aina niin vähän aikaa, ettei heihin oikein ehdi tutustua. Tarharyhmällä on usein niin kiire, että ulos päästään vain vähäksi aikaa ja muutenkin kaikki aika näyttää kuluvan perusrutiineista selviytymiseen. Kunnioitan ja arvostan todella paljon tarhan työntekijöitä ja tiedän, ettei niihkaus ole heidän syytään. Tuntuu vain jotenkin ikävältä tuoda oma lapsensa paikalle lisäresurssiksi, kun hänet voisi hoitaa kotonakin.

Ja tästä päästäänkin sitten siihen syyhyn, joka oikeastaan katkaisi kamelin selän. Päivähoitokeskusteluun. Julkisen keskustelun tapa ärsyttää minua kovasti, koska se lyö syyllisyyden kärjen eniten äiteihin, jotka eivät useimmiten voi mitenkään vaikuttaa päivähoidon laatuun. Olisin varmaan töissäkäyvänä tosi ahdistunut lukiessani päivähoidon tilasta ja siitä, miten kanonisoitu Keltikangas-Järvinen argumentoi. K-J:llä on epäilemättä paljon hyviä pointteja, mutta hänen pitäisi keskittyä ohjeistamaan varhaiskasvatuksesta päättäviä tahoja eikä vanhempia, jotka yrittävät selviytyä ruuhkavuosista. On selvää, että päivähoito ON kriisissä, syntyy koko ajan lisää lapsia, tarhapaikat ovat kiven alla (yläkerran naapurin kaksi nuorinta ovat eri tarhoissa eri puolen kaupunkia - absurdia) ja vanhat tarhat pullistelevat lapsia, niin ettei kellekään riitä huomiota. En usko pikkulapsien olevan hauraita mimosoja, jotka särkyvät lopullisesti siitä, etteivät sillä sekunnilla pääse syliin (silloinhan kaikki useampilapsisten perheiden lapset olisivat ihan pilalla) ja joutuvat odottamaan vuoroaan (ainakin jälkimmäinen taito on erittäin hyvä, mikään ei ole karmeampaa kuin aikuinen, jota ei ole opetettu lapsena ottamaan muita huomioon).

Mutta kuitenkin kaikitenkin: Juhannuspoika ei ole enää kovin kauaa vauva ja jos tämänhetkiset suunnitelmani tulevat toteutumaan ja pää kestää, ajattelin olla kotona siihen asti kun hän täyttää kaksi (ehkä). Siinä vaiheessa kun hän on taapero, tuntuisi hassulta viedä isosisko hoitoon ja mennä taaperon kanssa puistoon. Tietysti tämä hoidonkeskeyttämispäätös vaatii aikamoista panostusta itseltä, että jaksaa keksiä menoja, kerhoja ja touhuja molemmille. Ehkä tässä on sitäkin, että koska lapsilukumme on nyt aivan varmasti täynnä, haluan nauttia pikkulapsiajan ihan pohjia myöten, siinä määrin, etten enää myöhemmin ala haikailla sitä takaisin. En halua kokea nelikymppisenä riskiraskautta vain siksi, että tunsin tässä elämänvaiheessa jääneeni jostain paitsi tai missanneeni jonkun vaiheen, näin kärjistäen.

Kannatan edelleen vahvasti subjektiivista päivähoitoa enkä identifioi itseäni "kotiäidiksi" vaikka sitä olenkin. Kotiäiti sisältää sanana konnontaatioita, jotka eivät tunnu omilta. Minua ei siis hevillä saa mihinkään kotihoitojeesustelu-puheeseen mukaan, vaan asetun näissä kiistoissa aina töissä käyvien beta-äitien puolelle. Uskon myös siihen, että jokainen perhe tietää, mikä heidän kohdallaan on paras ratkaisu näissä päivähoitoasioissa. Nyt tuntuu, että tämä ratkaisu on meille oikein, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieleni.

lauantaina, maaliskuuta 03, 2012

Juhlaviikko

Juhlaviikko lähenee loppuaan. Mies oli talvilomalla ja kaikki oli aivan eri tavalla kuin yleensä. Miehen loma alkoi pienellä reissulla kavereiden kanssa ja sillä aikaa harjoittelimme ystävän kanssa lauluja toisen ystävän polttareihin ja hääjuhliin. Koska polttarilaulut ovat niitä samoja joita omissani aikoinaan hoilattiin, eli Junnu Vainion isojen poikien lauluja, oppi Lipsikin taas pari uutta tuhmaa sanaa. Se osaa niitä kyllä jo ennestäänkin, koska en ole vieläkään saanut lopetettua kiroilua. Mielestäni väite siitä, että kiroilu köyhdyttäisi sanavarastoa, on ihan paskaa. Päin vastoin, kiroilu höystää puhetta tarvittaessa mehevästi. Mutta ehkei kaksivuotiaan suussa.

Alkuviikosta kävimme Juhannuspojan kanssa värikylvyssä. Se kiinnostui kovasti mustikoista ja puolukoista, maisteli ja litisteli. Päähän lätkähtänyt maissivellitippa aiheuttikin sitten kovan vääryydenkokemuksen pienelle ihmiselle, mutta papiljottien tutkailu pelasti pakkasen puolelle painuneen mielialan. Kuulemma papiljotit ovat loistavia vauvanleluja: turvallisia, kevyitä, pinottavia ja halpoja, ärsyttelevät sopivasti suuta ja kieltä ja kehittävät siten suun motoriikkaa. Kuulemma niitä käytetään esimerkiksi suu-kitalakihalkiolasten kuntoutuksessa. Aina oppii uutta. Ostin meille sitten kotiinkin mustikoita, mutta homma meni ihan suttaamiseksi. Juhannuspoika ei liikkuvaisuutensa vastapainona osaa edelleenkään istua (liittynee ennenaikaisuuteen, en ole huolissani) joten isossa syöttötuolissa etenkin sormiruokailu muuttuu nopeasti rähinäksi.

Tiistaina olikin sitten oikeastaan tämän lomaviikon huippukohta, minun ja miehen ensimmäinen humputtelureissu. Vanhempani tulivat vahtimaan lapsia ja me lähdimme kotikaupunginosaan hotelliin ja syömään. Yksityiskohtiin sen enempää menemättä, oli kivaa. Ja ruoka oli hyvää, vaikka en arvostakaan sitä kun keskellä talvea laitetaan jälkiruokiin mansikoita, koska Epsanjasta lennätetyt, sisältä ihonväriset mansikat maistuvat vedeltä ja hötöltä. Skumppanjaakin kului ja join minibaarista yhden oluen. Olen 33-vuotiaaksi asti inhonnut olutta, mutta kun Juhannuspojan syntymän jälkeen kittasin saavikaupalla kotikaljaa edistääkseni maidontuloa (vaavihan ei alussa jaksanut syödä tissiä vaan minun piti pumpata kaikki maito, ja pumpulle heruminen on aina konstikkaampaa, plus oli kova helle) ja siinä sivussa huomasin tykkääväni ihan kalja-kaljastakin. Oh sitä seitinohutta hiprakkaa, joka pullollisesta olutta tulee, pitkän tauon jälkeen!

 Palatakseni talvilomaviikkoon, seuraavanakin päivänä juhlittiin. Rakas ystävä meni naimisiin karkauspäivänä ja kävimme hääillallisella fine dining -ravintolassa, taas ilman lapsia. Itse hääjuhla on viikon päästä (ja polttarit huomenna, hehhee), syömässä oli lähipiiri. Morsian oli kaunis kuin kielo sodanaikaisessa morsiuspuvussaan ja sulhanen viihdytti porukkaa kertomalla menneisyydestään teknopiireissä. Nauroin melkein pissat housuun, oli ihan mahtavaa istua syömässä ammattilaisen tekemiä ruokia ilman että kukaan heittää raivostuneena pastaa lattialle tai alkaa kirkua, kun maissinaksu menee väärään kurkkuun. Eikä tarvitse itse tiskata!

Tapasimme serkkuvauvaa, se on jo yli kuukauden ikäinen, jättiposkinen punapää. Hurmaavaa, että lähipiiriin syntyy pullerovauvoja, kun omat ovat enemmän mallia pulkannaru. Lipsin ravitsemuksen ihmeellisyyksiä on alettu selvitellä, sen kakka-asiat ovat edelleen ihan poskellaan. Ainakin verenkuva näytti hyvältä, ei ole anemiaa eikä allergia paljastu verikokeella. Epäilen silti, ettei lehmänmaito ole ainoa allergisoiva juttu, vaan on muutakin. No, aika näyttää ja onneksi on lapsivakuutus. Lipsi on noin muuten sairastellut hyvin vähän, vakuutuksesta ei olla saatu missään määrin "omia takaisin", mutta otimme sen silti Juhannuspojallekin, koska eihän näistä koskaan tiedä. Ja käytyäni kerran toteamassa, millaista härdelliä Lastenklinikan päivystyksessä on, turvaudun jatkossakin yksityiseen. Hyvinvointivaltion kannattajana ja veronmaksajana käyttäisin mielelläni julkisia terveyspalveluja, mutta jos ne ovat ihan paskoja, niin minkäs teet.

 Tänään tulee ystäviä blini-illastamaan ja huomenna juhlitaan polttareita. Juhlaviikko siis senkun jatkuu!