Tänään on mietityttänyt aihe, josta minulla ei onneksi ole omakohtaista kokemusta. Luin nimittäin taas vaihteeksi Oliviaa, jossa oli juttu aiheella "jättäisinkö masentuneen miehen?". Artikkelissa ex-vaimo kertoi liitostaan vähitellen yhä syvemmälle masennukseen ryömivän miehen kanssa, raivokohtauksista, alkoholismista, täydellisestä kyvyttömyydestä hallita arkea ja ennen kaikkea siitä, miten mies onnistui pitkään teeskentelemään töissä ja ystävien kesken tervettä. Ex-vaimo tajusi jossain vaiheessa parisuhteen muuttuneen huoltosuhteeksi, miehen kumppanista potilaaksi, lapset sijaiskärsijöiksi. Mies makasi kaikki illat pimeässä makkarissa, surffasi pakonomaisesti nettiä, ei ottanut vastuuta perheestä, alkoholia käyttäessään menetti pelin kokonaan ja muuttui aggressiiviseksi ja jopa väkivaltaiseksi. Silti vasta oman lapsen kommentti sai naisen ottamaan ratkaisevan askeleen. Juttu loppui siihen, että ex-vaimo hoiti miehelleen uuden kämpän, muistutti vakuutuksista ja lainaeristä ja totesi sivusilmällä, että mies oli aloittanut deittailusuhteen netissä. Mies siis pääsi tavallaan kuin koira veräjästä ja nainen halusi kaikesta katkeruudesta ja kaunasta huolimatta taata miehelle inhimillisen tulevaisuuden ja tunsi jonkinlaista helpotustakin miehen deittiviritelmistä. Voin kyllä tajuta tuon. Ei kai rakkaus useinkaan kokonaan kuole, vaikka sitä kuinka koeteltaisiin. Ja haluaahan sitä ihminen varmaan lastensa isälle esimerkiksi kodin, johon lapset uskaltaa lähettää. Etenkin kuitenkin nostin hattua tälle naiselle: hän osasi irrottautua tuhoisasta suhteesta ja tehdä sen vielä tavalla, joka ei repinyt kaikkea auki.
Tästä kyseisestä artikkelista, jolla oli omalla tavallaan onnellinen loppu, tuli mieleen toinen artikkeli muutaman vuoden takaa, Meidän Perhe -lehdestä. Siinä käsiteltiin myös perheenisän masennusta ja muun perheen hissuttelua ja mukautumista isän kaikennielevän suuritarpeisuuden ympärillä. Tämän artikkeliperheen äiti oli ammatiltaan terapeutti ja ymmärsi miestään loputtomasti, hoiti työn ja lapset, oli palkannut kotiin lastenhoitajan vaikka mies oli koko ajan kotona. Jutussa minua ärsytti monen muun asian ohella myös se, että tämä terapeuttiäiti vastusti päiväkoteja ja halusi nimenomaan että lapsilla on hoitaja kotona. Itse kun näin perstuntumalta uskoisin, että lapsille tekisi todella paljon parempaa olla päiväkodissa näkemässä muita lapsia kuin viettää koko hereilläoloaikansa täysin sairaaksi vinksahtaneessa perheyhteisössä. Vaikka toki jutussa asiat esitetään aina tietyssä valossa ja paljon jää kertomatta, tuon perheenäidin loputon ymmärtäväisyys ja terapeuttijargon poissa pelistä olevaa miestä kohtaan oudoksutti. Mieleeni tuli sellainenkin asia, että eikö aikuinen nainen halua esimerkiksi seksielämää? Saati sitten niitä vielä oleellisempia asioita, isää lapsilleen, toista laskunmaksajaa, elämänkumppania?
Masennuksessa kai pahinta on, että se tekee uhristaan joskus kusipään. Tätä Oliviankin jutussa puhuttiin, miehen totaalisesta vastenmielisyydestä, kaljanpöhöisestä raivaroinnista ja tiuskinnasta. Että miten ne tunteet pikkuhiljaa kuolevat toista kohtaan, vaikka minkäkokoinen rakkaus olisi taustalla. Itselläni on suvussa masennuksesta kärsinyt ihminen, jota varoin pari-kolme vuotta todella visusti, vältin jopa tervehtimistä, koska tämä sukulainen oli masennuksen syövereissä niin pohjattoman ilkeä. Tajusin toki, että ilkeys johtui masennuksesta, mutta eipä auttanut, en halunnut jokaisilla sukujuhlilla nieleskellä kyyneleitä (olin koko ajan raskaana tai imettävä tämän masennuksen ollessa pahimmillaan, en normaalisti ole ihan superherkkä sentään), minun oli pakko varjella itseänikin. Ja samalla tajusin, että nyt teen juuri sitä mitä ei saisi, eristän masentunutta omalla käytökselläni. Onneksi tilanne on sittemmin lähtenyt purkautumaan ja tämä sukulainenkin paljon lämpimämpi ja ystävällisempi. Pahinta kai tuossa ilkeydessä itselle oli se, että pidin koko ajan tästä sukulaisestani ja tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan ja olisin mieluusti osoittanut häntä kohtaan lämpöä, mutta torjunta oli niin kokonaisvaltaista etten uskaltanut. Yritin toki tolkuttaa itselleni, että tylyys on tavallaan eräänlainen luottamuksenosoitus, mutta ei se hirveästi auttanut.
Oma mieheni on vakaa ja turvallinen, varsinainen peruskallio, johon me muut nojaamme. Joskus tunnen tästä huonoa omatuntoa, vaikka en olekaan mikään varsinainen nutcase tai neurootikko, mutta silti pelkään väliin, että mies joutuu kannattelemaan perhettä liikaakin. Taloudellisesti etenkin, mikä nyt näin hoitovapaalla kai onkin ihan sallittua. Ja kai muutenkin. Toisaalta hän pääsee päivittäin pois rauhalliseen, aikuisten ihmisten kansoittamaan toimistoon, syömään lounaita ilman suttaamista ja kirkumista, istumaan omissa ajatuksissaan ilman kolmivuotiasta joka kinuaa "Poti Kissaa" tai yksivuotiasta, joka haluaa syliä, ruokaa, hytkytystä, taputusta, pöräytystä tai mitä vaan, kunhan siihen liittyy aikuisen täydellinen intensiteetti.
Mä olen tullut siihen tulokseen, että ehdotonta rakkautta ei ole kuin vanhempien ja lasten välillä. Siis totta kai voi olla muuallakin, mutta ei mun elämässä.
VastaaPoistaRakkaus kumppania kohtaan kuolee pala kerrallaan, tai kerrasta, jos toinen ihminen paljastuu muuksi kuin ihmiseksi, johon on rakastunut. Totta kai kaikki muuttuvat iän myötä, mutta jos ne tietyt peruspiirteet muuttuu (esim. lempeä->ilkeä, luotettava->epäluotettava), se on lopun alkua.
Tältä pohjalta on varmaan pakko todeta, että kovin pitkää masennusta ei mun parisuhteeni kestäisi. Kauheeta.
Aika erikoinen ratkaisu mainitsemallasi terapeuttiäidillä. Samaa mieltä, että päiväkodissa olisi tod.näk. ollut iloisempaa seuraa ja tilaa hengittää.
VastaaPoistaItse olen valinnut miehen, jonka kyky kestää univajetta ei ole parhaimmasta päästä. Meillä on 3 v ja 11 kk lapset, joten levottomia öitä on usein. Viimeksi tänään aamupäivällä oli murinaa ja ovien paukuttelua, mikä on tosi inhottavaa. Onneksi päikkärit taas nollasi tilanteen, mutta en varmaankaan jaksaisi non-stoppina katsella sellaista menoa montaa kuukautta.
En tunne kovinkaan hyvin tapoja, kuinka masennuksesta voi nousta. Varmaan toisten ihmisten tsemppi auttaa, mutta toisaalta en usko, että kukaan voi parantaa ketään, jos hän ei itse sitä halua. Sikäli masentuneen tyypin kanssa loputtomasti hengailu ei välttämättä auta ketään.
Täytyy kyllä sanoa, että en itsekään ole hehkeä Miss Päivänpaiste, jos takana on 5 h yöunta tunnin pätkissä. Ihan vielä ei voi kiukkuiselle miehelle näyttää ovea, hänellä kun on jonkin verran plussan puolella pisteet mun väsykänkkäilyn kestämisestä. :)
Me ollaan aikaisemminkin taidettu sivuta tätä aihetta, kun muistelen, että olet postannut mulle tuosta terapeuttiäidistä. Muistin virkistykseksi oma ystäväni on ollut jo vuosia tilanteessa, jossa mies on ollut pari vuotta kotona surffaten sängyn pohjalla, ei osallistu kotielämään ja pojat pitävät tätä tilannetta normaalina, koska he eivät enää muuta muista. Heillä on ollut myös perhepäivähoitaja ja ulkopuolisia lapsia samaan aikaan, kun mies siis hiippailee nurkissa. Minusta tilanne on kestämätön ja muuttunut aikaa sitten hoitosuhteeksi, mutta ystäväni on ollut järkähtämätön tukija miehelleen. osittain myös siksi, että on itse niin väsynyt tilanteeseen, ettei jaksa tehdä lopullisia ratkaisuja ja esim. muuttoa. Hän on kyllä heivannut sairastunutta omaan rauhaansa ja vuokrannut tälle asuntoa jne. mutta kokonaisuutena tilanne on mikä on.
VastaaPoistaItse toteaisin, että en taatusti jaksaisi moista ja yrittäisin muistaa lasten edun ja mahdollisuuden edes yhden vanhemman terveeseen kotiin. Toisaalta ystäväni ääritilanteen seuraaminen on opettanut, että asiat eivät ole ratkaisuiltaan mustavalkoisia ja että kun koko perhe sairastuu pikku hiljaa, kukaan ei enää osaakaan tehdä tilanteelle mitään. Sitä alkaa pitää normaalina. Heillä on kuitenkin nyt pikkaisen positiivisempaa eli mies osoittaa jotakin toipumisen ja vastuun kantamisen merkkejä, toivottavasti se kestää.
Meilläkin mies on meikäläisen vakaa peruskallio, joka tasoittaa hitusen räiskyvämpää luonnetta. En osaa edes kuvitella, että nuo hermot tai tuo tasapainoinen mieli voisi sairastua. Jotenkin itse käyn aina autokolari- tai syöpäskenaarioita läpi enkä edes osaa ajatella, että herran psyykelle kävisi jotakin. Vaikka totta kai voi käydä.
Älyttömän hyvä kysymys on myös se, mitäs sitten kun se onkin äiti, joka sairastuu tai väsyy totaalisesti. Äiti on monessa perheessä kuitenkin äiti ja sepä heittää varmasti vielä enemmän lasten maailmaa raiteiltaan. Ehkä silloin apu olisi lähempänä, koska moni mies varmaan joutuisi turvautumaan yhteiskunnan apuun ennemmin kuin sairastavan miehen vaimo tai siis äiti. Vai onko tämä nyt tosi stereotypistä minulta..
Tärkeä, kurja aihe.
Teidän perhedynamiikkanne vaikuttaa hyvin terveeltä. Hyvä hyvä! :)
VastaaPoistaSikuriina, niin se varmaan on. En edes osaa kuvitella kuinka raskasta on kun rakas kumppani muuttuu toiseksi ja rakkaus kuihtuu. On mulla eroja taustalla, mutta ne on loppuneet muista syistä ja rakkaus hiutunut sit jälkijunassa. Aina väliin lukee kylmääviä tarinoita miehistä, jotka on alkaneet äkkiä kipuilla rakastaako ne vaimoaan ollenkaan, tulleet tulokseen että ei, lähteneet, ja hupsista, uusi nainen on löytynyt hetimiten. Yleensä siis kyseessä on varmaan ollut tilanne, että uusi on ollut valmiiksi katsottuna ja ne tunteet vanhaa kohtaan on olleet helpompi kuolettaa.
VastaaPoistaJennijee, joo, tää juttu jäi oikein mieleen pitkäksi aikaa, koska tilanne kuulosti niin vinksahtaneelta. Perhe reissasikin yhdessä, mutta mies sai kulkea omia polkujaan eikä hänen tarvinnut ottaa vastuuta lapsista tms.
Pikkulapsiarki on kyllä sellanen painekattila suhteelle, että en ihmettele eroprosentteja. Joskus mietin, että joku parisuhdeleiri pitäis tehdä pakollisiks kaikille jotka lisääntyy.
Rouva Ruuhka, mä muistelinkin tätä sun kertomaa kirjoittaessani. Noi tilanteet ei sitten ilmeisesti ole täysin tavattomia. Ja kyllä, eipä ne ratkaisut mustavalkoisia ole. Sitä näkee niin paljon kaikenlaista josta intuitiivinen reaktio on kehoittaa toista eroamaan, mutta koskaanhan tilannetta ei kokonaan näe. Ja sitten taas toisaalta, juuri ulkoa käsin tilanteen voi nähdä selkeämmin.
Tää yks kirjailijahan on kertonut avoimesti sairastumisestaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, sairaalahoidosta jne. Mies otti heillä sitten hoitovapaata ja pyöritti arjen. Mutta vaatii se varmaan mieletöntä eforttia, taloudellisestikin.
Hoo Moilanen, kiitos vaan!
Mä luulen, että musta ei olisi psyykkiseen sairauteen sairastuneen miehen kumppaniksi. Kamala sanoa näin, mutta jos toisen persoona muuttuu, niin ei se ole sama ihminen vaikka samassa ruumiissa asustaakin. Ihmisen kanssa sitä naimisissa ollaan eikä tomumajan.
VastaaPoistaLuojan kiitos en ole joutunut koskaan tilanteeseen että edes epäilisin miehen mielenterveyttä. Hän on meistä kahdesta se vakaampi ja viisaampi. En minäkään ihan tuulella käyvä ole, mutta stressaan herkästi ja se oireilee sitten fyysisesti, eli oman jaksamisen rajat voi tulla äkkiä vastaan jos elämä menee vähän liian tapahtumarikkaaksi, ja onkin ollut kova opetteleminen siinä että osaa noudattaa kropan kehotuksia ottaa iisisti ja harjoitella muutenkin olemaan miettimättä asioita liikaa.
Mulla on pari ystävää, siis näitä parisuhteen vaimo-osapuolia, joilla on diagnosoitu jonkinasteista masennusta tai muunlaisia ahdistus- ja paniikkihäiriöitä. He onneksi ihan tiedostavat itse tilanteen ja ovat hakeneet ja saaneet apua, mutta siitä huolimatta ja heidän sekä puolisoidensa elämä vaikuttaa sivusta katsottuna aika monimutkaiselta, ei siis ulkoisilta puitteiltaan, vaan kaikenlaisten neuroosien ja muun ylianalysoimisen ja korostuneen voimakkaan tunne-elämän takia.
Joo, ei kyllä varmaan mustakaan. Eniten ärsyttäisi ja ällöttäisi jos joutuisi äidiksi miehelleen, hoitamaan sen asioita ja setvimään ja kannattelemaan koko arjen. Ja analysoimaan ja lukemaan miestä, että mistä nyt mahtaa puhaltaa.
VastaaPoista