Tunnustus

Jee, sain yhdeltä suosikkibloggaajaltani, Pihalla kotona-Liisalta tunnustuksen elikkä haasteen paljastaa itsestä kahdeksan faktaa. Koska olen bronkiittisena ihan jälkijunassa ja pihalla, laitan haasteen eteenpäin kahdeksalle bloggajalle ihan myöhässä ja olette varmaan ehtineet saada tämän muualtakin, mutta täältä kuitenkin pesöö: Sininen keskitie, Rouvan ruuhkavuodet, Sekavuustila, Going Inside, Leijonalapsen kanssa, Leopardikuningatar, Pudonneita omenoita ja Jenny from the Bush.

1. Olen vähän pakkomielteisen rakastunut Kallion kaupunginosaan. Tämä rakastuminen alkoi 12-vuotiaana, kun ystävän isoveli pääsi Kallion ilmaisutaidon lukioon ja menimme tämän ystävän kanssa sinne jonain esittelypäivänä. En kyllä yhtään muista, oliko jommankumman äiti mukana, vaikeaa uskoa että oma äitini olisi päästänyt minua noin nuorena eri paikkakunnalle bussilla, äiti oli aika huolehtivaa sorttia. No enivei, olin samantien ihan myyty Kallion lukioon (siellä oli eräskin tyttö jolla oli peppiletit ja niissä siniset tekoruusut) ja koko kaupunginosaan, korkeisiin ankariin kivitaloihin, porttikongeihin ja ratikoihin. Tämä rakkaus oli hyvin kestävää sorttia. Muutaman vuoden päästä aloitin itse Kallion lukiossa, muutin sitä myötä helsinkiin ja lukion kolmannella ihan koulun viereen silloisen poikaystäväni kanssa. Elelin Kalliossa yhdeksän vuotta muuttaakseni pariksi vuodeksi Espooseen (!) ja sieltä taas takaisin Kallioon, samalle kadulle kuin viimeksikin. Olen siis asunut Kalliossa melkein puolet elämästäni. Kaupunginosa on muuttunut koko ajan parempaan suuntaan (sitä mukaa kuin omakin tukariuteni on lisääntynyt), luomukahvilat ja sushiravintolat ja design-putiikit ovat ihan yhtä yleisiä kuin pullapuodit ja kirppikset 90-luvun laman aikaan. Emme nytkään asu kaukana Kalliosta, kävelymatkan päässä, ja kyllähän siellä tulee edelleen viikottain pyörittyä, leikkipuistoissa ja Hakiksen torilla.

2. Minä olen ainoa perheemme jäsen, jonka nimi ei ole tuplakonsonantti.

3. Roikun Facebookissa aika tosi paljon. Jotenkin se sopii mediana tällaiseen hyppelehtivään pikkulapsielämään. Onneksi minulla ei ole vielä älypuhelinta, koska sitten tekisin samaa myös ulkona. Nyt viihdytän itseäni lukemalla kirjoja tai lehtiä, jos puistossa ei satu olemaan juttuseuraa.

4. Olen kokenut harmin ohella vapautumista, kun esikoinen "pesi" iPadin eli "tappelin" pari viikkoa sitten niin, että se meni rikki. Olen peräti ihan lukenut kirjojakin sen jälkeen. Luen parhaillaan mainion osuvaa ja tarkkanäköistä esseekokoelmaa nimeltään Vapaa nainen törmää todellisuuteen, suosittelen kaikille!

5. En ole varsinaisesti mikään romantikko, vaikka pidänkin kauniista eleistä ja sopivan pienistä yllätyksistä. Esimerkiksi se, että mies toi minulle äsken Geishan kaupasta, kun olen kipeä, oli mukava romanttinen yllätys. Tai kun hän toissa jouluna antoi minulle bonus-lahjaksi (olin raskaana) korvakorut, vaikka varsinaiset lahjat oli vaihdettu jo kotona. Sen isommista romanttisista elkeistä en sitten riehannukaan ja temperamentiltani jossain määrin varautuneena ihmisenä pidän näitä salamarakkaus-jutskia ihan hämmentävinä, etenkin kun niitä tapahtuu aikuisille ihmisille jotka dumppaavat harmillisiksi käyneet eksänsä Kaikennielevän Tunteensa takia. Viittaan tällä Jungnerin pariskuntaan, joiden eroilmoitus aiheutti minussa akuutin "hähää"-reaktion. Joku siinä, että aikuiset ihmiset suunnilleen ronkkaavat toistensa genitaaleja teeveekameroiden edessä ja viittailevat jatkuvasti räjähtävän kiihkeään seksielämäänsä, vaan kertakaikkiaan ällöttää. Että miksi sitä rakastumista pitää niin hirveästi vakuutella? Siksikö, että oikeasti ei ollakaan ihan satavarmoja asiasta?

6. Olen kerran haastatellut Janina Frostellia yhteen suhteellisen laajalevikkiseen lehteen. En ole toimittaja enkä ole kirjoittanut juuri muita artikkeleita tuon kyseisen lisäksi. Se oli tosi absurdi kokemus, mutta Frostell oli oikein mukava ja maanläheinen tyyppi.

7. Osaan määritellä aika tarkkaan vanhempien asuinpaikan, sosiaaliluokan ja kiinnostuksenkohteet katsomalla heidän lastensa vaatteita leikkipuistossa. Tämä on minusta tosi mielenkiintoinen sosiologinen leikki ja harrastankin joskus mielessäni "yhdistä lapset ja vanhemmat"-arvuuttelua. Tunnistan merkit, tyylit ja "yksilölliset" valinnat. Ja toteutan näitä itsekin vaikka suhtaudunkin ilmiöön asiankuuluvan pilkallisesti.

8. Olemme nyt kipeänä ollessani syöneet pelkkiä eineksiä ja totesin eilen miehelle spontaanisti "en tajua miksi näitä haukutaan, näähän on helvetin hyviä!" Eikä jää tiskiäkään yhtään samalla tavalla. Kirjolohilaatikkoa, tuorepastaa, kalakeittoa, pinaattikeittoa. Kun esikoinenkaan ei enää oirehdi lehmänmaitoa, on tämä aika helppoa. Mutta siirrymme kyllä takaisin itse tehtyyn heti kun tervehdyn, ruuanlaitto on nimittäin oikeasti tosi kivaa ja yksi juttu mistä kotiäitiydessä tykkään on, että ruokaa ehtii laittaa rauhassa ja pitkän kaavan mukaan ja suunnitella vilijonkkamaisesti, miten saisi eilisen tähteet mahdollisimman innovatiivisesti tämän päivän ruokaan piilotettua.