perjantaina, kesäkuuta 14, 2013

Uhrit ja poliisit

Koska perheellämme on säästökampanja meneillään, olemme alkaneet asioida Lidlissä paljon useammin kuin ennen. Tällä viikolla litukkareissulla huomasin mainoksen, jossa sanottiin "tervetuloa lihanhallintakurssille" ja veisteltiin muutenkin sanojen liha ja viha samanlaisella äänneasulla. Virnistelin lihanhallinnalle ja sitten tulin ajatelleeksi vegaanipoliisia. Vegaanipoliisi ei taatusti näkisi liharuuan mainonnassa ja luiskaotsaisessa sanaleikissä mitään hauskaa. Vegaanipoliisi on vanha tuttu, aikoinaan 90-luvun eläinoikeuspiireissä eivät ne oikeaoppisimmat totisesti huumoria sallineet. Siihen aikaan, ennen internettiä, oli tapana julkaista zinejä eli A6-kokoisia kopiokoneella ja leikkaa-liimaa-tekniikalla väsättyjä pienlehtiä, joiden myyntituotto meni jonkun yhteishyvän asian piikkiin. Koska anonyymiys (hahaa, anonyymiys ennen nettiä!) oli eläinaktivismissa valttia naamioitumisineen kaikkineen, julkaistiin superradikaali zine nimeltä Anonyymi, jossa kerrottiin esim ohjeita, miten poliisikuulusteluissa vastataan (en kommentoi) ja sitä rataa. Eipä aikaakaan kun joku koiranleuka julkaisi parodiavastineen nimeltä Anonyymi 2, jossa ilkuttiin harcore-vegaanien uskonnollista suhtautumista ravitsemukseen ja muuhunkin. Oli muunmuassa runo, joka päättyi "ennen minä olin saastainen, nyt minä olen puhdas. Aina ja iankaikkisesti, Vegan." sekä ruokaohjeita, joihin tuli lähinnä ihan hemmetisti soijajauhoja. Koska parodia on omasta mielestäni sitä kaikkein hauskinta huumoria, nauroin Anonyymi kakkoselle tietysti pissat housuissa. Satuin tekemään sen yhden eläinoikeusgurun edessä, joka palautti minut ruotuun sanomalla, että tärkeälle asialle ei saisi nauraa ja tarkoitus on ottaa selvää, ketkä selkäänpuukottajat ovat lehden julkaisseet. No, julkaisija ei koskaan selvinnyt, vaikka minulla omat epäilykseni olikin, ja muillakin.

Eläinaktivismi laantui, muuttui ja järkevöityi. Itse en ollut koskaan siinä porukassa kovin inessä, mutta aktivismi oli kokonaispaketti ja elämäntapa, johon kuului tietynlainen pukeutuminen, ruokavalio, kulutuskäyttäytyminen jne. Monet hyviä tapoja, esimerkiksi sissiviljelystä alettiin puhua kauan ennen sen trendikkääksi tulemista. Ja veganismi poiki hyviä reseptejä, kirjoja ja vähitellen ujuttautui osaksi valtavirtaa. Eipä sitä ysärillä olisi uskonut, että jokaisesta lähikaupasta saa tofua ja kauramaitoa itsestäänselvyytenä. Tai siis, ainakin täällä Helsingissä saa. Oma aktivismi karisi vähitellen, jätti jälkeensä kasvissyönnin ja ekopyrkimykset, tietyn helpostipureskeltavan punavihreyden. Koin aktivistikentässä aina tietynlaista vierautta, koska en halunnut pukeutua reisitaskuhousuihin ja palestiinalaishuiveihin enkä asua vallatussa talossa vaan budjasin poikakaverin kanssa kalliolaiskaksiossa. Feminismi kolahti minuun kaikkein eniten, mutta senkin tietty tosikkomaisuus virnuilutti, ja virnuiluttaa edelleen. Olen monesti miettinyt ysäriaktivismin yhtäläisyyksiä taistolaisuuteen ja etenkin siihen omaan totaaliseen tiedostamiskrapulaan. Taistolaisuushan oli toki aivan toisen tyyppinen, autoritäärisempi ja todella sairasta järjestelmää ihannoiva aatesuuntaus, mutta yhtäläisyyksiä löytyi ehdottomuudessa ja huumorintajuttomuudessa. Ja niinhän se menee, että jos liike ei kestä itseensä kohdistuvaa naurua, ei siitä kovin kestäväksi liikkeeksi ole.

Näitä uhriutumis- ja ajatuspoliisikuvioita on käyty moneen kertaan läpi ystävien kanssa. Eräs kertoi queer-tutkimuksen luennosta, jossa tutkija käytti epähuomiossa termiä "transseksuaali" termin "transsukupuolinen" sijaan. Osa luennon kuuntelijoista loukkaantui verisesti eikä pystynyt keskittymään enää muuhun tämän kauhean solvauksen jälkeen. Tai kun ystävä oli kommentoinut baarin kalleutta joillekin tiedostaville ihmisille, hän sai kuulla pahastunutta kommenttia siitä, miten vain keskiluokka puhuu rahasta, köyhälistö vaikenee hiljaa kärsien. Sellainen kulttuuri, ettei lopulta uskalla sanoa oikein mitään siinä pelossa, että joku loukkaantuu, on kyllä aika perseestä. Ja näitä kuvioita on varmaan kaikissa viiteryhmissä. Toisaalta ymmärrän toki senkin, että joskus on aiheellista puuttua vääriin ja vanhentuneisiin termeihin. Onhan sana neekeri nykyään määritelty rasistiseksi, mutta esimerkiksi omassa musiikinkirjassani ala-asteelta negrospirituaaleja kutsutaan "hengellisiksi neekerilauluiksi".

Sama kuvio toistuu eri asiayhteyksissä. Ihmiset loukkaantuvat ja hakevat loukkaantumisenaiheita. En tokikaan ole itsekään vapaa tällaisesta loukkaantumisesta. Bongasin Facebookista tunnetun kotisynnytys-kätilön haastattelun, jossa otsikkoon oli poimittu raflaava lausunto "Kivunlievityslääke voi hidastaa synnyttäjän rakastumista lapseen". Unohdin itsekin tässä kohtaa lähdekritiikin ja asiayhteyden ja provosoiduin. Itse olen käyttänyt synnytyksissä lääkkeellistä kivunlievitystä ja minua ärsytti omasta näkökulmastani hyvin epätieteelliseen ja epärelevanttiin asiaan takertuminen. Kun sitten aiheesta virisi keskustelu ja juttelin myös kätilöksi opiskelevan ystävän kanssa, sain tähänkin juttuun vähän monialaisemman näkökulman: kätilö ei halunnut syyllistää kipulääkkeitä ottavia synnyttäjiä vaan penäsi enemmän tietoa ja valinnanmahdollisuuksia heille. Olen itsekin aktiivisen ja valinnanmahdollisuuksiin pohjautuvan, kuuntelevan synnytyksen kannalta ja pohjimmiltaan en ole kai oikeastaan kenenkään kanssa eri mieltä - paitsi sellaisen, jonka mielestä tosiaan epiduraalia käyttäneet ovat huonompia äitejä. Eikä kai kukaan ihan sillä viisiin kelaa. Ja sama kuviohan pätee imetykseen: joskus sitä pelkää sanoa oikeastaan yhtään mitään siitä aiheesta, ettei joku vaan loukkaannu. Yhdessä toisessa Facebook-ryhmässä (kätevästi mun kaikki lähteet viittaa Facebookiin, eh) joku äiti kyseli vauvan refluksista mainiten korviketta ja äidinmaitoa nauttivat vauvat toivoen todella, ettei loukkaa ketään. En edes hahmottanut tarkalleen, mistä äiti oletti vastaajien loukkaantuvan, mutta varmaankin juuri oletuksesta, että äidinmaitoa/korviketta nauttivilla vauvoilla voi/ei voi olla refluksia. Ja sitten tästä tuli vielä mieleen sekin, että kyllä minuakin imetysmyönteisenä pervona taaperoimettäjänä vähän naurattaa, kun tiukat imetysaktivistit vastustavat termiä "vastike" ja myös tuttipullon kuvia vauvanhoitohuoneiden ovissa. Juuri tuollainen lillukanvarsiin takertuminen ja ajatuspoliisius on omiaan vierottamaan (vierotus! vauvantahtinen!) minut.

Olispa mukavaa jos olisi aina niin empaattinen, rauhallinen ja kuunteleva, että jaksaisi kuulla viestin toisen sanojen takana. Takertumatta yksittäiseen sanaan tai termiin ja vetämättä siitä herneitä nenään. Silloin maailma olisi varmasti paljon lempeämpi paikka, kun ihmiset eivät jatkuvasti nolostelisi ja purisi postuumisti kieltään lipsautettuaan jotain hyväätarkoittavaa mutta jonkun mielestä hiukkasen kontroversiaalia.


lauantaina, kesäkuuta 01, 2013

Krapulassa leikkipuistossa

Hitto vie, kun tämä päivitystahtini aina harsuuntuu ja väljenee. Se johtuu ainakin osittain siitä, että haluaisin koostaa jokaisesta kirjoituksesta jotenkin koherentin, tiettyä aihetta käsittelevän hieman kolumnimaisen paketin, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Näiden odotusten kanssa paine kasvaa helposti liian suureksi, päädyn puuskahtelemaan päivänpolttavia Facebookiin ja listailemaan sinne sun tänne hyviä Lupiini-ideoita. Tälläkin hetkellä mulla on taas joku Siirtolapuutarha-lehden takakansi, johon on töherretty "äiti älä kiusaa ipaa" ja "lapsiperheen neliöt". Lapsiperheiden asuminen kaikkine kompromisseineen on minusta tavattoman kiehtova aihe ja lupaan kirjoittaa siitä heti joskus.

Nyt olen vähän krapulassa, sellaisessa hyvässä ja luovassa vapaan assosiaation fiilistelykrapulassa. Kuuntelen Chydeniuksen veljeksiä ja teen thaikkuruokaa, lapset ovat pihalla isänsä kanssa. Eilen oli rakkaan ystävän häät, ihanat, liikuttavat, iloiset, hauskat ja loppuillasta aika humalaiset häät. Ilman lapsia, mikä oli aivan parhautta. Merimelojien majalla on ihana kesäterassi, näkymä suoraan merelle ja matalat kaiteet. Olisin koko illan vahtinut Juhannuspoika-apinaa ja kuumotellut sen tipahtamista, nyt saatoin keskittyä kukkien laitteluun ja syömiseen ja juomiseen ja jutteluun ja vähän tanssimiseenkin. Häissä olisi tilaisuus bondata myös niiden vähemmän tuttujen tyyppien kanssa, tutustua paremmin niihin mukavan oloisiin naisiin polttareista ja sitä rataa. Itse kotiäitinä tapaan sen verran uusia ihmisiä ja luon tietoisesti verkostoja arjessa, että yhtäkkiä tuntuikin kaikkein parhaalta kellua turvallisesti oman ydinporukan kanssa, jumittaa punkkulasi toisessa ja tupakka toisessa kädessä (poltin jotain askin eilen, yök), jauhaa lapsuudesta, lestadiolaisuudesta, maahanmuuttajuudesta, uskovaisuudesta ja kaikesta muusta päähän pälkähtäneestä eikä yrittääkään solmia suhteita uusiin tai puolituttuihin ihmisiin. Tykkään sosiaalisesta ja suvereenista minästäni ja nautin kovasti uusista ihmisistä, mutta joskus on vaan ihan parasta olla niiden kanssa, jotka tuntevat minut munaskuita myöten, ja päinvastoin. Ruoka oli vegaanista, morsiuspari halusi kaikille sopivat ruuat, alkoholia oli vähintäänkin riittävästi, puitteet olivat merellisen kesäiset, siunaus todella koskettava ja henkilökohtainen.

Tänään olikin sitten krapula, enemmän henkinen kuin fyysinen. Morkkistelen aina kankkusessa, mietin puhuinko kuinka tyhmiä ja kuinka kovalla äänellä, vaikutinko tuhannetta kertaa "mamma vapaalla"-kännääjältä. Toisaalta olo on morkkiksen ohella krapulassa myös lennokas, hilpeä ja tosiaan sellainen vapaan assosiaation leikkisä mielentila, jolloin pikkuasiat näyttäytyvät merkityksellisinä, sekä hyvässä että pahassa. Lähdimme ystävän ja tämän lapsen kanssa leikkipuistoon, istuimme varjossa puiden alla ja annoimme lasten öpeltää vapaasti. Kolmevuotiaat riisuivat alushousunsa ja keräsivät tupakantumppeja (ihan hanurista että ihmiset röökaavat leikkipuistossa, todella weeteetä meininkiä, hyi) ja tekivät muuta koirankuria. Me istuimme, komensimme lapsia kauempaa, koska väsytti, juttelimme läpi ainakin miljoona aihetta ja menimme lopulta jätskeille. Krapulassa leikkipuistossa voi tuntea sellaista dekadenttia huono äiti -morkkista, naureskella omalle päätöskyvyttömyydelleen ja sille, että imettää silkkaa laiskuuttaan kun ei jaksa ottaa mukaan eväitä. Kun tietää, ettei oikeasti ole mikään juoppo lasten laiminlyöjä, omalle mörrimöykky-päivälle voi nauraa itseironisesti.