perjantaina, maaliskuuta 30, 2007

Hesari

Hesari on parin vuoden tauon jälkeen palannut elämänpiiriini. (Enkä nyt puhu erkkomediasta, se ei ole koskaan elämänpiiristäni lähtenytkään, vaikka tunnenkin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa lukea taloussivuja ja lehtiroskiakin saa olla jatkuvasti viemässä, plus opiskelijatilaus päättyi vihdoin vuotta valmistumiseni jälkeen ja läsyn tilaaminen on sikakallista.) Hesari, eli Helsinginkatu oli osa elämääni siitä asti kun aloin käydä Kallion Lukiota siihen asti kun muutin pois valtamerilaivatalosta. Sen ajan kun kävin koulua Porvoosta käsin, kimppakyyti jätti minut Meiran kahvipaahtimon kulmalle, tuoksuun jota olen siitä pitäen rakastanut ja jota saan ilokseni haistella nykyään joka päivä kun suvaitsevat sitä kahvia paahtaa, ja vaeltelin sen vajaan tunnin ennen koulun alkamista ympäri Kallion katuja. Jo tällöin ihmettelin aina elävää ja kirjavaa Hesaria, joka näyttäytyi ulkohelsinkiläisen silmissä Bulevardin proleversiona Primuloineen, pikkuliikkeineen ja ratikoineen.

Lukioaikoina Hesarin vieressä oli anarkistien kokoontumistila, maailman rupisin kellari. Kellariin mentiin peltiovesta jyrkkiä portaita, itse tilassa ei ollut edes vessaa, vaan lähinnä tiputtelevia putkia ja kuoppaista lattiaa. Kellarinoven eteen sammui aina silloin tällöin Hesarilla pyörivää porukkaa, kerran kuulimme kun joku hajoitti keskellä arki-iltaa viereisen rapun kaikki kymmenen ikkunaa. Kokouksien jälkeen, luontaisten tarpeiden pakottamina menimme yleensä niin sanottuun Pikku-Tubeen, Hesarin halvimpaan räkälään jossa oli kaljahana ja lukoton naistenvessa. Olimme rastoinemme ja lävistyksinemmekin paikan siisteimmät asiakkaat, baarissa heilui Hesarin kantaporukkaa, elämäänähneitä rantareinoja ja suttuisia baariruusuja. Kerran yllätin lukottomasta naistenvessasta lihavan alkkisnaisen syntymäasussaan, hänen ainoa asunsa, rintojen yli venytetyt pyöräilyshortsit olivat tietysti nilkoissa vessatoimitusten takia. Pikku-Tubessa pyöri myös parikymppinen nistityttö, jolla oli yleensä päällään vihreä, kimaltava, 80-luvun tyylinen paljettijuhlamekko ja jolle soitettiin ambulanssi pariinkin kertaan.

Valtamerilaivatalo sijaitsi fyysisesti vain kahden korttelin päässä Hesarista, mutta henkinen ja sosiaalinen matka oli suurempi. Omassa korttelissani ei ollut baareja vaan lukio, ammattikorkeakoulu ja kirjasto. Viihdyin Kallion rauhallisemmassa versiossa, mutta Hesarilla tuli käytyä väistämättä usein. Ympärivuorokautinen äläkkä, nistit ja spurgut, mielenterveyspotilaat ja prostituoidut olivat pohjimmiltaan kiltille, pintapuolisesti dekadenssista viehtyvälle semihipille juuri sopivan kaukana. Kun muutin pois Kalliosta, Hesaria tuli vähän ikävä siitä huolimatta että tiesin sen, jos jonkun, kyllä pysyvän paikallaan melko muuttumattomana.

Muutama kesä sitten jouduimme etsimään Hesarilta ihmistä, jonka elämässä oli vaikea vaihe. Silloin Hesari inhotti, arkiaamujenkin syvä ja sekava pöhnä, pimennetyt baarinikkunat ja aivoton ölinä. Hesari jotenkin kuvasti sitä alistumista ja kemiallista väkisinunohtamista, mihin etsimämme ihminen oli hetkeksi hautautunut.

Tällä viikolla odotin ratikkaa Hesarilla ja seurasin tuttua menoa. Katutason kämpässä oli ikkuna auki, asukkaat tanssivat ja hyppivät raikuvan progen tahdissa. Hapsupaitainen, ammoin tukkansa vihreäksi värjännyt tyttö rääkyi vanhemmalle poikaystävälleen, joka tuloksetta yritti päästä Alkoon, ratikkapysäkillä oli irvistelevä ja hyökkäävästi käyttäytyvä ikäiseni pirinistimies. Vaikka aggressiiviset spiidifriikit pelottavat minua vähän, en kuitenkaan kokenut tilannetta uhkaavaksi. Hesarin meno on niin lokaalia, yksien kiviportaiden päässä on Torkkelinmäen keidas.

Vaikka Kallio on kymmenessä vuodessa siistiytynyt huomattavasti, en usko enkä toivo Hesarin muuttuvan pelkästään taideopiskelijoiden egotrippailumestaksi. Sutina ja säätö kuuluvat kaupunkitilaan, ainakin osaan siitä.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Musiikillisia elämyksiä

Olen löytänyt töissä ITunesin ja sitä kautta vaikka millä mitalla uutta musiikkia. Olen tosi daiju kaikessa musiikki-bitti-säädössä siitä huolimatta, että tiedän sen olevan helppoa. Yritin taannoin mäherrellä LastFM:n kanssa mutta joku klikkasi ja turhauduin. Mäkeissä (olen nyt virallisesti muuttunut PC-ihmisestä Mäkki-ihmiseksi, kotona turhauttaa junnata sen neuvostotraktorimaisen kömpelön ja käyttäjää myötäilemättömän peeseen kanssa, vaikka ennen haukuin mäkkejä järjettömiksi pimpelipomeiksi, joiden käytettävyys on alistettu estetiikalle) musiikinsiirto ja -kuuntelu on ihastuttavan simppeliä, ITunesista kuulen aivan ilmaiseksi työtovereideni suosimaa musiikkia ja voin maksaa samalla mitalla. Musiikkikirjastojen bongailu käy sitäpaitsi halpahintaisesta psykologiseerauksesta, olen jo ihan varma kuka ainakaan ei kuuntele työväenlauluja ja kuka (hyvän päälle ymmärtävä) luultavasti diggailee Maritta Kuulaa.

Noin yleisesti ottaen olen musiikkimaultani nirso ja hidas mieltymään mihinkään uuteen. Useita musiikkityylejä suorastaan inhoan, en kestä kuunnella heviä tai hiphoppia hetkeäkään, ska:kin on aika ärsyttävää. Vaikka en muuten ole mikään tunnereaktiohin kielteisesti suhtautuva, juuri hevimusiikin pateettisuus ja puberteettinen mouhotus on minusta jotain ihan tajuttoman kiusallista, alan punastella myötähäpeästä jos joku moshaa tukkaansa muuten kuin vitsillä. Ska-biisit taas kertovat aina kaljaa juovasta jannusta, joka puhuu junttiaksentilla ja tykkää jalkapallosta. Hiphopissa taas mouhkataan booty mameista ja rahasta ja väkivallasta.

Tuo edellinen siis kuvasti sitä, että olen ennakkoluuloinen pensiö musiikkityylien suhteen.

Joka tapauksessa, olen ottanut asiakseni tutustua hyviin artisteihin ja bändeihin, kun niitä kerran on saatavilla napin painalluksella. Tänään olen kuunnellut suurimman osan päivää Johnny Cashia ja olen huomannut pitäväni myös countrysta. Give my love to rose on jotain niin surullista! Joan Baez on aivan ihana, samoin Aimee Mann. Ja täysin yllättäen Portishead, jonka oletin olevan jotain ihan liian electronicaa omaan makuuni. Kerkko Koskisen Lolitaa olen kuunnellut suorastaan pakkomielteisesti.

Paras löytö on kuitenkin Yuri Buenaventura. Olen aina rakastanut latinorytmejä, argentiinalaista tangoa, salsaa ja sellaista. En ole kuitenkaan oikein osannut etsiä sitä, latinomusana myydään vaikka mitä täyhkää, kuten taannoin Pietarista ostamani euron latinohittikooste, joka oli suoraan kanariansaarten tahmaisimman turistirysäyökerhon cd-valikoimasta. Buenaventura on jotain ihan muuta, intohimoista ja keinuvaa, arvaamatonta ja saa toivomaan että olisi persjalkaisen, valkokulmakarvaisen skandinaavin asemesta palavasilmäinen ja mustakiharainen tangotanssijatar.

Vaan osataan sitä Suomessakin
. Kuulin Madaga-levyä viikonloppuna ja haluan keikalle! Ehkä vihdoin, vuosikausien jaakaamisen jälkeen saisin lähdettyä jopa Facesiin, joita olen välttänyt osaksi saamattomuudesta ja osaksi siksi, etten kauheasti lämpiä ns maailmanmusiikille, paitsi Latinolle, joka itse asiassa on hybridi monista eri musiikkikulttuureista, joten tällä logiikalla voisin täten laajentaa lämpiämistäni ihan virallisestikin.

Ennakkoluulojen ja kyräävän penseyden murtuminen tuntuu aina yhtä vapauttavalta, oli kyse sitten musiikista tai jostain vielä suuremmasta.

sunnuntaina, maaliskuuta 25, 2007

Liiloja iloja

Tänään näin ensimmäiset krookukset! Tapiolantien penkereet, jotka vähän myöhemmin peittyvät helakansiniseen scilla-mattoon on nyt ripoteltu violeteilla ja keltaisilla ja valkoisilla. Lumikelloja en ole vielä nähnyt mutta yritän vahdata, ne ovat melkeinpä suosikkejani kevätkukista. Helmihyasinttien ohella. Ja tulppaanien ja narsissien. Ja oikeastaan kaikkien. Keväällä sitä on aina yhtä ällistynyt talven selättämisestä ja heräävästä luonnosta, on oikeastaan ollut jo marraskuussa vakuuttunut että ei se valo enää tule, maailma on jäänyt ehkä lopullisesti katatoniseen harmaustilaan. Toisaalta sitä on kuitenkin järjen tasolla varma vuodenaikojen toisiaan seuraamisesta, minkä takia neljäkymmentä päivää kestänyt, vasta tammikuussa alkanut talvi säikäytti. Sitä kun on kuitenkin kasvanut ajatukseen, että säätä ei voi säätää rikkainkaan porho. Ja sitten aikuisena havahtuu tajuamaan, että juuri me pallon rikkaimmat porhot sitä säädämme, emme tosin halutusti emmekä tarkoituksella, vaan oman mukavuutemme sivutuotteena.

Tapasin eilen vanhan ystävän A:n, sellaisen johon tutustuin lukion ensimmäisellä. Vietimme silloin koulun jälkeiset iltapäivät Punaisella Nuorisopiirillä kuunnellen sulakkeetpoksauttavasta jukeboksista työväenlauluja ja pummaamalla toisiltamme jämiä. Myöhemmin jotenkin etäännyimme, itse ajauduin enemmän globalisaatio- ja ympäristöaktivismiin, A pysyi vakaumuksellisena kommunistina. Nyt, kymmenen vuoden jälkeen havaitsimme olevamme aika samassa tilanteessa, kumpikin äänestää vaaleissa vihreitä mutta lämpiää myös vasemmistolle. Äänestäminen on hyvin kuvaava muutos, aikoinaan kunnon anarkisti ei missään tilanteessa äänestänyt (emme tosin olleet edes äänestysiässä), koska äänestämisellä ei voi vaikuttaa ja edustuksellinen demokratia on hanurista. Itse tosin aina vähän vieroksuin anarko-skenen äänestysvastaisuutta, etenkin kun yleisin perustelu oli "ei sillä voi vaikuttaa". Samat tahot uskoivat kuitenkin boikotteihin ja muuhun yksilötason vaikuttamiseen.

Muistelimme aika paljon ammoisia aikoja, kuten vanhojen ystävien kanssa on tapana. Mietimme ystävyyksien liepeisyyttä ja sattumanvaraisuutta, meilläkin oli paljon yhteisiä tuttuja, joita emme tienneet toisen tuntevan. Puhuimme, kuten tämän ikäisten aina väliin kuuluu, lapsista, niiden haluamisesta ja kasvattamisesta. A kertoi hulvattoman jutun isästään, joka oli lukenut ryömimisikäiselle vauvalleen Kafkaa, ”ei se muuten läsnä ollut, mutta Kafkaa se mulle kyllä luki”.
A edustaa jotenkin ajalle tai ainakin tuttavapiirilleni tyypillistä humanistia, joka on monen vuoden opintojen jälkeen päättänyt hankkia konkreettisen ammatin. Näitähän on hämmästyttävän paljon, maistereista tai almost there-maistereista tulee entisöijiä, fysioterapeutteja, puutarhureita, kasviskokkeja. Akateemista köyhyyttä paremmalta ratkaisulta kuulostaa turvatumpi, vaikka pienipalkkainenkin ala.

Nukahdin eilisiltana tuossa Kafkan kieppeillä, menin mukamas lueskelemaan sänkyyn ja heräsinkin kuuden-seitsemän kieppeillä viistoon kellanvihreään valoon pitsipuiden välistä. Onkin jo ihmeellisesti aika, jolloin pitää järjestää itsensä heräämään poikkeuksellisen aikaisin nähdäkseen varhaisaamun, etenkin jos on iltaihminen kuten minä. Näin aamuyön tunteina toistuvasti unta Viipurista kuin mikäkin nostalgisoiva mummo, paikka näyttäytyi unissani pittoreskina ja hyvin säilyneenä, pohjapiirrokseltaan outona Helsinki-kopiona. Kadut olivat samoja, mutta niillä oli kummallisia nimiä ja talot edustivat samoja tyylisuuntia kuin niiden paikalla sijaitsevat todellisuuden talot, mutta olivat kuitenkin ihan omanlaisiaan. Uneen liittyi myös risteilyalus ja Anni Sinnemäki, jonka kanssa hengasin ja yritin näyttää skarpilta ja viehättävältä, vaikka minulla oli päälläni vain valtava miestenpaita. Ja Hakaniemen torin Viipuri-versio oli veden peitossa, kuten itse Hagiskin tulee varmasti piankin olemaan, mikäli ilmastonmuutos jatkuu totutuissa merkeissä.

Talitintti laulaa nyt ulkona ylen kutsuvasti, pitänee totella.

tiistaina, maaliskuuta 20, 2007

Viheriää vaalisutinaa

Vaalien tulos noin ylipäätään oli aika masentava. En voi tajuta Saulin äänivyöryä, pyytävätkö ihmiset Saulilta anteeksi, ettei siitä tullut pressaa, vai vetoaako mafiosomaisen komea ulkonäkö ja seksikäs kova-arvoisuus äänestäjiin? Että ollaan voittajan puolella, piipertäjät ja sossupummit (luin tuon ilmaisun jonkun blogin kommenttiosuudesta) tulkoon toimeen omillaan, mieluiten pää-. Pienen ihmisen puolella ovatkin sitten Perssuomalaiset, kunhan kyseessä ei ole homo, maahanmuuttaja, nainen tai muu vähemmistöryhmä.

Tervetuloa Nato ja ilmastonmuutos, hyvästit kansalaispalkkahaaveet ja "kannustinloukut". Tiedän kyllä huolen ilmastonmuutoksesta olevan yhteisen, kokkareille ei vaan tunnu aina menevän jakeluun se, että omista eduista on pakko tinkiä yhteisen edun takia.

Vihreille vaalit olivat kuitenkin jonkin sortin voitto, vaikka Cronbergin tippuminen oli harmillista. Oma ehdokkaani Aija Salo sai ensikertalaisena hienon äänisaaliin. Mikäli uutisiin on luottamista, Vihreät taitavat haluta hallitukseen. Sunnuntain vaalibileissä kuului ristiriitaisia ääniä tuosta asiasta, en ole täysin ratkaissut kyllä omaakaan kantaani.

Viikonloppu kului Vihreissä bileissä, ensin Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden klubilla, jossa mainostettu keskustelu "turvallisuuspolitiikasta" jäi kymmenen minsan mittaiseksi (ellemme sitten joutuneet Nassen kanssa hetkelliseen aikataskuun). Tapasin bileissä myös Lauran ekaa kertaa livenä, tosin keskustelu oli yleisen melutason takia aika AI MITÄ SÄ SANOIT?-sisältöistä.

Sunnuntaina olin syömässä Aijan tukiryhmäläisten kanssa Anissa, ja hyvistä päätöksistäni huolimatta söin itseni pinkeäksi, vaikka en päässyt edes pääruokaan asti. Minkäs teet, ne ihanat etikkasalaatit ja säilötyt, mystisenmuotoiset paprikansukulaiset, hummus ja valkosipuli ja fava-pavut... mmm! Ravintolassa minua kiitettiin "uskomattomasta työmoraalista" joka lämmitti tällaista vanhaa slarvendaariusta kovasti.

Illemmalla hiissutimme loskamuhennoksessa ravintola Kaisaniemeen Vihreiden vaalivalvojaisiin, jossa oli lämmintä, tuttuja ja neljänkymmenen viiden minuutin mittainen baarijono sekä jatkuvaa JEEE!-huutoa. Oli lämmittävää katsoa uusia kansanedustajia rivissä lavalla gerberakimppuineen hurraamassa ja salamavalojen välkkeessä. Hipoissa oli myös bloggaajia, joista Hurinaa osasin etukäteen odotellakin. Nassun kanssa hippasimme puoli yhteen, halasimme Aijan ja kävimme vielä jälkipuinnilla Vltavassa.

Olen valoreaktiivinen eläin. Kevät aiheuttaa kaikkea outoa, kuten liikunnan harrastamista kolmena päivänä peräkkäin ja iltamenojen haalimista. En ole kaivannut rauhoittumispäiviä pitkään aikaan, mutta niitä täytyy muistaa pitää, ettei tipu väkisin sohvankulma-suklaapatukka-televisio-apatiaan.

Ostin kevätkengät. Soitin varmuuden vuoksi äidille kysyäkseni ovatko ne liian kalliit noin yleiseen hintatasoon nähden, mutta koska en heti saanut yhteyttä, ostin ne kumminkin muistaen, että halpaa ei kannata ostaa, eikä alekengissä sitäpaitsi ollut kukkakoristeita eikä hopeanvärisiä nupsukoita.

lauantaina, maaliskuuta 17, 2007

Luova lauantai, sininen


Unilintu vuosituhannen alusta.

tiistaina, maaliskuuta 13, 2007

Kevätlevotoin

Tänään muudi onkin aivan toista luokkaa. Vatsakipu katosi kuin hohtimet kaivoon ja se vaikutti mieleenkin nousujohteisesti.

Linnut ovat alkaneet laulaa Tapiolassa, odottelen vielä lähikoivun mustarastasta. Aamu tuoksuu sulavalta lumelta, hiekalta ja paahdetulta kahvilta, saa levottomaksi. Kaipaan menoa, naurua ja ihmisiä, odotan innolla viikonlopun vaalibileitä.

Sähköpostissa tuli kehoitus käydä äänestämässä iltapäivälehden nettisivuilla kumpi on parempi ehdokas, Jukka Relander vai Otto Lehtipuu. Äänestin Relanderia ja laitoin perusteluksi "koska se on niin kuuma". Olenkin monta kertaa miettinyt, miksei Jukka Relander ole vieläkään esimerkiksi kosinut minua, toisaalta en oikeastaan ihmettele sitä, onhan hän perheellinen mies eikä vissiin edes tiedä olemassaolostani.

Lueskelin äsken kahvipöydässä lusmutessani viikonlopun iltapäivälehteä, jossa luotiin missä hän on nyt-tyyppinen katsaus Panu-tyttöön. Panu-tyttö mahtui edelleen toppiinsa (ja mikäs siinä mahtuessa, näyttivät olevan tupla-deet) ja kertoili elämästään. Kuinka uskomattoman viatonta ja kotikutoista mainonta vielä 90-luvun alussa olikaan. Rintavaosta nousi mekkala, vaikka Panu-tyttöä lainatakseni "kukapa nyt maalaisi paksuissa vaatteissa kesähelteellä". Mainos kiellettiin närkästyneen yleisöpalautteen takia. Feministinä ja mainoksiin kriittisesti suhtautuvana minun pitäisi olla varmaan näin postuumisti tyytyväinen teosta, mutta oikeasti moinen reaktio tuntuu etenkin nykyvinkkelistä hätävarjelun liioittelulta. Sitä paitsi, nykypäivänä normaalipainoindeksinen ja luomumuotoinen Panu-tyttö varmaan diskattaisiin heti kättelyssä liian maatiaisena. Nykyään kun on muodissa enemmän sellainen "setä panee väkisin anoreksian runtelemaa teinityttöä"-mainonta, noin kärjistäen (tai ei edes kovin, jos katsoo Sisleyn mainontaa).

Hermesetas on muuten tosi kauhean makuista, en tajua miten kykenin aikoinaan myrkyttämään kehoani sillä. Erehdyin parantelemaan pussi-rooiboksen (en suosittele, pussit pussina ja rooibos kunnon teenä) heinämäistä makua sinisen kliksutushärvelin avulla (vain vaivoin sain itseni estettyä imitoimasta die Kühen komissaariota kliksuttamalla koko purtilon sisältöä teehen) ja kokemus oli aika raaistava. En sinällään dissaa makeutusaineita kuten en mitään muitakaan kevyt- yms.-tuotteita, kaloreita miettimään joutuvana joskus ärsyttää sellainen "laittituotteet on paskaa/itsepetosta/heikkoja ihmisiä varten"-asenne. Kolmentoista prosentin tuorejuusto on siunattu keksintö.

Taidan tästä lähteä fiilistelemään kevättä.

maanantaina, maaliskuuta 12, 2007

Päivien ja öiden tunnelmista

Eilen oli jotakuinkin täydellinen sunnuntai. Herääminen kyllin aikaisin, kirpputorille ystävän kanssa, uimaan äidin kanssa, siivoilua, järjestelyä, lukemista. Sunnuntaihin liittyy etenkin näin kevään korvalla onnistumispaineita ja kriteereitä, joiden täyttämiseksi on onnistuttava tietyissä asioissa. Joskus näitä paineita vastaan kapinoi lusmuamalla päivän yöpaidassa ja lätkyttämällä tuntikaudet nettiä, vaikka ulkona paistaisi aurinko ja kaikkea.

Huolimatta hyvästä sunnuntaista heräsin yöllä pelkoon, kuten niin usein viime aikoina. Pelko liittyy johonkin outoon yöminään, joka herää päiväminän nukkuessa rauhassa, sotkee unet ja herättää kuolemanajatuksiin tai myöhästymispainaiseen. Ei tarvitse olla psykiatri todetakseen noiden heräämisten heijastavan stressiä ja lähiajan tapahtumia. Olen kohdannut viime aikoina läheisensä menettäneitä ihmisiä ja kuullut surullisia uutisia. Ajatus elämän kertakaikkisesta surullisuudesta ja arvaamattomuudesta tuntuu joskus niin lamaannuttavalta. Miten ihmiset kestävät läheistensä vakavan sairastumisen, oman lapsen tai kumppanin tai sukulaisen kuoleman? Miten se on mahdollista? Itse olen jatkuvasti huolissani ja vähintään kerran päivässä lähes paniikissa kuolemanpelosta vaikka minulle ei ole ikinä tapahtunut mitään kovin traagista. Joskus pelkään oman särkyvyyteni puolesta ja ajattelen elämän päästäneen minut tähän asti liian helpolla, en ole kasvattanut tarpeellista panssaria itseni ja asioiden väliin. Olen myös miettinyt tapaani olla jatkuvasti huolissani. L on tarkkanäköisesti todennut, että minulla on olemassa jonkinlainen huolestumisvakio, joka täyttyy aina eri asioilla, yhden huolenaiheen poistuessa otan tilalle uuden. Elän ehkä luulossa, että pahimpaan valmistautumisella jotenkin säästyy järkytykseltä, mikä ei luultavasti edes pidä paikkaansa.

On outoa havainnoida omaa pelkoaan kun ei miellä itseään stressaajaksi tai jännittäjäksi. En ole kiltti kympin tyttö, en tunnollinen suorittaja, en pedantti järjestelijä. Boheemiuteen yhdistynyt varmistamis- ja huolestumispakkomielle on tosi rasittava yhdistelmä, sitä samaan aikaan panikoi ja sählää, ei ehkä jonkun paremman organisaattorin tavoin kykene luomaan itselleen mahdollisimman huolestumisvapaata tilannetta.

Järjellä ajatellen tälle pelolle on looginen selitys, olen tosiaan kuullut viime viikkoina poikkeukselisen monia kuolonuutisia läheltä ja se on laukaissut sekä surua että pelkoa siitä, milloin viikatehenkilö niittää omassa lähipiirissä. Surevien kohtaaminen on vaikeaa, eilen huomasin kiertäväni raukkamaisesti kaukaa vaalikojun, jossa hiljattain isänsä menettänyt entinen mieheni jakoi mainoksiaan. Myöhemmin karkaisin luontoni ja menin juttelemaan, mutta pahoittelun esittäminen oli silti vaikeaa. Toisaalta se kyllä helpotti hirveästi. Töissäkin on surua, enkä osannut sanoa uutena ja vieraana menetyksen kokeneelle esimiehelle mitään, vaikka hänen tietokoneensa taustakuvana olevat eläinlapset tekivät myötätunnon kyynelten hillitsemisen vaikeaksi. Tämä jatkuva kollotuskin on jotain uutta ja johtuu näistä viimeaikaisista tapahtumista, en normaalisti itke päivittäin ainakaan silloin kun olen onnellinen, mitä kaikesta huolimatta ihan todella olen, onnellisempi kuin vuosiin.

Havainnoin kirjoittaessani jatkuvaa vatsakipua ja lievää kuvotusta, sellaista outoa joka sekoittuu aivastuksentarpeeseen. Alan epäillä että alavire johtuu jostain mahaoiretaudista, mikä olisi tavallaan helpottavaa mutta toisaalta harmillista, etenkin kun kuulun ihmisiin jotka rehvastelevat hyvällä vastustuskyvyllään.

torstaina, maaliskuuta 08, 2007

Huono omis

Kuten lähes aina vastaavan laisissa tilanteissa, myös tänään totesin päivä-ärinäni kuoroaiheesta olleen ylimitoitettua. Kuorossa oli nimittäin kivaa, nautin laulamisesta, otimme ihanan uuden biisin ohjelmistoomme ja nauroimme paljon. Totesin, että minulle tekee hyvää olla myös ei-täysin-itseni kaltaisten ihmisten seurassa. Marginaalista luopuminen tekee joskus hyvää ja on sitäpaitsi ajoittain välttämätöntä jos haluaa pärjätä ehjäpäisenä.

Näin nice dayn kunniaksi voin vieläpä syyttää MENKKOJA mörrituulestani. En yleensä tajua kuin vasta jälkeen päin, miksi jonain kuukauden päivinä pelkkä ystävällisen ATK-tukihenkilön näkeminen nostattaa kyyneleet kurkkuun "voi tuota poikaa, voi kun sille kävisi elämässä kaikki aina hyvin kun se on niin herttainen" tai avaimen takertuminen laukussa pyörivään kaulakoruun aiheuttaa perserkkimäisen reuhtomisreaktion. Pemssihän se!

Nyt pitäisi vielä emansipaation hengessä jaksaa pitää tukassa tehohoitoa ja miettiä huomiset vaatteet, TSIHII IIK! Tuo vaatteiden miettiminen ei kyllä kohdallani ole mitään uber-naisellista hömpsötystä vaan ihan käytännön pakko, olen aamulla niin unkka-tunkka etten varmaan osaisi edes sukkia jalkaani elleivät ne odottaisi tuolilla valmiina.

Naistenpäivän kunniaksi: ulkosynnytin otsassa

Äsken tänne avokonttoriin pelmahti joukko miehiä syli täynnä valtavia, tummanpunaisia ruusuja. Kaikki naiset saivat ruusun ja halauksen ja ruokailutilassa on tarjolla aivan jumalattoman kokoinen kermakakku. En syö sitä kakkua. Minua vituttaa jo valmiiksi se kollektiivinen "ota nyt kakkua, OTA KAKKUA HEI, OTA OTA"-painostus jota pidän ainakin osaksi, näin naistenpäivän hengessä, naisten välisenä kollektiivisena kyttäämisenä ja painostamisena, haluna oikeuttaa oma mässäily muiden vastaavalla, ryyditettynä "tämä menee suoraan reisiini"-kikattelulla. Olen kofeiini-overdoseissa ja muutenkin harvinaisen nervillä tuulella, oikeasti olen usein aika nervillä tuulella mutta en suodata sitä likimainkaan aina tänne blogiini.

Osasyy huonoon tuuleeni on se, että olen valitettavasti alkanut inhota kuoromme äänenmuodostaja-treenauttajaa enkä muutenkaan oikeastaan enää viihdy siellä. Elämäni on uuden työn ja vapaaehtoishommien kautta kyllin hektistä, että jaksaisin kuunnella vapaa-ajallani natseilua. Tuo natseilun sietämättömyys on yksi syy, miksen ole ikinä perustanut joukkoliikunnasta, minulla, joka olen nöyrä, lempeä ja suostuvainen kun minua ohjaillaan hyvällä, on piiskaamisen kautta "kannustamiseen" todella ongelmallinen suhde. Tämä asenne koskee myös "hyväätarkoittavia" neuvoja, sietokykyni pyytämättä saatuihin, pohjimmiltaan hyväntahtoisiin mutta komentelulta kuulostaviin elämänohjeisiin on alhainen. Myönnän kyllä avoimesti että tämä asenneongelma on pääni sisällä ja olen sen kanssa ihan yliherkkä, minun on joskus vaikeaa erottaa hyväätarkoittavia "sulle voisi sopia tämä ja tämä juttu" epämieluisasta elämäänpuuttumisesta. Ironista tässä on kyllä sekin, että pyrin itse neuvomaan pyytämättä etenkin läheisimpiä ihmisiä, alan herkästi dominoida ellei minua estetä.

Olin kirjoittamassa kuorosta. Mennessäni sinne syksyllä, olin luonnollisesti innoissani mahdollisuudesta päästä laulamaan ja esiintymään. Pidän myös kirkkomusiikista ja kuoron tasokkuus tuntui sopivan haastavalta. Nautin laulamisesta, löysin ääneni mahdollisuudet uudelleen. Oivalsin kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että olen henkisesti aivan vieraassa paikassa. En ole niin sydämellisen vapautuneen positiivinen ja kollektiivisesti koko maailmaa haliva ihminen, ettei minua jotenkin vieraannuttaisi itsestänselvä koti-uskonto-isänmaallisuus yhdistettynä viivahuulisen tuomitsevaan kotirouvuuteen, kirosanojen ehdottomaan puuttumiseen puheesta, pieniin kultaisiin risteihin kaulassa, värikkäisiin toppatakkeihin ja jatkuvasti mukaan otettuihin melttoaviin pikkulapsiin. Ja vihaan esiintymispukuamme palavasti, tunnen itseni nöyryytetyksi tummansinisessä halatissa. En pidä kuoron tunnelmasta, en pidä painostuksesta enkä tunkeilevasta neuvomisesta, en jatkuvasta jumalien ja jeesusten, hyveellisten impien ja jylhien siniristilippumaisemien tungusta laulujen sanoissa. Haluan naurua, svengiä, jazzia, punaisena palavia lauluja, pilkettä, ILOA.

Olen alusta asti tiennyt, etten tule jäämään kuoroon pitkäksi aikaa. Tarkoitukseni on pyrkiä syksyllä Koiton Lauluun (en ole yhtään varma, pääsenkö, tiedän olevani aika hyvä laulaja mutta aika hyvä ei välttämättä riitä).Syitä jatkaa kuorossa on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on vanha ystäväni J, joka minut alun alkaen kuoroon houkutteli. Hän on minulle rakas, emmekä näkisi muuten melkein koskaan. En haluaisi tuottaa J:lle pettymystä, etenkin kun tiedän myös hänen kokevan ulkopuolisuutta ja pitävän mukana oloani tärkeänä. Toinen syy on se, että jos nyt lopettaisin, muistaisin kuoron aina jotenkin negatiivisena asiana. Haluaisin mieluiten lopettaa luonnollisesti, olosuhteiden pakosta, esimerkiksi sitten kun muutamme helvettiin Espoosta (olen näköjään tosi kärmeksellä tuulella). Tietäisin tuottavani pettymyksen sekä itselleni että muille.

Elämänkatsomukseeni kuuluu hirveän vahvasti se, ettei menneisyyttä saa muistella itseinhon vallassa, olen tehnyt tätä joskus ja se on myrkyttänyt muistoissani pitkiäkin aikoja, esimerkiksi lukioaikoihin liittyy mielessäni edelleen vahvasti se, kuinka vastuuton lintsari silloin olin. Tai kun olen laihduttanut, olen muistellut laihtumista edeltävää itseäni saamattomana laardiperseenä. Yritän päästä tästä ajatusmallista eroon, koska siinä on jotain äärettömän tuhoisaa. Joillekin ihmisille kyseinen tapa nähdä tuntuu olevan hyvinkin luonteva, sellainen "ennen minä olin saastainen, nyt olen puhdas"-todistelu ja oman kulloisenkin elämäntilanteen vertaaminen edellisen epäeduksi. Olen tuntenut parikin naista, jotka ovat harrastaneet tuota menneiden dumaamista rakkausasioissa toteamalla aina uuden miehen kohdalla, että "nyt vasta rakastan oikeasti, en ennen tiennyt mitä rakkaus olikaan, ainoastaan kuvittelin rakastavani entistäni". Ehkä tuo ajattelutapa sopii joillekin, ja onhan siinä mukana tiettyä optimismia ja tulevaisuususkoa, mutta myös jotain hyytävää vähättelyä. Mutta miten voi kuvitella rakastavansa? Mistä sen ja oikean rakkauden sitten erottaa?

Olen taas eksynyt harhapoluille alkuperäisestä aiheesta, joka oli kai naistenpäivään liittyvä goovaaminen ja hellittely. Joka on ihan kivaa, mutta aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita naistenpäivän historian huomioon ottaen, ja tuo mieleeni aina jostain alakulttuurilehdestä lukemani sarkastisen raportin "Nice Day"tms naistepäivän tapahtumasta, jossa oli tarjolla niin astrologiaa, dieettikarkkeja kuin meikkineuvontaakin.

keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2007

Lukemattomimmillaan

Blogeissa kiertää vaihteeksi hauska meemi (siis sellainen jossa ei selvitetä minkä makuinen jäätelö olisi, jos olisi jäätelö, minulla on näköjään kompulsiivinen tarve avautua meemien pääasiallisesta pöljyydestä) jossa kysytään lukematta jääneitä klassikkoja. Tässäpä muutama:

1. Sinuhe
Hohhoijakkaa. Huaah. Krooh. Nuoren miehen eksistentiaalikriisillä ja misogynialla höystetty odysseija. Näitähän on nähty, pyramideilla ja ilman. Otin Sinuhen joskus matkalukemiseksi (otan yleensä matkoille kirjoja, joita en saisi muutoin luettua) mutta luovutin parinsadan sivun jälkeen ja aloin selailla innokkaasti hotellin vessan italiankielisiä käyttöohjeita. Tykkään joistain Waltarin kirjoista kovastikin, Palmut saavat kiemurtelemaan naurusta ja Suuri illusioni sekä hurmaantumaan että hymähtelemään, lukiossa enemmän ensimmäistä, nykyään jälkimmäistä.

2. Taru sormusten herrasta
Yläasteella parhaat kaverini olivat lukeneet Tarun ja hehkuttivat sitä välkästä toiseen. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, etenkin kun kävimme kirjeenvaihtoa haltiakielellä, jota en ikinä oppinut kunnolla, mutta yrityksistä huolimatta en jaksanut monimutkaisia Keskimaa-kommervenkkeja ja sukusaagoja. Hobitin luin aikuisiällä, se oli ihan hauska mutta ei jättänyt paljoakaan muistijälkiä. Korvasin ammoaukon tarusivistyksessä katsomalla L:n kanssa Taru-trilogian, joka oli osin mielenkiintoinen ja tietysti visuaalisesti häikäisevä, mutta ne tuntikausien taistelut (kirjoitin ensin NAISTELUT) saivat minut kiemurtelemaan ja haukottelemaan.

3. Henri Amielin Uneksijan päiväkirja
Lainasin tämän 12-vuotiaana Porvoon kirjastosta, jonne se piti oikein tilata Helsingistä. Syynä kiinnostukseen oli Maria Gripen Varjo-sarja, jossa elämästävieraantunut, homoksi itseään luuleva viulistipoika hehkutti Uneksijaa. Kirja oli liian vaikeatajuinen tai hidastempoinen varhaisteini-ikäiselle mielelleni. Sama taisi muuten koskea Tennysonin runoja, en lämmennyt niistä ikinä, vaikka punatukkainen tyttökirja-idolini lukikin niitä ääneen itkuraitojen katveessa.

4. Oblomov
L otti Oblomovin matkalukemiseksi Wieniin ja hohotti koko lentomatkan niin, että odotin kärsimättömästi omaa lukuvuoroani. Kun pääsin kirjaan käsiksi, en sen kiistattomasta komiikasta huolimatta jaksanut raskassoutuisuutta. Oblomov makaa vielä sadannella sivulla sängyssään ja vatkaa mennäkö vappujuhliin vai ei. Tiedän sen olevan koko kirjan clou, tuon hituroinnin ja suunnattoman velttouden, mutta taidan olla liian levoton lukemaan sängyssälojumisesta.

5. Seitsemän veljestä
Tämä on oikeasti noloa, tiedän vielä hyvin että seven bros ei ole tylsä eikä tippaakaan korkealentoinen. Ongelma on ehkä siinä, että minulla sattuu olemaan kirjasta hyvin vanha painos, jonka teksti on haalistunut lähes lukukelvottomaksi ja sitä rataa, seli seli.

6. Alastalon salissa
Kuulin joskus, että SKS valitsi vuoden kirjaksi aina uudelleen Pohjantähden, kunnes havaittiin myös kansan lämpiävän Pohjantähdelle. Niin ollen vuoden kirjaksi alettiin valita Alastalon salissa, jonka ymmärtääkseni vain harva on jaksanut kahlata läpi. Kirjassa on oletettavasti jotain samaa kuin Oblomovissa, siinä valitaan oikeaa piippua juhliin usean kymmenen sivun verran.

7. Soita minulle, Helena.
Tämän viihdekirjan kesken jättämistä ei varmaankaan tarvitse hävetä. Luin Helenaa teininä mummolassa (yritin turhaan etsiä seksikohtauksia) ja kipristelin naurusta ja ärtymyksestä kaunisrintaista, hyveellistä, suloista ja marttyyrinkruunuaan nöyrästi kantavaa sankaritarta kohtaan. Muistan lähimmäs seksikohtausta päässeen lauseen kirjan loppupuolelta: "Ja...Jari, sinun sylissäsi minussa on herännyt uusi elämä."

lauantaina, maaliskuuta 03, 2007

Alokaasia

Ostin ensimmäisellä palkallani (osalla siitä) Alokaasian. Olen pitkään himoinnut alokaasiaa sekoittaen sen aasinkorvaan. Ystävältä saatu aasis on myös hieno, hienovaraisemmalla tavalla kuin alokaasia, joka muistuttaa hämmentävästi maalausta tai kuvitusta, ihmisen luomusta. On hassua, miten asiat kokee jotenkin ihmiskeskeisestä vinkkelistä, voi esimerkiksi ajatella, että joku kasvi tai luonnonmuodostelma on niin hieno ja pedantti ja matemaattinen, että sen täytyy olla lähtöisin jonkun ihmisen aivoista, silti tietäen, että luonto on nerokkain matemaatikko ja että taiteilijat ovat ammentaneet luonnonmuodoista, ei päinvastoin. Pussikaljaromaanissa on mainio kohta, jossa minäkertoja kuvailee jonkun kanssakaljoittelijan kotona olevaa turkoosikivimötikkää tunnistettavalla tavalla. "Noin räikeä väri olisi ihmisen tekemänä jotain tosi törkeää, luonnolta sen ikäänkuin sallii." (tuo oli vapaata muisteloa, oikeasti Rimminen asetti sanansa paljon osuvammin). Vähän sama, kuin että nähdessään auringonlaskun tajuaa, että tuota ei ikinä voisi maalata sellaisenaan, kaikki pitäisivät sitä liioiteltuna ja siten falskina.

Olen laittanut hakemuksen Hyötykasviyhdistyksen viljelyspalsta-alueelle. Espoonperukan savierämaa saa jäädä, kuljetan sieltä mukanani vain entisistä sängyistämme tehdyn puutarhavälinelaatikon. Asumme varmasti vielä seuraavan kesän täällä puutarhakaupunginosassa, mutta koska en ole missään vaiheessa leimaantuntut Espooseen, koen paljon loogisemmaksi käydä kuokkimassa rakkaassa Stadissa. Sitä paitsi äiti, jolla on selkeä puutarhointivaje, jakaa stadipalstan kanssani. Mikäli sen saaminen siis onnistuu. Ilahduin tänään tajutessani, että parvekkeelle ei ensi kesänä tarvitse laittaa niitä halvimpia samettikukkia (parvekelaatikoita on rivissä viisi, siksi talousnäkökulma, laatikot edustavat sellaista somisteosuutta partsilla, hienostuneempi viljely esiintyy ruukuissa) vaan voin investoida peräti johonkin päheään roikkokasviin. Ja omaa krassia väliin, viime syksyn siemenet kuivasin ja säilöin todettuani, ettei kukaan syö krassinsiemen-kapriksia, niin ihanalta kuin idea niitä toissa syksynä tehdessä kuulostikin. Seuraava kesä on siis viimeinen parvekekesä, ellei nyt asunnonetsinnässä käy jotain tajutonta onnenpotkua, mitä kyllä epäilen, kantakaupungissa näyttäisi olevan suhteellisen mahdotonta yhdistää ennen-sotia-taloa ja partsia, ellei sitten ole miljonääri.

Kohentunut taloudellinen tilanne on aiheuttanut minussa iloa ja turvallisuudentunnetta, josta olen kuitenkin myös kurittanut itseäni. Olen pohtinut omia hyvän aineellisen elämän kriteerejäni ja huomannut niiden olevan aika korkeat. Iso ja valoisa asunto vanhassa talossa, antiikkia, luomua, reilua kauppaa, matkustelua. Toisaalta nuo kaikki voi tehdä myös kohtuudella, paitsi ensimmäistä ja isointa, aargh. Koti on minulle tärkeä paikka, on aina ollut. Olen myös aina ollut suotuisten sattumien ansiosta todella onnekas asuntoasioissa, asuin erottuani monta vuotta yksin isossa, valon läpäisemässä kaksiossa valtamerilaivatalossa, nyt merinäköalalla ja parvekkeella ja kehtaamattoman monella neliöllä varustetussa Riviera-kerrostalossa. Olen siis tottunut siivottoman hyvälle. Tilasta olen toki valmis tinkimään, paljonkin, mutta monesta muusta en. En ennensotia-rakennettuudesta, en kantakaupungista, en ruutuikkunoista (hitto, olen koko elämäni halunnut ruutuikkunoita enkä ole ikinä saanut, pakkohan sitä on jossain vaiheessa toteuttaa yksi hartaimmista toiveista, vaikka onkin tavallaan perseestä että hartaimmat toiveet liittyvät omistamiseen).

Mutta olipa ihanaa kävellä tänään töistä toisessa kädessä alokaasia-paketti ja toisessa kädessä nippu iiriksiä valmistuneelle pariskunnalle.