Naistenpäivän kunniaksi: ulkosynnytin otsassa

Äsken tänne avokonttoriin pelmahti joukko miehiä syli täynnä valtavia, tummanpunaisia ruusuja. Kaikki naiset saivat ruusun ja halauksen ja ruokailutilassa on tarjolla aivan jumalattoman kokoinen kermakakku. En syö sitä kakkua. Minua vituttaa jo valmiiksi se kollektiivinen "ota nyt kakkua, OTA KAKKUA HEI, OTA OTA"-painostus jota pidän ainakin osaksi, näin naistenpäivän hengessä, naisten välisenä kollektiivisena kyttäämisenä ja painostamisena, haluna oikeuttaa oma mässäily muiden vastaavalla, ryyditettynä "tämä menee suoraan reisiini"-kikattelulla. Olen kofeiini-overdoseissa ja muutenkin harvinaisen nervillä tuulella, oikeasti olen usein aika nervillä tuulella mutta en suodata sitä likimainkaan aina tänne blogiini.

Osasyy huonoon tuuleeni on se, että olen valitettavasti alkanut inhota kuoromme äänenmuodostaja-treenauttajaa enkä muutenkaan oikeastaan enää viihdy siellä. Elämäni on uuden työn ja vapaaehtoishommien kautta kyllin hektistä, että jaksaisin kuunnella vapaa-ajallani natseilua. Tuo natseilun sietämättömyys on yksi syy, miksen ole ikinä perustanut joukkoliikunnasta, minulla, joka olen nöyrä, lempeä ja suostuvainen kun minua ohjaillaan hyvällä, on piiskaamisen kautta "kannustamiseen" todella ongelmallinen suhde. Tämä asenne koskee myös "hyväätarkoittavia" neuvoja, sietokykyni pyytämättä saatuihin, pohjimmiltaan hyväntahtoisiin mutta komentelulta kuulostaviin elämänohjeisiin on alhainen. Myönnän kyllä avoimesti että tämä asenneongelma on pääni sisällä ja olen sen kanssa ihan yliherkkä, minun on joskus vaikeaa erottaa hyväätarkoittavia "sulle voisi sopia tämä ja tämä juttu" epämieluisasta elämäänpuuttumisesta. Ironista tässä on kyllä sekin, että pyrin itse neuvomaan pyytämättä etenkin läheisimpiä ihmisiä, alan herkästi dominoida ellei minua estetä.

Olin kirjoittamassa kuorosta. Mennessäni sinne syksyllä, olin luonnollisesti innoissani mahdollisuudesta päästä laulamaan ja esiintymään. Pidän myös kirkkomusiikista ja kuoron tasokkuus tuntui sopivan haastavalta. Nautin laulamisesta, löysin ääneni mahdollisuudet uudelleen. Oivalsin kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että olen henkisesti aivan vieraassa paikassa. En ole niin sydämellisen vapautuneen positiivinen ja kollektiivisesti koko maailmaa haliva ihminen, ettei minua jotenkin vieraannuttaisi itsestänselvä koti-uskonto-isänmaallisuus yhdistettynä viivahuulisen tuomitsevaan kotirouvuuteen, kirosanojen ehdottomaan puuttumiseen puheesta, pieniin kultaisiin risteihin kaulassa, värikkäisiin toppatakkeihin ja jatkuvasti mukaan otettuihin melttoaviin pikkulapsiin. Ja vihaan esiintymispukuamme palavasti, tunnen itseni nöyryytetyksi tummansinisessä halatissa. En pidä kuoron tunnelmasta, en pidä painostuksesta enkä tunkeilevasta neuvomisesta, en jatkuvasta jumalien ja jeesusten, hyveellisten impien ja jylhien siniristilippumaisemien tungusta laulujen sanoissa. Haluan naurua, svengiä, jazzia, punaisena palavia lauluja, pilkettä, ILOA.

Olen alusta asti tiennyt, etten tule jäämään kuoroon pitkäksi aikaa. Tarkoitukseni on pyrkiä syksyllä Koiton Lauluun (en ole yhtään varma, pääsenkö, tiedän olevani aika hyvä laulaja mutta aika hyvä ei välttämättä riitä).Syitä jatkaa kuorossa on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on vanha ystäväni J, joka minut alun alkaen kuoroon houkutteli. Hän on minulle rakas, emmekä näkisi muuten melkein koskaan. En haluaisi tuottaa J:lle pettymystä, etenkin kun tiedän myös hänen kokevan ulkopuolisuutta ja pitävän mukana oloani tärkeänä. Toinen syy on se, että jos nyt lopettaisin, muistaisin kuoron aina jotenkin negatiivisena asiana. Haluaisin mieluiten lopettaa luonnollisesti, olosuhteiden pakosta, esimerkiksi sitten kun muutamme helvettiin Espoosta (olen näköjään tosi kärmeksellä tuulella). Tietäisin tuottavani pettymyksen sekä itselleni että muille.

Elämänkatsomukseeni kuuluu hirveän vahvasti se, ettei menneisyyttä saa muistella itseinhon vallassa, olen tehnyt tätä joskus ja se on myrkyttänyt muistoissani pitkiäkin aikoja, esimerkiksi lukioaikoihin liittyy mielessäni edelleen vahvasti se, kuinka vastuuton lintsari silloin olin. Tai kun olen laihduttanut, olen muistellut laihtumista edeltävää itseäni saamattomana laardiperseenä. Yritän päästä tästä ajatusmallista eroon, koska siinä on jotain äärettömän tuhoisaa. Joillekin ihmisille kyseinen tapa nähdä tuntuu olevan hyvinkin luonteva, sellainen "ennen minä olin saastainen, nyt olen puhdas"-todistelu ja oman kulloisenkin elämäntilanteen vertaaminen edellisen epäeduksi. Olen tuntenut parikin naista, jotka ovat harrastaneet tuota menneiden dumaamista rakkausasioissa toteamalla aina uuden miehen kohdalla, että "nyt vasta rakastan oikeasti, en ennen tiennyt mitä rakkaus olikaan, ainoastaan kuvittelin rakastavani entistäni". Ehkä tuo ajattelutapa sopii joillekin, ja onhan siinä mukana tiettyä optimismia ja tulevaisuususkoa, mutta myös jotain hyytävää vähättelyä. Mutta miten voi kuvitella rakastavansa? Mistä sen ja oikean rakkauden sitten erottaa?

Olen taas eksynyt harhapoluille alkuperäisestä aiheesta, joka oli kai naistenpäivään liittyvä goovaaminen ja hellittely. Joka on ihan kivaa, mutta aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita naistenpäivän historian huomioon ottaen, ja tuo mieleeni aina jostain alakulttuurilehdestä lukemani sarkastisen raportin "Nice Day"tms naistepäivän tapahtumasta, jossa oli tarjolla niin astrologiaa, dieettikarkkeja kuin meikkineuvontaakin.