tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Musiikillisia elämyksiä

Olen löytänyt töissä ITunesin ja sitä kautta vaikka millä mitalla uutta musiikkia. Olen tosi daiju kaikessa musiikki-bitti-säädössä siitä huolimatta, että tiedän sen olevan helppoa. Yritin taannoin mäherrellä LastFM:n kanssa mutta joku klikkasi ja turhauduin. Mäkeissä (olen nyt virallisesti muuttunut PC-ihmisestä Mäkki-ihmiseksi, kotona turhauttaa junnata sen neuvostotraktorimaisen kömpelön ja käyttäjää myötäilemättömän peeseen kanssa, vaikka ennen haukuin mäkkejä järjettömiksi pimpelipomeiksi, joiden käytettävyys on alistettu estetiikalle) musiikinsiirto ja -kuuntelu on ihastuttavan simppeliä, ITunesista kuulen aivan ilmaiseksi työtovereideni suosimaa musiikkia ja voin maksaa samalla mitalla. Musiikkikirjastojen bongailu käy sitäpaitsi halpahintaisesta psykologiseerauksesta, olen jo ihan varma kuka ainakaan ei kuuntele työväenlauluja ja kuka (hyvän päälle ymmärtävä) luultavasti diggailee Maritta Kuulaa.

Noin yleisesti ottaen olen musiikkimaultani nirso ja hidas mieltymään mihinkään uuteen. Useita musiikkityylejä suorastaan inhoan, en kestä kuunnella heviä tai hiphoppia hetkeäkään, ska:kin on aika ärsyttävää. Vaikka en muuten ole mikään tunnereaktiohin kielteisesti suhtautuva, juuri hevimusiikin pateettisuus ja puberteettinen mouhotus on minusta jotain ihan tajuttoman kiusallista, alan punastella myötähäpeästä jos joku moshaa tukkaansa muuten kuin vitsillä. Ska-biisit taas kertovat aina kaljaa juovasta jannusta, joka puhuu junttiaksentilla ja tykkää jalkapallosta. Hiphopissa taas mouhkataan booty mameista ja rahasta ja väkivallasta.

Tuo edellinen siis kuvasti sitä, että olen ennakkoluuloinen pensiö musiikkityylien suhteen.

Joka tapauksessa, olen ottanut asiakseni tutustua hyviin artisteihin ja bändeihin, kun niitä kerran on saatavilla napin painalluksella. Tänään olen kuunnellut suurimman osan päivää Johnny Cashia ja olen huomannut pitäväni myös countrysta. Give my love to rose on jotain niin surullista! Joan Baez on aivan ihana, samoin Aimee Mann. Ja täysin yllättäen Portishead, jonka oletin olevan jotain ihan liian electronicaa omaan makuuni. Kerkko Koskisen Lolitaa olen kuunnellut suorastaan pakkomielteisesti.

Paras löytö on kuitenkin Yuri Buenaventura. Olen aina rakastanut latinorytmejä, argentiinalaista tangoa, salsaa ja sellaista. En ole kuitenkaan oikein osannut etsiä sitä, latinomusana myydään vaikka mitä täyhkää, kuten taannoin Pietarista ostamani euron latinohittikooste, joka oli suoraan kanariansaarten tahmaisimman turistirysäyökerhon cd-valikoimasta. Buenaventura on jotain ihan muuta, intohimoista ja keinuvaa, arvaamatonta ja saa toivomaan että olisi persjalkaisen, valkokulmakarvaisen skandinaavin asemesta palavasilmäinen ja mustakiharainen tangotanssijatar.

Vaan osataan sitä Suomessakin
. Kuulin Madaga-levyä viikonloppuna ja haluan keikalle! Ehkä vihdoin, vuosikausien jaakaamisen jälkeen saisin lähdettyä jopa Facesiin, joita olen välttänyt osaksi saamattomuudesta ja osaksi siksi, etten kauheasti lämpiä ns maailmanmusiikille, paitsi Latinolle, joka itse asiassa on hybridi monista eri musiikkikulttuureista, joten tällä logiikalla voisin täten laajentaa lämpiämistäni ihan virallisestikin.

Ennakkoluulojen ja kyräävän penseyden murtuminen tuntuu aina yhtä vapauttavalta, oli kyse sitten musiikista tai jostain vielä suuremmasta.

5 kommenttia:

  1. Parahin ennakkoluuloinen pensiö: hevimusiikki ei voi - ei siis kerta kaikkiaan voi - olla mielestäsi teini-ikäistä pateettisuutta. Kieltäydyn hyväksymästä moista mielipidettä! Siis ymmärsitkö varmasti: tuota mieltä ei vain voi olla. Metallimusiikkia kuuntelevat muutkin, kuin hormoneista sekaisin olevat talitukat. Tosin, allekirjoittanut saattaa välillä olla itsekin hormoneista sekaisin ja talitukkainen, mutta se ei ole nyt tässä relevanttia. Metalli on monitahoista ja taitavaa musiikkia, joka herkkyydellään ja tunnelmoinnillaan lyö laudalta kaikenmaailman vinkujat ja fiilistelijät.

    Skata saa sen sijaan haukkua mielin määrin. Ja hiphopiakin, ainakin vinksahtaneesta naiskuvasta. Muuten siinä voi olla ihan nasevaakin menoa. Mutta tuo hevimetallimielipide! EI. SE EI KÄY.

    VastaaPoista
  2. Nniin, jos pitäisi valita vaikka tyypillisen höpöhöö-radiokanavan poppiksen ja hevin väliltä, ni SILLOIN valitsisin hevin. Analysoin äsken bussissa hevikaunojani ja totesin niiden johtavan minnekäs muualle kuin teini-ikään, tuonne traumojen ja henkisten hiertymien syntysijoille. Yläasteella kovispojat kuuntelivat heviä kovaa ja heiluttivat likaista tukkaansa, silloin kun eivät ajelleet mankeillaan. Osalla pojista oli bändikin, jonka ainoa biisi oli nimeltään "huora" ja sen ainoat sanat olivat "huoraaaah, huoraaaah". Koulun avarakatseisuutta osoitti, että nämä pikku musikantit saivat esittää biisinsä jossain koulujuhlassakin.

    Sitten toinen traumanaiheuttaja on sellainen wannabe-kevythevi, johon kai kuuluu esimerkiksi Nightwish. Olen itseäni musiikkiperehtyneemmiltä antanut itseni ymmärtää, että kaupallishenkiset kevytversiot musiikkigenreistä ovat pirullisia keksintöjä ja latisteita, tyyliin että Laibach on paljon parempi kuin Rammstein. Ja koska olen kuullut hevin saralta lähinnä a) huora-biisiä ja b) Nightwishia (koska siltä ei voi välttyä) on käsitykseni hevistä aika...suppea.

    Tajusin muuten juuri, että Laibach on mahdollisesti määriteltävissä heviksi. Ja että pidän Laibachista. Apua, taas vietiin yksi genre mitä disauttaa!

    VastaaPoista
  3. Niin sitä pitää Luppis! Kyllä mä susta vielä teen oivan hevidiggarin -usko pois! ;)

    VastaaPoista
  4. Hei, ei kukaan ota heviä vakavasti. Sehän on huumoria! Motörhead on LOL, joku black metal on jo ROTFLMAO!

    Black Sabbath on kaiken metallin synnytyssairaala, Tony Iommi lienee tällöin isä, Ozzy Osbourne äiti ja Geezer Butler ja Bill Ward kätilöitä!

    VastaaPoista
  5. Laibach ei ole heviä vaan industrialia ja jopa teknoa, mutta Laibachin levy Jesus Christ Superstars on kyllä heviä.

    Genrerajat on ihan tyhmiä.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!