Hesari

Hesari on parin vuoden tauon jälkeen palannut elämänpiiriini. (Enkä nyt puhu erkkomediasta, se ei ole koskaan elämänpiiristäni lähtenytkään, vaikka tunnenkin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa lukea taloussivuja ja lehtiroskiakin saa olla jatkuvasti viemässä, plus opiskelijatilaus päättyi vihdoin vuotta valmistumiseni jälkeen ja läsyn tilaaminen on sikakallista.) Hesari, eli Helsinginkatu oli osa elämääni siitä asti kun aloin käydä Kallion Lukiota siihen asti kun muutin pois valtamerilaivatalosta. Sen ajan kun kävin koulua Porvoosta käsin, kimppakyyti jätti minut Meiran kahvipaahtimon kulmalle, tuoksuun jota olen siitä pitäen rakastanut ja jota saan ilokseni haistella nykyään joka päivä kun suvaitsevat sitä kahvia paahtaa, ja vaeltelin sen vajaan tunnin ennen koulun alkamista ympäri Kallion katuja. Jo tällöin ihmettelin aina elävää ja kirjavaa Hesaria, joka näyttäytyi ulkohelsinkiläisen silmissä Bulevardin proleversiona Primuloineen, pikkuliikkeineen ja ratikoineen.

Lukioaikoina Hesarin vieressä oli anarkistien kokoontumistila, maailman rupisin kellari. Kellariin mentiin peltiovesta jyrkkiä portaita, itse tilassa ei ollut edes vessaa, vaan lähinnä tiputtelevia putkia ja kuoppaista lattiaa. Kellarinoven eteen sammui aina silloin tällöin Hesarilla pyörivää porukkaa, kerran kuulimme kun joku hajoitti keskellä arki-iltaa viereisen rapun kaikki kymmenen ikkunaa. Kokouksien jälkeen, luontaisten tarpeiden pakottamina menimme yleensä niin sanottuun Pikku-Tubeen, Hesarin halvimpaan räkälään jossa oli kaljahana ja lukoton naistenvessa. Olimme rastoinemme ja lävistyksinemmekin paikan siisteimmät asiakkaat, baarissa heilui Hesarin kantaporukkaa, elämäänähneitä rantareinoja ja suttuisia baariruusuja. Kerran yllätin lukottomasta naistenvessasta lihavan alkkisnaisen syntymäasussaan, hänen ainoa asunsa, rintojen yli venytetyt pyöräilyshortsit olivat tietysti nilkoissa vessatoimitusten takia. Pikku-Tubessa pyöri myös parikymppinen nistityttö, jolla oli yleensä päällään vihreä, kimaltava, 80-luvun tyylinen paljettijuhlamekko ja jolle soitettiin ambulanssi pariinkin kertaan.

Valtamerilaivatalo sijaitsi fyysisesti vain kahden korttelin päässä Hesarista, mutta henkinen ja sosiaalinen matka oli suurempi. Omassa korttelissani ei ollut baareja vaan lukio, ammattikorkeakoulu ja kirjasto. Viihdyin Kallion rauhallisemmassa versiossa, mutta Hesarilla tuli käytyä väistämättä usein. Ympärivuorokautinen äläkkä, nistit ja spurgut, mielenterveyspotilaat ja prostituoidut olivat pohjimmiltaan kiltille, pintapuolisesti dekadenssista viehtyvälle semihipille juuri sopivan kaukana. Kun muutin pois Kalliosta, Hesaria tuli vähän ikävä siitä huolimatta että tiesin sen, jos jonkun, kyllä pysyvän paikallaan melko muuttumattomana.

Muutama kesä sitten jouduimme etsimään Hesarilta ihmistä, jonka elämässä oli vaikea vaihe. Silloin Hesari inhotti, arkiaamujenkin syvä ja sekava pöhnä, pimennetyt baarinikkunat ja aivoton ölinä. Hesari jotenkin kuvasti sitä alistumista ja kemiallista väkisinunohtamista, mihin etsimämme ihminen oli hetkeksi hautautunut.

Tällä viikolla odotin ratikkaa Hesarilla ja seurasin tuttua menoa. Katutason kämpässä oli ikkuna auki, asukkaat tanssivat ja hyppivät raikuvan progen tahdissa. Hapsupaitainen, ammoin tukkansa vihreäksi värjännyt tyttö rääkyi vanhemmalle poikaystävälleen, joka tuloksetta yritti päästä Alkoon, ratikkapysäkillä oli irvistelevä ja hyökkäävästi käyttäytyvä ikäiseni pirinistimies. Vaikka aggressiiviset spiidifriikit pelottavat minua vähän, en kuitenkaan kokenut tilannetta uhkaavaksi. Hesarin meno on niin lokaalia, yksien kiviportaiden päässä on Torkkelinmäen keidas.

Vaikka Kallio on kymmenessä vuodessa siistiytynyt huomattavasti, en usko enkä toivo Hesarin muuttuvan pelkästään taideopiskelijoiden egotrippailumestaksi. Sutina ja säätö kuuluvat kaupunkitilaan, ainakin osaan siitä.