maanantaina, maaliskuuta 12, 2007

Päivien ja öiden tunnelmista

Eilen oli jotakuinkin täydellinen sunnuntai. Herääminen kyllin aikaisin, kirpputorille ystävän kanssa, uimaan äidin kanssa, siivoilua, järjestelyä, lukemista. Sunnuntaihin liittyy etenkin näin kevään korvalla onnistumispaineita ja kriteereitä, joiden täyttämiseksi on onnistuttava tietyissä asioissa. Joskus näitä paineita vastaan kapinoi lusmuamalla päivän yöpaidassa ja lätkyttämällä tuntikaudet nettiä, vaikka ulkona paistaisi aurinko ja kaikkea.

Huolimatta hyvästä sunnuntaista heräsin yöllä pelkoon, kuten niin usein viime aikoina. Pelko liittyy johonkin outoon yöminään, joka herää päiväminän nukkuessa rauhassa, sotkee unet ja herättää kuolemanajatuksiin tai myöhästymispainaiseen. Ei tarvitse olla psykiatri todetakseen noiden heräämisten heijastavan stressiä ja lähiajan tapahtumia. Olen kohdannut viime aikoina läheisensä menettäneitä ihmisiä ja kuullut surullisia uutisia. Ajatus elämän kertakaikkisesta surullisuudesta ja arvaamattomuudesta tuntuu joskus niin lamaannuttavalta. Miten ihmiset kestävät läheistensä vakavan sairastumisen, oman lapsen tai kumppanin tai sukulaisen kuoleman? Miten se on mahdollista? Itse olen jatkuvasti huolissani ja vähintään kerran päivässä lähes paniikissa kuolemanpelosta vaikka minulle ei ole ikinä tapahtunut mitään kovin traagista. Joskus pelkään oman särkyvyyteni puolesta ja ajattelen elämän päästäneen minut tähän asti liian helpolla, en ole kasvattanut tarpeellista panssaria itseni ja asioiden väliin. Olen myös miettinyt tapaani olla jatkuvasti huolissani. L on tarkkanäköisesti todennut, että minulla on olemassa jonkinlainen huolestumisvakio, joka täyttyy aina eri asioilla, yhden huolenaiheen poistuessa otan tilalle uuden. Elän ehkä luulossa, että pahimpaan valmistautumisella jotenkin säästyy järkytykseltä, mikä ei luultavasti edes pidä paikkaansa.

On outoa havainnoida omaa pelkoaan kun ei miellä itseään stressaajaksi tai jännittäjäksi. En ole kiltti kympin tyttö, en tunnollinen suorittaja, en pedantti järjestelijä. Boheemiuteen yhdistynyt varmistamis- ja huolestumispakkomielle on tosi rasittava yhdistelmä, sitä samaan aikaan panikoi ja sählää, ei ehkä jonkun paremman organisaattorin tavoin kykene luomaan itselleen mahdollisimman huolestumisvapaata tilannetta.

Järjellä ajatellen tälle pelolle on looginen selitys, olen tosiaan kuullut viime viikkoina poikkeukselisen monia kuolonuutisia läheltä ja se on laukaissut sekä surua että pelkoa siitä, milloin viikatehenkilö niittää omassa lähipiirissä. Surevien kohtaaminen on vaikeaa, eilen huomasin kiertäväni raukkamaisesti kaukaa vaalikojun, jossa hiljattain isänsä menettänyt entinen mieheni jakoi mainoksiaan. Myöhemmin karkaisin luontoni ja menin juttelemaan, mutta pahoittelun esittäminen oli silti vaikeaa. Toisaalta se kyllä helpotti hirveästi. Töissäkin on surua, enkä osannut sanoa uutena ja vieraana menetyksen kokeneelle esimiehelle mitään, vaikka hänen tietokoneensa taustakuvana olevat eläinlapset tekivät myötätunnon kyynelten hillitsemisen vaikeaksi. Tämä jatkuva kollotuskin on jotain uutta ja johtuu näistä viimeaikaisista tapahtumista, en normaalisti itke päivittäin ainakaan silloin kun olen onnellinen, mitä kaikesta huolimatta ihan todella olen, onnellisempi kuin vuosiin.

Havainnoin kirjoittaessani jatkuvaa vatsakipua ja lievää kuvotusta, sellaista outoa joka sekoittuu aivastuksentarpeeseen. Alan epäillä että alavire johtuu jostain mahaoiretaudista, mikä olisi tavallaan helpottavaa mutta toisaalta harmillista, etenkin kun kuulun ihmisiin jotka rehvastelevat hyvällä vastustuskyvyllään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!