Alokaasia

Ostin ensimmäisellä palkallani (osalla siitä) Alokaasian. Olen pitkään himoinnut alokaasiaa sekoittaen sen aasinkorvaan. Ystävältä saatu aasis on myös hieno, hienovaraisemmalla tavalla kuin alokaasia, joka muistuttaa hämmentävästi maalausta tai kuvitusta, ihmisen luomusta. On hassua, miten asiat kokee jotenkin ihmiskeskeisestä vinkkelistä, voi esimerkiksi ajatella, että joku kasvi tai luonnonmuodostelma on niin hieno ja pedantti ja matemaattinen, että sen täytyy olla lähtöisin jonkun ihmisen aivoista, silti tietäen, että luonto on nerokkain matemaatikko ja että taiteilijat ovat ammentaneet luonnonmuodoista, ei päinvastoin. Pussikaljaromaanissa on mainio kohta, jossa minäkertoja kuvailee jonkun kanssakaljoittelijan kotona olevaa turkoosikivimötikkää tunnistettavalla tavalla. "Noin räikeä väri olisi ihmisen tekemänä jotain tosi törkeää, luonnolta sen ikäänkuin sallii." (tuo oli vapaata muisteloa, oikeasti Rimminen asetti sanansa paljon osuvammin). Vähän sama, kuin että nähdessään auringonlaskun tajuaa, että tuota ei ikinä voisi maalata sellaisenaan, kaikki pitäisivät sitä liioiteltuna ja siten falskina.

Olen laittanut hakemuksen Hyötykasviyhdistyksen viljelyspalsta-alueelle. Espoonperukan savierämaa saa jäädä, kuljetan sieltä mukanani vain entisistä sängyistämme tehdyn puutarhavälinelaatikon. Asumme varmasti vielä seuraavan kesän täällä puutarhakaupunginosassa, mutta koska en ole missään vaiheessa leimaantuntut Espooseen, koen paljon loogisemmaksi käydä kuokkimassa rakkaassa Stadissa. Sitä paitsi äiti, jolla on selkeä puutarhointivaje, jakaa stadipalstan kanssani. Mikäli sen saaminen siis onnistuu. Ilahduin tänään tajutessani, että parvekkeelle ei ensi kesänä tarvitse laittaa niitä halvimpia samettikukkia (parvekelaatikoita on rivissä viisi, siksi talousnäkökulma, laatikot edustavat sellaista somisteosuutta partsilla, hienostuneempi viljely esiintyy ruukuissa) vaan voin investoida peräti johonkin päheään roikkokasviin. Ja omaa krassia väliin, viime syksyn siemenet kuivasin ja säilöin todettuani, ettei kukaan syö krassinsiemen-kapriksia, niin ihanalta kuin idea niitä toissa syksynä tehdessä kuulostikin. Seuraava kesä on siis viimeinen parvekekesä, ellei nyt asunnonetsinnässä käy jotain tajutonta onnenpotkua, mitä kyllä epäilen, kantakaupungissa näyttäisi olevan suhteellisen mahdotonta yhdistää ennen-sotia-taloa ja partsia, ellei sitten ole miljonääri.

Kohentunut taloudellinen tilanne on aiheuttanut minussa iloa ja turvallisuudentunnetta, josta olen kuitenkin myös kurittanut itseäni. Olen pohtinut omia hyvän aineellisen elämän kriteerejäni ja huomannut niiden olevan aika korkeat. Iso ja valoisa asunto vanhassa talossa, antiikkia, luomua, reilua kauppaa, matkustelua. Toisaalta nuo kaikki voi tehdä myös kohtuudella, paitsi ensimmäistä ja isointa, aargh. Koti on minulle tärkeä paikka, on aina ollut. Olen myös aina ollut suotuisten sattumien ansiosta todella onnekas asuntoasioissa, asuin erottuani monta vuotta yksin isossa, valon läpäisemässä kaksiossa valtamerilaivatalossa, nyt merinäköalalla ja parvekkeella ja kehtaamattoman monella neliöllä varustetussa Riviera-kerrostalossa. Olen siis tottunut siivottoman hyvälle. Tilasta olen toki valmis tinkimään, paljonkin, mutta monesta muusta en. En ennensotia-rakennettuudesta, en kantakaupungista, en ruutuikkunoista (hitto, olen koko elämäni halunnut ruutuikkunoita enkä ole ikinä saanut, pakkohan sitä on jossain vaiheessa toteuttaa yksi hartaimmista toiveista, vaikka onkin tavallaan perseestä että hartaimmat toiveet liittyvät omistamiseen).

Mutta olipa ihanaa kävellä tänään töistä toisessa kädessä alokaasia-paketti ja toisessa kädessä nippu iiriksiä valmistuneelle pariskunnalle.