Liiloja iloja

Tänään näin ensimmäiset krookukset! Tapiolantien penkereet, jotka vähän myöhemmin peittyvät helakansiniseen scilla-mattoon on nyt ripoteltu violeteilla ja keltaisilla ja valkoisilla. Lumikelloja en ole vielä nähnyt mutta yritän vahdata, ne ovat melkeinpä suosikkejani kevätkukista. Helmihyasinttien ohella. Ja tulppaanien ja narsissien. Ja oikeastaan kaikkien. Keväällä sitä on aina yhtä ällistynyt talven selättämisestä ja heräävästä luonnosta, on oikeastaan ollut jo marraskuussa vakuuttunut että ei se valo enää tule, maailma on jäänyt ehkä lopullisesti katatoniseen harmaustilaan. Toisaalta sitä on kuitenkin järjen tasolla varma vuodenaikojen toisiaan seuraamisesta, minkä takia neljäkymmentä päivää kestänyt, vasta tammikuussa alkanut talvi säikäytti. Sitä kun on kuitenkin kasvanut ajatukseen, että säätä ei voi säätää rikkainkaan porho. Ja sitten aikuisena havahtuu tajuamaan, että juuri me pallon rikkaimmat porhot sitä säädämme, emme tosin halutusti emmekä tarkoituksella, vaan oman mukavuutemme sivutuotteena.

Tapasin eilen vanhan ystävän A:n, sellaisen johon tutustuin lukion ensimmäisellä. Vietimme silloin koulun jälkeiset iltapäivät Punaisella Nuorisopiirillä kuunnellen sulakkeetpoksauttavasta jukeboksista työväenlauluja ja pummaamalla toisiltamme jämiä. Myöhemmin jotenkin etäännyimme, itse ajauduin enemmän globalisaatio- ja ympäristöaktivismiin, A pysyi vakaumuksellisena kommunistina. Nyt, kymmenen vuoden jälkeen havaitsimme olevamme aika samassa tilanteessa, kumpikin äänestää vaaleissa vihreitä mutta lämpiää myös vasemmistolle. Äänestäminen on hyvin kuvaava muutos, aikoinaan kunnon anarkisti ei missään tilanteessa äänestänyt (emme tosin olleet edes äänestysiässä), koska äänestämisellä ei voi vaikuttaa ja edustuksellinen demokratia on hanurista. Itse tosin aina vähän vieroksuin anarko-skenen äänestysvastaisuutta, etenkin kun yleisin perustelu oli "ei sillä voi vaikuttaa". Samat tahot uskoivat kuitenkin boikotteihin ja muuhun yksilötason vaikuttamiseen.

Muistelimme aika paljon ammoisia aikoja, kuten vanhojen ystävien kanssa on tapana. Mietimme ystävyyksien liepeisyyttä ja sattumanvaraisuutta, meilläkin oli paljon yhteisiä tuttuja, joita emme tienneet toisen tuntevan. Puhuimme, kuten tämän ikäisten aina väliin kuuluu, lapsista, niiden haluamisesta ja kasvattamisesta. A kertoi hulvattoman jutun isästään, joka oli lukenut ryömimisikäiselle vauvalleen Kafkaa, ”ei se muuten läsnä ollut, mutta Kafkaa se mulle kyllä luki”.
A edustaa jotenkin ajalle tai ainakin tuttavapiirilleni tyypillistä humanistia, joka on monen vuoden opintojen jälkeen päättänyt hankkia konkreettisen ammatin. Näitähän on hämmästyttävän paljon, maistereista tai almost there-maistereista tulee entisöijiä, fysioterapeutteja, puutarhureita, kasviskokkeja. Akateemista köyhyyttä paremmalta ratkaisulta kuulostaa turvatumpi, vaikka pienipalkkainenkin ala.

Nukahdin eilisiltana tuossa Kafkan kieppeillä, menin mukamas lueskelemaan sänkyyn ja heräsinkin kuuden-seitsemän kieppeillä viistoon kellanvihreään valoon pitsipuiden välistä. Onkin jo ihmeellisesti aika, jolloin pitää järjestää itsensä heräämään poikkeuksellisen aikaisin nähdäkseen varhaisaamun, etenkin jos on iltaihminen kuten minä. Näin aamuyön tunteina toistuvasti unta Viipurista kuin mikäkin nostalgisoiva mummo, paikka näyttäytyi unissani pittoreskina ja hyvin säilyneenä, pohjapiirrokseltaan outona Helsinki-kopiona. Kadut olivat samoja, mutta niillä oli kummallisia nimiä ja talot edustivat samoja tyylisuuntia kuin niiden paikalla sijaitsevat todellisuuden talot, mutta olivat kuitenkin ihan omanlaisiaan. Uneen liittyi myös risteilyalus ja Anni Sinnemäki, jonka kanssa hengasin ja yritin näyttää skarpilta ja viehättävältä, vaikka minulla oli päälläni vain valtava miestenpaita. Ja Hakaniemen torin Viipuri-versio oli veden peitossa, kuten itse Hagiskin tulee varmasti piankin olemaan, mikäli ilmastonmuutos jatkuu totutuissa merkeissä.

Talitintti laulaa nyt ulkona ylen kutsuvasti, pitänee totella.