Tänään esikoinen, Lipsi lapsukainen, oli viimeistä kertaa päiväkodissa. Syksyllä alkaa päiväkerho kahtena iltapäivänä, mikä on minulle hitaiden aamujen hömelönä oikein hyvä ratkaisu. Ja toki Lipsillekin, sekään ei ole mikään aamunvirkku otus. Ensi viikon alussa Juhannuspoika täyttää vuoden, joka tuntuu aivan absurdilta ja myös naurettavalta. Ei voi tuollainen kalju yksihampainen rääpäle vielä vuotta täyttää! Juhannuspojalla on tietysti eräänlainen etumatka tuohon vuosikas-hommaan, hänenhän piti syntyä vasta heinäkuun lopussa, joten ajattelin kyllä mennä ihan vauva-meiningeillä jatkossakin. Imetys ei näytä mitään merkkejä loppumisesta eikä minulla ole mikään kiire. Lipsi vierotti itsensä tissistä tosi tehokkaasti (tosin yösyötöt jatkuivat imetyksen loppumisen jälkeenkin - pullon kanssa. Samaa virhettä en aio enää tehdä toiste, sitä velliruljanssia ei kestä kukaan täysjärkisenä) mutta pikkupoika on vielä ihan tissimies. Ja koska hän on perheen viimeinen vauva villahousu, saa vierottaminenkin vielä odottaa. Ei ole kiire meillä.
Tapasimme tänään hyvän äitiystävän kanssa vauvakkain keskellä ihanaa Kesä-Helsinkiä. Tajusin siinä tavatessamme, että tämä oli viimeisiä vauvatreffejä. Samanikäiset kuopuksemme eivät enää kauaa ole vauvoja, joten treffit suuntautunevat tulevaisuudessa entistäkin enemmän neljän lapsen dynamiikalle sopivasti leikkipuistoihin. Ellei sitten viinittelyyn, mikä kuulostaa myös hyvältä suunnitelmalta. Puhuimme siitä, miten vauvajutuista alkaa pikku hiljaa vierottua kauemmas. Keskustelut imetyksestä ja tuplavaunuista on käyty aika moneen kertaan, eikä niihin enää löydy kovin tuoretta tulokulmaa. Ja se tuntuu ihanalta, oman itsen löytäminen jatkuvan vauvahormonihöyryn alta tuntuu kuin tapaisi jonkun uuden ihmisen.
Eilen minulle näytettiin erään esikoisraskauden ultrakuvia. Kommentoin niitä iloisena kauan odotetun raskauden toteutumisesta, mutta huomasin suhtautuvani ultrajuttuihinkin jo aika etäännytetysti. On perin helpottavaa ajatella, ettei enää koskaan tarvitse maata lavetilla ultrasauva alapäässä sohien ja pelätä, löytyykö sieltä elämää ja ovatko kaikki mitat kunnossa. Ei tarvitse ahdistua sahaavasta sf-käyrästä, ei sikiön hiljaisista hetkistä, ei pohdinnoista, tuliko lounaalla syötyä jotain sopimatonta juustoa.
Meille alkaa myös uusi juhannusperinne, sukujuhannus Keski-Suomessa. Luvassa on perinteistä jussinviettoa kokkoineen saunoineen, odotan innolla. Sitä ennen pitää ajaa kolmisensataa kilometriä kahden autoiluun melko harjaantumattoman pikkuapinan kanssa, huoh. Trippimehuja ja puuhakirjoja on pakattu vinot pinot ja muutenkin kasseja on varmaan ainakin kuusi. Huomaamme varmasti puolimatkassa että jotain tärkeää unohtui, mutta se on sitten sen ajan murhe.
Ihana keskikesä on täällä ja nyt se tarkoittaa omassa elämässä paitsi puistoruokailuja, kahluualtaita ja aurinkostikkiä, myös nukkumista ja relaamista. Aion mennä ensi viikolla terdelle keskellä viikkoa ja lauantaina vietetäänkin sitten viisivuotishääpäivää ilman lapsia. Skumppaa, saaristoristeilyä, syömistä ja muuta ässällä alkavaa. Jee!
Hyvin kuvattu tuo oman itsensä löytö vauvavuonna! Toisen kohdalla huomaa kyllä että se minäitse säilyy vähän lähempänä kuin esikoisen mullistaessa koko maailmankaikkeuden tullessaan. Ja nyt voi todella todeta "itsellekin" että pian nähdään kunnolla mutta eipä ole kiirettä, koska tiedän sinun odottavan. (kuulostiko jo liian oudolta :D?)
VastaaPoistaMinusta on ollut ihanaa seurata blogiasi - olen nyt melkein kaksivuotiaan äiti ja pikku hiljaa ajatus toisen lapsen saapumisesta tähän perheeseen alkaa tuntua omalta ja hyvältä. Nautin nyt, kun on "vapaa" kesä, ensi kesänä toivottavasti masu tai jo ihan uusi henkilökin sylissä. Uskoisin että parin-kolmen vuoden päästä allekirjoitan nykyiset postauksesi täysin. Mukavaa kesää sinulle!
VastaaPoistaBleue, se on jännä, ollaan monen kahden lapsen äidin kanssa puhuttu siitä, miten se uusi vauva ei enää mullista maailmaa samalla lailla ja miten esim menohalut puskee pintaan ihan eri tasolla. Ja se minä sieltä kyllä ilmaantuu pikkuhiljaa. Etenkin sit aikanaan imetyksen loppuessa.
VastaaPoistaLeijonalapsen äiti, sulla on kiva blogi, laitoin lukulistalle! :) Jännää on se uuden lapsen mahdollisuuteen kasvaminen. Muistan toissa kesänä, kun Lipsi alkoi lähetä yhtä vuotta ja kuukautiskierto palailla imetyksen vähettyä, alkoi lapsiajatus takoa mielessä pikkuhiljaa yhä enemmän. Ensin sitä vastusteli aika rajusti, mutta kuukausien kuluessa ajatus alkoi viehättää ja itse voin sanoa kokeneeni vauvakuumeen kunnolla ekaa kertaa vasta esikoisen jälkeen. Etenkin kun ei tärpännyt ekasta (vaan tokasta, hohhoijaa) kerrasta, ehti raskaudentilaa jo haikailla ja kaipailla. Mukavaa kesää sulle kanssa :)