keskiviikkona, toukokuuta 30, 2012

Höhlät ilmiöt ja sovellettu sanonta

Saisikohan tänne kirjoitettua useammin jos tekstit pitäisi lyhyempinä, anekdoottimaisempina? Olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta epigenetiikasta ja ahdistuksen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta se edellyttäisi googlettelua ja wikipedian kaivelua ja muuta paneutumista. Ja nämä hetket, jolloin pääsen näpyttelemään, pitäisi käyttää pieniin duunintapaisiin joita minulla on muutamia, eikä lätkyttämiseen.

Meillä on hyvän ystävän kanssa tapana chatata gmailissa illan päätteeksi aina jonkun aikaa. Pasteamme toisillemme linkkejä ja taivastelemme yhdessä maailmanmenoa ja nauramme lasten hölmöilyille. Ja ärsyynnymme riemastuneesti kaiken maailman pöljyyksistä. Kuten esimerkiksi siitä, että kaikkea kivaa, rauhoittavaa, tasoittavaa ja stressiä vähentävää pitää nykyään kutsua terapiaksi. On puutarhaterapiaa, saunaterapiaa, uintiterapiaa ja ystäväterapiaa. Ja sitten ihan tavallisista kissoista ja koirista on tullut äkkiarvaamatta tassuterapeutteja. Tassuterapeutteja! Hiljaa! Ja sitten sekin on hassua, miten viljelemisestä on tullut jokaisen kaupunkilaisen pakollinen kesäjuttu. Siis itsehän olen ihan viljelyhullu, viljelen sekä parvekkeella että mökillä ja sitä ennen palstailin, mutta juuri siksi voinkin naureskella ilmiölle, koska olen siinä sisällä osittain. Se mikä meitä erityisesti virnuilutti, on viljelytrendi, jossa rajatussa tilassa, esimerkiksi parvekkeella, kuuluu viljellä jotain mahdollisimman tilaa vievää kasvia, kuten perunaa. Perunaa, jota saa torilta sikahalvalla kesäisin. Tai kesäkurpitsaa, joka jää parvekkeella väistämättä rääpälemäiseksi ja jota saa myös sikahalvalla torilta. Viljelmät täytyy tietysti sijoittaa sellaisiin ihan hemmetin rumiin harmaisiin viljelysäkkeihin, koska ne ovat jotenkin tosi trendikkäitä nyt. Ja viljelmää kuuluu kutsua sissiviljelmäksi ja nähdä siinä kaupunkitilan haltuunottoa. Kutsukaa meitsiä vanhanaikaiseksi, mutta itse tykkään enemmän kasvattaa yrttejä ja pelakuita näteissä saviruukuissa.

Sitten mietin eilen sellaista juttua mennessäni Kätilöopiston ohi bussilla ja nähdessäni sen edessä ambulanssin, että synnytykseen voi soveltaa vanhaa sanontaa jumalasta ja ihmisestä muotoon "nainen päättää, luonto säätää". Ei se ambulanssilla synnyttämään saapunut nainen varmaan varsinaisesti suunnitellut, että synnytys alkaa pelolla ja pillit soiden, aivan kuten minäkään en suunnitellut synnyttäväni viikolla 35 keskellä juhannusyötä, koettuani massiivisen verenvuodon ja kuultuani lääkärin sanat "sydänääniä ei kuulu" ja kun ne alkoivatkin kuulua, huudot "ablaatio, hätäsektio!" ja päädyttyäni siitä huolimatta nopeaan ja helppoon alatiesynnytykseen jonka seurauksena syntyi yhdeksän pisteen vauva. Että nainen voi päättää kaikenlaista kivaa synnytykseen liittyen: ollaan altaassa, ei käytetä kivunlievitystä, kuunnellaan musiikkia, painellaan akupisteitä. Siitä huolimatta synnytys on niin rajua, vaarallista ja väkivaltaista hommaa, että voidaan päätyä kaikkiin mahdollisiin kivunlievitysmenetelmiin, käynnistykseen, hätäsektioon, vauvan joutumiseen osastolle. Ettei niihin fiilisteltyihin suunnitelmiin pidä liikaa kiintyä, ettei tositapahtumien kohtaaminen liikaa masenna. Ettei tunne itseään jotenkin huonoksi tai vääryyttä kohdanneeksi kun synnytys meni eri tavalla kuin suunnitteli. Itse kieltäydyin aika pontevastikin tekemästä mitään synnytyssuunnitelmia (paitsi sen, että haluan kaikki tropit) etten sitten kipuilisi sitä, etteivät asiat pysyneetkään kontrollissani. Meitä on tässä suhteessa moneen junaan, minulle avoimena pysyminen oli selvästi paras vaihtoehto, koska en saanut esikoisen synnytyksestä, joka oli objektiivisesti ottaen vaikea ja raskas, minkäänlaisia traumoja tai ahdistuksia tai pelkoja.

Nyt vauva hermostui, sillä on kauhia eroahdistus eikä äiti saisi tehdä oikein mitään eikä ainakaan mennä vessaan, ää!!


5 kommenttia:

  1. Tulipa tästä mieleen, että pitäiskö ruveta sanomaan esikoinen ja TOSIKOINEN. Tosikoinen jäi mamman kanssa kotiin kun esikoinen lähti leikkitreffeille? KABOOM.

    VastaaPoista
  2. Voi kirjoita useammin, kirjoita - halusin huutaa kaiken kohdalla aamen! Paitsi, että itse en viljele kuin ehkä chilejä taas joskus, vaikka olisi millainen trendi, koska olen siinä älyttömän huono.

    Tuo synnytys eritoten on mietityttänyt. Voihan sitä mitä tahansa suunnitella, mutta siinä onnistunut lopputulos lienee kuitenkin se, että tapahtumasta saadaan ulos elävä äiti ja elävä lapsi, ja mitä terveempiä molemmat ovat, sen parempi.

    VastaaPoista
  3. Minä kuivattelen kanssa vanhanaikaisesti vain yrttiruukkuja ja kukkia partsillani :P.

    Mutta synnytykseen! Tähänhän en voi olla nyt tarttumatta.

    On sinullakin ollut seikkailu juhannuspojan kanssa ja varmasti tunteiden aaltoilua tilanteiden mukaan. Onneksi kaikki sujui lopulta hyvin :).

    Itse olen kanssa sen verran "realistisesti" mennyt synnytyksiin, etten ole suunnitellut muuta kuin että sen mukaan mennään ja lääkitään, kun tarve on. Mutta enpä siltikään osannut "avoimesti varautua" kiireelliseen sektioon. Vieläkin asian käsittely on minulla (luonnollisesti) kesken ja tuntuu, että synnytyksen lopulta teki joku muu kuin minä itse (niinkuin konkreettisesti tekikin).

    Lieneekö se myös niin, että tietyn tason toiveet synnytykseen, jonkinlaiset mielikuvat, on kuitenkin ihan hyviä synnytystä ennen. Ikään kuin pitää tsempin päällä. Mutta luonnollisesti jos (ja kun) toiveet itse synnytystilanteessa (joka on ehkä aina pieni, mutta luonnollinen, shokki) kariutuvat, niitä pitää ajatuksissaan sovitella jälkeen päin ja ehkäpä sitten taas osaa asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja nähdä valoisatkin puolet synnytyksestä, jota ei lopulta oikeasti voi itse hallita.

    Esikoisen odotusaikaan sain kaikkien niiden neuvojen ja paatosten lomassa yhdeltä ihmiseltä (lääkäri) toivotuksen "Onnea synnytykseen!". Se tuntui minusta hyvältä toivotukselta ja itse asiassa nyt se tuntuu vieläkin fiksummalta kuin mikään muu.

    En osannut nyt ihan kirjoittaa kaikkea mitä päässäni kelasin mutta. Tarvitsisin ehkä flunssaterapiaa :D.

    VastaaPoista
  4. Liina jee, kannustavaa :) Mä yritän, tää bloggailu on mukavaa, ihan oman laistaan sosiaalisuutta. Facebook tuntuu syöneen hirveästi tietyntyyppistä bloggailua, sinne tulee pöhistyä akuuteimmat päivittäin mielen päältä. Joskus dinkkuna tein (humalassa) listoja kalenteriin tai kännykkään, mistä kaikesta pitäis blogata. Kerran mun kalenterissa luki "luuvu panurttani" enkä edelleenkään tiedä, mistä mun silloin piti kirjoittaa.

    Bleue, suunnittelemattomaan sektioon liittyy varmaan tosiaan useimmiten vaikeitakin tunteita, etenkin jos sitä ennen on jo synnytelty ja sitten kaikki vaiva meneekin "hukkaan" vaikkei se edes ole silleen.

    Itse suunnittelin Juhannuspojan synnytystä sillä viisiin, että treenailin erilaisia hengityksiä. Ja siellä synnytyssalissakin vielä ehdin harmitella etten lukenut kirjaa loppuun asti. Ennen Lipsiä kävin yhden iltapäivän äänenkäyttökurssin Kättärillä, mutta olin jo siinä loppuraskaudessa jotenkin niin kuutamolla, etten muistanut hommasta juuri mitään sitten tositilanteessa. Mun neuvolantäti sanoi osapuilleen "otat sit kaikki tropit mitä lähtee" ja musta se oli jotenkin hurmaavan rento ja mutkaton toivotus, tietysti jos olisin kipulääkevastainen olisin varmaan ärsyyntynyt, mutta kaiken tosi hifistelevän synnytysvalmentautumisen vastapainoksi sellanen asenne oli virkistävä.

    Sulla on siellä vauvaterapeutti ja taaperoterapeutti, ne varmaan terapoi flunssa-asioissa (not) :)

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!