Höhlät ilmiöt ja sovellettu sanonta

Saisikohan tänne kirjoitettua useammin jos tekstit pitäisi lyhyempinä, anekdoottimaisempina? Olen pitkään pyöritellyt mielessäni kirjoitusta epigenetiikasta ja ahdistuksen siirtymisestä sukupolvelta toiselle, mutta se edellyttäisi googlettelua ja wikipedian kaivelua ja muuta paneutumista. Ja nämä hetket, jolloin pääsen näpyttelemään, pitäisi käyttää pieniin duunintapaisiin joita minulla on muutamia, eikä lätkyttämiseen.

Meillä on hyvän ystävän kanssa tapana chatata gmailissa illan päätteeksi aina jonkun aikaa. Pasteamme toisillemme linkkejä ja taivastelemme yhdessä maailmanmenoa ja nauramme lasten hölmöilyille. Ja ärsyynnymme riemastuneesti kaiken maailman pöljyyksistä. Kuten esimerkiksi siitä, että kaikkea kivaa, rauhoittavaa, tasoittavaa ja stressiä vähentävää pitää nykyään kutsua terapiaksi. On puutarhaterapiaa, saunaterapiaa, uintiterapiaa ja ystäväterapiaa. Ja sitten ihan tavallisista kissoista ja koirista on tullut äkkiarvaamatta tassuterapeutteja. Tassuterapeutteja! Hiljaa! Ja sitten sekin on hassua, miten viljelemisestä on tullut jokaisen kaupunkilaisen pakollinen kesäjuttu. Siis itsehän olen ihan viljelyhullu, viljelen sekä parvekkeella että mökillä ja sitä ennen palstailin, mutta juuri siksi voinkin naureskella ilmiölle, koska olen siinä sisällä osittain. Se mikä meitä erityisesti virnuilutti, on viljelytrendi, jossa rajatussa tilassa, esimerkiksi parvekkeella, kuuluu viljellä jotain mahdollisimman tilaa vievää kasvia, kuten perunaa. Perunaa, jota saa torilta sikahalvalla kesäisin. Tai kesäkurpitsaa, joka jää parvekkeella väistämättä rääpälemäiseksi ja jota saa myös sikahalvalla torilta. Viljelmät täytyy tietysti sijoittaa sellaisiin ihan hemmetin rumiin harmaisiin viljelysäkkeihin, koska ne ovat jotenkin tosi trendikkäitä nyt. Ja viljelmää kuuluu kutsua sissiviljelmäksi ja nähdä siinä kaupunkitilan haltuunottoa. Kutsukaa meitsiä vanhanaikaiseksi, mutta itse tykkään enemmän kasvattaa yrttejä ja pelakuita näteissä saviruukuissa.

Sitten mietin eilen sellaista juttua mennessäni Kätilöopiston ohi bussilla ja nähdessäni sen edessä ambulanssin, että synnytykseen voi soveltaa vanhaa sanontaa jumalasta ja ihmisestä muotoon "nainen päättää, luonto säätää". Ei se ambulanssilla synnyttämään saapunut nainen varmaan varsinaisesti suunnitellut, että synnytys alkaa pelolla ja pillit soiden, aivan kuten minäkään en suunnitellut synnyttäväni viikolla 35 keskellä juhannusyötä, koettuani massiivisen verenvuodon ja kuultuani lääkärin sanat "sydänääniä ei kuulu" ja kun ne alkoivatkin kuulua, huudot "ablaatio, hätäsektio!" ja päädyttyäni siitä huolimatta nopeaan ja helppoon alatiesynnytykseen jonka seurauksena syntyi yhdeksän pisteen vauva. Että nainen voi päättää kaikenlaista kivaa synnytykseen liittyen: ollaan altaassa, ei käytetä kivunlievitystä, kuunnellaan musiikkia, painellaan akupisteitä. Siitä huolimatta synnytys on niin rajua, vaarallista ja väkivaltaista hommaa, että voidaan päätyä kaikkiin mahdollisiin kivunlievitysmenetelmiin, käynnistykseen, hätäsektioon, vauvan joutumiseen osastolle. Ettei niihin fiilisteltyihin suunnitelmiin pidä liikaa kiintyä, ettei tositapahtumien kohtaaminen liikaa masenna. Ettei tunne itseään jotenkin huonoksi tai vääryyttä kohdanneeksi kun synnytys meni eri tavalla kuin suunnitteli. Itse kieltäydyin aika pontevastikin tekemästä mitään synnytyssuunnitelmia (paitsi sen, että haluan kaikki tropit) etten sitten kipuilisi sitä, etteivät asiat pysyneetkään kontrollissani. Meitä on tässä suhteessa moneen junaan, minulle avoimena pysyminen oli selvästi paras vaihtoehto, koska en saanut esikoisen synnytyksestä, joka oli objektiivisesti ottaen vaikea ja raskas, minkäänlaisia traumoja tai ahdistuksia tai pelkoja.

Nyt vauva hermostui, sillä on kauhia eroahdistus eikä äiti saisi tehdä oikein mitään eikä ainakaan mennä vessaan, ää!!