Tuuli kääntyy

Työntäessäni tuplavaunuja ylös tuttua kotimäkeä huomaan äkkiä sen. Olen hyvällä tuulella. Elämä tuntuu sujuvan, on kesä, lapset ihania, olen tavannut äitiystäviä, syönyt mansikoita, naureskellut naperoiden Tarzan-elkeille, pohtinut vauva-ajan ohikiitävyyttä ja potenut syvää helpotusta siitä, että ne ajat ovat ohi. Hyvä tuuli on oikullinen ilmiö, se lennähtää luokse äkkiä, odottamatta. Koko alkukesä on mennyt jokseenkin ynseissä tunnelmissa. Muistan saman ilmiön toissa kesältä ja silloin se liittyi selkeästi imetyksen vähentämiseen ja sitä seuranneeseen hormonaaliseen myrskyyn. Nytkin imetys on vähentynyt, mutta paljon vaivihkaisemmin kuin viime kerralla. Liekö kolmen vuoden jatkuva univelka alkanut periä korkojaan vai mikä onkaan vaivannut, mutta melkoisilla surkeiluoloilla ollaan menty. Oikeastaan sen huomaa vasta nyt, kun tuntuu siltä, että itseenkäpertynyt murjotus- ja mökötyspilvi on äkkiä väistynyt ja aurinko paistaa taas.

Olen miettinyt paljon omasta perheestä periytyneitä käytösmalleja, jokaisen suvun puhumattomia mörköjä, ahdistuksen siirtymistä sukupolvelta toiselle. Nyt kesällä kun vietän väistämättä aikaa vanhempieni kanssa mökillä, saan harmaita hiuksia heidän välisestään kommunikaatiosta. Yksinkertainen kysymys "oletko laittanut perunat tulelle" tulkitaan säännönmukaisesti syyllistykseksi/vittuiluksi ja siihen kuuluu vastata "missäs välissä mä olisin ehtinyt kun korjaan täällä ihmisten jälkiä koko päivän" ja sitten onkin mukava tunnelma kaikilla. Inhoan tuota kommunikaatiotapaa yli kaiken, tulee ihan säikky olo kun jokainen omasta suusta tuleva, vaikka kuinka neutraaliksi muotoiltu interaktio halutaan tarkoitushakuisesti tulkita väärin.

Vanhempien stressiherkkyyttä ja kaunailua on raskasta seurata, vaikka toisaalta heidän seurassaan on mukavaa ja he rakastavat kovasti lapsiani. Ja heistä on apua vaikeissa paikoissa. Huomaan silti olevani hyvin päättäväinen sen suhteen, että noita kommunikaatiotapoja, ahdistumisalttiutta ja sitä IÄNIKUISTA KRIITTISYYTTÄ ei siirretä enää eteen päin. Joskus tekee mieli repiä tukkaa, kun äiti keksii kaikista mukavista asioista, syntymäpäivistä, kukkaistutuksista, uusista kampauksista ja ruokailuryhmistä aina jotain niristävää ja kritisoitavaa. Tunnistan tuon mallin nimittäin joskus itsessänikin ja pidän sitä pohjimmiltaan hyvin tuhoisana ja sabotoivana: kivat ja helpot asiat pitää tärvätä omassa mielessä takertumalla siihen faktaan, ettei mikään ole täydellistä ja kehittämällä tästä epätäydellisyydestä ylitsepääsemättömän asian. Juhlat ovat tästä hyvä esimerkki, yhtään juhlaa emme ole viettäneet ilman että saan äidiltä jälkikäteen puhelun, jossa aletaan vatuloida jotain yksittäistä pikkuvirhettä, hankaluutta tai hiljaista vierasta ja mietitään syitä ja vaikuttimia. Ja minä kun haluaisin muistaa lasteni synttärit tai omat hääni ihan vaan iloisina ja hauskoina tapahtumina.

No joo, siinäpä tuli marinaa kerrakseen. Mutta syvissä vesissä ollaan porskuteltu ja elämäntaito-oppaita lueskeltu. Olen oivaltanut myös iloisia ja voimaannuttavia (hyi että tuota sanaa, voimaannuttava, mutta minkäs teet, sopi tähän yhteyteen) asioita: Sukupolvien ahdistusketjun voi myös katkaista. Tapasin alkukesällä sukulaisiani, joita näen hyvin harvoin. 60-luvulla syntyneet sukulaiset on kasvatettu aikansa tapaan alistavasti ja vähättelevästi ja kummastakin on tullut eri tavoin hyvin jännittyneitä ja stressiherkkiä ihmisiä. Heidän peruskouluikäiset lapsensa olivat kuitenkin aivan hurmaavia tyyppejä: iloisia, kontaktia ottavia, avoimia ja ystävällisiä. Ei lainkaan sellaisia murjottavia ja tuppisuisia varhaismurkkuja, millaisia muistan oman sukupolveni pitkälti olleen. On mahtava ajatus, ettei omasta lapsuudesta omaksuttuja malleja kerta kaikkiaan tarvitse siirtää eteenpäin. Uskonkin, että oma tietoisuus on itsessään asia, jonka avulla pääsee pitkälle kasvatuksessa. Kaikki vähättely ja kritisointi ja tunteiden kieltäminen on vaan lastenkasvatuksessa niin perseestä. Tuossa taannoin olimme leikkipuistossa, jossa Lipsi kiipesi vähän liian korkeaan leikkitelineeseen eikä uskaltanut laskea mäkeä alas. Sukulaisnainen vitsaili, että nyt vaan alas sieltä, sinusta ei vellihousua kasvateta. Tuossa tilanteessa olisin toivonut olevani tomera ja reipas ja suorapuheinen ja sanoneeni naiselle, että meidän lasten pelkoja ei vähätellä, etenkin kun sama nainen on ennenkin kommentoinut sitä, että olemme liian huolehtivaisia vanhempia. No, en kuitenkaan sanonut vaan väänsin jotain tyhmää sanaleikkivitsiä ja nyt purnaan aiheesta täällä. Tässäkin on minulle yksi kasvunpaikka, oppia olemaan rakentavasti suora ja jämäkkä, eikä kätkeä harminaiheita itseeni ja alkaa kasvattaa niitä omassa mielessäni isommiksi kuin ne ovatkaan, jolloin ne alkavat peittää alleen hyvät kokemukset.

Jaaha, tämä itseriittoinen jorina pitääkin nyt lopettaa tähän, koska vauva (tai siis taapero, onhan se jo viisihampainen kiipeilevä yksivuotias) karjuloi ja vaatii päästä ensimmäisille unilleen.