Vaieten saa sua odottaa

Morjens taas täältä Lupiinilasta. Kuuntelen parhaillaan Kerkko Koskista Spotifystä, johon otsikkokin viittaa. En malta odottaa levynjulkkarikeikkaa! Rakastan Kerkon siekailematonta mahtipontisuutta ja slaavilaista paatosta. Miksi tehdä asiat minimalistisesti kun ne voi vetää aivan överiksi, kysynpä vaan?

Musiikki vaikuttaa hämmentävällä tavalla mielialaan. Niin tekee myös liikunta. Eilen oli kauhea vitutushetki, molemmat lapset olivat kamalia (esikoinen riehui, rikkoi kananmunat iPadin päälle, kuopus känisi ja raivosi ja puri minua polvesta noin seitsemän kertaa ja repi jukkapalmun alas) ja riitelin taas vaihteeksi äidin kanssa, joka oli tullut vahtimaan lapsia kun leivoin muffinsseja esikoisen synttäreille. Sitten kun lopulta mies tuli kotiin ja syöksyin pyörävarastoon, vedin pihalla vitutusröökin (poltan aina joskus, olen onnistunut pitämään tavan viimeiset seitsemän vuotta satunnaisena) aivan tapojeni vastaisesti arkena. Siitäpä sitten pyörän selkään ja Kumpulanlaakson läpi maauimalaan ja takaisin. Tulomatkalla olinkin jo mahtavilla fiiliksillä ja valittelin ystävälle chatissa miten hemmetin endorfiinit onnistuivat pilaamaan lupaavan vitutuspäivän. Näin se hyvän olon rakentuminen toimii: liikuntaa, saunaa, ystäväseuraa. Toki hyvä olo rakentuu myös punaviinin ja jäätelön voimin mutta viimeksi mainittua lajia on tullut harrastettua ihan liikaa kesällä.

Olen siis kliseisesti palannut arkeen, aloittanut elämäntaparemontin ja ties mitä. Sopivasti liikuntaa, säännöstellysti punaviiniä (ei mitään jokailtaista lasillista), keittoja illalliseksi ja sitä rataa. Säännöllisyyttä ja rutiineja, tarpeeksi unta. Hyvän elämän resepti on yksinkertaisuudessaan paitsi tylsä myös aika nerokas. Detoxit tai karpit tai suuret elämänmuutokset jätän muille (niille jotka vielä niihin uskovat) ja luotan itse pieniin muutoksiin.

Loppukesä on aika kivaa aikaa, tapahtuu kaikkea jännää ja ihmiset palaavat Helsinkiin. On synttäriä ja konserttia ja kulttuuria ja syyskuussa alkavat perheharrasteet. Nyt kun olemme lasten kanssa kotona kokonaan, on rutiinien luominen entistä enemmän omasta viitseliäisyydestä kiinni. Tästä alkaa viimeinen kotiäitivuoteni, jännää on. Ensi syksynä puhaltavatkin varmaan jo ihan uudet tuulet. Vielä ei ole kiire ruuhkavuosiin, vielä haluan elää tätä pikkulapsivaihetta hitaine ja pienine päivineen.