Jännittäviä havaintoja mm joukkoliikenteestä

Mies kertoi äsken, että ruskea on alun alkaen tarkoittanut punaista. Sillä selittyvät termit aamurusko, iltarusko sekä ruska. Olenkin aina mielessäni ihan hiukkasen ihmetellyt, että mitä ruskeaa on vaikka nyt auringonnousussa. Aina oppii uutta. Ruska on tosi hieno. Eilen näin niin hienon vaahteran Kumpulanlaaksossa, että pysähdyin sitä pitkäksi aikaa ihmettelemään, selitin Lipsillekin vaahteran hienoutta vaikka Lipsiä kiinnosti enemmän tammenterhon litistäminen kengänkärjellä. Vaahtera oli harvinaisen komea yksilö, lähellä Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan laakson puoleista porttia. Se oli kolmivärinen, jykevä ja tuuhea ja sitä pitkin kiipesi jokin todella isolehtinen köynnös, joka oli muuttunut aivan kirkkaan keltaiseksi. Itse vaahtera oli vihreä-kelta-punainen kuin Jamaican lippu. Muutakin ihmeellistä nähtiin. Kumpulassa kävelytien varrella on nimittäin varsin erikoinen pariskunta, tiiviisti toisissaan kiinni kasvavat haapa ja koivu. Ne ovat juuresta aivan yhdessä ja halaavat toisiaan pitkin vartta ja siitä kohtaa missä ne ovat erillään, on kummankin puun kaarnassa selviä haavoja, jonkinlaisia repeämiä. On kuin kumpikin olisi ihan avohaavoilla pelkästä ajatuksesta, ettei saa olla toisen välittömässä läheisyydessä joka hetki. Ihan kuin vastarakastunut pari tai äiti ja pikkuvauva.

Mietin eilen sitäkin, että kroonisessa univelassa ehkä parasta on tunne, että kaikki aika tavanomaisetkin asiat ja ilmiöt näyttäytyvät perin ihmeellisinä ja jännittävinä. Otetaan nyt vaikka joukkoliikenne. Jos sitä matkustaa ensin Pasilasta Punavuoreen ja sitten Punavuoresta Sörnäisiin ja sieltä Kumpulaan, kohtaa perin erilaisia paikkoja, ihmisiä, ilmiöitä ja äänimaisemia. Ja nämä kaikki tunnelmanvaihdokset voi tehdä täysin ilmaiseksi, kunhan liikkuu tuplavaunuilla. Olen aina liikkunut lasten kanssa julkisilla paljon ja etenkin Lipsi tuntuu rakastavan ratikoita. Hän kyselee aina, mennäänkö pian ratikalla ja saako istua omalla penkillä ja ketä mennään tapaamaan. Ratikassa voi joskus vähän riekkua ja kieppua tangon ympärillä, mutta koskaan mitään muksausta ei ole sattunut, koska kolmevuotias tajuaa jo, että kiinni pitää pitää. Juhannuspoika joskus vähän hermostuu, mutta syliin ottaminen ja maisemien ihmettely yleensä auttaa. Tai sitten pikku tirsat. Molemmat lapset tykkäävät edelleen nukkua vaunuissa (vaikka Lipsi ei muuten päiväunia enää nuku) ja aina joskus tulee tilanne, jolloin luotsaan kaksipaikkaisen mukavuuslippulaivan ratikan keskisillalle, molemmat vetelevät sikeitä ja minä kaivan nautinnollisesti esiin kirjan taikka lehden ja keskityn lukemiseen kun kerrankin saan. Etenkin matka vanhempien luota meille on tällainen, se kestää ratikalla puolisen tuntia ja optimaalisesti ajoitettuna saan sen puoli tuntia aivan itselleni.

Ja sitten kun ei mennä ratikalla, voidaan kävellä. Kolmevuotias kävelee mielellään eikä enää höntyile vaarallisesti autotielle päin. Kolmevuotiaan tahti on vaihteleva ja pysähtelevä, siinä ehtii ihmetellä vastaantulevat koirat, vaahteranlehdet ja omituiset muoviset suikaleet, joita kolmivuotias aina poimii mukaansa. Suikaleet ovat oletettavasti lähtöisin ilmaisjakelulehtien nipuiksi sitomiseen tarkoitetusta muovinauhasta ja niistä syntyy käsittämättömiä mielikuvitusleikkejä. Suikale voi olla koira, ilmapallo tai auto ja suikale pitää tuoda kotiin asti mukaan.

Joskus ratikassa tai kävelyllä saatetaan kohdata spurgu tai sekakäyttäjä. Vakiratikassa saattaa Hesarilla astua kyytiin sellainen tosi äänekäs ja äksy puliakka joka melskaa omiaan kovaan ääneen. Silloin Lipsi kyselee, mikä naisella on ja minä vastaan, että naisella on paha mieli. Luultavasti vastaus on aika kattava, koska Lipsille tulee mietteliäs ilme eikä asiasta sen ihmeemmin puhuta. Tykkään siitä, että lapseni näkevät kaupungin koko kirjon, ettemme piiloudu keskiluokkaiseen lähiöön pelkästään kaltaistemme hyvinvoivien ydinperheiden sekaan. En usko, että rähisevän kännikalan näkeminen vahingoittaa, uskon että vahingoittava elementti on enemmänkin se vanhemman reaktio. Enkä tässä kolmen vuoden äitiystaipaleen aikana ole kohdannut kertaakaan oikeasti uhkaavaa ja ahdistavaa ihmistä lasten kanssa liikkuessani. Yleensä ne kaikista huonoimmin voivat kunnioittavat pieniä ihmisiä. Toivon, että omat pienet ihmiseni oppivat kunnioittamaan myös heitä.