sunnuntai, syyskuuta 30, 2012

Jännittäviä havaintoja mm joukkoliikenteestä

Mies kertoi äsken, että ruskea on alun alkaen tarkoittanut punaista. Sillä selittyvät termit aamurusko, iltarusko sekä ruska. Olenkin aina mielessäni ihan hiukkasen ihmetellyt, että mitä ruskeaa on vaikka nyt auringonnousussa. Aina oppii uutta. Ruska on tosi hieno. Eilen näin niin hienon vaahteran Kumpulanlaaksossa, että pysähdyin sitä pitkäksi aikaa ihmettelemään, selitin Lipsillekin vaahteran hienoutta vaikka Lipsiä kiinnosti enemmän tammenterhon litistäminen kengänkärjellä. Vaahtera oli harvinaisen komea yksilö, lähellä Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan laakson puoleista porttia. Se oli kolmivärinen, jykevä ja tuuhea ja sitä pitkin kiipesi jokin todella isolehtinen köynnös, joka oli muuttunut aivan kirkkaan keltaiseksi. Itse vaahtera oli vihreä-kelta-punainen kuin Jamaican lippu. Muutakin ihmeellistä nähtiin. Kumpulassa kävelytien varrella on nimittäin varsin erikoinen pariskunta, tiiviisti toisissaan kiinni kasvavat haapa ja koivu. Ne ovat juuresta aivan yhdessä ja halaavat toisiaan pitkin vartta ja siitä kohtaa missä ne ovat erillään, on kummankin puun kaarnassa selviä haavoja, jonkinlaisia repeämiä. On kuin kumpikin olisi ihan avohaavoilla pelkästä ajatuksesta, ettei saa olla toisen välittömässä läheisyydessä joka hetki. Ihan kuin vastarakastunut pari tai äiti ja pikkuvauva.

Mietin eilen sitäkin, että kroonisessa univelassa ehkä parasta on tunne, että kaikki aika tavanomaisetkin asiat ja ilmiöt näyttäytyvät perin ihmeellisinä ja jännittävinä. Otetaan nyt vaikka joukkoliikenne. Jos sitä matkustaa ensin Pasilasta Punavuoreen ja sitten Punavuoresta Sörnäisiin ja sieltä Kumpulaan, kohtaa perin erilaisia paikkoja, ihmisiä, ilmiöitä ja äänimaisemia. Ja nämä kaikki tunnelmanvaihdokset voi tehdä täysin ilmaiseksi, kunhan liikkuu tuplavaunuilla. Olen aina liikkunut lasten kanssa julkisilla paljon ja etenkin Lipsi tuntuu rakastavan ratikoita. Hän kyselee aina, mennäänkö pian ratikalla ja saako istua omalla penkillä ja ketä mennään tapaamaan. Ratikassa voi joskus vähän riekkua ja kieppua tangon ympärillä, mutta koskaan mitään muksausta ei ole sattunut, koska kolmevuotias tajuaa jo, että kiinni pitää pitää. Juhannuspoika joskus vähän hermostuu, mutta syliin ottaminen ja maisemien ihmettely yleensä auttaa. Tai sitten pikku tirsat. Molemmat lapset tykkäävät edelleen nukkua vaunuissa (vaikka Lipsi ei muuten päiväunia enää nuku) ja aina joskus tulee tilanne, jolloin luotsaan kaksipaikkaisen mukavuuslippulaivan ratikan keskisillalle, molemmat vetelevät sikeitä ja minä kaivan nautinnollisesti esiin kirjan taikka lehden ja keskityn lukemiseen kun kerrankin saan. Etenkin matka vanhempien luota meille on tällainen, se kestää ratikalla puolisen tuntia ja optimaalisesti ajoitettuna saan sen puoli tuntia aivan itselleni.

Ja sitten kun ei mennä ratikalla, voidaan kävellä. Kolmevuotias kävelee mielellään eikä enää höntyile vaarallisesti autotielle päin. Kolmevuotiaan tahti on vaihteleva ja pysähtelevä, siinä ehtii ihmetellä vastaantulevat koirat, vaahteranlehdet ja omituiset muoviset suikaleet, joita kolmivuotias aina poimii mukaansa. Suikaleet ovat oletettavasti lähtöisin ilmaisjakelulehtien nipuiksi sitomiseen tarkoitetusta muovinauhasta ja niistä syntyy käsittämättömiä mielikuvitusleikkejä. Suikale voi olla koira, ilmapallo tai auto ja suikale pitää tuoda kotiin asti mukaan.

Joskus ratikassa tai kävelyllä saatetaan kohdata spurgu tai sekakäyttäjä. Vakiratikassa saattaa Hesarilla astua kyytiin sellainen tosi äänekäs ja äksy puliakka joka melskaa omiaan kovaan ääneen. Silloin Lipsi kyselee, mikä naisella on ja minä vastaan, että naisella on paha mieli. Luultavasti vastaus on aika kattava, koska Lipsille tulee mietteliäs ilme eikä asiasta sen ihmeemmin puhuta. Tykkään siitä, että lapseni näkevät kaupungin koko kirjon, ettemme piiloudu keskiluokkaiseen lähiöön pelkästään kaltaistemme hyvinvoivien ydinperheiden sekaan. En usko, että rähisevän kännikalan näkeminen vahingoittaa, uskon että vahingoittava elementti on enemmänkin se vanhemman reaktio. Enkä tässä kolmen vuoden äitiystaipaleen aikana ole kohdannut kertaakaan oikeasti uhkaavaa ja ahdistavaa ihmistä lasten kanssa liikkuessani. Yleensä ne kaikista huonoimmin voivat kunnioittavat pieniä ihmisiä. Toivon, että omat pienet ihmiseni oppivat kunnioittamaan myös heitä.

4 kommenttia:

  1. Olipas ihana ja jotenkin humaani (voiko niin sanoa?) teksti. Tuli tosi hyvä mieli - on mahtavaa, ettei kaikkia ohjaa pelko.

    Kiitos.

    VastaaPoista
  2. "En usko, että rähisevän kännikalan näkeminen vahingoittaa, uskon että vahingoittava elementti on enemmänkin se vanhemman reaktio."

    Uskon, että pätee elämässä kaikkiin ilmiöihin ja asioihin. Esim. mistä ylipäätään ennakkoluulot ja turhat pelot (=rasismi) syntyisivät kuin selittämättömistä ja siksi pelottaviksi jääneistä kokemuksista ja vanhempien asettamista olettamuksista. Moni oudompikin kokemus asettuu ihan mukavuusalueelle, kun se selitetään lapselle. Musta tuo, miten olit päihtyneen puliakan käytöksen esittänyt ("paha mieli"), oli niin hyvä, että otanpa käyttööni. Ja sitä paitsi, uskon, että olet oikeassa. Mikä muu ajaisi tuohon pisteeseen?

    Kiitos kauniista tekstistä!

    VastaaPoista
  3. Huomasin viimeksi keskustassa esikoisen kanssa pyöriessä, että häntä jännitti yllättävän paljon kaikki äänimäärä yms. Lienee joku pelkoaika nyt muutenkin. Siinä piti aina välillä yrittää kuiskia jotain rohkaisevaa ja normalisoivaa. Narkkitapaukset ovat kyllä sellaisia, että itsellekin nousee naarasleijonan vaistot sekunnissa pintaan. Mutta niin, ajattelin, että on se pienelle lapselle tämä maailma vain niin hirvittävän suuri ja ihmeellinen. Kun sillä oman pihan kiikullakin voi tehdä avaruusmatkan. Mutta ei silti auta sulkea lasta kotiin pumpuleihin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos puput! Liina, parhaimmillaan sitä suhtautuu kaupunkitilaan tosi humaanisti ja avarakatseisesti - huonompina hetkinä tekisi mieli hätistää kaikki hullut helvettiin. Joskus mua aina naurattaa kun oon ollut pääasiallisesti kotona jo kolmisen vuotta, niin se porukka jota tuolla vastaan kävelee on niitä yhteiskunnan päivävuorolaisia. Että ne alkaa näyttää siltä kaupungin perusjengiltä. Mut silloin kun kävi töissä, kohtasi ihan toisenlaiset ihmiset.

    Gata, niinpä, rasismi on kanssa yksi asia joka opitaan vanhemmilta. Ja siinäkin on monikulttuuristuvassa Suomessa tekemistä varmaan itse kullakin vanhemmalla, huomaan itse esim kuinka vaikea mun on suhtautua hunnutettuihin naisiin ja kuinka absurdina pidän toistaiseksi ajatusta, että menisin juttelemaan kellekään heistä. Ja samalla tunnen ajatuksistani huonoa omatuntoa, koska no, niin näyttävät kelaavan kaikki muutkin. Lipsin kerhossa on saattajana kaunis nuori somalinainen joka sivuutetaan niiden ohjaajienkin toimesta ihan täysin. Itse yritän aina hymyillä sille mutten oikein uskalla jutella koska kielimuuri ja noin.

    Bleue, sun kirjoitus oli muuten tätä kanssa inspiroimassa, samoissa ruskafiilareissa mentiin. Mulle tulee nisteistä ja sellaista aggro-tyypeistä kanssa tosi tiikeriolo, oikein tunnen kuinka karvat pörhistyy ja korvat kääntyilee vaaroja kalkuloiden. Toistaiseksi mitään ikävää ei oo koskaan käynyt, ne nitkatkin yleensä lähinnä hymyilee lapsille.

    VastaaPoista

Hei anonyymi! Keksithän itsellesi nimimerkin kommentoidessasi! Lisää huomattavasti vastaushalukkuuttani! Pus!